Parsarisotto / Nainen, jonka nimi on Nathalie

Ruuan innoittajana toimii David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie, josta resepti löytyi suoraan kirjan hauskoista "välikevennyksistä". Otin tosin vapauden tehdä pienen pieniä muutoksia allaolevaan alkuperäiseen reseptiin.

"Parsarisottoon tarvittavat ainekset

200 g Arborio-riisiä (tai muuta pyöreäjyväistä riisiä)
500 g parsaa
100 g pinjansiemeniä
2 dl kuivaa valkoviiniä
1 dl kermaa
80 g raastettua parmesaanijuustoa
pähkinäöljyä
suolaa
pippuria

• 
  

Parmesaanilastuja varten
80 g raastettua parmesaanijuustoa
50 g pinjansiemeniä
2 rkl jauhoja
muutama tippa vettä"
 

Resepti (2-3:lle)

1,5 dl g risottoriisiä
1 kanaliemikuutio
nippu (500g) parsaa
1-2 sipulia
100 g pinjansiemeniä
2 dl kuivaa valkoviiniä
1 dl kermaa
80 g raastettua parmesaanijuustoa
2 rkl voita
2 rkl jauhoja
suolaa
pippuria

Pese parsat ja leikkaa niistä irti tyven puinen osa. Kuori parsat ja paloittele ne 3-4 osaan. Keitä riisit liemikuution kanssa. Sulata voi pannulla ja kuullota siinä parsat ja sipuli, jotka sitten lisätään kypsän riisin sekaan. Laita sekaan myös valkoviini (jonka voi myös korvata omenamehulla). Mausta suolalla ja pippurilla. Hauduta hetken aikaa, jonka jälkeen lisää kerma ja annosten päälle vielä juustoraastetta.

Lastuja varten laita kuumalle pannulle n. puolet parmesaanijuustoraasteesta, jotka paistetaan kullankeltaisiksi sekoittaen mukaan pienen osan pinjansiemenistä ja 2 rkl jauhoja. Juustolevyn jäähdyttyä siitä lohkotaan pieniä palasia, jotka laitetaan annoksen päälle.


Parsaa tulee todella harvoin (lue: ei juuri koskaan) syötyä, joten hauska jälleen kokeilla jotain uutta niiden vanhojen, jokapäiväisten ruokien tilalle. Tekeminen oli helppoa ja hyvää tuli.

Muita postauksiani
Ruokaa romaaneista 1: Paistetut vihreät tomaatit
Ruokaa romaaneista 2: Pekonisämpylät & Hedelmäkakku
Ruokaa romaaneista 3: Viikunat ja vaniljajäätelö

Agatha Christie - Rikos yhdistää

"Rouva Beresford käännähti divaanilla 
ja tuijotti synkkänä ulos ikkunasta."

kirjan alku

Rikos yhdistää kirjassa on 15 rikoskertomusta, joita ratkovat Christien hauska - joskin vähemmän tunnettu - Beresfordin pariskunta, Tommy ja Tuppence.

Kansainvälinen Etsivätoimisto kaipaa uutta verta ja Tommy ja Tuppence saavat sen pyöritettäväkseen ja luotsaakseen sen kohti menestystä ennen kuin koko paikka menee konkurssiin. Vauhtiin päästäkseen Tuppence vähän kyseenalaisesti avittaa ensimmäisen tapauksen kanssa, josta seuraakin mainetta ja kunniaa ja sen johdosta taas koittaa kiireiset ajat, jolloin pariskunta saa ratkaistavakseen mitä erilaisempia juttuja: jalokivivarkaus, pari pelastumista väkivaltaisesta kuolemasta, kadonnut nainen, rakkausasioissa auttaminen...

"Eivätkö Bluntin Etevät Etsivät olekin olleet hurjan menestyksekkäitä? Voi Tommy, minusta tuntuu että me olemme harvinaisen älykkäitä. Se aivan pelottaa minua aina silloin tällöin."

Sinänsä aika harmittomilta tuntuvia tapauksia, joissa ei Christien muiden kirjojen tapaan tarvitse liikoja pelätä. Pidän enemmän kokonaisista tarinoista, sillä nämä ovat enemmänkin lyhyitä novelleja, jotka eivät suoraan liity toisiinsa. Niin lyhyen sivumäärän takia on vaikea luoda uskottavaa rikostarinaa, joilloinka tapausten ratkaisutkin tuntuivat liian helposti selvitetyiltä ja jopa itsestäänselvyyksiltä - tai päinvastoin, tuulesta temmatuilta jutuilta.

Tommyn ja Tuppencen hauskaksi parivaljakoksi tekee heidän välinen pieni kilpailu ja toisille harmiton naljailu, vaikka myönnettäköön, etteivät he aivan Poirot'n veroisia ole. Mutta Poirotteja (kieliopillisesti 10+) mahtuukin vain yksi tähän maailmaan. Kirjasta voisi bongata myös dekkarien lukuvinkkejä, sillä melkeinpä jokaisessa tarinassa Tommy testaa jonkun toisen salapoliisin metodeja kuten Sherlock Holmesin, Hercule Poirot'n, Isä Brownin ja sitten joitain vähemmän tuttuja nimiä kuten Roger Sheringham, tohtori Fortune...

Ihan mukava kirja, ei Christien parasta tuontantoa, joten ensi kerralla taas luvassa normaali, täyspitkä dekkari.

_______

Agatha Christie - Rikos yhdistää

(Partners in Crime, 1929)

WSOY, 1997
Päällys: M. Tuominen

Omasta hyllystä 
Agatha Christie 125-vuotta -lukuhaaste
Tähtiä: ★★★

Muita Christie postauksiani
Neiti Lemon erehtyy

Simeon Leen testamentti (+elokuva)

Ruumis kirjastossa

Vaarallinen talo
Lomahotellin murhat (+elokuva)

Ikiyö (+elokuva)

Yksinäinen kevät

Manuel Vázquez Montalbán - Aleksandrian ruusu

"Hän avasi vain toisen silmänsä kuin peläten, että jos olisi katsonut molemmilla, hän olisi nähnyt liian selvästi taivaan lohduttoman synkkyyden, tuon siivottoman harmaan harson, joka likasi loisteliaan tropiikkimaiseman ja sai palmu- ja banaanipuut näyttämään inhottavan samelta massalta."

kirjan alku

Tunnetuimmaksi Montalbánin on tehnyt hänen vahvasti yhteiskuntakriittinen Carvalho-sarjasta, jossa rikoksia ratkoo persoonallinen Pepe Carvalho. Kovasti kovaksikeitettyä dekkaria muistuttava Aleksandrian ruusu on kuitenkin myös paljon muuta.

Yksityisetsivä Pepe Carvalho selvittää kauniin Encarnan raakaa paloittelumurhaa ja toimeksiannon tähän tehtävään hän on saanut naisystävältään Charolta, joka työskentelee prostituoituna. Kiltiltä vaikuttavan Encarnan elämästä paljastuu kaikenlaista odottamatonta ja asiat näyttävätkin äkkiä uusien tietojen valossa aivan erilaisilta. Toisaalla seuraamme perämies Ginésiä, jota haave kuljettaa eteenpäin, mutta jonka kohtalo odottaa kotisatamassa. Hän on kovasti kiinni menneisyydessä ja jokin ahdistaa miestä yötä päivää, eikä hän pääsee siitä eroon.

Kyyninen Pepe Carvalho on kirjailijan alter ego; miessovinisti ja nihilisti, joka sytyttää talonsa takkatulen maailmankirjallisuuden klassikoilla (älkää ottako mallia!). Vastenmielinen mies. Carvalho on paatunut maailmanmenoon, eikä liikutu minkään tapauksen kohdalla suuntaan tai toiseen. "Mutta yksityisetsivän ammattina ei ole ihmisten elämän pelastaminen eikä tuhoaminen, vaan heidän maallisen vaelluksensa tarkkailu kotvan verran, välittämättä siitä mitä oli ollut tai mitä oli tuleva." Carvalho on synkemmän puoleisen maailmankuvan edustaja, eikä todellakaan mikään taivaanrannanmaalari. "Tämänkertaisen tarinan rakastavaisiin oli pinttynyt takapajuisuuden tuoksu, runouden peränurkan ummehtunut lemu." Hänen ainoana intohimonaan tuntuu olevan Espanjan maalaiskeittiön herkut, joiden valmistuksesta Carvalho jaksaa selittää ummet ja lammet. Hyvin yksityiskohtaiset ruuanvalmistusohjeet voivat viedä tilaa useita sivuja kirjasta. Ja pakko päästä muuten koittamaan muutamaa reseptiä. Sen verran herkullisiltä ne ruuat kuulostivat. Aleksandrian ruusua kannattaa siis ehkä mieluiten lukea täydellä vatsalla, ettei sitten jatkuvasti himoita käydä jääkaapilla.

Kirjan parasta antia ei rikoksen ratkaiseminen valitettavasti ole, vaan ennemminkin värikkäiden henkilöiden sielunmaisemien tutkiskelu, joka äityi aika synkäksi tuttavuudeksi. Omalaatuisia tyyppejä riittää ja pureutuminen heidän ajatuksiinsa antaa tarinalle uutta ulottuvuutta. Aleksandrian ruusu valottaa myös laajasti maan historiaa ja politiikkaa, joka ei ehkä ollut se kaikkein mielenkiintoisin osuus. Tämä on kuin pieni matkaopas Espanjaan, jossa kulttuurikin tulee tutuksi aina ruuista paikannimiin.

_______

Manuel Vázquez Montalbán - Aleksandrian ruusu

(La Rosa de Alejandría, 1984)

Loki-kirjat, 2002
Kansi: Anne-Marie Paakkari

Kirjastosta lainattu
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa
Tähtiä: ★★★½

David Foenkinos - Nainen, jonka nimi on Nathalie (+elokuva)

"Nathalie oli pikemminkin hillitty luonteeltaan 
(niin kuin sveitsiläiset naiset)."

kirjan alku

Ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai kirja-arviointien lukemista tartuin Nainen, jonka nimi on Nathalieen.

Nathalie löytää elämänsä rakkauden ja sielunkumppaninsa sattuman kautta, mutta Francoisin jäätyä auton alle Nathalie luulee menettäneensä mahdollisuuden onneen loppuiäkseen. Nuori leski ei kuitenkaan aavista vielä koittavan se päivä, kun hän haaveissaan ilman sen kummempia syitä suutelee toimistohuoneeseensa osunutta kollegaansa, harmaata ja väritöntä Markusta.

Kepeä tarina kohtalonoikuista, vaikka paikoitellen Nainen, jonka nimi on Nathalie on myös aika traaginen. Menetyksen tuska ja siitä toipuminen ovat aiheeltaan rankkoja, mutta David Foenkinos käsittelee aihetta lempeästi, hypellen joutuisasti eteenpäin. Tarina osoittautuu hurmaavaksi rakkaustarinaksi vailla häiritsevää kliseisyyttä tai imelyyttä.

Alkuunsa ei oikein tiedä onko Nathalien ja Markuksen suhde ystävyyttä vai rakkautta, sillä asiat tuntuvat heittelehtivän päälaelleen aina vähän väliä. Aika lähelle tavallista lällyä rakkaustarinaa tämä olisi mennyt, jos kyseessä olisikin ollut kahden työpaikan hyvännäköisimmän tyypin kohellukset. Se on jo niin nähty. Foenkinos osasi yllättää yllättävillä tapahtumilla ja varmasti leikittelikin aivan tarkoituksella lukijan ennakko-odotusten kanssa.

Kirjailijan tekemät hauskat alaviitteet olivat huvittavia ja lukujen väleissä oli myös välillä hauskoja hengähdystaukoja, lyhyitä tekstejä, jotka liittyivät enemmän tai vähemmän itse kirjaan. Niissä pääsi tutkailemaan mm. ruokareseptejä, Nathalien lempikirjoja, faktatietoa, elokuvadialogia, täsmätietoa kala-allergiasta... Loistava lisä romaaniin, joka antoi vähän sitä ekstraa tarinalle.

Koin kirjan raikkaana ja erittäin sopivana juuri tähän hetkeen. Se on hyvänmielen kirja, vaivaton ja mutkaton, mutta kuitenkin monimerkityksinen.

_______

David Foenkinos - Nainen, jonka nimi on Nathalie

(La Délicatesse, 2009)

Gummerus, 2012
Kannen kuva: Michael Crotto

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★

_______

LUE KIRJA & KATSO ELOKUVA

Pariisi ja ranskalaiset elokuvat, on siinä jotain niin lumoavaa ja aivan erilainen tunnelma kuin vaikka amerikkalaisissa elokuvissa. En sano onko se huonompi vai parempi. Vain erilainen. Pääroolia eli Nathalieta näyttelee iki-ihana Audrey Tautou, joten mitään suurta pettymystä tästä ei olisikaan voinut muodostua kuten Amélie ja Kimpassa ovat osoittaneet. Da Vinci -koodi on sitten vähän eri juttu. Tosin siinäkin Tautou on loistava. Tom Hanks ei. Siksi emme pistä hänen nimeään boldilla.

Elokuva Nainen, jonka nimi on Nathalie on aavistuksen verran surumielisempi ja sävyiltään synkempi kuin kirja. Aviomiehen menetys iskee ja lujaa ja suru tuntuu läheisemmältä. Mukavana lisähuomiona se, että kirjailija on itse käsikirjoittanut elokuvan sekä on veljensä rinnalla toinen ohjaajista, joka on ihan positiivista.

Kolme vuotta leskeyden ja surussa rypemisen jälkeen Nathalie saattaa itsensä mielenkiintoiseen suhteeseen Markuksen kanssa. Koin yllättävänä, että Nathalien ystäväpiiri suhtautui niin hämmentyneen vaivautuneella tavalla Markukseen. Kaikki ei siis tosiaan suju kuin ruusuilla tanssi, vaan esiin otetaan rohkeasti ongelmakohtia. Kyse on kuitenkin siitä ovatko molemmat valmiita suhteeseen.

Elokuvassa oli paljon viipyileviä ja tunnelmoivia otoksia, joista pidin kovasti. Nathalien suudeltua Markusta, mies kulkee kadulla ja vastaan tulee flirttailevia naisia. Oli paljon henkilöiden sisäisiä ajatuksia kuvailevia hetkiä, sillä juonellisestihan tässä ei järkyttävän paljoa tapahdu. Paljon enemmän tapahtuu juuri pään sisällä, joka kuitenkin pitäisi jollain tapaa saada välitettyä katsojalle. Nathalien ja Francoisin häät olivat varsin upealla tavalla toteutettu ja muutenkin kohtausten välillä oli hauskoja, niitä yhteensitovia, siirtymiä.

Elokuvallinen kerronta oli mielenkiintoinen, se oli vähäeleistä ja ennaltaodottamatonta, mihin viittasinkin jo kirja-arviossa. Juoni pomppaa aina yllättävään suuntaan, kliseitä tämäkin vältellen. Esimerkiksi Nathalie päättää kävellä yksin kotiin illalliselta pomonsa kanssa, joka on ollut liian tuttavallinen. Hän kuitenkin pysähtyy vähän matkan päässä ja pomon naamalla alkaa näkyä odottava ilme. Voisi odottaa Nathalien palaavan suutelemaan pomoaan tajuttuaan todelliset tunteensa hänen, mutta ei. Elokuva yllättää (ainakin siis ne, jotka kirjaa eivät ole lukeneet).

Romanttinen komedia -nimitys ei tee oikeutta elokuvalle, kun olen muutenkin pahasti allerginen sille sanalle. Siitä tulee vain mieleen pinnalliset rakkauskertomukset, joiden huumori jää erittäin latteaksi. Nainen, jonka nimi on Nathalie on sen sijaan piristysruiske päivään.

Päähäni jäi soimaan T.Rex: Get It On
_______

Nainen, jonka nimi on Nathalie
2011
Ohjaaja: David Foenkinos ja Stephane Foenkinos
Näyttelijät: Audrey Tautou, Francois Damiens, Bruno Todeschini
Komedia / Draama / Romantiikka

Tähtiä: ★★★½

3 kirjaa -haaste

Blogeissa on nyt liikkunut 3 kirjaa -haaste, jonka itse sain MarikaOksalta (kiitos siitä!) elikkä tarkoituksena on listata kolme kirjaa, joista on blogannut ja jotka haluaa lukea uudelleen. Kaksi vuotta vasta takana, mutta onhan noita kirjabloggauksia kertynyt tosi paljon. Lopulta kuitenkin aika helppo valinta, vaikka en juuri koskaan anna itseni lukea mitään kirjaa uudestaan. Senkin tavan voisi tässä jossain vaiheessa muuttaa.

Eli voisin lukea uudestaan nämä (mukana otteet kirjoittamistani arvioista):

Colleen McCullough - Okalinnut

"Ilman mitään aikarajaakin olisin hetkessä tämän yli 600 sivuisen teoksen lukenut, sillä tarinaan vain uppoutui! Saatoin illalla ennen nukkumaan menoa päättää vielä lukevani puolituntia, mutta romaanista irtauduttuani huomasinkin lukeneeni aivan huomaamatta kolme tuntia! Ja tätä ei käy usein." 

Seita Parkkola - Usva

"Kirjan lukemisesta on jo hetki aikaa, mutta tätä kirjoittaessa tuli ikävä Usvaa, hän oli nokkela ja päättäväinen, hänestä saisi hienon ystävän; Ja Puumaa, herkkää, outoa lasta, joka ei ajattele kuin muut ja jonka mielikuvitus on päässyt lentämään. Olen tainnut ottaa tämän maagis-realismi -genren täysin omakseni tämän kirjan myötä. Fantasia ei ole ollut juttuni ja realismi on ihan jees, mutta maaginen realismi on niin hieno keksintö!"

Chad Harbach - Pelin henki

"Sain monet päivät nauttia kirjasta ja elää sen maailmassa. Sen henkilöt tulivat erittäin läheisiksi  ja oli suorastaan järkyttävää päästää kirja pois käsistä - varsinkin kun se oli loppu. Elin vahvasti näiden neljän ainutlaatuisen henkilön mukana elämän kaikissa käänteissä. He olivat aitoja ja rakastettavia, välillä raivostuttaviakin."


Haastan mukaan seuraavat blogit:

Marile / 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Kirjaneito / Kirjaneidon tornihuone
Laura / Lukuisa

Selma Lagerlöf - Peukaloisen retket villihanhien seurassa

"Oli kerran poika."

kirjan alku

Selma Lagerlöf sai ensimmäisenä naiskirjailijana Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1909. Minulle Peukaloinen on tullut tutuksi lapsuuden tv-sarjana ja vasta nyt kirjana.

Nils Holgersson (tai Niilo Holgerinpoika, ihan kuin vaan) on ilkeämielinen poikalapsi, joka kiusaa pihansa eläimiä minkä ehtii ja suhtautuu käskyihinkin kurittomasti. Potkuja saavat niin talon lehmät kuin kissakin. Lopulta Nils onnistuu suututtamaan haltijan, joka muuttaa pojan aivan pieneksi. Peukaloisena ollessa maailma näyttää erilaiselta, eivätkä eläimet enää pelkää poikaa. Nils ajautuu Martti-hanhen mukana villihanhien muuttomatkalle.

Peukaloiset retket on kuin oodi luonnolle. Tarina seuraa periaatteessa Nilsiä, mutta eksytään kirjassa aika vauhdikkaasti myös muille sivupoluille kuten kuulemaan eläin- ja kansansatuja, jotka ovat hyvinkin kasvatuksellisia. Poika oppii nöyryyttä ja hän kohtaa matkalla monia kasvunpaikkoja, joiden tarkoituksena on saada hänet arvostamaan eläimiä ja luontoa enemmän. Peukaloisen retket on siis aikamoinen kasvutarina. Nils joutuu kaikenlaisiin tilanteisiin, joista pahimmat tapahtuvat varmasti ahneen, nälkäisen ja pitkävihaisen Smirre-ketun kanssa, joka mielellään pistäisi poskeen muutaman Nilsin matkakumppanin. Pelastusoperaatiot saavat pojan samalla huomaa kuinka tärkeitä hanhet lopulta hänelle ovat.

Lagerlöf kirjoitti Peukaloisen retket tilaustyönä luontoa esitteleväksi lukukirjaksi Ruotsin kouluille, josta johtuukin tuo välillä hermoille käyvä opettavainen sävy, joka saa liikaa valtaa tarinassa, sillä kirja esittelee laajasti Ruotsin maita ja mantuja. Lukemani kirja on lyhennelmä, sillä alkuperäisteoksen "jarruttavaa tietoainesta on karsittu pois". Hyvä näin. Mutta sitten jos Peukaloisen retkiä vertaa koulukirjoihin, niin ei todellakaan yhtä kuiva, tällasia satumaisia opuksia olisinkin voinut ihan vapaaehtoisesti lukea.

_______

Selma Lagerlöf - Peukaloisen retket villihanhien seurassa

(Nils Holgerssons underbara resa, 1906)

WSOY, 1984
Kuvittanut: Maija Karma

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★

Kirjankansibingo: Fiktiivinen hahmo

Lloyd Alexander - Kolmen kertomus & Hiidenpata (+elokuva)

"Taran halusi takoa miekan."

kirjan alku

Prydainin kronikat on viisiosainen fantasiasarja, joka pohjaa vanhaan eurooppalaiseen, erityisesti kelttiläiseen, perinteeseen. Sen kahden ensimmäisen osan eli Kolmen kertomuksen ja Hiidenpadan pohjalta Walt Disney teki Hiidenpata-piirroselokuvan, joka täällä Suomessa ehti tulla elokuvana ennen kuin kirjasarja kerettiin suomentamaan.

Taran on orpo poika, joka asuu Prydainin mailla pienellä Caer Dallbenin maatilalla ja hoitaa kasvatusisänsä tietäjä Dallbenin valkoista ennustajasikaa ja haaveilee urotöistä, vakkei osaa edes käyttää miekkaa. Yllättäen kylän rauha rikkoutuu: pimeyden ruhtinas Arawn haluaa saada koko Prydainin haltuunsa ja pahan voimat uhkaavat kaikkia maan asukkaita. Ennustajasika Hen Wen pakenee ja Taranin tehtävä on hakea se takaisin, sillä Hen Wen tietää enemmän kuin Taran osaa aavistaakaan. Taranin hurjat ja vaikeat seikkailut alkavat ja yhdessä ystäviensä kanssa hän taistelee Arawnia ja tämän sieluttomia ja tunteettomia sotilaista vastaan. Takakansi

Hiidenpadassa, Prydainin kronikoiden toisessa osassa, Paha on hyvin lähellä ja voimissaan, ja Hiidenpata, taikapata kammottavine - kuolleine ja silti taistelukykyisine - sotilaineen pitää pahan tiukasti pimeyden ruhtinas Arawnin komennossa. Ainoa keino murskata paha on Hiidenpadan haltuunotto. Valloitusretkelle lähtee Taran yhdessä muiden urhoollisten soturien kanssa. Takakansi

Molemmat kirjat, mutta varsinkin Hiidenpata kuvaa Taranin sisäistä kasvua. Hän on herkkä ja uppiniskainen, mutta kuitenkin epäitsekäs ja pitkin matkaa Taran joutuu valitsemaan mitä polkua haluaa kulkea - kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Yksin poika ei kuitenkaan ole vaan kirjavaan retkeilijäjoukkoon mahtuu jos minkälaista kulkijaa: apulaissikopaimen Taranin lisäksi löytyy prinsessa, näkymättömyyden hallitseva kääpiö, bardi ja luihi otus Gurgi. Gurgin hahmosta tuli samantien mieleen Taru Sormusten Herrasta tuttu Klonkku. Lipevältä vaikuttava hahmo, jonka puheet itsestään kolmannessa persoonassa varsinkin toivat mieleen luisevan ja puistattavan Klonkun; "Mutta Gurgi löytää mutusteltavaa! Hyvin nopeasti - oi kyllä - hän on niin viisas saamaan sitä, lohduttamaan suurien, jalojen lordien vatsoja. Mutta he unohtavat Gurgi-raukan eivätkä anna hänelle edes suikaletta syötäväksi."

Toisen osan noitasisat varsinkin piristivät päivääni, sillä jotkut muut hahmot lähinnä tulivat ja menivät, mutta eivät jääneet mieleen sen erityisemmin. Ihan luettavia nämä kaksi ensimmäistä osaa ovat, vaikkeivät mitenkään mullista maailmaani. Huumoria löytyy ja aika hauskojakin keskustelunpätkiä, kahjouttakin.

Sarja kaipaisi kiperästi uusintapainosta, jotta nuo kamalat kannet voisivat painua unholaan - ja äkkiä kiitos! Kansien perusteella en kahta kertaa olisi katsonut kirjojen suuntaan ja sinne kirjaston varastoon ne olisivat edelleen jääneet pölyttymään.

_______

Lloyd Alexander - Kolmas kertomus

(The Book of Three, 1964)

Weilin+Göös, 1987
Päällyksen kuva: Eki Laakkonen ja Anne Peränen
Päällyksen suunnittelu: Päivikki Kallio

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

Kirjankansibingo: Lapsi

Lloyd Alexander - Hiidenpata

(The Black Cauldron, 1965)

Gummerus, 1988
Päällyksen kuva: Eki Laakkonen ja Anne Peränen
Typografia ja päällyksen suunnittelu: Päivikki Kallio  

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

_______

LUE KIRJA & KATSO ELOKUVA

Disneyn Hiidenpata-elokuva on selvästi ottanut kahdesta ensimmäisestä kirjasta parhaat palat ja koonnut ne sitten hyvin eteneväksi tarinaksi, joka pitää otteessaan. Siinä on selkeä juoni, hahmoja on karsittu liiat pois ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita on rutkasti lisää. Pidän kovasti elokuvasta, eikä minulle Prydainin kronikat ole mitenkään pyhä, joten sen aika rankkakin muunteleminen ei haittaa tai aiheuta ärsytystä.

Gurgi on muuttunut söpöksi Purriksi, jota kyllä mielummin katselee kuin toisintoa kamalasta Klonkusta. Eiköhän yksi riitä. Purrista muistui sen verran mieleen, että ala-asteella kirnastelimme kaverin kanssa kumpi saa antaa hyljeterottimelleen nimen Purri. Lopputulosta en muista, mutta olihan rankka taistelu. Sydämenasia.

Joitain kohtia jäin kuitenkin kirjasta kaipaamaan kuten sen miten Hiidenpata lopulta tuhoutui. Mielestäni kirjaa versio on hienompi.

Muita Disneyn elokuvia kun alkaa miettimään, niin huomaan Hiidenpadan olevan itseasiassa hyvin erilainen, paljon pelottava kuin muut. Vieläkin vähän puistattaa. Ja ihanaa, tässä piirroselokuvassa ei yhtään laulua kuulla! Halleluja!

Kuvat: Disney Screencaps

_______

Hiidenpata
1985
Ohjaaja: Ted Berman ja Richard Rich
Ääninäyttelijät: Grant Bardsley, Freddie Jones, Susan Sheridan
Animaatio / Seikkailu / Perhe

Tähtiä: ★★★★

 

Blogisynttärit ja kirja-arvonta!

Uudet tuulet puhaltaa, siis ihan visuaalisessa mielessä niin kuin tarkkasilmäisimmät ovat huomanneet tässä kuluneen viikon aikana - vaikka onhan oma kirjoitustyylikin parantunut tässä vuosien varrella. Ulkoasu vaihtui aika radikaalisti ja eihän senkään väsäämisessä vierähtänyt kuin melkein yksi päivä - jos vähän valehdellaan. Pieni valkoinen valhe vain.

Herättelin Ruokaa romaaneista -osiota taas eloon ja tämänhetkinen kirja oikein pursuaa herkullisen kuuloisia ruokia suoraan Espanjasta. Paljon muutakin kivaa on meneillään (Kirjankansibingo, Maalaismaisemia-lukuhaaste) ja järjestin ensimmäisen oman lukuhaasteen ja se on tietysti kenenkäs muunkaan kunniaksi kuin 125 vuotta täyttäneen Agatha Christien! Tämä vuosi menee siis murhamamman kyydissä.

Vaikka vasta kaksi vuotta olen täällä blogimaailmassa harhaillut, huomaan lukukenttäni edelleen laajenneen ja monipuolisuus on pysynyt kuvioissa. Uutena asiana on mukaan tullut kirjauutuuksien selailu kirjakatalogeista ja niiden pohjalta tekemäni lukulistat, joista olen yllättävän monta jo tähän mennessä lukenut (kevät ja syksy). Kanssabloggaajilta satelee myös hyviä vinkkejä ja lukulistalle ei näy loppua, mutta hyvä niin. Valinnanvapaus on ihanaa.

Sitten toiseen asiaan, nimittäin kirja-arvontaan! Kerran sitä vain blogi täyttää kaksi vuotta (oh kuinka nuori vielä), joten juhlistetaan sitä nyt sitten oikein kunnolla. Alla on neljä kirjaa, jotka etsivät rakastavia koteja, joten olkaapas hyvä:

• Philippe Claudel: Harmaat sielut
• Virginia Woolf: Orlando
• Irene Nemirovsky: Veren polte
• Peter Hoeg: Rajatapaukset

- Arvontaan voivat osallistua kaikki, jotka ovat liittyneet blogini lukijoiksi.
- Jos sinulla ei ole omaa blogia tai muuta, jolla saan sinuun yhteyttä, jätä sähköpostiosoitteesi mahdollista yhteydenottoa varten.
- Osallistu jättämällä viesti alla olevaan kommenttikenttään haluamasi kirjan kohdalle - tai vaikka kaikkien.
- Kirja-arvonta -kuvan saa halutessaan linkittää omille sivuilleen.
- Arvonta päättyy 31.7.2015 klo: 24 ja sitä seuraavana päivänä suoritan suuren arvonnan, jonka tulokset ilmoitan sitten täällä blogissa.

Onnea arvontaan!

Buffy - vampyyrintappaja: Pitkä matka kotiin vol.1

"Mitä maailman muuttamiseen tulee... Kun se on kerran 
tehty, maailma ei enää ole entisensä."

kirjan alku

Byffy - vampyyrintappaja tv-sarja lopetettiin seitsemännen kauden jälkeen ja jatkettiin sitten sarjakuvan muodossa, jotenka Pitkä matka kotiin käsittää ikään kuin kahdeksannen kauden.

Vampyyrintappajat ovat ryhmittyneet suureksi joukoksi ja laittavat paikat mäsäksi. Sarjakuvan keskiössä on edelleen Buffy, joka ensimmäisellä kaudella sai tietää olevansa Valittu (kuulostaapa harrypottermaiselta), mutta jolla meni aikaa tuon asian hyväksymiseen. Nykyään tappohommat näyttävät sujuvan aikamoisella rutiinilla.

Kyllähän tämän sarjakuvan ihan tajusi, vaikka täytyy myöntää, että jotkut käänteet meni ohi aika reippaasti ja syy ei kuulemma ole pelkästään siinä etten noita kaikkia tuotankausia ole nähnyt, mutta kyllähän tämä on ensisijaisesti tarkoitettu asiaan perehtyneelle. Ja totean tehteeni oikein päätöksen, kun Buffyn katselemisen lopetin - olisinkohan ehkä muutaman alkujakson nähnyt :D

Eteneminen on hiukkasen sekavanpuoleista ja epäloogista ja jotenkin vaan sekopäistä. Puolet enemmällä sivumäärällä olisi voinut ehtiä avaamaan tapahtumia hiukan paremmin. Pieni selkeytys tarinaan ei olisi haitannut.

Sarjakuvien kansiin on joissain tapauksissa panostettu paljon enemmän kuin sisältöön tai ainakin juuri tämän kannen piirrustustyyli miellyttää silmää enemmän kuin itse ruudut. Huijausta, joutuu pettymään kun odotti toisenlaista.

_______

Joss Whedon - Buffy - vampyyrintappaja: Pitkä matka kotiin vol.1
Piirros: Georges Jeanty
Kansitaide: Jo Chen

(Buffy the Vampire Slayer: Volume One: The Long Way Home, 2007)

readme.fi, 2009

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★½

Tiina Raevaara - En tunne sinua vierelläni

"Sinut siirrettiin huoneeseeni joskus alkukesästä."

kirjan alku

Rakastuin Tiina Raevaaran tänä vuonna ilmestyneeseen Yö ei saa tulla -romaaniin ja nyt sain viimein käsiini hänen toisen teoksensa En tunne sinua vierelläni, joka on Runeberg-palkittu novellikokoelma. Se sisältää 14 novellia surrealistisin elementein; "--kaappaavat lukija vierailulle ihmisen ja luonnon yhtymäkohtiin, uniin ja alitajuntaan, kuoleman ja elämän kiertokulkuun."

Nuori mies etsii kohtaloaan sudenkorennoista, vaatekaapissa piileskelevä tuntematon vie Matildan elämän ja herra Gordon päätyy hoidettavaksi lintujen sairaalaan. Melkein mitä vaan voi tapahtua näissä Raevaaran novelleissa, joissa luonto on erittäin vahvasti läsnä, eikä muuten millään tavanomaisella tavalla. Mikään ei Raevaaran novelleissa ole tavanomaista ja odotettavissa olevaa. Ne yllättävät ja laittavat pohtimaan. Ne ovat ahdistavia, kauniita, pelottavia, sydämellisiä. Ja ennen kaikkea outoja. Maailma on vinksallaan.

Pidin siitä, etteivät novellit aukea ensimmäisen lauseen aikana, vaan pitkin matkaa paljastuu uusia ullottuvuuksia ja joissain voi aluksi vain arvailla mistä on kyse. Ne eivät heti alussa ala selittämään kuka on kyseessä ja minkälainen tilanne, vaan pää edellä hypätään mukaan kohti tuntematonta.

"Palaan paikkaan joka on yhtaikaa kuollut ja elävä; joka pystyy samaan aikaan mädäntymään ja tuottamaan mädästä uutta elämää. Suo kasvaa pinnalta ja kuolee sisältä, samanaikaisesti, tuhansien ja taas tuhansien vuosien ajan."

Novelleissa on tunnistettavissa niitä elementtejä, joista Yö ei saa tulla -kirjassa pidin kovasti; maagisia ja pelottavia elementtejä kuten taru sudenkorennosta, joka ompelee nukkuvien lasten silmät umpeen. Monta muutakin novellia olisin mielelläni lukenut myös ihan pidempinä romaaneina ja suosikkeihini lukeutuu Anobium pertinax (kuolemankellot seinän sisällä ja äiti syntyy uudestaan koirasta), Kaivo (katselija on aluksi ärsyyntynyt saamastaan kummallisesta maalauksesta, mutta tarkemmin katsoessaan hän alkaa nähdä siinä muotoja "ja ajoittain lähes elävää hehkua". Hän tuijottaa maalausta ja siinä alkaa tapahtua), Kiitos kaikesta (maailma paljastuu kokeiluksi, eläminen testiksi).... Kirjassa on niin paljon hyviä novelleja, että voisin itseasiassa luetella kaikki.

Novellikokoelmalla on aivan ihana kansi ja nyt tämän jälkeen arvostan niin paljon Raevaaran tarinankerrontaa, joka tempaisee välittömästi mukaansa. Kaiken tämän yllämainitun voi ymmärtää vain lukemalla novellit. Ne on koettava itse.

_______

Tiina Raevaara - En tunne sinua vierelläni

Teos, 2010
Graafinen suunnittelu: Timo Ketola

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★

Muita postauksiani
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Donna Tartt - Tikli

"Kun vielä olin Amsterdamissa, näin unta äidistäni 
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen."

kirjan alku

Jumalat juhlivat öisin ja Pieni ystävä olivat nautinnollisia kirjoja ja yksitoistavuotta edellisestä romaanista ja minkälaisen teoksen Donna Tartt onnistui kirjoittamaan siinä ajassa. Ainakin massiivisen. Etuliepeen mukaan myös eeppisen. Tikli sai lisäksi viime vuonna Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon.

Kolmetoistavuotias Theo Decker, rakastavan äidin ja holtittoman isän poika, jää ihmeen kaupalla eloon onnettomuudessa, joka repii hänen koko elämänsä kappaleiksi. Hän ajelehtii New Yorkissa yksi ja vailla suuntaa, kunnes varakkaan ystävän perhe ottaa hänet hoteisiinsa. Uusi koti Park Avenuella hämmentää Theoa, eivätkä koulutoverit tiedä miten puhua hänelle. Theo kaipaa äitiään tuskallisen kipeästi, ja vuosien kuluessa hän takertuu siihen mikä eniten muistuttaa äidistä: pieneen, ihmeen puoleensavetävään maalaukseen, joka aikaa myöten vie hänet rikolliseen alamaailmaan.

Aikuistuessaan Theo oppii ketterästi sukkuloimaan yläluokan salonkien ja työpaikkansa, tomuisten, sokkeloisten antiikkiliikkeiden välillä. Hän on vieraantunut, hän on rakastunut - ja maalaus, hänen talismaaninsa, johtaa hänet keskelle yhä ahtaammaksi ja yhä vaarallisemmaksi käyvää kehää. Takakansi

Noihin yli kahdeksaansataan sivuun mahtuu siis melkein kokonainen elämä, ei ihan mutta melkein. Kirjan alku varsinkin vei mennessään ja alkupuolisko onkin varmaan se mielenkiintoisempi, jolloin Theo on vielä nuori, eikä lukija tiedä mitä on tulossa (ellei sitten ole käynyt vilkuilemassa jo etukäteen juonipaljastuksia, kröhkröh). Theo on hyväuskoinen kaveri, joka äitinsä kuoleman jälkeen ei oikein hallitse omaa elämäänsä. Tikli on hänen kasvutarinansa.

Tykästyin kovasti kirjan kanteen ja se on myös oiva tulkinta sisällöstä; sen lisäksi tietenkin, että kirjan keskiössä on Theon Tikli-maalaus, joka tuosta revenneen paperin alta pilkottaa (Theohan kääri maalauksen aina huolella jos jonkinlaiseen paperiin ja liinaan suuren teippimäärän kera). Itse maalaus kuvaa lintua, joka on jalastaan ketjulla kiinni, jonka voi tulkita viittaavan Theoon: hän on aina kiinni jossain (isä, huumeet, rikollisuus, lääkkeet, taulu...), eikä pääse kauaksi aikaa pakoon. "Vain satunnaisesti kiinnitin huomiota tiklin jalkaan tai ajattelin, että pienen elävän olennon pitäminen kiinni kytkettynä oli julmaa - se sai lehahtaa vain hetkeksi, ja aina oli pakko laskeutua samaan paikkaan ilman toivoa."

Varsinkin taulusta on Theolle tullut varsinainen pakkomielle. Jatkuvasti on tarkistettava onko se vanhalla paikallaan ja ettei kukaan ole sitä löytänyt. Joskus turhamaisuuttaan hän avaa kääreet ja ihastelee taulua. Taulu on tärkeä, sillä se on ollut mukana Theon elämän mullistavassa hetkessä, jolloin hänen siihenastisen elämänsä kiintopiste ja valo katosi. Sen jälkeen elämä on vapaa heittelemään häntä ympäriinsä ja kohtalon oikusta Theo joutuu huonoon seuraan. Huumeet ja viina astuvat hänen elämäänsä pysyvästi ja aina vain voimakkaamman roolin ottaen. Hyviäkin hahmoja pojalla kulkee mukanaan elämän kivikkoisella tiellä. Hobie omistaa antiikkiliikkeen ja tuo paikka toimii jonkinlaisena turvasatamana Theolle, joka siellä tutustuu myös suloiseen Pippaan.

"Häpeäni oli polttava; olin aina salannut petturiminäni häneltä niin huolellisesti ja näyttänyt vain parannellun ja kiillotetun version itsestäni, en koskaan sitä häpeällistä ja nukkavierua minää, jonka niin epätoivoisesti halusin kätkeä, petkuttajaa ja pelkuria, valehtelijaa ja huijaria - "

Tarinana Tilki on kieltämättä karu, mutta en kokenut sitä kuitenkaan niin rankkana huumekuvauksena kuin esim. Unelmien sielunmessun, jossa henkilöt riutuvat huumeissa kärsien kaikenlaisista sivuvaikutuksista, niin fyysisistä kuin henkisistä ja heillä on erittäin paha olla. Tiklissä huumet tuovat pikemminkin helpotusta, vaikka ne irtauttavatkin todellisuudesta. Tästä syystä Tiklin Boris ei ollut kaikista uskottavin henkilö huomioon ottaen kuinka kauan hän aineita oli käyttänyt eikä edes mitään miedoimpia. Oli se sitten Tarttin kirjoitustyyli tai mikä hyvänsä, niin kaukana oltiin rappiotilasta, turhan siloteltu kuva tuli huumeidenkäyttäjistä.

"-- kumarruin pöydän ylle silmät odotuksesta kosteina: nyt, pam, kitkerä maku kurkunpäässä ja sitten helpotuksen ailahdus ja retkahdus sängylle, kun autuuden tunne jysähti sydämeen: puhdas nautinto, pakottava kirkas, kaukana kurjuuden peltipurkkiräminästä."

Taidenäkökulmasta kiinnostavia olivat kuvaukset vanhojen huonekalujen entisöinnistä ja niiden kauppaamisesta sekä myös väärennösten tekemisestä ja eteenpäin myynnistä. Henkilöhahmot olivat yleisesti ottaen hyvin luotuja ja mielenkiintoisia persoonia kaikki eli yhteenvetona: Kannatti kyllä lukea.

_______

Donna Tartt - Tikli

(The Goldfinch, 2013)

WSOY, 2014
Päällyksen suunnittelu: Keith Hayes
Päällyksen kuva: Tikli, 1654, öljy kankaalle, Carel Fabritius

Ystävältä lainattu
Tähtiä: ★★★★

Viikunoita ja vaniljajäätelöä / Rakkaus on saari

Joskus aikoinaan oli Lue ja syö -haaste, jossa luettiin kirjoja ja kokattiin niissä esiintyviä ruokia ja jo silloin oli tarkoitus jatkaa haasteen ulkopuolella kokkailua, mutta ilmeisesti silmiini ei osunut mitään sopivia reseptejä - paitsi nyt. Tämän postauksen ja ruuan innoittaja toimii siis Claudie Gallayn Rakkaus on saari. Aivan ihana kirja ja makumatkalle päästään Ranskaan.

"Odon ottaa kulhoon viikunoita, hän halkaisee ne terävällä veitsellä.
   La Jogar istuutuu pöydän ääreen. Odonin liikkeissä on hitautta, joka on tullut laivassa asumisesta.
   Hän sulattaa voita pannulla ja lisää hedelmät kuumaan voihin. Toisella pannulla hän lämmittää hunajaa ja sitruunaa, lisää sitten viikunat. Muutama minuutti riittää.
   Kaksi palloa vaniljajäätelöä, yksi kummallekin lautaselle.
   He palaavat kannelle. He syövät vaiti. Viikunat ovat lämpimiä ja vaniljajäätelö jääkylmää. Pöydälle jäävät tyhjät lautaset, kaksi lusikkaa."

Resepti (kahdelle)

4 tuoretta viikunaa
2 rkl voita
2 rkl hunajaa
½ sitruuna
2 palloa vaniljajäätelöä

Huuhdo viikunat ja leikkaa ne pienemmiksi lohkoiksi esim. neljään osaan. Sulata voi pannulla ja lisää leikatut viikunat. Lämmitä toisella pannulla hunaja ja puolikkaan sitruunan mehu. Kokonainen sitruuna oli tähän varattu, mutta se oli jo puolikkaan jälkeen sen verran tujua, että jätin loput lisäämättä. Lisää pehmentyneet viikunat sitruunahunajan sekaan ja anna hetken maustua.
Kokoa viikunat kastikkeineen lautaselle vaniljajäätelöpallon kanssa. Ja nauti!


Oikein pitsakka jälkkäri, joka sopii loistavasti kesäpäivään, eikä tekemiseenkään mene kuin reilu vartti.

Muita postauksiani
Ruokaa romaaneista 1: Paistetut vihreät tomaatit
Ruokaa romaaneista 2: Pekonisämpylät & Hedelmäkakku

Patrick Modiano - Jotta et eksyisi näillä kulmilla

"Tuskin mitään. Kuin hyönteisenpisto, joka tuntuu ensin hyvin kevyeltä."

kirjan alku

Kotimaassaan hyvinkin tunnettu Patrick Modiano on Nobel-palkittu kirjailija vuodelta 2014, joka on kylläkin jo 70-luvulla palkittu pariinkin otteeseen kirjoista Kesäbulevardit ja Hämärien puotien kuja. Minulle Modiano tuli tutuksi juurikin Nobel-palkinnon kautta.

Kirjailija Jean Daragane kadotti osoitekirjansa junassa matkustaessaan ja nyt joku soittaa hänelle palauttaakseen sen. Veltto ja uhkaava ääni. Vastenmielisesti Jean sopii tapaamisen tuon henkilön kanssa. Puhelun loputtua hän yrittää muistella osoitekirjassa olevia nimiä, mutta turhautuu. "Yksikään noista nimistä ei kuulunut niille ihmisille, joilla oli ollut merkitystä hänen elämässään ja joiden osoitteita ja puhelinnumeroita hänen ei ollut koskaan tarvinnut kirjata muistiin. Hän osasi ne ulkoa." Kirjan edetessä Jeanin muistiin palautuu tuon osoitekirjan nimiä ja niihin liittyviä tarinoita, joista punoutuu hänen menneisyys.

"Radion yömyöhällä vastaanottama kaukainen ääni, josta ajattelemme, että se puhuu meille ja välittää meille viestin. Joku oli joskus väittänyt hänelle, että niiden ihmisten äänest, jotka ovat menneisyydessä olleet meille läheisiä, unohtuvat nopeasti. Silti, jos hän olisi nyt kuullut Annie Astrandin äänen takanaan kadulla, hän olisi varmasti tunnistanut sen."

Kirjassa liikutaan nykyhetkessä sekä Jeanin lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta niin kuin muistot, ei kirjakaan ole suoraviivaisesti etenevä tai aukoton. Se tarjoaa lukijalle pohdittavaa ja laittoi ainakin minun aivoni liikkeelle yrittäessäni koota hiljalleen ripotelluista palapelinpalasista ehjää kokonaisuuttaa. Täysin ehjä siitä ei tullut, eikä kirja turhaan selitellyt itseään auki. Salaperäisyys pysyi läsnä alusta loppuun.

Mielenkiintoinen lukukokemus ja näin jälkeenpäin ajateltuna Modianon tapa kirjoittaa on hyvin kaunis. Vähäeleinen ja vaivaton. Jotta et eksyisi näillä kulmilla on myöskin haastava luettava, muttei mahdoton ;) Kannattaa vain varata lukemiseen rauhallinen hetki.

_______

Patrick Modiano - Jotta et eksyisi näillä kulmilla

(Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier, 2014)

WSOY, 2015
Päällyksen kuva: Stephen Mulcahey / Arcangel Images
Päällys: Martti Ruokonen

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★½

Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja

  
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta."

kirjan alku

Kolme mielensäpahoittajaa on jo ilmestynyt ilman että minä olen yhteenkään tarttunut. Kirjastoreissulla se siis lähti mukaan (parinkymmenen muun kirjan kanssa, olen totaalisesti pulassa!) ja nopeastihan romaani oli luettu.

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeurajoitus". Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin. Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: hanurimusiikki ja Kuusikodissa vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä. Takakansi

Kauheasti minulla ei ole yhteistä mielensäpahoittajan kanssa, mutta tajusin silti paljon ja luulen ainakin ymmärtäväni hänen ajatuksiaan, vaikka aika mustavalkosia ja voimakkaita mielipiteitä hänellä olikin. Hänessä tunnistaa monia tuttuja, vanhemman polven ikäihmisiä, jotka mielummin pitäisivät maailman muuttumattomana ja vanhat arvot kunniaan.

En tiedä onko muissa Mielensäpahoittaja-kirjoissa selvempi punainen lanka, mutta tämä kirja muodostuu lähinnä mielensäpahoittajan erilaisista mielipiteistä milloin mihinkin asioihin, ikäänkuin pienistä novelleista ja joka "novellissa" valituksen aihe vaihtuu. Ainakin hänellä tuntuu olevan paljon asiaa. Konseptina idea on erittäin loistava ja lukeminen oli ainakin hauskaa, sillä Kyrö osuu aina niin naulan kantaan, vaikka hieman vakavampiakin osia oli: vanhusten joutuminen vanhainkotiin ja itsemääräämisoikeuden väheneminen.

Kaiken kaikkiaan erittäin tarkkanäköinen kuvaus 80-vuotiaan jäärpäisen miehen sielunmaisemasta ja mietteistä. Ja kansi on kyllä myös aivan mahtava.
_______
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja

WSOY, 2010

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★½

Neil Gaiman - Tähtisumua

Tähtisumua - Neil Gaiman

(Stardust, 1999)

Seven, 2007

Omasta hyllystä

"Olipa kerran muuan nuorimies, joka halusi toteuttaa Sydämensä Salaisimman Toiveen."

kirjan alku

Terry Pratchett-haasteen yhteydessä lukemaani Hyviä enteitä -kirjaan ihastuin, joka oli kirjoitettu yhteistyössä juurikin Neil Gaimanin kanssa, joten jatkoin Gaimaniin tutustumista hänen oman romaaninsa parissa, vaikka aikaisemmin olen toki lukenut häneltä Sandmania, josta en niinkään innostunut.

Englannin maaseudulla olevaa kylää ympäröi Muuri, josta kukaan ei pääse ulos toisella puolella sijaitsevaan haltijoiden maahan. Muurin sisäpuolella asuva Tristran Thorn rakastuu  kylmään ja etäiseen neitoon, joka vaatii sydämensä vastineeksi Tristrania hakemaan hänelle haltioiden maahan pudonneen tähden. Rakkautensa huumassa Tristran päättää toteuttaa pyynnön, muttei osaa yhtään aavistaa mihin seikkailuihin se hänet johtaa.

Tristran siis lähtee etsimään timanttia tai kivenlohkaretta, mutta tähti onkin tyttö - ja hänellä on oma tahto. Enää Tristranin on saatava hänet Muurin sisäpuolelle rakastettunsa silmien eteen. Tähden kannoilla on muitakin kiinnostuneita kuten noita, joka haaveilee nuoremmasta ulkonäöstä ja siihen auttaisi valtavasti tähden rinnasta irti leikattu sydän. Tarinassa haahuilee lisäksi isänsä kuoleman johdosta Myrskypesän valtiaaksi havittelevat veljet sekä sekalainen seurakunta kaikenlaisia muita otuksia ja hahmoja, joten tapahtumatäyteinen matka ainakin on.

"Silloin salaman leimahdus valaisi navettaa ja Dunstan näki nurkassa jotain pientä ja karvaista, joka oli pukeutunut isoon lerppalieriseen hattuun. Sitten tuli taas pimeää.
"Toivottavasti en häirinnyt sinua mitenkään", sanoi ääni, joka tosiaan kuulosti varsin karvaiselta nyt, kun Dunstan oli miettinyt asiaa tarkemmin."

Tähtisumua on fantasiakirjallisuutta minun makuuni ja se on jo todella hyvin sanottu minulta, sillä tuppaan olemaan todella nirso fantasian suhteen. Se on kuin kepeä satu, jonka luki nopeasti. Se on myös jonkinlainen kasvukertomus, sillä Tristranin pitää voittaa esteitä ja matkalla on myös auttajia ja näiden kaikkein tapahtumien kautta hän kasvaa ulos nuoren, hölmön pojanklopin roolistaan.

Vähän liiankin pikaisesti tutustuttiin hahmoihin ja sitten jo hyvästeltiin heidät. Vaikea olla vertaamatta kirjaa sen pohjalta tehtyyn elokuvaan, mutta kirja ei pysy niin hyvin kasassa kuin elokuva, ikävä kyllä. Joitain puutteita Tähtisumusta löytyy, vaikka noin yleisesti ottaen Gaimanin tyylistä pidänkin. Ainoastaan kapteeni Shakespearen odotin kohtaavani koko kirjan ajan, mutta hän puuttuikin kokonaan. Mikä menetys.

Tähtiä: ★★★½

Muita postauksiani
Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Kirjankansibingo: Mies