Kaunotar ja Hirviö - sadusta valkokankaalle

Kaunotar ja hirviö -sadusta löytyy monta versiota, mutta tunnetuin on niistä kirjan mukaan Jeanne-Marie de Beaumontin versio vuodelta 1756 ja se myös toimii kirjan sadun pohjana. Kirjan sivumarginaaleista löytyy lisäselityksiä ja tietoa.

Rikkaalla kauppiaalla on kolme poikaa ja tytärtä, joista nuorinta sanotaan Kaunottareksi, sillä hän on luonteltaan ja ulkonäöltään viehättävä - toisin kuin muut sisarukset. Kauppiaan omaisuus katoaa laivan mukana merelle ja perhe joutuu muuttamaan mökkiin maalle. Työnteon hoitaa Kaunotar, muut ovat liian hienohelmoja siihen. Yllättäen laiva, jonka luultiin kadonneen, purjehtiikin turvallisesti satamaan ja kauppias lähtee myymään lastia. Hän kysyy tyttäriltään tuliastoiveita ja toisista siskoista poiketen Kaunotar pyytää vain yhtä ruusua.

Kauppiaan laivan omaisuus on kuitenkin myyty hänen velkojensa kattamiseksi ja mies on palaamassa kotiin tyhjin käsin. Lumimyrskyssä hän eksyy linnaan, jossa hän viettää yönsä ja aamulla hän poimii linnan puutarhasta Kaunottarelle lupaamansa ruusun. Vihainen hirviö ilmestyy paikalle luvaten kauppiaalle tämän kuoleman. Kauppias anoo armoa ja Hirviö ehdottaa vaihtokauppaa: kauppias saa pitää henkensä, jos Kaunotar tulee Hirviön luokse vapaaehtoisesti kuolemaan isänsä sijaan.

Loppu on historiaa.

Kaunotar ja Hirviö -elokuva

Myönnän pelänneeni lopputulosta, mutta syytä huoleen ei ollut. Taidokkaasti tehty Kaunotar ja Hirviö on tähän mennessä parhaiten toteutettu Disneyn piirroselokuvan ihmisversio.

Kaunotar ja Hirviö kertoo terävästä, kauniista ja itsenäisestä nuoresta naisesta Bellestä, jonka Hirviö ottaa vangikseen linnaansa. Vaikka onkin peloissaan, Belle ystävystyy linnan lumotun palvelusväen kanssa ja oppii näkemään Hirviön kauhistuttavan ulkonäön alla piilevän hyväsydämisen prinssin.

Ihana sadun taika on säilynyt elokuvassa ja yleisilme näyttää tutulta: kylä, Hirviön linna, puvut, kynttilänjalka, ruusu, teepannu ja -kuppi... Juoni ei kuitenkaan aivan orjallisesti noudata alkuperäisen version kaavaa, vaan sitä ollaan rohkeasti muutettu parempaan suuntaan. Mukana on uusia lauluja sekä tietysti niitä vanhoja tuttuja, omina suosikkeina "Belle" ja "Evermore". Musiikkiosuudet olivat mainioita ja olin yllättänyt miten hyvät lauluäänet näyttelijöillä on, mutta en olekaan koskaan aikaisemmin kuullut heidän laulavan.

Belle on Disneyn prinsessoista lempparini, eikä sillä varmastikaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän kulkee nenä kiinni kirjoissa ja rakastuu Hirviön jättimäiseen kirjastoon. Kelpaisi minullekin. Emma Watsonia parempaa en keksi Bellen rooliin esittämään itsenäistä nuorta naista, joka tietää mitä tahtoo ja toimii sen mukaan. Bellen ja Hirviön lapsuutta avataan alkuperäistä versiota enemmän, jolloin heidän hahmoistaan saa syvemmän kuvan.

Tale as old as time
Song as old as rhyme
Beauty and the beast

Luke Evansin Gaston on niin kamalan omahyväinen ja itserakas kuin olettaa saattaa ja todella mahtavaa, että Ian McKeller on saatu leffaan mukaan! Hirviön kasvoista on tehty jokseenkin ihmismäiset, niin että niistä erottaa ilmeet ja tunteet. Sanoisin, että vaativa projekti on viety kunnialla läpi! Visuaalisesti elokuva on upeaa katseltavaa ja sitä katsellessa saattaa vähän herkistyä. Voi myös tietysti olla, että elokuvasta teki vielä paremman hyvä seura ;)

__________________________________________________________

Kaunotar ja hirviö
Neil Philip  (Jeanne-Marie de Beaumont)
Kuvitus: Nilesh Mistry 

Wsoy, 1756

Kirjastosta

★★★★½
Kaunotar ja hirviö

Beauty and the Beast, 2017

Perhe / Fantasia / Musikaali 

Ohjaaja: Bill Condon

Näyttelijät: Emma Watson, Luke Evans, Dan Stevens

Muita satuja
Punaiset kengät
Lumityttö
Lumikki - sadusta valkokankaalle
Nukkumatti/Nukuttaja
Lumikuningatar

Timo Parvela - Kepler62 (osat 1-4)

"Poika otti omenan. Valvomossa istuva iäkäs vartija huokaisi syvään. Arviolta kolmetoistavuotias omenavaras tuijotti röyhkeästi suoraan valvontakameraan"

kirjan alku

Olen ollut hitaasti heräävää sorttia Kepler62-sarjan suhteen. Avaruusseikkailukirjasarjan ovat luoneet ja kirjoittaneet yhdessä Timo Parvela ja norjalainen Bjorn Sortland ja riemastuttava kuvitus on Pasi Pitkäsen varmaa käsialaa. Hän onkin ainut tekijöistä, joka on minulle ennestään tuttu. Mainitaan häneltä nyt vaikka huikea Mörkövahti.

Toisaalta onnittelen itseäni siitä, että luin kirjat vasta nyt, kun käsilläni oli kaikki neljä tähän mennessä ilmestynyttä osaa samalla kertaa. Hulluksi sitä olisi tullut odottamisesta. Tänä vuonna ilmestyvät viimeisetkin osat, joten taattua menoa luvassa vielä parin kirjan verran. Alla kuvaukset kirjoista ja lopussa pohdintaa (hehkutusta) sarjasta.

*  *  *

Kutsu (#1)
13-vuotias Ari pitää huolta sairaasta veljestään Jonista. He elävät maailmassa, jossa luonnonvarat ovat huvenneet dramaattisesti. Vapaa-aikansa veljekset viettävät uuden Kepler-pelin parissa, joka on kaikkien huulilla, ja pääsevät niiden harvojen joukkoon, jotka ovat pelanneet sen läpi. Kukaan ei tiedä mitä pelin viimeisen tason loppuun suorittaneille tapahtuu, mutta siitä kulkee villejä huhuja. Kyseessä ei ehkä olekaan pelkkä peli, vaan kutsu. Mutta kuka on kutsuja ja minne se heidät vie?

Lähtölaskenta (#2)
"On aika. Olkaa kunniaksi ihmiskunnalle." Vanha kenraali Livingstone hyvästelee joukon lapsia, jotka ovat lähdössä tuhoutuvalta maapallolta kauas avaruuteen etsimään uusia elämisen mahdollisuuksia. Sukkula vie heidät avaruusasemalle, jolla tähtipurjehtijat Santa María, Pina ja Niña odottavat matkalaisiaan. Ari pitää huolta pikkuveljestään Jonista ja epäilee, että lähtijöille ei ole kerrottu aivan kaikkea tulevasta tehtävästä. Edessä on matka tuntemattomaan.

"Kukaan lähelläni ei puhu siitä, mutta olen pitkään pohtinut, onko maailmamme tuhoutumassa lopullisesti. Meitä on liian paljon, sääolosuhteet ovat liian huonot, ihmiset ovat sotineet liikaa, bakteerit ovat vastustuskykyisiä. Tunnelma ei niin sanotusti ole huipussaan."

Matka (#3)
14-vuotias Marie on rikkaan asetehtailijan tytär. Hänkin onnistuu apua saatuaan pelaamaan Kepler-pelin loppuun, ja hänet lennätetään Nevadaan, Area 51:lle. Hän saa erityiskoulutusta aseidenkäytössä ja miettii, miksi se on niin tärkeää. Hän tapaa Arin ja Jonin sekä Olivian, joukon johtajan, jonka erityisalaa on lääketiede. Marie löytää avaruusolion, Kuiskaajan, jota pidetään vankina Area 51:llä ja joka varoittaa häntä lähtemästä avaruusmatkalle. Marie ilmoittaa, ettei hän halua lähteä mukaan, mutta hänet huumataan ja lähetetään matkaan vastustuksesta huolimatta.

Pioneerit (#4)
Avaruusalus saapuu vihdoin määränpäähänsä. Kepler 62e osoittautuu elinkelpoisemmaksi planeetaksi kuin lapset Maasta lähtiessään kuvittelivat. Paratiisissa on kuitenkin varjonsa - yksi miehistöön kuuluvista lapsista sairastuu vakavasti. Lisäksi ryhmä löytää jälkiä muista elollisista olennoista. Keitä tai mitä ne ovat? Ovatko ne ystävällisiä vai vihamielisiä?

*  *  *

Kepler62 on sellainen sarja, että oksat pois! Osat ahmii yhdeltä istumalta ja ne sopivat kaikille lapsille/nuorille sukupuolta katsomatta - sekä nähtävästi vähän vanhemmallekin lukijalle 😆 Sarjan dystopinen maailma on synkkä maapallon vedellessä viimeisiään, mutta siinä on nasevaa huumori, joka keventää tunnelmaa. Tarina koukuttaa ja se on hyvin tapahtumarikas seuratessaan lasten jännittävää matkaa avaruuden halki.

Pitkäsen upea nelivärikuvitus on visuaalisesti järisyttävän näyttävää työtä. Se ottaa paljon tilaa ja voimakkaat, kokoaukeamankin kuvat kuljettavat vauhdikkaasti tarinaa eteenpäin omalta osaltaan. Toivottavasti tämä kuusiosainen sarja päätyy vielä joskus vaikka samojen kansien väliin.

Omista ennakkoluuloista on sanottava sen verran, että scifi ja avaruus ovat sellaisia termejä, jotka yleensä saavat minut kiertämään kirjan kaukaa, mutta Kepler62:en kutsuhuuto oli sen verran voimakas, että ne oli luettava. Nyt on vain kiltisti odotettava tulevia viimeisiä osia.

★★★★★
Kepler62 -sarja:
Kutsu (2015)
Lähtölaskenta (2015)
Matka (2016)
Pioneerit (2016)
Teksti: Bjorn Sortland ja Timo Parvela
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Wsoy, Kirjastosta

Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat

"Tämä tarina alkaa pihajuhlista", Clementine sanoi. Mikrofoni voimisti ja
silotti hänen äänensä, teki sen arvovaltaisemmaksi, aivan kuin sitä olisi
jotenkin käsitelty. "Tavallisten naapurusten pihajuhlista tavallisella pihalla."

kirjan alku

Olen pitänyt hurjan paljon lukemistani Liane Moriartyn kirjoista, joista ihan lemppareiden joukkoon päätyi Mustat valkeat valheet. Näennäisen kepeän kerronnan taakse kätkeytyy todella rankkoja juttuja, mutta kirjailija ei päästä lukijaa ahdistumaan liikaa. Järkyttäviin ja kipeisiin asioihin tullaan Tavallisissa pikku pihajuhlissakin törmäämään.

Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira. Eihän mikään ei voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes menoa kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti, Clementine, voi heittää hetkeksi mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman Erika kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä, Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio hervahtaa vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä. Takakansi

Tuota tapahtumaa ei tietenkään paljasteta, vaan koko kirjan idea on sen selviäminen hiljakseen. Kirjassa keskitytään tapahtumaa edeltäneeseen aikaan sekä siihen miten asiat muuttuvat tapahtuman jälkeen. Ihmis- ja parisuhteet muuttuvat, jollain nousee syyllisyys pintaan. Käydään läpi tapahtuma, joka voisi sattua oikeastaan kenelle vain. Tapahtuman kertomista pitkitettiin liian kauan, koska siihen mennessä odotukset olivat kasvaneet todella isoiksi, eikä kirja pystynyt niitä lunastamaan. Parisataa sivua kun odottaa, niin lopputuleman pitäisi olla jotain hurjaa ja mullistavaa. Kirjan paras ja mielenkiintoisin osuus alkoi vasta tuon paljastuksen jälkeen ja sitä olisin jaksanut pidempäänkin lukea!

Alussa oli sen verran käynnistymisvaikeuksia, että välillä oli hankala palauttaa mieleen kuka on kenenkin puoliso; ongelma, johon en ole törmännyt muissa Moriartyn kirjoissa. Naishahmot olivat mieleenpainuvia ja omia persooniaan, mutta miehet jäivät värittömiksi. Tavalliset pikku pihajuhlat on kirja vanhemmuudesta ja ystävyydestä sekä niistä ihan arkisista pikku asioista. Luotettavaan tyyliinsä Moriarty kuljettaa lukijansa monen erilaisen suhteen läpi näyttäen elämän värikästä kirjoa.

Lopputulema: Mustat valkeat valheet on edelleen minulle The Kirja, mutta Moriartysta tykkääville voin huoletta suositella tätäkin. Itse tykkään kovasti Moriartyn tyylistä, mutta tarina ei yllä edellisten kirjojen tasolle. Kirjan luettua selkiytyy kansikuvankin tarkoitus, joka totta puhuen ennen sitä näytti pelkästään ihan kivalta. Nyt pidän siitä jo paljon enemmän, kun tiedän kannen välittämän tarinan.

________________________________________________

★★★★
Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat

(Truly Madly Guilty, 2016)

Wsoy, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Metsien kätkemä: Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin

"Luonto. Tarinat. Ikiaikainen viisaus. Niiden parissa olemme
viettäneet intensiivisesti vuoden päivät ja kokemuksemme
on paketoitu tämän kirjan kansiin."

kirjan alku

Tietokirjat eivät ole ominta alaani, mutta silti lähdin aran kiinnostuneena mukaan Oksan hyllyltä -blogin Lumoava luonto -haasteeseen, jossa tämän päivän aikana eli maailman vesipäivänä postataan jostain luontokirjasta. Valikoin lukemiseksi muutenkin lukulistalta löytyneen Metsien kätkemä -luonto-oppaan, jota ovat olleet tekemässä Reetta Ranta: taiteen maisteri ja tuottaja-tarinankertoja, jonka voimahaltijoita ovat hirvieläimet ja olkapäällä keikkui pienenä lemmikkivaris sekä Antti Huttunen: markkinointiekspertti ja internetin Nuuskamuikkunen, Retkipaikka-blogin perustaja. Blogia olen ennestään käyttänyt omien retkikohteiden suunnittelussa.

Metsien kätkemä on alunperin esitetty tv-sarjana, mutten ole sitä katsonut, joten kaikki oli uutta ja jännittävää. Rannan ja Huttusen sekä Luna-koira matkassa pujahdamme luontoretkelle Suomen kauneimpiin luontokohteisiin. "Pääset tutustumaan Saaristomeren salaisuuksiin, Lohjan lehtoihin ja Suomen kauneimpaan puuhun, pyhään Paavolan tammeen. Ahvenanmaan aarteiden kautta jatketaan Kainuun korpimaille ja edetään pohjoiseen Lemmenjoelle." Matkaa siivittävät tarinat ja mytologia.

Kuvailevuus luo tuntee, että lukisi tarinaa. Tuntuu kuin itsekin olisi mukana kaljaasi Ingassa kainuvilla aalloilla. Erityisen kiehtova on tarina lähes 500 vuotiaasta Paavolan tammesta, Lohjalla. Tammessa on ajateltu olevan maagista voimaa. Kalevalassa se yhdistää maan, taivaan ja tuonelan. Sanonta "koputtaa puuta" tulee juuri siitä, että tammen tuoman onnen uskottiin siirtyvän henkilöön, joka sitä koskee. Sitten on Paasvesi Saimaalla, joka houkuttelee ufoturisteja. Aina oppii uutta ja tässä tapauksessa paljon kaikenlaista ja vieläpä hyvin miellyttävällä tavalla.

"Kasnäsin satamakahvilassa juomme toiset aamukahvit ja juttelemme merestä.
Antti ei ole meren ystävä. Hän on järvimiehiä, tykkää siitä että vastaranta
on näkyvissä. Reetta ajattelee juuri päinvastoin - häntä kiehtoo aava ulappa
ja sen takana oleva tuntematon."

Kunkin kappaleen lopussa on tiivistys esitellyistä kohteista kiinnostuneilla esim. yöpymismahdollisuuksineen sekä kartta. Kirjassa on upeat, isot kuvat, joista tunnelma välittyy vahvasti ja luonnon maagisuuden voi aistia. On se luonto vaan niin kaunis. Tähän kirjaan tulen vielä varmasti palaamaan seuraavia retkikohteita miettiessäni.

Nyt tekee mieli lähteä metsään samoamaan ja tutkimaan kaunista ja monipuolista luontoamme! Luonnossa nähdään!

____________________________________________________________________________________

★★★★½
Metsien kätkemä: Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin
Reetta Ranta

Gummerus, 2016
Lumoava luonto -luontokirjahaaste

Kirjastosta

Joyce Carol Oates - Tavallinen rakkaus

"He tulivat esiin pensaikosta maantien vierellä."

kirjan alku

Tavallinen rakkaus -kirjan kansien väliin on kerätty 12 novellia neljästä Joyce Carol Oatesin kokoelmasta. Sain luettua niistä vain 6 novellia eli puolet koko kokoelmasta, enkä alunperin ajatellut laittaa mitään merkintää siitä tänne, mutta novellihaasteen takia julkaisen nyt sitten kuitenkin postauksen. Jääpähän tänne blogiin joku todistusaineisto siitä, että novellejakin on tullut luettua 😅

Kokoelmasta Upon the Sweeping Flood (1966)
Mies joka muuttui patsaaksi -novellissa kolmetoista vuotias tyttö ja vanhempi mies ovat pakosalla varastettuaan kassasta rahaa. "Mies oli kertonut, että koko ikänsä hän oli yrittänyt ponnistella ylöspäin, mutta aina hänet oli tuupattu takaisin alas. Vaikka tyttö oli vasta kolmetoista, hän ymmärsi kyllä haratan eron, joka vallitsi hänen oman maailmansa ja toisaalta elokuvien sekä elokuvalehtien hänelle lupaileman maailman välillä, ja hän tunsi katkeruutta rinta rinnan tuon toisen maailman silmittömän ihailun kanssa." Tarina saa edetessään väkivaltaisia piirteitä.

Tulvan kohotessa esittelee meille Walter Stuartin, joka isänsä hautajaisten jälkeen on palaamassa perheensä luo kotiin, mutta joutuu apulaisseriffin pysäyttämäksi. Hurrikaani on iskemässä ja mies kehottaa Stuartia palaamaan kaupunkiin. Stuart jatkaa hänestä välittämättä matkaa.

Kokoelmasta The Wheel of Love (1970) 
Novellin Minne menet, missä olet ollut? päähenkilö on Connie, joka mielellään pitää hauskaa tyttökaveriensa kanssa käyden välillä varttuneempien nuorten kantapaikassa. "- Mikset sinä pidä huonettasi siistinä niin kuin sisaresi? Millä sinä olet tukkasi laittanut - mikä hitto täällä lemuaa? Hiuslakka, niinkö? Et kyllä näe sisaresi käyttävän sitä töhnöä." Asiat kuitenkin saavat suuremmat mittasuhteet kuin hän oli tarkoittanut. Hurja novelli, mutta pidin siitä eniten. Pituuttakin oli mukavasti, joten tarinaan ehti hyvin päästä sisään.
 
Toipilasaikaa -novellissa mies on päässyt sairaalasta kotiin toipumaan. Muistamattomuuden hysteria on mennyt ohi ja hän yrittää sopeutua nykyiseen olotilaansa. Pahoinpitelijän kertoja on tullut sairaalaan katsomaan isäänsä. Todella hämmentävä, muutamien aukeamien pituinen tarina.

Kokoelmasta Marriages and Infidelities (1972) 
Sen sijaan Pyhä avioliitto on pitkähkö kertomus Howard Deanista, joka uusin projekti on Connell Pearcesta kertova kriittinen elämäkerta. Hän on menossa tapaamaan tämän leskeä tutustuakseen runoilijan runsaaseen tuotantoon.

Oates novellit ovat rujoja, niissä on samaa vastenmielisyyttä kuin Jim Harrisonin Syystarinoissa. Huomaan olevani jälleen mukavuusalueesta kaukana molempien, novellimuodon ja sisällön, suhteen. Analyyttisemman otteen toivossa suosittelen kurkkaamaan Suketuksen postaukseen. Minä sen sijaan pidättäydyn vastedes Oatesin hienoissa romaaneissa.

_______

★★½
Joyce Carol Oates - Tavallinen rakkaus

Otava, 1966-74
Päällys: Seppo Polameri
Novellihaaste

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Joyce Carol Oates: Blondi
Joyce Carol Oates: Kosto - rakkaustarina

Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti

"Samana aamuna, jolloin Muumipeikon isä sai joen yli vievän
sillan valmiiksi, keksi pikku otus Nipsu erään kummallisen asian."

kirjan alku

Blogihistoriani aikana tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun luen jonkun kirjan uudelleen. Yleensä käy niin, että haaveilen vanhojen suosikkien uusintalukemisesta, mutta haaveeksi se sitten lopulta jääkin. Muumi-kirjat ovat tähän tarkoitukseen sopivan matalakynnyksisiä aloittaa ja niissä on ihanaa elämänfilosofiaa, joka väkisinkin tarttuu - ainakin hetkeksi.

Muumilaaksossa on rauhallista. Uusi silta on vasta maalattu, Muumipeikko kalastelee helmiä ja Muumimamma järjestelee näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille. Mutta sitten puhkeaa myrsky, ja muitakin pahaenteisiä merkkejä alkaa näkyä. Joku järjestää Muumimamman hillopäärynät ja Muumipeikon helmet suureksi tähdeksi, jolla on pitkä pyrstö. Piisamirotta puhuu kauheita tulisesta tähdestä, joka voi tehdä kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä kysymään neuvoa Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Siitä tulee pitkä ja vaarallinen matka. Takakansi

Muumipeikko ja pyrstötähti on ahdistavin muumi-kirja sen maailmanlopun tematiikan vuoksi. Ajankohtaisuus on hyvinkin tätä päivää ja rinnastettavissa nykymenoon. Kuitenkin kaiken tuon jälkeen on sanottava, että kirja on pääosin hyvin hupaisa. Tove Jansson on kirjoittanut valloittavaa huumoria ja hassuja dialogeja kuten Nuuskamuikkusen ja Nipsun keskustelut koskien materialismia:

"- Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa
niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni,
ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.

- Minä olisin voinut pitää ne selkärepussani, Nipsu sanoi synkeänä. Ei ole olleenkaan
samaa vain katsella asioita kuin koskettaa niitä ja tietää ne omikseen." 

Niiskut ovat ensimmäistä kertaa mukana ja Niisku ainakin haluaa aina vain kokoustaa ja keskustella asiasta kuin asiasta. Pikku-Myy sen sijaan kirjasta puuttuu kokonaan. Hilpeyttä aiheuttaa hemuli, joka välittää vain postimerkeistään ja hyönteisten keräilystä: "- Olenko minä pelastanut teidät? hemuli kysyi hämmästyneenä. Ei se ollut tarkoitukseni. Minä etsin eräitä hyönteisiä, jotka melusivat tuolla alhaalla."

Maailmanloppukaan ei syrjäytä hänen tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä olevaa postimerkkikokoelmaa: "Hemuli oli ainoa, joka ei ihmetellyt, että maailma oli vielä olemassa. Hän kantoi postimerkkikansionsa alas hiekalle ja sanoi: - Nyt minä järjestän sen seitsemännen kerran. Ja jos joku vielä panee toimeen hulinoita, en tiedä mitä teen!"

Hahmogallerian pessimistisimmälle olennolle eli Piisamirotalle naureskelin ja osa siitä taisi olla naurua myös itselleni - olenhan aina välillä aikamoiseen pessimismiin taipuvainen. Uskon, että jokainen voi löytää kirjan jostain hahmosta pilkahduksen itseään tai sitten pieniä piirteitä vähän kustakin. Muumipeikolla on luja ja vankkumaton luotto muumimammaan - maailmanlopun äärelläkin. Äiti varmasti tietää miten kaiken voi pelastaa.

Jos kiinnostaa tietää, miten muumit päätyivät asumaan Muumilaaksoon, kannattaa lukea ensimmäinen muumikirja nimeltä Muumit ja suuri tuhotulva. Siitä myös näkee miten erinäköisiksi Jansson on muumit piirtänyt verrattuna nykypäivänä tunnettuihin pyöreänenisiin pulluroihin.

______________________________________________

★★★★★
Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti

(Kometjakten, 1955)

Uudelleen luettua -haaste 
Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Tove Jansson: Kuuntelija
Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari
Tove Jansson: Kesäkirja
Tove Jansson: Aurinkokaupunki
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja 
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Chilikeittoa pestoleivän kera / Unelmakuolema

On jo pitkä aika edellisestä postauksesta, kun mitään sopivaa ruokaa ei ole kirjoissa tullut vastaan, mutta nyt viimein pääsen jatkamaan Ruokaa romaaneista -postaussarjaani. Ja tälläkin kertaa lähinnä kuvien muodossa.

"Lauantaina Lucia tilasi ravintola Barracudassa chili-katkarapukeittoa pestoleivän kera. Sen annoksen hän tilasi usein lounaakseen. Lucia odotti jo tutuksi tullutta kokemusta. Kun kastoi basilikantuoksuisen leivänsyrjän kermaiseen sakeuteen, kielen makunystyihin ehti vasta jälkikäteen chilin makea poltto."

Chili-katkarapukeitto on ainakin minulle jo aika paljon normaalia kotiruokaa eksoottisempi vaihtoehto varsinkin kun sen kanssa on herkullista pestoleipää. Tosi hyvin ne sopivat yhteen ja ruoka oli yksinkertainen tehdä. Ehdottomasti uudemmankin kerran tulen nämä kokkailemaan.

Muut sarjan postaukset löydät täältä.

TTT 16. Kirjat jotka haluaisin tuoda blogiin

Tätä postausta varten piti käydä läpi omia vanhoja lukupäiväkirjoja ja muita listauksia, oli muuten hyvin hauskaa puuhaa! Alla oleva listaus sattui sopivaan väliin, sillä tänä vuonna on menossa Uudelleen luettua -haaste, joten nyt minulla on loistava syy viimein tarttua joihinkin jo luettuihin uudelleen, sillä minä en tunnetusti salli itseni lukea kirjoja toiseen kertaan. Yritän kovasti päästä tuosta päähänpinttymästä eroon ja yhden muumi-kirjan luinkin tässä taannoin uudelleen, toivoa on! Itselle tärkeät kirjat olisi mukava tuoda blogiin, jotta niistä jäisi jokin konkreettinen jälki ja parhaassa tapauksessa joku ehkä innostuisi vinkkauksistani niin paljon, että lukisi kirjan. Tämä postaus toimikoon alkulämmittelynä.

Kurjat

Lyödään nyt heti alkuun kovat pöytään eli Kurjat, se kaikkien aikojen hienoin kirja. Tarvitseeko tätä edes mitenkään muuten perustella? Ehdoton lempparini, mutta jostain syystä uudelleenluku pelottaa. Kurjista innostuneena luin Pariisin Notre-Damen, joka ei miellyttänyt sitten yhtään loputtomilla rakennusjaaritteluilla. Meren ahertajat oli jo parempi lukukokemus, joten muutkin Hugon kirjat haluaisin lukea. 

Millenium-trilogia

Muistan kuinka koukuttuneena ahmin koko trilogian läpi hyvin nopeassa ajassa ja siitä lähtien on mieleni tehnyt päästä rajuun ja villiin, mutta ah niin koukuttavaan kyytiin uudemmankin kerran. Varsinkin ensimmäinen osa oli kuin huumetta minun (harmaille) aivonystyröilleni.

 Luolakarhun klaani

Minun silmissäni tämä on jo aika legendaarinen teos, johon liittyy niin paljon muistoja, naurukohtauksia ja käsimerkkejä. Kirjallisista ansioista en sano mitään, mutta hyvin viihdyttävä, eikä pituus ole mikään ongelma. Aikamoinen monitaituri tuo Ayla.

Jacqueline Wilsonin kirjat

Rakastin näitä nuorena ja olen todennut rakastavani onneksi edelleen. Lapsi sisälläni hihkuu aina innosta näiden äärellä, eikä Wilsonin kirjoja juuri blogimaailmassa vilahtele (vink vink). No kohta toivottavasti näkyy, kun kahlaan koko tuotannon läpi :D Tai ainakin haaveilen kahlaavani.

Monte Criston kreivi

Jännittävä ja mielenkiintoinen klassikko, jolla on hieno sanoma vielä kaiken lisäksi. Sen verran vaikuttava lukukokemus oli, että muistan vieläkin aika hyvin kirjan sisällön.

Jumalat juhlivat öisin 

Tämä oli erittäin hyvä, parhain Donna Tarttilta lukemani, mutta ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa todella monta vuotta. Ja siis hyviä ovat myös Pieni Ystäväni tai Tikli. Olisi mielenkiintoista ottaa selvää onko aika kullannut muistot vai pitääkö haalistuneet muistikuvani paikkansa.

Geishan muistelmat

Geishan muistelmat oli ihana matka eksoottisempaan ympäristöön ja nimensä mukaisestikin geishojen maailmaan. Erittäin kiehtova ja vivahteikas kirja, eikä tästä tehty elokuvakaan hullumpi ole.

Potterit

Kaikkihan nyt Potterit tietää, mutta haluaisin silti tuoda tänne blogiini omia fiiliksiäni. Tähän tapaukseen löysin muuten oivan kiertotien: viime vuosinahan on ilmestynyt uudet, kuvitetut painokset Pottereiden ensimmäisistä parista kirjasta, joten niiden lukeminenhan ei tavallaan edes ole uusintaluku...? :D Näin minä olen päättänyt asian ajatella ja kirjat on jo pistetty tilaukseen. Viimein!

Eedenistä itään

Hullaannuin ja huumaannuin. Haluan rakastua tähän uudelleen.
Steinbeckin nimeä varjostaa nykyään hieman huonot kokemukset Helmestä ja Hiiriä ja ihmisiä -romaaneista. Sen sijaan Vihan hedelmät on hieno. Hyllyssä tosin odottaa monta lukematonta Steinbeckiä, joten päädyn varmasti tutustumaan niihin ennen kuin suunnittelenkaan Eedenistä itään uusintalukua.

Nalle Puh

Konstailematon ja kerrassaan vastustamaton Nalle Puh ilahdutti suuresti aikoinaan ja viihdytin muutakin talon väkeä lukemalla hauskoja pätkiä kirjasta. Todellinen hyvänmielenkirja!

Jälleen kerran listasta olisi saanut helposti pidemmäkin, sillä nyt ainakin jäi pois Kotiopettajattaren romaani, Naurujen maa, Pikku prinsessa, Tätien sadut, Muumit, Tuulen varjo sekä John Irvingin tuotanto siltä osin kun se ei blogissani ole. Listaa tehdessä alkoi heti syyhyttää päästä rakkaiden kirjojen pariin ja ihan varmasti joskus palaankin.
 

Luetko sinä lempikirjoja uudelleen?

Neiti Etsivä: Nukketalossa kummittelee

"Nancy Drew täällä hei. Ei tarvitse edes olla etsivä arvatakseen, että
ihmettelet, miksi ajan antiikkiautoa luotettavan hybridini sijaan."

kirjan alku

Törmäsin aikoinaan (jo monia vuosia sitten) kirpputorilla tähän erittäin mielenkiintoiseen Neiti Etsivästä tehtyyn sarjakuvaan. Edellinen lause sanottu pienoisella sarkasmilla. Näitä sarjakuvaversioita on ilmestynyt enemmänkin ja Nukketalossa kummittelee on kolmas osa. Oletan ettei tämä perustunut mihinkään tiettyyn kirjaan, mutta vannomaan en lähde, sillä tuskin enää muistan kaikkia 105 lukemaani Neiti Etsivää.

River Heightsin asukkaat viettävät nostalgiaviikkoa juhliakseen Stratemeyer-säätiön perustamista. Asukkaat elävät hetken aikaa 1930-luvun tyyliin. Autot vaihdetaan vanhoihin ja kännykät ovat pois pelistä. Kaupungintalolla avauspuheenvuoron saa taikauskoisena pidetty Emma Blavatsky, joka asettaa näytille pienoismallin talosta. Hän kertoo saaneensa talon kuolleisiin asukkaisiin yhteyden ja kertoo uskovansa pienoismallin olevan riivattu ja pystyvän ennustamaan tulevaa. Tarkkasilmäisenä Nancy Drew huomaa nukketalossa murtovarkaan ja myöhemmin ennustus toteutuu. Nancy pitää tiukasti nukketaloa silmällä ja näkee siellä myös oman nukkehahmonsa murhan.

Kuvio on varmasti monille tuttu eli Neiti Etsivä alias Nancy Drew seikkailee milloin minkäkin jutun parissa ystäviensä Bessin ja Georgen kanssa. Huomionarvoista on se, että sarjakuvassa Neiti Etsivä pysyttelee alkuperäisen nimensä mukaisesti Nancyna, ei Paulana. Juonesta tulee kummasti mieleen Jessie Burtonin Nukkekaappi, jossa myös on nukkekaappi, joka ennustaa tulevaa.

Neiti Etsivä -kirjoja lukeneena tietää, ettei mitään oikeasti kamalaa koskaan tule tapahtumaan, mutta jännitystä näissä silti on. Jos edes kuvitus olisi ollut näyttävää, olisin voinut antaa anteeksi köykäisen juonen, mutta raakileilta vaikuttavat piirroskuvat yhdistettynä valokuvamaiseen taustaan eivät nostaneet sarjakuvan pisteitä silmissäni, vaikka toivatkin kivaa syvyysvaikutelmaa kuviin. Tapahtumat ovat yhtä naiiveja kuin muistinkin, joten uskoisin tämän viehättävän enemmän nuoria lukijoita. Muussa tapauksessa uskallan suositella vain nostalgiaa kaipaaville.

__________________________________________

★★½
Neiti Etsivä: Nukketalossa kummittelee
Teksti: Stefan Petrucha
Kuvat: Sho Murase 

(The Haunted Dollhouse, 2007)

Egmont, 2007

Omasta hyllystä

Jussi Valtonen - He eivät tiedä mitä tekevät

"Hän tuijotti äänimaton hypnotisoimana
televisiota, jonka joku oli avannut."

kirjan alku

He eivät tiedä mitä tekevät on Finlandia-palkinnon voittaja kolmen vuoden takaa, joka herättää kunnioitusta jo massiivisen ulkomuodon ja kansikuvan perusteella älykkäältä vaikuttavan sisältönsä puolesta. Kuulopuheet kirjan runsaudesta totesin erittäin paikkaansapitäviksi, mutta turhaan kukaan sen takia lukemista viivästyttää!

Mitä tapahtuu kun isä tutkii työkseen kissojen hermosoluja ja pojan elämäntehtävä on puolustaa eläinten oikeuksia? Alussa on pieni perhe: Joe, Alina ja vastasyntynyt Samuel. Joe on amerikkalainen neurotieteilijä, joka yrittää edetä urallaan uudessa kotimaassaan Suomessa. Alina on puolestaan jättänyt omat opintonsa ja keskittyy hoitamaan Samuelia kotona. Vuosia myöhemmin Joe elää palkittuna huippututkijana Yhdysvalloissa uuden, onnellisen perheensä ympäröimänä. Toisella mantereella aikuisuuden kynnyksellä tasapainoileva Samuel etsii omaa paikkaansa. Kun sopiva ideologia ja yhteisö viimein löytyvät, mikään ei voi enää pysäyttää häntä. Isänsä tapaan hän on valmis tekemään vaikeitakin ratkaisuja oikeaksi uskomansa asian takia. Takakansi

Aiheiden puutteista ei kirjaa voida syyttää, sillä se tarttuu vaikka mihin: poliittinen aktivismi, suomalaisuus, ulkomaalaisuus, eläinkokeet, tieteellinen tutkimus ylipäätään, lääkkeet ja yliopiston kritiikki. Niin ja sitten vielä markkinoiden epäsymmetrinen tieto, netin keskustelupalstat, ympäristön tuhoutuminen, mielenosoitukset, riipppuvuus teknologiaan, lama, markkinointi ja sponsorointi. Noin niin kuin äkkiseltään ajateltuna. Kirjan aiheista voisi kirjoittaa ainakin kymmenen romaania lisää.

 

Jossain vaiheessa oli havaittavissa pientä infoähkyä ja pisti ahdistamaan kun tuodaan esille kaikki aiheet maan päältä. Näin monen teeman esiintuonti tekee sen, että niiden käsittely jää jokseenkin yksioikoiseksi ja turhan mustavalkoiseksi. Moneenkaan ei tosiaan jäädä kieriskelemään pitkäksi aikaa, vaan pääpaino on kuitenkin tieteessä ja isäsuhteessa, jotka ovat sitäkin onnistuneemmin kuvattu. Joel on Samuelin nuoruudesta puuttuva isähahmo, jota Samuel kaukaa ihailee, mutta ihailu hiipuu vastakaiun puuttuessa.

Yksi mielenkiintoisimmista aiheista oli iAm -laite, uuden sukupolven internet, joka kirjaimellisesti toimii ajatuksen lailla ja syöttää tietoa katsottavaksi samalla hetkellä kun ihminen sitä ajattelee. Eikä tähän tarvita tietokoneita tai kännykkää, pienet napit vain kiinnitetään päähän. Näiden kiehtovien kohtien siivittämänä oli helppoa irtautua arjesta aivan toisenlaiseen maailmaan ja kyllä tämä koukutti kritiikeistäni huolimatta.

"Oliko jossain salainen kokoustila, josta hän ei tiennyt? Missä lab meetingit,
laitoksen kollokviot ja kutsuluennot pidettiin? Missä tutkijat keskustelivat
tuloksistaan, kehittelivät yhdessä juttujaan?

- Saunassa, Wallenberg sanoi.

Hänen ilmeensä oli niin vakava, että oli mahdotonta sanoa, oliko se vitsi."

Jussi Valtosella on osuvia huomioita ja kirja on kiistatta älykäs ja ajatuksia herättävä, joka kärsii aiheiden runsaudesta. Se näyttää taitavasti Suomen ulkopuolisen silmin ja tarttuu aiheisiin, joita näin kyseisen maan asukkaana ei tule edes ajatelleeksi, koska tähän menoon on totuttu. Tämmöistä täällä vain nyt sattuu olemaan. Näin loppuun sanoisin yhteenvetona, että ennakkoluulot pois ja kirja esiin!

_______________________________________________

★★★½
Jussi Valtonen - He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi, 2014

Omasta hyllystä

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

"Kaikki on nyt valmista."

kirjan alku

Tästä päivästä uhkasi tulla neljäs päivä ilman postausta, mutta sainpas rykäistyä tämän viimein maailmalle. Teemestarin kirja on kummitellut jo jonkin aikaa lukulistallani. Se on Emmi Itärannan esikoisteos, joka näyttää meille maailman, jossa tuskin haluaisimme elää, mutta jonka toteutuminen ei ole edes mahdottomuus tätä menoa. Itärannalta on ilmestynyt tähän päivään mennessä myös Kudottujen kujien kaupunki.

 MAAILMASTA ON LOPPUMASSA VESI.

Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon... Takakansi

Ihmiset kärsivät vesipulasta ja sitä säännöstellään kaikille saman verran. Suolainen meri on syönyt saaria ja kaupunkeja ikijään sulattua. Öljysotien seurauksena osa maata on asuinkelvoton. Lopulta öljykin loppui ja ihmisen seviytymisen kannalta vain kaikista tärkeimmät asiat säilytettiin ja sitä myöten teknologia hiipui unholaan. Lunta ei enää sada ja ilmaston jatkuvan samankaltaisuuden vuoksi kuukaudetkin ovat kadonneet.

"Se oli kertomus tuhosta ja raunioista, valtameristä, jotka kurkottivat kohti
mannerten keskustoja ja nielivät maata ja makeaa vettä. Miljoonista
ihmisistä, jotka pakenivat kodeistaan, sodista, joita käytiin sulavien jäiden
alta paljastuneista polttoainersursseista, kunnes maan suonet vuotivat
kuiviin. Ihmisistä, jotka haavoittivat maailmaansa, kunnes menettivät sen."

 

Ihmisillä on jatkuva pula puhtaasta vedestä ja eräät käyttävät sitä säälittä teeseremonioihinsa, niin kyllä se kieltämättä hieman ärsytti. Eikä kyse ollut edes muiden vaivihkaisesta auttamisesta, jonka taas olisi hyvin ymmärtänyt. Hyvä puoli on se, että kirjan maailma ei tunnu keksityltä vaan on hyvin realistinen. Se ei myöskään kompastu liialliseen selittämiseen.

Teemestarin kirja on hyvin hillitty kokonaisuus, joka ei kuohu suuntaan eikä toiseen ja vaikka tässä dystopiassa on hätkähdyttävä tulevaisuudenkuva, niin minulle tämä jäi vaimeaksi lukukokemukseksi. Jos olet aikomassa kirjan lukea, ei kannata tästä tekstistä huolestua, sillä tunnun olevan mielipiteeni kanssa aika yksin.

"Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä." 

________________________________________

★★★
Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Teos, 2012
Graafinen suunnittelu: Ville Tiihonen

Omasta hyllystä

Lars Kepler - Hypnotisoija (+elokuva)

"Tulta, ihan kuin tulta.
Ne olivat hypnotisoidun pojan ensimmäiset sanat."

kirjan alku

Lars Kepler kirjailijanimen taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Hypnotisoija on ensimmäinen suomalaistaustaisesta rikoskomisario Joona Linnasta kertova dekkari ja samalla myös minun ensimmäinen Keplerini. Mikäli seuraavan ajattelin lukea, niin ihan heti se ei tapahdu, pitää ensin toipua Hypnotisoijasta.

Tukholmalaisen lähiön urheilukentältä löydetään raa'asti murhattu mies. Myöhemmin myös miehen vaimo ja tytär löytyvät surmattuina. Perheen poika Josef on elossa, mutta vakavasti loukkaantunut. Suomalaistaustainen rikoskomisario Joona Linna pyytää traumoihin erikoistunutta lääkäriä Erik Maria Barkia hypnotisoimaan Josefin, jotta murhaajan tuntomerkit saataisiin selville. Bark suostuu, vaikka on aiemmin vannonut, ettei enää koskaan hypnotisoi ketään. Samalla hän joutuu mukaan painajaismaisten tapahtumien ketjuun. Takakansi

Hypnotisoijassa seurataan kahta juonta, joista ei tiedä onko niillä tekemistä keskenään, ja jos on niin mitä. Kaikki ei tietenkään hyvän dekkarin tavoin avaudu hetkessä, vaan ripaus ripaukselta lukijalle valotetaan mm. Erikin menneisyyttä ja syytä miksi mies oli vannonut ettei hypnotisoi enää. Joona Linnastakin jotain kerrotaan, mutta sen kummemmin häneen ei perehdytä. Kenties sitten seuraavien osien aikana?

En pystynyt lukemaan kirjaa iltaisin ennen nukkumaan menoa, vaikka noin muuten ihan hyvin siedän kaikenlaista, tämä jäi kuitenkin piinaamaan liikaa, jos pimeinä iltoina sen erehtyi nappaamaan lukupinosta. Hypnotisoija on raaka ja siinä on ahdistavia juttuja, jotka eivät varmasti heikkohermoisille sovi. Paikoitellen on turhaa mäsäilyä väkivallalla, jota en arvosta. Kirja kyllä vie mukanaan vahdikkailla käänteillä ja piinavalla tunnelmalla. Kaikki päättyy elokuvamaiseen, nopealla tahdilla eteneviin traagisiin tapahtumiin lumisissa ja kylmissä maisemissa.

Hypnotisoija -elokuva

Katsoin Lasse Hallströmin ohjauksen oikeastaan ihan vain Mikael Persbrandtin vuoksi. Hän on minulle tuttu Komisario Beck -elokuvista kovanaamaisena poliisina. Mikään yllätys ei ole, että Joona Linnaa näyttelee suomalainen Tobias Zilliacus, sillä onhan hän kirjassakin suomalaistaustainen. Mainitaan myös Lena Olin, joka tekee huikean roolisuorituksen.

Luodakseen selkeämmän kokonaisuuden katsojalle kirjan toinen juoni on poistettu kokonaan - tai oikeammin liitetty saumattomasti pääjuoneen kuuluvaksi. Tämä valitettavasti aiheuttaa sen, ettei katsojalle jää hoksattavaksi juurikaan oivalluksia, vaan asiat tarjotaan heti valmiina.

Todella paljon on muutenkin tapahtumia joko muutettu ja jätetty kokonaan pois, joten yllätyksiä on luvassa, vaikka kirjan olisikin ennestään lukenut. Sinänsä ihan hyvä. Tällä tavalla joitain kauheuksia on voitu jättää huoletta pois ja itseasiassa juuri sellaisia, joiden katsomista etukäteen vähän pelkäsin. Emme siis onneksi kohdanneet näin visuaalisessa muodossa. Samat elementit löytyy kirjasta ja elokuvasta, mutta jälkimmäisessä pakka on pistetty huolella sekaisin.

Elokuvasta on myöskin tehty katsojaystävällisempi, sillä siinä on vähemmän väkivaltaa. Tarkennan heti perään, että raakuuttaa löytyy, mutta kirja on hyvin selkesti brutaalimpi ja kammottavampi. Keskiössä on Erikin ja hänen vaimonsa perhekriisi ja huonot välit toisiinsa, josta muodostuu selviytymistarina, kun heidän poikansa kidnapataan. Hypnotisointi on kaikkien tapahtumien alku ja juuri, mutta Erikin entistä työnkuvaa ei olleenkaan näytetä, vaan kaikki ohitetaan parilla hassulla lauseella. Tämä valinta kummastuttaa suuresti ja laittaa elokuvan hataralle pohjalle.

Synkempien trillereiden ystäville nämä molemmat sopivat, eikä väkivaltaa tai ahdistavaa tunnelmaa saa hätkähtää.

______________________________________________________________

★★★½
Lars Kepler - Hypnotisoija

(Hypnotisören, 2009)

Tammi, 2011

Omasta hyllystä

★★★
Hypnotisoija (Hypnotisören)

Rikos/ Draama / Trilleri, 2012
Ohjaus: Lasse Hallström
Pääosissa: Tobias Zilliacus, Mikael Persbrandt, Lena Olin