Kate Morton - Hylätty puutarha

Siellä missä pieni tyttö kyyristeli, oli pimeää,
mutta hän teki niin kuin oli käsketty.

Luottavaisin mielin lähdin Hylättyä puutarhaa lukemaan, sillä Paluu Rivertoniin vei aikoinaan mukanaan ja viihdytti odotetusti. Olin kuullut paljon hyvää myös tästä kirjasta, joten sen valitseminen ei ollut vaikeaa kahden muun Kate Mortonin kirjan joukosta. Sain karvaasti huomata valinneeni aika ennalta-arvattavan järkäleen, jossa oli liikaa aikatasoja, mutta jonka lukemista en lopulta kokenut edes tuskaisena.

Takakannesta: Eksynyt lapsi... On vuosi 1913. Britanniasta viikkokausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell-tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta tämä on kadonnut jäljettömiin.
Järkyttävä käänne... Tullessaan täysi-ikäiseksi Nell saa tietoonsa salaisuuden,joka muuttaa hänen elämänsä suunnan. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, Cornwallin tuuliselta rannikoilta ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokraattinen Mountrachetin suku.
Arvoituksellinen perintö... Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltä yllättävän perinnön. Mystinen Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä – ja ennen kaikkea selvittääkseen vihdoin isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden. 



Tarina tapahtuu lomittain kolmessa eri ajassa ja melkein kuin pakosta tällaisessa tilanteessa jostain tarinasta muodostuu aina se muita hitusen kiinnostavampi ja minulle se on 'eksynyt lapsi' eli pienen Nellin osuudet sekä varsinkin sitä ennen tapahtuneet asiat Blackhurstin kartanossa. "Jos tyttö odottaa pelastusta, hän ei opi pelastamaan itseään." Eliza toi kirjaan särmää ja hänen ystävyytensä Rosen kanssa tämän äidin katsoessa pahasti vierestä oli herkullinen. Kartanon väessä oli hyviä, mieleenpainuvia henkilöhahmoja kuten Linus ja odotin aina malttamattomana, että tarina palaisi tuohon 1900-luvun alkuun.

Olisin pärjännyt vallan mainiosti pelkästään noilla osuuksilla, enkä koe varsinkaan Cassandran tuoneen kirjaan mitään lisäarvoa. Romantiikkaa kylläkin, mutta ei juuri syvyyttä. "Muisti on julma emäntä, jonka tahtiin meidän kaikkien on opittava tanssimaan." Ajallinen pomppiminen yhdistettynä lyhyisiin lukuihin sai aikaan vähän hapuilevan lukemisen, kun vei jonkin aikaa, että hahmotin tarinat omiksi, erillisiksi kokonaisuuksiksi. Hylätty puutarha on ainakin viihdyttävä ja mitäpä se olisi ilman F. H. Burnettia. Ei siitä sen enempää. ;)

"-- mikä Elizan puutarhassa sai tuntumaan siltä, ettei niin
suuri upeus voinut syntyä luonnollista tietä. Että niin
hillittömän runsauden aikaansaamiseksi oli tehty kaupat
verhon toisella puolella elävien henkien kanssa."

Muita samankaltaisia

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha
Julian Fellowes: Belgravia
Rosamunde Pilcher: Simpukankerääjät

★★★½
Kate Morton - Hylätty puutarha

(The Forgotten Garden, 2008)

Bazar, 2015

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin
isä vei minut ensimmäisen kerran käymään
Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Ja minä muistan hyvin ensimmäisen kerran, kun luin Tuulen varjon ja pääsin Danielin ja hänen isänsä kanssa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Ja sinne mieleni jäi. Blogiin olenkin tuonut tästä seuraavat kaksi osaa: Enkelipelin ja Taivasten vangin ja näin uusintaluvun kautta saan viimein Tuulen varjon osaksi postausten virtaa.

Takakannesta: Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän. Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänen omassa elämässään...

Jo kirjan kansista on aistittavissa se mitä on luvassa: mysteereitä, jännitystä, Barcelonan ahtaita kujia, hippu romantiikkaa... Jännittävä kertomus muuttuu aina vain mystisemmäksi hieman naiivin päähenkilömme selvittäessä Julián Caraxin todellista tarinaa ja mukaan sekoittuu pelottaviakin piirteitä (yöunia ei kuitenkaan tarvitse niiden takia menettää). Aloitin tarinani siitä kaukaisesta aamusta, jolloin heräsin kykenemättä palauttamaan mieleeni äitini kasvoja, enkä lopettamut ennen kuin olin muistellut sitä varjojen maailmaa, jonka olin aavistanut sinä aamuna Nuria Monfortin kotona.

Danielin saatua Tuulen varjon itselleen käy ilmi, että hänen änkyttävän parhaan ystävänsä isä, varakas kiinteistönvälittäjä herra Aguilar joka on kirjojen ja kustantamoiden tuntija, ei ole ennen kuullutkaan kirjasta ja Daniel saa pakkomielteen Caraxia kohtaan. Näyttää siltä, että Caraxin kirjoja ei ole jäljellä maailmassa juuri ollenkaan, vaan ne on hävitetty. Kasvottoman miehen myötä synkkä maailma tulee Danielia lähemmäksi ja tarina menetyksistä ja yksinäisistä ihmisistä odottaa löytäjäänsä.
 

"Kirjoista jotka on kirottu, miehestä joka kirjoitti ne,
romaanihenkilöstä joka karkasi kirjansa sivuilta
polttaakseen sen, petoksesta ja menetetystä ystävyydestä."

Lukiessa lempikirjoja uudestaan pelkää aina, että aika on kullannut muistot liikaa eikä kirja näyttäydykään enää niin hohteisessa valossa. Löytyihän sieltä Tuulen varjon sivuilta jotain ikävää, mitä ei voinut vain olan kohautuksella ohittaa vaan joka ärsytti. Nimittäin naishahmot, joiden kauniin kuoren alla oli vain ilmaa. He olivat kaikki tietynlaisen roolin vankeja, jotka ripustautuvat toivottomiin suhteisiin josta ei saa vastakaikua, huonoa kohtelua vain. Naiset nähdään äiteinä tai rakastajina, he ovat miehiä ja heidän oikkujaan varten. Tekee pahaa kirjoittaa muuten ihanasta kirjasta noin, mutta nämä ajatukset ovat pyörineet lukiessa mielessä.

Tuulen varjo on melkeinpä elokuvamainen kokemus, joten ihme ettei tästä ole tehty leffaa. Onhan siinä dramaa, hyvin paljon tragediaa ja tietysti rakkautta. Carlos Ruiz Zafónin kirjojen kanssa tulee aina hirveä matkakuume Barcelonaan, kävelemään sen kujilla ja kortteleissa ja piipahtamaan kahviloissa. Romaani on hyvin visuaalinen ja tekee lukemisesta voimakkaan kokemuksen. Asiat eivät näyttäydy aina niin yksiselitteisinä, vaan ne muodostuvat monimutkaisemmista palasista.

Kirja iskee kultasuoneen siinäkin mielessä, että se hemmottelee oikein olan takaa himolukemiseen taipuvaisia ihmisiä, sillä a) Daniel työskentelee isänsä kanssa kirjakaupassa b) koko kirja kertoo kirjailijasta c) se esittelee Unohdettujen kirjojen hautausmaan (miksei tollasta paikkaa ole oikeasti olemassa?!)

Tuulen varjo on ollut ehdottomia lempparikirjoja ja kyllä se sitä on edelleen, aikaisemmista napinoista huolimatta, sillä eihän tästä voi muuta kuin nauttia. Nyt päästän itseni viimein juuri ilmestyneen Henkien labyrintin pariin ja se matka tulee olemaan varmasti yhtä huikea!

★★★★★
Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo

(La Sombra del Viento, 2001)

Otava, 2005
Uudelleen luettua -haaste

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (#2)
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (#3)
Carlos Ruiz Zafón: Marina

Improa, muumeja ja keskustelua kirjoista

Kolinan improvisoidut klassikot

Kesällä kävin katsomassa jopa kaksi kertaa Musiikkitalolla improryhmä Kolinan esityksiä, joissa kaikkien tuntemat klassikkotarinat laitettiin uuteen uskoon ja tulihan niistä aika hulvattomia tulkintoja. Kävin katsomassa Lumikki ja seitsemän kääpiötä & Pieni merenneito sekä toisena lauantaina oli vuorossa Hamlet & Romea ja Julia, jonne sain teatteriseuraksi mukaani Kirjavarkaan (ihanaa kun kirjaihmisten joukosta löytyy myös teatterista kiinnostuneita♥).

Alussa satu kerrattiin lyhyesti ja ytimekkäästi. Minulle kaikki tarinat olivat ennestään tuttuja, mutta selvästi huonoiten muistissa oli Hamlet, jossa henkilöitä riitti suorastaan yli tarpeiden. Kertomukset esitettiin kolmen näyttelijän ja taustamuusikon (Suvimarja Halmetoja) voimin. Yleisökin pääsi sekoittamaan ajoittain pakkaa ja kerrassaan hämmästyttävän sujuvasti esimerkiksi yleisön keksimät lauseet solahti osaksi dialogia.

Hauskaa riitti taitavia ja sanavalmiita näyttelijöitä katsellessa (Lumikki: Veera Lehtinen, Aki Haikonen, Meiju Lampinen Hamlet: Jere Kolehmainen, Veera Lehtinen, Tuukka Martiskainen). Tämä oli samalla ensimmäinen kertani improteatterissa ja taisin vähän hurahtaa tuohon lajiin.

⧫              ⧫              ⧫              ⧫              ⧫

Muumimuseo

Kesällä avattu Muumimuseo piti käydä katsomassa, kun Tampereella kerran liikuttiin. Siellä menee Kuinkas sitten kävikään? -näyttely, joka esittelee Tove Janssonit kaikki muumikirjat: "voit tutustua muumien koko tarinaan aina suuren tuhotulvan vedenpaisumuksesta vaarallisen juhannuksen kelluvaan teatteriin ja majakkasaaren arvoituksesta muumiperheen marraskuiseen katoamismysteeriin."

Näyttelyssä on satoja Janssonin alkuperäisiä kuvituksia sekä kuvien rinnalla kulkee Tuulikki Pietilän, Janssonin elämänkumppanin, tekemät muumirakennelmat, joista huimin taidonnäyte oli minuakin korkeampi muumitalo kalusteineen. Noissa riittää ihmeteltävää. Kuvaelmien luona voi myös kuunnella pätkiä muumitarinoista.

Näyttely on todella tosi kivasti rakennettu ja sinne on kerätty monipuolinen kokoelma muumijuttuja. Näyttelyn tunnelmaan ja visuaalisuuteen on selkeästi panostettu, mikä ilahdutti erityisesti. Yhdellä alueella oikein tunsi talven kylmyyden ja hyytävyyden. Tosi hieno kokonaisvaltainen elämys! Tilasta löytyy Kuinkas sitten kävikään? -kirja jättikokoisena ja muista muumikirjoista on nähtävillä isot, ihmisen kokoiset kannet. Toisenkin kerran voisin tuolla käydä, sillä katseltavaa on paljon ja kaikki tietysti halusi ensimmäisellä kerralla käydä läpi, mutta muuten olisi voinut syventyä enemmänkin joidenkin kohdalla.

⧫              ⧫              ⧫              ⧫              ⧫

Kirja vieköön

Pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa Baba Lybeckin pitämään Kirja vieköön -iltaan Savoy-teatterissa, kun aikataulu kerrankin siihen sopi ja olen siitä niin iloinen, sillä ilta oli todella antoisa.

Baban haastateltavina oli  

Anni Kytömäki, 

Kati Tervo, 

Selja Ahava, 

Rosa Liksom,

Tuomas Kyrö ja 

Eero Huovinen.

Ennen jokaisen kirjailijan haastattelua vuorossa oli jonkun näyttelijän esittämä monologi kyseisen kirjailijan uutuusteoksesta. En ollut ennestään yhtään noista käsitellyistä kirjoista lukenut, mutta Kyröltä, Liksomilta ja Ahavalta kyllä jonkin toisen teoksen.

Kotoisa tilaisuus tarjosi keskustelua kirjoista, mutta siinä samassa myös lisäksi ajankohtaisista ja mielenkiintoisista aiheista (no mitenkäs muutenkaan). Kirjarakkauteni roihuaa aina vain isommin. Kiitos Gummerukselle vapaalipuista ja Kirjavarkaalle (jälleen) loistavasta seurasta! Elättelen toiveita, että jos toisenkin kerran vielä syksyllä pääsisin näihin iltoihin.

"Lopettakaa eläminen, lukekaa kirjoja!"

J. K. Rowling & Jim Kay - Harry Potter ja viisasten kivi

Likusteritie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat
oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan.

Kun yhdestä lempikirjoista tehdään uusintapainos ja mukaan toiseksi tekijäksi otetaan yksi tämän planeetan hienoimmista kuvittajista, niin lopputulos on ei sen vähempää kuin mestariteos. Ihailen J. K. Rowlingia ja Jim Kayta niin paljon, joten ihanaa kun saa todeta, että Pottereiden lumo ei ole kadonnut mihinkään ja melkein hotkaisin kirjan yhdeltä istumalta. Tämä on tätä kirjarakkautta ja lukumisen iloa parhaimmillaan!

Harry Potter ja viisasten kiven alkuasetelma on suurimmalle osalle hyvin tuttua, mutta kerrataan: Orpopoika Harry asuu Likusteritiellä äitinsä siskon perheen luona, mutta siinä missä perheen suurikokoista Dudley-poikaa lellitään ja hellitään, joutuu pieni ja hintelä Harry asumaan ahtaassa komerossa portaiden alla. 11-vuotispäivänään Harry saa kirjeen, joka muuttaa hänen elämänsä. Hän pääsee Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.



Nyt aikuisena tarinasta on auennut uusia ulottuvuuksia. Ennen päällimmäisenä jäi mieleen hyvän ja pahan välinen taistelu ja ystävyys, mutta niiden rinnalle teemoiksi nousi erilaisuus, oman itsensä löytäminen ja rohkeus. Pääasiassa muistin hyvin paljon tapahtumia, mutta en aivan kaikkea. Yllätyin eniten siitä miten hauska kirja Harry Potter ja viisasten kivi on! On ollut mahtavaa aikalailla kasvaa Harryn mukana, joten sarjan nostalgia-arvo on huima.

Jim Kayn kuvat ovat todella upeita; täynnä yksityiskohtia, elävyyttä ja värejä. Ne henkivät kirjan tunnelmaa ja ovat onneksi täysin riippumattomia esimerkiksi elokuvien henkilöiden ulkonäöstä. Hirviön kutsun kautta tutustuin viime vuonna ensimmäisen kerran Kayhin ja haluaisin kovasti tutustua hänen töihinsä lisää.



Lempihahmojani ovat Hermione ja Hagrid sekä Dumbledore ja Kalkaros, joissa molemmissa on vielä paljon salaperäisyyttä, eikä aivan voi tietää mitä pinnan alla kytee. Loppuvuosi on turvattu, sillä hyllyssä odottaa Salaisuuksien kammio ja kohtahan ilmestyy lisäksi kolmas kuvitettu osa, joka on se aivan lemppareista lempparein!

★★★★★

J. K. Rowling - Harry Potter ja viisasten kivi
Kuvitus: Jim Kay

(Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)

Tammi, 2015

Omasta hyllystä

Muita postauksia
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
J. K. Rowling: Käen kutsu
J. K. Rowling: Paikka vapaana

Jim Kay: Hirviön kutsu

P. I. Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät

Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti
sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää.

Harjukaupungin salakäytävät on jo kolmas lukemani P. I. Jääskeläinen ja edelliset ainakin ovat maittaneet hyvin. Yöunetkin sain niiden (ehkä ennen kaikkea Sielut kulkevat sateessa) jälkeen nukuttua. Jääskeläisen kirjoja värittää omaleimainen maaginen realismi, joka välillä kosiskelee kauhun rajoja, mutta Harjukaupungin salakäytävissä pysytellään vielä jokseenkin turvallisessa sfääreissä.

Takakannesta: Kustantaja Olli Suomisen elämän kulissit ovat kohdallaan: on perhe, omakotitalo harjun kupeessa, luottamustoimia ja kustantamo, joka menestyy vähintäänkin kohtuullisesti. Sitten kuvaan ilmestyy lapsuudenihastus Kerttu Kara, joka on kirjoittanut maailmanmenestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan. Kaikkien yllätykseksi Kara haluaa kirjoittaa seuraavaksi oppaan Jyväskylästä - ja erityisesti kaupungin salakäytävistä. 

Lapsuusmuistot, unet ja elokuvat vieraannuttavat Olli Suomisen keski-ikäisen miehen arjesta, kunnes tapahtuu jotain, mikä muuttaa elämän pelottavan kiinnostavaksi. Pakon edessä kustantaja Suominen joutuu heittäytymään elokuvallisen elämäntavan pyörteisiin. Mutta kuka kirjoittaa käsikirjoitusta ja mikä on elokuvan lajityyppi?

Kirja lähtee verkkaisesti liikkeelle ikään kuin rytmin heijastaessa Ollin kiihkotonta elämää, joka muodostuu kustantamon pyörittämisestä, kirkon luottamustehtävistä ja perhe-elämästä. Vaihtelut ja uudet asiat hermostuttavat Ollia, mutta hänen elämäänsä hiipii maaginen realismi menneisyyden muodossa, kun hän tapaa vuosien jälkeen Kertun.

Kirja nappaa lukijan kyytiinsä hämmästyttävälle matkalle, jossa vastaan tulee päärynämekkoinen tyttö, M-hiukkaset ja tietenkin ne Jyväskylän salakäytävät, tulee tarve kiskoa keuhkoihin raitista ilmaa ja nauttia joka henkäyksestä. Ollin sateenvarjot unohtuvat kaikkialle ja muistoissa seikkailee Viisikon kaltaiset Blomroosin sisarukset. Toisen puoliskon aikana vasta alkaakin tapahtua ja repaleinen kuvio tihenee ja punoutuu ehjemmäksi kokonaisuudeksi, josta asioiden todellinen laita vähitellen valkenee.

Jännittävintä on se, että romaanista on painettu kaksi versiota, joissa on erilaiset loput. Halutessaan toisen lopun voi lukea verkosta ja minua ainakin kiinnostaa tietää miten kaikki vaihtoehtoisesti loppuu, vaikka pidinkin oman kirjani lopetuksesta.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★½
P. I. Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät

Atena, 2010

Omasta hyllystä

Muita postauksia
P. I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
P. I. Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Stephen King - Carrie

Nobody was really surprides when it happened, not really,
not at the subconscious level where savage things grow.

Blogiin asti on tätä ennen ehtinyt ilmestyä vain Doloreksen tunnustus, joka minulle edustaa Stephen Kingin tuotannon heikompaa päätä. Vaikka olen lukenut hyvin pienen osan hänen kirjoistaan, en ole voinut olla huomaamatta teosten epätasaisuutta. Nähtävästi aina joutuu jännittämään, että tarttuiko tällä kertaa nappivalintaan vai floppiin. Carrien kohdalla onnetar oli puolellani ja luin tähän mennessä lempparikirjani Kingiltä(!). Carrie on Kingin esikoisteos ja todella vahva aloitus kirjailijauraa ajatellen.

Kirja pureutuu niinkin universaaliin ja ikuiseen aiheeseen kuin hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen. Ainut asia mitä Carrie haluaa on tulla koulussa hyväksytyksi joukkoon. Ikävä vaan, että hänet on valittu silmätikuksi, sillä ujoa, kömpelöä ja tanakkaa tyttöä on helppo kiusata. Carrie tuntee olevansa kuin sammakko joutsenten keskellä. - "Hey, ol' fart-face!"

Kotonakaan ei ole yhtään sen mukavampaa, sillä Carrien äiti on suoraan sanottuna pahemman luokan kahjo. Hän vie tiukan uskonnollisuuden uusiin ulottuvuuksiin ja melkein kaikki on hänen silmissään syntiä. "Let's get in and pray. Let's pray to Jesus for our woman-weak, wicked, sinning souls!" Jumalanpalvelukset suoritetaan kotona kolme kertaa viikossa ja välillä Carrie paiskataan komeroon rukoilemaan ja katumaan. She was alone with Momma's angry God.



Tarinaa seurataan Carrien näkökulman lisäksi lehtileikkeiden, verilöylystä selvinneiden lausuntojen ja heidän kirjoittamieen kirjojen kautta. Kaikki tuo johdattelee vääjämättä kohti tanssiaisyötä, josta piti tulla Carrien elämän onnellisin päivä, mutta joka päättyy makaaberiin loppunäytökseen, kun Carrie päästää orastavat telekineettiset kykynsä irti saatuaan tarpeeksi kaupungista, joka pilkkaa ja inhoaa häntä (pulpettiin on kirjoitettu Carrie White eats shit).

Carrie on nopealukuinen ja aiheeltaan tärkeä kirja. Vaikka se on täyttä fiktiota, on meillä myös valitettavasti todellisuuden kammottavia ja verisiä esimerkkejä siitä mihin tekoihin koulukiusaaminen ja syrjäytyminen ovat johtaneet.

Huh, yksi välietappi saavutettu ja nyt minun ja Se-kirjan välissä ei enää ole yhtään Kingin muuta kirjaa. Apuva. Apuvaapuvaapuva.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

★★★½
Stephen King - Carrie

Hodder, 1974

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Stephen King: Doloreksen tunnustus

Anna Gavalda - Kimpassa

Ei Paulette Lestafier niin hullu ollut kuin väitettiin.

Olen elokuvan joskus muinoin nähnyt, mutta jos näin ei olisi ollut, olisin voinut etukäteen kuvitella kirjan olevan hömppäromantiikkaa. En nytkään täysin tietysti tiennyt miten kirja on kirjoitettu, mutta sisällöstä oli aika kattava kuva. Odotuksen ylittyivät ja vaikka Anna Gavaldan Kimpassa menee kevyen kirjallisuuden puolelle, on siinä syvyyttä, nokkelasanaista dialogia ja hellyyttäviä hahmoja. En usko, että juonikaan on ihan ennalta-arvattavimmasta päästä, vaikka suurimmat juonikuviot on helppo arvata takakannen lukemisen jälkeen, mutta tosiaan paha mennä sanomaan.

Takakannesta: Camille Fauque on 26-vuotias langanlaiha nuori nainen, jonka lapsuus oli ankara ja nuoruus kaoottinen. Yksinäinen Camille on lahjakas piirtäjä, muttei uskalla enää tarttua kynään vaan siivoaa henkensä pitimiksi. Philibert Marquet de la Durbillière puolestaan on vanhan aristokraattisuvun vesa, joka tietää kaiken Ranskan historiasta ja käyttäytyy huomaamattaan kuin muinaisjäänne. Franck harrastaa yhden yön juttuja, rassaa moottoripyöräänsä ja käy tervehtimässä isoäitiään Paulettea.

Philibert pelastaa riutuneen ja flunssaisen Camillen omaan suuren perintöasuntoonsa, jossa asuu myös ärtyisä, kokkina vähäisen elantonsa hankkiva Franck. Philibert ja Camille tulevat loistavasti juttuun, mutta yhteiselo Camillen ja Franckin välillä ei ala kovin sujuvasti. Seuraavaksi seurataankin heidän mielenkiintoista yhteisasumista. Ihmettelen miten noin surkeista ihmisistä voi kirjoittaa niin hyväntuulista tekstiä. Camille, Philibert ja Franck ovat rikkinäisiä kaikki tavallaan, mutta heitä yhdistää lapsuudesta asti koettu hankala suhde vanhempiin. Neljäntenä joukkoon liittyy myöhemmin Franckin iäkäs isoäiti Pauline, joka on pantu kunnalliseen vanhainkotiin.

"Mitenpä aseista riisuttu rojalisti, hauras haltiatar, rikki revitty nuorukainen ja yltä päältä mustelmainen vanha rouva olisivatkaan osanneet bluffata?

Mahdotonta.

Pah... samapa se... Parempi pienikin panos ja naurettavat voitot kuin luovuttaminen."

Kimpassa kertoo tavallisista, elämän heittelemistä ihmisiä ja tarina kulkee eteenpäin leppoisaan tahtiin. Kirjasta on tehty samanniminen elokuva, joka sekin on söpö ja herttainen ja siinä Camillena nähdään ihastuttava Audrey Tautou.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★★
Anna Gavalda - Kimpassa

(Ensemble c'est tout, 2004)

Loisto, 2008

Omasta hyllystä

Elokuun lukumaratonilla luettua

Elokuun lukumaratonilla onnistuin lukemaan loppuun asti mukavan kasan kirjoja ja kun pöydällä on jo odottamassa toinen samanmoinen, päätin tehdä taas miniarvioita ruuhkan purkamiseksi.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Agatha Christie: Sininen juna

Takakannesta: Rikas, kaunis ja avioliitossaan epäonnistunut Ruth Kettering lähti Sinisellä junalla Ranskan Rivieralle tapaamaan rakastettuaan. Hänellä oli mukanaan mittaamattoman arvokas ja haviteltu Tulensydänrubiini. Yöjunan käytävillä liikkui monia ihmisiä, mutta vain yksi otti hengen Ruthilta ja vei jalokiven mennessään. Jalokivi oli motiivi, mutta kenellä oli tilaisuus tihutyöhön ja syy murskata kaunottaren kasvot? "Mutta on kaksi sellaista jotka tietävät. Toinen on hyvä Jumala, toinen on Hercule Poirot." Näin mahdottomia lausuessaan tuo itserakas nero on kuitenkin oikeassa. Sinisen junan tapausta pidetään jo ratkaistuna, kun Hercule vielä kertaa tapahtumat ja oivaltaa, kuka lopulta murhasi Ruth Ketteringin.

Agatha Christiet on takuuvarmaa maraton luettavaa, sillä ne aina imaisevat mukaansa ja pituuskin on juuri sopiva. Sinisellä junalla on ihanat kannet, mutta itse tarina ei ollut Christien parhaimpia. Ihan kiva, muttei mikään masterpiece. Syyllistä en välttämättä olisi tajunnut arvata oikein, ellen jo ennen lukemista olisi nähnyt joku aika sitten tv-version. Lukija johdetaan taas harhaan ja katseet suunnataan aivan muualle, kunnes Poirot paljastaa asioiden todellisen laidan.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Juan Carlos Onetti: Sitten kun

Takakannesta: Magda, tanssiravintola Eldoradon kaunein tyttö, on saanut lankaansa sotilasattashean, jonka profiili on kuin pronssimitalista ja taskut täynnä dollareita. Ilta illan jälkeen rakastunut upseeri piirittää Maria Magdalaistaan. Lehtimies Lamas saa osakseen vain silmänvilkutuksen. Vielä tiukemmin Magda torjuu tanssiravintolan isännän. Niin ei kohdella don Luisia, jota myös Sernan rutoksi kutsutaan. Hän suunnittelee koston, josta tulee hidas mutta sitäkin tehokkaampi. Ja mustasukkainen Lamas joutuu tietämättään sen välineeksi.

Olen onnistunut nykyään välttämään hyvin puuduttavia kirjoja, mutta nyt sellaiseen törmäsin. Kyse oli kuitenkin juuri alle sadan sivun pienoisromaanista, joten en sentään kesken jättänyt. Välillä kun pitää kuitenkin tätä maailmanvalloitusta jatkaa. Kirjan traaginen ja intohimoinen tarina mahdottomasta rakkaudesta lässähti kuin pannukakku, eikä tarjonnut minulle mitään tunteenpaloa. Tai sitten en vain osannut lukea kirjaa oikein. Alkupuolisko oli todella kuivaa luettavaa, mutta loppuosa oli jo kiinnostavampi. 
 
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Uruguay

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja setä Tonton

Takakannesta: Setä Tonton istuu Välimeren rannalla vastassa, kun Usko, toivo ja rakkaus -laiva saapuu mukanaan koko Uppo-Nallen perhekunta. Isoisä ja isoäiti jatkavat matkaa Alpeille, isä ja äiti Afrikkaan, mutta Uppo-Nalle, Reeta ja Laulava Lintukoira saavat koko joukon uusia ystäviä. Aasi Annette vie heidät seikkailusta toiseen, sika Napoleon sienimetsään ja pikajuna Pariisiin. Ja Uppo-Nallen runosuoni pulppuaa entiseen tapaan.

Hellyyttävän Uppo-Nallen seuraan aina mukava palata ja setä Tontonin mukana nalle ystävineen joutuu kaikenlaisiin seikkailuihin. He käyvät Etelä-Ranskassa härkätaistelussa, Laulava Lintukoira joutuu leikkimään kokkia, koska heillä ei ole rahaa maksaa yösijaa, he etsivät tryffeleitä, matkustavat Pariisiin ja tapaavat oopperan kummituksen.

Tuttuun tapaan tarinaa siivittää Hannu Tainan kuvat.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Hanna Hauru: Jääkansi

Takakannesta: Unenomainen tarina tytöstä, uudesta isästä ja sotienjälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä.

Eletään sodan jälkeistä aikaa ja isän sijaan juna-asemalla äitiä ja tytärtä vastaan tulee iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän on tytön uusi isä, sillä vanha isä tulee lautalaatikossa perässä. Mies on tytön mielessä Paha. Enää ei tanssita kotimatkaa. Jääkansi on kertomus sodan jättämistä jäljistä ihmismieleen ja taakasta, jonka jokainen saa väistämättä osakseen.

Kirja kuuluu sarjaan "masentavan ahdistavat suomitarinat" ja samaan lokeroon olen sijoittanut esimerkiksi Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Pidän mieluusti tuon lokeron tiukasti kiinni, mutta nyt minut yllätettiin enkä kunnolla tajunnut minkälaista tarinaa olin alkamassa lukea. Pelastuksena oli Hanna Haurun intensiivinen, minimalistinen kirjoitustyyli, jonka vuoksi melkein pidin tarinasta. Tai en tiedä voiko tuollaisesta tarinasta varsinaisesti "pitää", mutta luin sen kannesta kanteen yhdeltä istumalta. Vaikuttavan pienoisromaanin Hauru kirjoittanut ja luulen lukevani häneltä jonkun toisenkin kirjan. Toivottavasti vain miljöö ja aihe olisivat erilaisia.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★
Agatha Christie - Sininen juna

(The Mystery of the Blue Train, 1928)

Wsoy, 2012

Omasta hyllystä

★½
Juan Carlos Onetti - Sitten kun

(Cuando entonces, 1987)

Otava, 1991

Kirjastosta

★★★
Elina Karjalainen - Uppo-Nalle ja setä Tonton

Wsoy, 1981

Omasta hyllystä

★★★½
Hanna Hauru - Jääkansi

Like, 2017

Kirjastosta

Brian Selznick - The Marvels

You either see it or you don't.

Siitä asti kun luin Hugo Cabretin, olen ollut rakastunut Brian Selznickin tyyliin. Hänen lumovoimansa piilee kuvien ja tektin yhdistelmässä, jollaiseen ei usein törmää - oikeastaan ei juuri koskaan. Sokeasti luotin Selznick taitoihin ja tilasin netistä hänen kaksi muutakin kirjaa. Jo pelkästään ulkonäöllisesti The Marvels on todella upean näköinen kiiltävine kansineen ja sivujen reunoineen. Fyysisesti se on järkyttävän painava, joten pelkkien käsien varassa tätä teosta ei lueta (voitte vain kuvitella miten tuskallista tuon kuvan ottaminen oli). Mutta siihen loppuikin valittamisen aiheet. Sisältö: pelkkää kultaa.

Tarina alkaa vuonna 1766, kun poika nimeltä Billy Marvel selviää ainoana haaksirikosta ja päätyy lontoolaiseen teatteriin töihin. Siitä alkaa hänen sukunsa tarina, joka on täynnä loistavia ja tunnettuja näyttelijöitä, kunnes 1900-luvulla Leontes Marvel katoaa näyttämöltä ja tarina jää kesken. Alun lukeminen oli kuin elokuvan katselemista. Sivuja ahmi hypnoottisesti ja tarina vei mennessään. Hämmästelin joka sivulla eteeni aukeavia kuvia, jotka oli tehty todella taidokkaasti lyijykynällä.



Hyppäys vuoteen 1990. Joseph Jervis karkaa koulusta etsiäkseen setänsä Lontoosta. Hänen vanhempansa matkustelevat paljon ja poika toivoo löytävänsä itselleen paremman paikan. Joseph löytää kauniin, vanhanaikaisen talon, jossa hänen setänsä Albert Nightingale asuu, mutta tapaaminen ei suju aivan odotetulla tavalla, sillä Albert ei halua poikaa luokseen asumaan. Josephia ei kuitenkaan voi lähettää takaisin yötä vasten ja niinpä hän saa yöpyä tuossa kummallisessa talossa. Josephia kiehtoo seinien taulut ja huoneestaan löytämät kuvat, joista hän haluaa ottavaa selvää.

Lopulta kaksi niin kaukana toisistaan olevaa tarinaa kietoutuu yllättävällä tavalla yhteen. The Marvelsin sanoma pyörii vahvasti perheen ympärillä, mutta ei välttämättä sen perinteisimmän mallin mukaan. Kirja on myös ylistys tarinan voimalle ja tuohon sanomaan kuka tahansa lukutoukka voi samaistua. Tarina perustuu kahteen oikeasti olemassa olleeseen ihmiseen.

"Walking along the shore here is walking on history", he said. "It's like walking on an endless catalogue of lost stories. But there are other stories waiting to be told, and they will be lost one day, too. Whatever the case, it's all beneath your feet, right now."

Yhdessä kuvat ja teksti muodostavat eheän tarinan ja lukisin mielelläni enemmänkin vähän kokeilevampia teoksia, jotka rikkovat rohkeasti perinteisen kirjan kaavaa.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

★★★★★
Brian Selznick - The Marvels

Scholastic Press, 2015

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Brian Selznick: Hugo Cabret