Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dekkariviikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dekkariviikko. Näytä kaikki tekstit

18.6.2017

Korjaamon Dekkarilauantai + haastekoonti


Näin viikon päätteeksi lyhyesti eilisen kuulumisia dekkarilauantailta ja postauksen loppuun teen yhteenvedon dekkariviikosta eli siitä mitä tulikaan luettua. Postauksen kuvituksena joudutte kestämään luokattoman huonoja kännykkäkuvia tapahtumasta.

Mutta siis lauantaihin. Oltiin Tuntemattoman lukijan Handen kanssa Korjaamon Dekkarilauantaissa, jossa haastateltava oli mm. Antti Tuomainen, Tiina Raevaara, Pauliina Susi ja paras kesädekkari -äänestyksen voittanut Matti Laine. Tulin siihen tulokseen, että suomalaisiin dekkareihin tutustuminen on pahasti vaihessa, sillä ainut tapahtuman kirjailija, jolta mitään olen lukenut on Raevaara (eikä hänen kirjansakaan varsinaisesti dekkareita ole, psykologinen trilleri ehkäpä). No mutta oli miten oli, lukulistalta sentään löytyy Suden Takaikkuna sekä Tuomaisen Mies joka kuoli, mutta hänen kiintoisan haastattelun kuultuani taidan lisätä listalle vielä pari muutakin hänen kirjaansa kuten esimerkiksi syksyllä ilmestyvän Palm Beach Finlandin.

Korjaamon Dekkarilauantai oli mukava, pienimuotoinen tapahtuma, jota tietysti dekkarien ystävien lisäksi suosittelen etenkin niille, joita kirjamessujen suuri hälinä ja ihmismäärä kauhistuttaa. Dekkarilauantai on intiimimpi tilaisuus kuunnella haastatteluja ja vaikkapa jutella kirjailijoiden kanssa. Tapahtumassa oli kuitenkin varmaan parikymmentä kirjailijaa.

Oli oikein mukava päivä ja kiitos vielä Handelle seurasta 😊


⧫         ⧫         ⧫


Tänään päättyy kirjablogien dekkariviikko, jonka saldoksi sain kaikkiaan kolme kirjaa. Huonompi saalis kuin viime vuonna, mutta aika ei tällä kertaa antanut periksi. Loppuun asti en ehtinyt lukea Louise Pennyn Naivistin kuolemaa, joten siitä juttua myöhemmin. Luin takuuvarmoja suosikkeja (Bradley ja Christie) sekä kokeilin jotain uutta eli Harry Holea, joskin Nesbo oli ennestään tuttu. Kokeilut Holen parissa vielä joskus jatkuu.

Lisäksi listasin Top ten tuesday hengessä parikymmentä dekkaria, jotka haluaisin lukea.

Postaukset
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Jo Nesbø: Lepakkomies
Agatha Christie: Kolmas tyttö
TTT Dekkarit jotka haluaisin lukea
Korjaamon Dekkarilauantai

Kiitos Niinalle dekkariviikon emännöinnistä!

16.6.2017

Agatha Christie - Kolmas tyttö (Dekkariviikko)


"Hercule Poirot nautti varhaisaamiaistaan."

Aika palata murhamamman hellään huomaan. Viimeksi luin häneltä kasan kirjoja Agatha Christie-haasteen yhteydessä puolitoistavuotta sitten. Niin se aika menee huomaamatta. Paljon olen häneltä lukenut, mutta kymmenkunta lukematonta rikosromaania vielä löytyy novellikokoelmista puhumattakaan.

Hercule Poirot on kirjoittanut jännityskirjailijoita käsittelevän tutkielman ja miettii jo aavistuksen tylsistyneenä mitä tekisi seuraavana ajankuluksi. Hänen aamiaishetkeään tulee häiritsemään nuori nainen, joka mumisee sekavia murhaan syyllistymisestä, mutta lähtee samantien pois sanoen, että Poirot on liian vanha (auts, Poirot'n ego koki varmasti kolauksen). Poirot'a tapaus jää kiinnostamaan ja kirjailijaystävänsä Ariadna Oliverin avulla hän pääsee nimensä kertomatta jättäneen tytön jäljille.

Norma Restarick on tytön nimi ja Poirotin luona käymisen jälkeen hän katoaa. Poirot ja rouva Oliver kartoittavat hänen sukulais/ystäväpiiriä Norman mainitseman murhan löytämiseksi, mutta ruumista ei tahdo löytyä. Poirot'lla ei tunnu olevan helppoa tämän tapauksen kanssa - näin avuttomana häntä en ole vielä nähnyt. Harmaat aivosolut pääsevät tietysti sitten aikanaan kinkkisen jutun jäljille, enkä ollut aivan varma syyllistä, vaikka filmatisoinnin olin jo ennestään tästä nähnyt.


Kolmas tyttö on siitä jännä kirja, että kaikki ei ala murhasta, vaan sitä saa jännityksellä odottaa loppuun asti, että kuka on kuollut vai onko kukaan. Rouva Oliver tuo kirjaan toisenlaista särmää, vaikka ei ole kieltäminen etteikö Poirot olisi itsessään karismaattinen henkilö. Heidän keskinäiset keskustelut ovat nautinnollista luettavaa.

Yksi dekkari on vielä luettavana, mutta saa nähdä ehtiikö se aivan tälle dekkariviikolle.
_______________________________________________________________
★★★★
Agatha Christie - Kolmas tyttö
(Third Girl, 1966)
Loisto, 2009
Omasta hyllystä

15.6.2017

Jo Nesbø - Lepakkomies (Dekkariviikko)


"Jokin oli pielessä."

Jep - ja pahasti. Takana on jo kolme huippuhyvää Jo Nesbøn dekkaria, mutta Lepakkomies on vasta ensimmäinen Harry Holeni. Tämä Nesbøn esikoisdekkari aloittaa siis Harry Holesta kertovan sarjan, josta ilmestyi juuri tänä vuonna yhdestoista osa, Jano, pitkän tauon jälkeen. Luulin tällä kokemuksella tietäväni mitä odottaa, mutta olin hakoteillä. Yritin kovasti etsiä sitä karismaa mitä niin monet ovat sarjasta löytäneet, mutta vedin vesiperän. Kirjalle on kaiken lisäksi myönnetty Lasiavain-palkinto, joka annetaan Pohjoismaiden parhaalle rikoskirjalle. Edellisiä kirjoja olen kuitenkin rakastanut, joten ehkä Nesbøsta on vasta viime vuosien aikana hioutunut minulle sopiva kirjailija. Niin sen on pakko olla.

Takakannesta: Rikostutkija Harry Hole on lähetetty Austaliaan tutkimaan nuoren norjalaisnaisen murhaa. Työparikseen hän saa persoonallisen aboriginaali Andrew Kensingtonin, josta tuntuu kehittyvän Holelle myös ystävä. Kun ratkaisu vaikuttaisi olevan käden ulottuvilla, paljastuu, ettei mikään ole aivan sitä miltä näyttää. Myös Holen omat menneisyyden haamut tunkeutuvat esiin, ja soppaa hämmentää vielä ihastuminen ruotsalaiseen tyttöön.

Lepakkomies on hyvin sekavaa haahuilua. En tiedä mikä näissä rappiolla olevissa poliiseissa viehättää lukijoita. Hole on kirjan alussa lopettanut juomisen vain ratketakseen uudestaan, ei muutenkaan kovin skarpin oloinen äijä alkoholiongelmineen. Naisetkin tuntuvat olevan olemassa kirjassa vain Holen pantavana oloa varten. Hurraa. Ja sitten virkavalta vielä puhuttelee läskiksi nartuksi - todellinen tunnelmanlatistaja. Hole näytti keskittyvän kyllä kaikkeen muuhun kuin rikoksen ratkaisuun eli sarjamurhaajan/raiskaajan löytämiseen. Suoraan sanottuna pääsi pitkiksi aikoihin unohtumaan, että mitä Hole ylipäätään on Australiassa ratkomassa. Henkilöt olivat yhdentekeviä, pelkkää taustahälinää, joten ei oikeastaan ollut väliä kuka teki mitä. Taisi jo syyllinenkin päästä unohtumaan...

Viimeiset sata sivua sujui vaivattomasti, joten melkein 500 sivuisessa järkäleessä olisi reilusti tiivistämisen ja fokusoinnin varaa. Kiinnostavinta olivat aboriginaalit, joihin en romaaneissa juuri koskaan törmää. Lepakko symboloi aboriginaalien mielestä kuolemaa, josta kirjan nimi juontaa juurensa. Sen syntytarina on hyvin samankaltainen kuin Eevan ja Aadamin. Verta lumella sen sijaan on niin huikean omaperäinen dekkarigenressä, raikas tuulahdus, että Hole hukkuu massaan.Totta puhuakseni pelottaa tarttua seuraavaan osaan, sillä paraneeko meno tästä? Tai sitten hyppään suoraan miehen myöhempään tuotantoon.

Dekkariviikko sen kun etenee ja seuraavan kerran palailen pettämättömän Agatha Christien kera!
_________________________________________________________________ 
★★½
Jo Nesbo - Lepakkomies
(Flaggermusmannen, 1997)
Johnny Kniga, 2012
Omasta hyllystä

13.6.2017

TTT 16. Dekkarit jotka haluaisin lukea



Dekkariviikko on parasta aikaa meneillään ja eilisen maanantaitempauksen jälkeen vuorossa on näin tiistain kunniaksi top ten tuesday ja aiheena mikäs muukaan kuin dekkarit. Listasin 10+10 dekkaria, jotka kiinnostaisi lukea. Suurin osa on ennestään lukemattomia kirjailijoita, mutta listalle on päässyt myös muutama vanha tuttu.


⧫ Henkiin herätettävät - Ian Rankin
⧫ Muistilabyrintti - Arttu Tuominen
⧫ Ääni kuin enkelin - Arnaldur Indriðason
⧫ Vanki - Jussi Adler-Olsen
⧫ Janitsaaripuu - Jason Goodwin
⧫ Pudotus - Enrico Morovich
⧫ Isä Brownin salaisuus - G. K. Chesterton
⧫ Iréne - Pierre Lemaitre
⧫ Minä matkustan yksin - Samuel Bjork
⧫ Berliinin ajokoirat - Jyrki Erra


Tasa-arvon nimissä listaan vielä 10 naisdekkaristia lisää (oikeastihan tämä jaottelu on pelkkä tekosyy saada listata enemmän kirjoja):

⧫ Naivistin kuolema - Louise Penny
⧫ Sinisten ympyröiden mies - Fred Vargas
⧫ Kämmekkä kukkii kuolemaa - Caroline Graham
⧫ Kirurgi - Tess Gerritsen
⧫ Alla kuoriaisen kellarin - Mary Willis Walker
⧫ Vainko rahasta, Stephanie? - Janet Evanovich
⧫ Kissa joka osasi lukea takaperin - Lilian Jackson Braun
⧫ Poika matkalaukussa - Lena Kaaberbol & Agnete Friis
⧫ Joka tuulen kylvää - Nele Neuhaus
⧫ Takaikkuna - Pauliina Susi



Olisi kiva kuulla minkälaisia nimiä muiden dekkarilistalta löytyy. Saa myös antaa suosituksia tältä omalta listaltani, jos joku on oikein kovaa kolahtanut.

12.6.2017

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula (dekkariviikko)


"Alussa oli täydellisen ihana englantilainen aamu: yksi
niistä huhtikuun alun säkenöivistä päivistä, jolloin aurinko
on palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä."

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa ja sen käynnistää blogissani bloggareiden maanantaitempaus eli yli 12 tunnin ajan julkaistaan dekkariaiheisia postauksia siellä täällä. Edellinen ja samalla ensimmäinen postaus ilmestyi Tuntematon lukija -blogissa ja seuraava julkaistaan kello 12 Kirjan pauloissa -blogissa.

Luin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaa jatkavan Kuolleet linnut eivät laula -kirjan ja voisin veikata, että tämä ei ole viimeinen postaus mitä kirjasta tullaan dekkariviikolla näkemään. Minulle tämä oli jännittävä paikka, sillä viime osa ei yltänyt samalle tasolle kuin edelliset, mutta jo silloin saamani aavistus piti paikkansa ja kuuden osa lunasti lupauksensa.

Takakannesta: Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 11-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop’s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. 

Perhesalaisuuksien ovet aukenevat tälle näppärälle pienelle etsivälle, sillä sukua on tulossa Buckshaw'n kartanoon. Edellisiin osiin ripotellut palapelin palaset sujahtavat nyt paikoilleen ja ennen hämärässä ollut Harriet-äidin vuorikiipeilyonnettomuus Himalajalla alkaa hahmottua. Harrietista ja hänen menneisyydestään paljastuu odottamattomia asioita ja esiin marssiin mielenkiintoisia sivuhenkilöitä ja sukulaisia, joita emme ole ennen tavanneet. Mukana on jopa sisäministeriö ja itse Winston Churchill.
 
"Perheasioissa vesi on syvää, ja minulla on vielä paljon opittavaa
siinä, millaisia vonkaleita oman perheeni pinnan alla uiskenteli."


Näemme Flaviasta herkän puolen, mutta tapansa mukaan tyttö turvautuu kemiaan ja laboratorioon, jotka hän tuntee kuin omat taskunsa. Tämän kirjan mielenkiintoisin projekti Flavialle on varmasti ruumis, jota olisi tietysti hyvin jännittävää päästä tutkimaan ja tekemään sille kokeiluja. Flavian isä pitää tiiviisti kulissia yllä ja tunteenpurkauksia muiden nähden vältellään.
 
"Yhtä hyvin sen voi sanoa suoraan: kuolema on tosi tylsää. Se on eloonjääneille
vielä vaikeampaa kuin vainajalle, jonka ei ainakaan tarvitse miettiä, koska pitää
istua ja koska seistä tai koska saa hymyillä vienosti tai vilkaista traagisen
näköisesti muualle." 

Flavia-kirjat eivät ole liian jännittäviä, vaikka kyse on välillä aika synkistäkin jutuista. Kirjassa on huumoria ja nämä on nopeasti luettu. Ensi kerralla taidetaankin olla sitten uusissa maisemissa, jota odotan innolla. Flavia pääsee esittelemään taitojaan uusissa kuvioissa. Blogini on dekkariviikossa mukana koko viikon ajan, ja jos ei nyt postaus per päivä tahdilla, niin useasti kuitenkin.
________________________________________
★★★★
Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula
(The Dead in their Vaulted Arches, 2014)
Bazar, 2017
Arvostelukappale

24.6.2016

Gillian Flynn - Kiltti tyttö + elokuva


"Kun ajattelen vaimoani, ajattelen aina hänen päätään."
kirjan alku

Vuosi sitten luin Gillian Flynnin Teräviä esineitä ja järkytyin. Se oli aivan liian hurja makuuni - vaikka hurja hassu lukija olenkin. Haha. Kiltti tyttö ei muiden blogipostausten perustella vaikuttanut aivan yhtä sairaalta, joten halusin antaa kirjailijalle uuden mahdollisuuden. Hänellä kun kuitenkin on omalaatuinen ääni. Ilokseni ilmoitan, että pidän Kiltistä tytöstä paljon enemmän kuin Terävistä esineistä. Halleluja!

Jokaisella tarinalla on kaksi puolta

Nick Dunnen kaunis Amy-vaimo on kadonnut parin viisivuotishääpäivänä. Katoamiseen epäilyttävän tyynesti suhtautuva Nick jää kiinni valheesta toisensa jälkeen. Amyn ystävät kertovat tämän pelänneen yhä arvaamattomammaksi muuttunutta aviomiestään. Poliisi löytää Nickin tietokoneelta erikoisia hakutuloksia. Ja kuka muu ellei Nick olisi pessyt verijäljet keittiön lattialta? Välttääkseen vankilan Nickillä on vain yksi vaihtoehto. Hänen on löydettävä Amy. Mieluiten elävänä, jos ei muuten, niin kuolleena. Mutta missä Amy on? Takakansi

Heti alkuun käy ilmi, ettei parin tarinat mene aivan yksiin. Toinen esimerkiksi muistaa päivän onnellisena ja toinen riitaisana. Kertojaääninä heihin ei voi luottaa yhtään. Mutta kumpi puhuu totta? Vai puhuuko kumpikaan? Myötätunnonkin kohde vaihteli sen mukaan mitä asioita toisesta paljastui. Aikatasoilla liikutaan nykyhetkessä ja menneisyydessä, jossa valotetaan vähitellen pariskunnan tutustumista ja yhteistä elämää aina Amyn katoamiseen asti, jolloin lukijalla on jo hyvin selkeä kuva tapahtuneesta. Yllätykset eivät kuitenkaan edes siihen lopu, vaan aina viimeiseen pisteeseen saakka Flynn vetelee lukijaa naruista ihan miten lystää.

Onhan tämäkin romaani Terävien esineiden tapaan sairas. Henkilöitä ei voi kutsua miellyttäviksi, eikä heidän ajatusmaailmaansa voi edes yrittää ymmärtää. Keskustelua herättänyt loppu oli kyllä vähän arveluttava, mutta ei se lukukokemustani latistanut sen suuremmin.


Gone Girl -elokuva 
Käsikirjoituksen elokuvaan on tehnyt itse Gillian Flynn ja ihaltavan tarkkaan elokuva seuraa kirjan tapahtumia. Tietenkin jotkut asiat korostuvat enemmän kuten median rooli. Sen vaikutuksesta ihmiset muokkaavat omat mielipiteensä ja huonosta leimasta on vaikea päästä irti. Nickin palkkaaman asianajajan suurin tehtävä tuntuukin olevan muuttaa median välityksellä Nickin imago pois vaimontappajasta ja voittaa ihmiset puolelleen.

Trilleri etenee kiihtyvään tahtiin ja jännitys pysyy yllä alusta loppuun asti, vaikka kirjan lukeneena tiesin miten asiat etenevät. Suhtauduin epäillen Ben Affleckiin, sillä minulle hän on enemmänkin tuttu komedioista, vaikka miehen elokuvaura onkin aika mittava. Luulot osoittautuivat vääriksi, sillä hänenlaistansa miestä Nickin rooli tarvitsi. Elokuvassa Nick ei näyttänyt aivan niin pahikselta, hän oli inhimillisempi. Rosamund Pike taas on aivan huikea Amyna ja hänen roolinsa korostui paljon enemmän kirjaan verrattuna. Romaanissa molemmat olivat esillä suunnilleen saman verran.

Hieno elokuva, joka onnistuu varmasti ainakin jossain vaiheessa huijaamaan katsojaa ja juoni on huolella rakennettu, iso, koukeroinen kokonaisuus.
_______

Gillian Flynn - Kiltti tyttö
(Gone Girl, 2012)
WSOY, 2013
Kannen kuva: Bernard Ott / Gallery Stock 
Omasta hyllystä
Seitsemännen taiteen tarinat -haaste
Tähtiä: ★★★★

Gone Girl
Rikos / Draama / Mysteeri, 2014
Ohjaus: David Fincher
Näyttelijät: Ben Affleck, Rosamund Pike
Tähtiä: ★★★½

15.6.2016

Kuulumisia ja palkinto

Dekkariviikko saatiin sunnuntaina päätökseen ja suunnitelmani onnistui. Jaksoin - ja muistin - postata dekkarin päivässä. Noiden seitsemän kirjan joukosta löysin neljä järjettömän hienoa dekkaria. Kiitos MarikaOksalle dekkariviikon järjetämisestä! Koostetta voit käydä ihailemassa täältä.

Kuvan alta löytyy linkit luettuihin.


P. D. James: Sally-rukka, kultatukka (3★)
Tim Krabbé: Jäljettömiin (4½★)
Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä (4★)
Carter Dickson: Ja sitten murha (2½★)
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi (4★)
Eeva Tenhunen: Mustat kalat (3★)
Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava (4½★)



Kaunis kiitos Mustelumon Hennille ja Kirjasähkökäyrän Maille palkintohaasteesta! Nyt kun dekkariviikko on tosiaan takanapäin, on viimein aikaa vastailla tähänkin.

Ohjeet palkituille:  
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.  
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.  
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.  
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.  
...

Olin jo joitain vuosia seurannut kirjablogeja lähinnä etsien hyviä lukuvinkkejä ja niitä kyllä löytyi! Pilvin pimein. Tein myös kirjablogeissa esiintyviä haasteita itsekseni. Sitten jossain vaiheessa päätin syöksyä bloggarimaailmaan mukaan ja näin ollen pysyisin paremmin kärryillä kirjoista, joita olen lukenut. Täällä on niin helppo vuosiakin myöhemmin käydä katsomassa mitä on tullut luettua. Yksi parhaista asioista on ollut yhteisöllisyys: jaetut lukukokemukset, vinkit, kuulumiset... Bloggaamisen hurahtaa ja lujaa.

Sen kummenpaa ohjelistaa en halua lähteä kirjoittamaan. Pääasia on, että kirjoittaa juuri siitä mistä haluaa ja miten. Oli se sitten negatiivinen arvio, ylistävä tai neutraalisuuteen pyrkivä. Itse koen kirjablogit pohtivina ja jokaisen omina mietteinä enkä ainakaan itse missään nimessä koe kirjoittavani kunnon kritiikkiä kirjallisuuden kontekstit ynnä muut huomioon ottaen. Eikä minun tarvitse. Tekstini ovat 100%:sti subjekstiivia näkemyksiä.

Ulkoasu kannattaa pitää yksinkertaisena (mutta persoonallisena!) ja luettava. Kauniilta näyttävät kaunokirjoituksen tapaiset fontit eivät ole mukavaa luettavaa pitkissä teksteissä. Omiin silmiini sattuu myös mustalla pohjalla oleva teksti. Hankalasti luettavalla blogilla saatat karkottaa lukijoita. Paras tapa saada lukijoita on olla aktiivinen muiden blogeissa. Pienikin kommentti varmasti ilahduttaa kanssabloggaajaa.

12.6.2016

Nele Neuhaus - Lumikin on kuoltava (Dekkariviikko)


"Ruosteiset rautaportaat olivat kapeat ja veivät jyrkästi alas. 
Hän hapuili katkaisijaa seinältä."
kirjan alku

Dekkariviikolla olen lukenut enimmäkseen vanhempaa kirjallisuutta, mutta viikon päättää tänä vuonna suomennettu Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava. Kirjan liepeen mukaan hän on Saksan tämän hetken myydyin rikoskirjailija. Lumikin on kuoltava on osa sarjaa, mutta ei ensimmäinen osa.

Punainen kuin veri, musta kuin eebenpuu...

Nainen putoaa kävelysillalta liikenteen sekaan, ja huhutaan että hänet tyrkättiin. Oudon tapauksen tutkinta vie Pia Kirchhoffin ja Oliver von Bodensteinin pieneen saksalaiskylään, jota painaa kammottavan rikoksen varjo. Sieltä katosi vuosia sitten jäljettömiin kaksi 17-vuotiasta tyttöä, Lumikki ja Laura. Heidän murhastaan syytettiin toisen poikaystävää Tobiasta, joka nyt on palannut kylään vapauduttuaan vankilasta. Sillalta pudonnut nainen on juuri Tobiaksen äiti. Onko pojalla osuutta tähänkin?

Tobias on kaikkea muuta kuin tervetullut palatessaan, ja omatoimiset lynkkausjoukot hiovat veitsiään. Mutta kun jälleen katoaa nuori tyttö, kylään hiipii kauhu. Historia näyttää toistavan itseään. Yksimielisiä paikalliset ovat vain siitä, että poliisille ei puhuta. Pääsevätkö Pia ja Oliver läpi vaikenemisen muurin ennen kuin aika loppuu kesken? Takakansi

Huomaan, että viime aikoina on tullut luettua useampikin kirja pojasta, joka palaa kotiin vankilasta: Jonesin Kotiinpaluu, Steinbeckin Vihan hedelmät ja Lumikin on kuoltava jatkaa samaa teemaa. Ei auta vaikka ihminen on tuomionsa istunut, sillä muiden silmissä syyllinen-leima säilyy otsassa kirkkaana. Poliisit yrittävät tutkia hämärää tapausta, joka johdattaa väkisin heidät vanhojen tapahtumien ääreen, mutta kyläläiset eivät halua jakaa tietojaan eivätkä varsinkaan palata muistelemaan menneisyyden kauheuksia. Koko kylä tuntuu olevan samassa juonessa mukana. Monilla on omat painolastinsa, joiden he eivät halua tulevan kaikkien tietoisuuteen.

Juuri kun luulee, että syyllinen selviää ja miettii mitä enää voisi tapahtua, niin juoni heilahtaakin päälaelleen. Asiat eivät olekaan olleet niin yksinkertaisia kuin miltä ne ensisilmäykselle näyttivät. Epäiltyjä riittää, kun juuri kellään kyläläisellä ei näytä olevan puhtaat jauhot pussissa. Minuun vetoaa ihmisvilinä ja tapahtumien kiivas tahti. Hieman mutkikkaammatkaan juonikuviot eivät säikäytä, vaikka tämän kirjan perässä ei mitenkään erityisen hankalaa ollut pysyä.

Pia Kirchhoffin ja Oliver von Bodensteinin ovat mainio parivaljakko, mutta rupesinpa ajattelemaan, että harvemmin dekkareissa näkee nais-nais- tai mies-miesparia. Ehkä niitäkin löytyy, mutta määrällisesti varmasti paljon vähemmän. Lieneekö tarkoitus vedota molempiin sukupuoliin? Vai saada päähenkilöiden välille sutinaa?

Niin tai näin, Lumikin on kuoltava on erittäin tervetullut dekkareiden laajaan joukkoon ja voisin lukea sarjasta lisää kirjoja. Intensiiviset 556 sivua hupenivat nopeasti. Tämän myötä dekkariviikko saatiin päätökseen blogissani ja luvassa on varmaan vielä jonkinlainen yhteenveto kaikista luetuista.
_______ 

 
Nele Neuhaus - Lumikin on kuoltava
(Schneewittchen muss sterben, 2010)
WSOY, 2016
Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★½

11.6.2016

Eeva Tenhunen - Mustat kalat (Dekkariviikko)


"- But it's wonderful, sanoi huoliteltu naisääni korvani juuressa."
kirjan alku

Meinasi kuudes dekkariviikon postaus kokonaan jäädä tekemättä (hui!), mutta vuorokautta on jäljellä vielä tunti, joten ehdinpäs. Pitkiä jorinoita ei valitettavasti tästä syystä ole luvassa. Eeva Tenhusen esikoisdekkari 1960-luvulta, Mustat kalat, on klassikko, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Se on hyvin perinteinen ja lempeä rikoskirja, jonka seurassa kesäinen päiväkin sujuu mukavissa merkeissä.

Liisa Rautasalo on kesäoppaana Olavinlinnassa, jossa hän muiden kansallispukuisten oppaiden tavoin vie turisteja esittelykierrokselle ympäri linnaa ja sen maita. Kaikki ei suju kuitenkaan niin kuin pitäisi, sillä eräs toinen opas löytyy kuolleena. Poliisit ottavat jutun haltuunsa ja porukka epäilee toinen toisiaan. Liisa on kiinnostunut jutun selvittämisestä ja hän alkaakin tehdä itse omia pieniä tutkimuksia. Kyse on kuitenkin suhteellisen harmittomista pohdinnoista, mihinkään ylilyönteihin hän ei ryhdy.

"Hän sanoi olevansa pahoillaan. Mutta tilannetta ei voitu ikävä kyllä välttää.
- Kaikin mokomin sitten, sanoin kohteliaasti, jos te nyt sitten välttämättä haluatte 
leikkiä Poirot'ta." 
 
Kirjassa on rakkautta, mustasukkaisuutta ja tietenkin se murha. Eikä se jää viimeiseksi. Dekkarin viehätys koostuu pääosin sen vanhanaikaisuudesta ja miljööstä. Nykyaikaan sijoitettuna kirja ei kummoinen olisi. Nyt sen kautta pääsee kurkistamaan vanhaan aikaan, ihmisten käytökseen ja puheeseen. Tenhunen on rakentanut hauskoja hahmoja ja kertojana toimiva yliopisto-opiskelija Liisa on valloittava päähenkilö. Kaiken kaikkiaan Mustat kalat on mukavaa ja hyväntuulista luettavaa.
_______

Eeva Tenhunen - Mustat kalat
WSOY, 1964
Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★

10.6.2016

Jari Järvelä - Tyttö ja pommi (Dekkariviikko)


"Puoli kolmelta tajusin jonkin olevan vinossa."
kirjan alku

Pitihän nyt joku suomalainenkin dekkari ottaa mukaan dekkariviikolle ja jos tarkkoja ollaan, niin vielä toinen on luvassa. Tyttö ja pommi on trilogian ensimmäinen osa, joka on kerännyt osakseen paljon kehuja ainakin täällä kirjablogimaailmassa ja juuri tästä syystä tartuin kirjaan. Tyttö ja pommi osoittautui vetäväksi ja nopeasti ahmituksi. Romaani kiitää hengästyttävää vauhtia eteenpäin ja kyllä tämä mitä suuremmoisin lukuherkku on!

Suomalainen satamakaupunki muuttuu öisin grafiittintekijöiden valtakunnaksi. Heistä yksi on Metro, 19-vuotias tyttö ja toinen Rust, hänen poikaystävänsä. Heidän pahimpia vihollisiaan ovat valvontakamerat ja vartijat, Rotat. Kaikki muuttuu yhtenä väkivaltaisena yönä; koston ja ajojahdin kierre käynnistyy eikä jätä ketään ennalleen. Takakansi

Rotat ovat nimenneet graffitintekijät Bakteereiksi, ja heidät on pysäytettävä. Käsky on tullut asiakkaalta ja tuloksia on saatava aikaiseksi. Syylliset on saatava kiinni ja pistettävä maksamaan. Rotat pitävät yhteiskunnallista järjestystä yllä vähän kyseenalaisillakin tavoilla, joka saa aikaan kirjan takakannessakin mainitun koston ja ajojahdin kierteen. Rottien turmeltuneisuus vuoksi laittomuuksia harrastava Metro ei näyttäydy pelkästään kapinallisena nuoreja, joka joutaisi selliin, hän kerää myös sympatiapisteitä. Nuori periksiantamaton tyttö, joka huolimatta rajuista yhteenottoista Rottien kanssa, ei silti suostu lannistumaan. Hänessä on uhmaa. Metroa on verrattu osuvasti Stieg Larssonin Lisbeth Salanderiin, joka tuli itsellekin kieltämättä mieleen.

Kertojaääninä on Metro sekä Rottiin kuuluva Jere, joten molempien osapuolten näkökulmat tulevat esiin. Järvelän hahmot eivät ole täydellisiä, rimaa hipoen sankareina selviytyviä, vaan heistä löytyy syvyyttä, inhimillisiä tunteita, heikkoutta, epäonnistumisia. Koston kierre vie heidät molemmat mukaan - täysin ja armottomasti. Kosto häivyttää kaiken muun.

Oma suhteeni graffiteihin on kaksipiippuinen juttu. En pidä epämääräisistä sutaisuista, mutta ajatuksen kanssa tehdyt graffitit ovat hyvinkin näyttäviä. Legendaarisena esimerkkinä mainitsen Banksyn. Kuvien tekemisen laittomuus/laillisuus on sitten eri juttu. Onneksi tästäkin maasta löytyy seiniä, joita saa käydä spreijaamassa ihan luvan kanssa.
_______

Jari Järvelä - Tyttö ja pommi
Crime Time, 2014
Kannen ulkoasu: Jussi Kaakinen
Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

9.6.2016

Carter Dickson - Ja sitten murha (Dekkariviikko)


"Hän oli tahtomattaan jännittynyt. 
Hän oli päättänyt ettei antaisi sen näkyä"
kirjan alku

Carter Dickson alias John Dickson Carr on yhdysvaltalainen dekkarikirjailija. Tykkäsin paljon hänen Kolmesta ruumisarkusta, jonka luin silloista rikoskirjallisuus-haastetta varten. Nyt on menossa dekkariviikko ja Ja sitten murha käy myös mainiosti Seitsemännen taiteen tarinat- haasteeseen, sillä kirjassa pyöritään elokuvamaailmassa.

Kaikkivoipa ja kaikkitietävä Sir Henry Merrivale on tavallistakin äkeämmällä tuulella eikä ihmekään sillä jälleen kerran hänellä on edessään ”mahdoton murha”, murha jota ihmisjärjen mukaan ei ole voitu tehdä…mutta ruumis on silti hyvin kouriintuntuvan todellinen. Taustalla on kuhiseva elokuvamaailma, suuri tekeillä oleva kansainvälinen menestysdraama, sekä maailmalta kantautuvat tykkien kumu, joka on kääntyvä väistämättä suursodaksi…Takakansi

Monica Stanton on maalaispapin ainoa lapsi, joka kirjoitti intohimoisen rakkaustarinan, Halun, 22 vuotiaana. Lähipiiri olisi ennemminkin toivonut hänen kirjoittaneen "mukavan salapoliisiromaanin" kuten tunnettu kirjailija William Cartwright. Monica ei kuitenkaan arvosta dekkarigenreä kovinkaan korkealle. "Hän oli lukenut muutamia romaneeja, jotka olivat hänen mielestään melko teennäisiä ja hiukan typeriä vaikka epäilemättä mukiinmeneviä, jos sattui sellaisesta pitämään."

Halun johdosta Monicaa pyydetään tekemään käsikirjoitus elokuvaan, tai oikeastaan kirjoittamaan dialogi, vaikka hän on alalla täysi ummikko. Ja kas kummaa, studiolla hän tapaa toisen elokuvan käsikirjoittajan, tuon "mukavia salapoliisiromaaneja" kirjoittavan William Cartwrightin. Jos Monica ei dekkareista pidä, niin Cartwright inhoaa rakkaustarinoista. Lupaavaa.

Ja sitten murha pyörii rikoksen ja rakkauden ympärillä. Huolimatta erittäin taidokkaista kansista ja siinä olevasta mainion näköisestä etsivästä (oletan), en oikein saanut otetta kirjasta. Dickson osaa kuitenkin selvästikin kirjoittaa, joten ei meidän yhteinen taipaleemme tähän tule jäämään. Hän on huumorimiehiä ja kirjoittaa pieni pilke silmäkulmassa.
_______

Carter Dickson - Ja sitten murha
(And So To Murder, 1940)
Book Studio, 1992
Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★½

8.6.2016

Andrea Maria Schenkel - Hiljainen kylä (Dekkariviikko)


"Ensimmäisen sodanjälkeisen kesän 
vietin maalla etäisten sukulaisten luona."
kirjan alku

Dekkariviikko jatkuu kolmannella kirjalla ja jälleen edessä oli yllättävän onnistunut teos, omalaatuinen aivan kuin edellisenkin postauksen kirja. Hiljainen kylä on Andrea Maria Schenkelin esikoiskirja ja se on saanut Martin Beck -palkinnon.

Syrjäinen Tannödin maatila nukkuu. Saksan hyinen talvi 1955 on taittumassa kevääksi, kun naapurit löytävät maatilan asukkaat navetasta raaasti murhattuna. Lausunnoissaan pienen Einhausenin kyläläiset eivät peittele tunteitaan. He puhuvat suoraan ja armotta murhatusta perheestä, josta kukaan ei oikeastaan pitänyt. Puheenvuoron saavat murhatun kahdeksanvuotiaan Mariannen opettaja, kylän postinkantaja, maatilan entiset työntekijät. Pappilan keittäjätär on nähnyt itsensä Luciferin seisomassa metsänlaidassa murhapäivänä. Takakansi

"Ajoin kylään sekavien tunteiden vallassa.
Tapasin siellä ihmisiä, jotka halusivat kertoa minulle rikoksesta.
Puhua tuntemattomalle, joka oli toisaalta tuttu. 
Ihmiselle joka ei jäisi, joka kuuntelisi ja lähtisi sitten pois."

Hiljainen kylä on hyvin erilainen dekkari, sillä sillä on erittäin kiintoisa lähestymistapa perinteiseen verrattuna. Kirja koostuu kyläläisten todistajankuvauksista ja yhden kertojista täytyy olla murhaaja. Kysymys kuuluu kuka? Murhaajahan yrittää peitellä omia jälkiään. Itse tuskin bongasin kaikkia vihjeitä ja epäloogisuuksia, joita lausuntoihin oli upotettu. Jännitys säilyi, vaikka arvasinkin syyllisen vähän ennen suurta paljastusta.

Heti käy ilmi, että murhattu Dannerin perhe ei ollut ihmisten suosiossa. He elivät omissa oloissaan ja pikku kylän tapaan huhuja liikkui vinhaan tahtiin. Jokainen kertoo omista yhteyksistään perheeseen ja aikaisemmin levällään ollut palapeli alkaa hahmottua. Kyläläisten kertomusten lomassa päästään kurkistamaan murhaajan ajatuksiin lukijan yrittäessä kuumeisesti pähkäillä hänen henkilöllisyyttään.

"Paha henki asuu jokaisessa, ja jokainen voi 
milloin tahansa päästää pahan henkensä valloilleen."
_______

Andrea Maria Schenkel - Hiljainen kylä
(Tannöd, 2005)
Gummerus, 2009
Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...