10 oman hyllyn odotetuinta (2017)

Hetki sitten tein katsauksen viime vuoden samaa nimeä kantavaan listaukseen ja ilokseni huomasin lukeneeni yli puolet teoksista! Nyt on aika julkaista tämän vuoden 10 odotetuinta ja täytyy heti myöntää, että valinta oli helppo. Kyseiset teokset ovat kummitelleet mielessä jo jonkin aikaa, enkä millään malta odottaa, että pääsen noihin käsiksi!

⧫ Yösirkus - Erin Morgenstern

⧫ Sillanrakentajat - Jan Guillou

⧫ Sopimus - Audrey Magee

⧫ Marvels - Brian Selznick

⧫ Sisareni puolesta - Jodi Picoult

⧫ Sirkuksen poika - John Irving

⧫ Haudankaivajan tytär - Joyce Carol Oates

⧫ Brooklyn - Colm Tóibín

⧫ Myrskyluoto - Anni Blomqvist

⧫ Kolea talo - Charles Dickens

Ainut tuttu viime vuoden listalta on Picoultin Sisareni puolesta, jonka olen vakaasti päättänyt vuoden sisällä viimein selättää. Muuten kirjat ovatkin vaihtuneet ihan uusiin ja todella kiinnostavan kuuloisiin tarinoihin. Vuoden päästä taas sitten katsotaan miten on käynyt - mikäli muistan koko listan olemassaoloa. Olisi myös kiinnostavaa kuulla/nähdä bloggarikollegoiden listoja :)

Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

"Se on turkasen huono juttu, veikkonen."

kirjan alku

Alunperin huomioni kiinnitti romaanin näyttävät kannet ja juoni kuulosti sen verran kiinnostavalta, että otin kirjan lukuun, vaikka fantasiaa lukemistooni eksyy vain satunnaisesti. Erika Vik on muuten itse tehnyt kirjalleen kannen. Hän sanoi nimekseen Aleia on avausosa Kaksoisauringot -trilogiaan. 

Takakannesta: Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Herättyään hän ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt? 

Corildon epäilee muistinsa menettäneen Aleian altistuneen laittomalle magialle ja lähtee viemään tyttöä Seleesiaan, jossa häntä voitaisiin paremmin auttaa. Vielä tämän ensimmäisen osan aikana ei perillä asti päästä, vaan Corildonin ja Aleian matkanteko jää pahasti kesken. Suurimpana arvoituksena säilyy kuka Aleia oikeastaan on ja minkälainen menneisyys hänellä on takana. Hänestä olisi ollut kiva saada tietää lisää, sillä ainut aavistus mikä Aleialla on itsestään on se, että hänen on pysyttävä poissa muiden katseilta.

Vikin fantasiamaailmaan on helppo päästä mukaan, sillä se on tarpeeksi suurilta osin tuttu. Fantasiaelementtejä kirjaan luo seleesien kyky nähdä näkyjä ja käskeä liikkuvia elementtejä sekä suloiset fennekit. Toisen pulssin avulla seleesit voivat kokea varjomaailman. Pidin erityisesti kirjan alkuosasta ja Vikin hienosta kuvailusta kuten "Tuuli tunnusteli Aleian poskipäitä." tai "Aamunkoitto oli kalpea aavistus taivaanrannassa. Valo ei jaksanut raahautua yli Gremin vuoriston särmikkäiden huippujen, jotka kohosivat horisontissa utuisena maalauksena." Kirjan maisemat ja rakennukset näkee helposti mielessään. Tie pöllyää, juna kiitää eteenpäin ja kabaree raikaa.

Herrasmies Corildonin ja Aleian välisestä suhteesta ei tahdo ottaa selkoa, mutta kovasti se lukijana kiehtoi. Voiko heitä sanoa ystäviksi? Vai mihin suuntaan kaikki tämä on menossa. Hyvin ajnkohtaiseksi aiheeksi osoittautuu se kuinka varauksella seleeseihin suhtaudutaan ihmisten keskuudessa - oikeastaan he eivät ole edes kauhean tervetulleita. Hän sanoi nimekseen Aleia on raikas esikoisteos, joka toivottavasti saa tuulta siipien alle ja lentää rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelle.

Sarja saa jatkoa syksymmällä, mutta jos ei jaksa sinne asti odottaa, niin voi käydä katsomassa kirjasarjalle tehtyjä omia sivuja, josta saa lisää tietoa kirjojen maailmasta ja hahmoista. Osa henkilöistä on myös saanut Vikin käsittelyssä visuaalisen muodon.

_________________________________________

★★★½
Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus, 2017
Kuvittaja: Erika Vik

Arvostelukappale

Miten kävi hyllyni 10:lle odotetuimmalle kirjalle (2016)

Suunnilleen vuosi sitten listasin 10 oman hyllyn odotetuinta kirjaa, jotka tuona kyseisenä hetkenä kiinnosti kaikkein eniten. Tunnetustihan nämä ovat hyvin ailahtelevia tunteita, joten jännittävää selvittää montako sain luettua vuodessa. Ja tuon kyseisen listan unohdin varmaan samalla hetkellä kun sen julkaisin ja unholaan se olisi jäänyt, ellei Lotta olisi juuri julkaissut oman listansa.

Lopputulema ja linkit luettujen postauksiin: 

⧫ Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina
⧫ Iain Banks - Crow Roadin käsikirjoitus
⧫ Carlos Ruiz Zafon - Marina
⧫ Rosamunde Pilcher - Simpukankerääjät
⧫ Sebastian Faulks - Mustarastas laulaa
⧫ Michael Cunningham - Samaa sukua
⧫ Jane Smiley - Sydänmailla
⧫ Grace Metalious - Paluu Peyton Placeen
⧫ Jodi Picoult - Sisareni puolesta
⧫ Margaret Atwood - Sokea surmaaja

Taputan itseäni olkapäälle tyytyväisenä: 6/10. Cunninghamilta luin kyllä kirjan, mutta en nähtävästi juuri tuota listalla keikkuvaa. Crow Roadin käsikirjoitus on nyt keikkunut yöpöydällä, mutta siellä on niin paljon tungosta, että se odottaa sopivampaa (rauhallisempaa) hetkeä.

Teen piakkoin uuden listan seuraavaksi vuodeksi, vaikka tällä hetkellä olisi kesken myös #hyllynlämmittäjä -haaste, mutta siihen on listattu enemminkin ne kirjat, jotka ovat pisimpään olleet hyllyä pölyttämässä. Palaillaan siis näissä merkeissä!

Kotimaiset Sophie ja Norma

Koska aika on kortilla, niputan kaksi lukemaani romaania samaan postaukseen. Mikaela Strömbergin Sophiessa ja Sofi Oksasen Normassa on molemmissa vahvat naishahmot ja viileän tyynet romaanit on julkaistu pari vuotta sitten. Suomi100 -haasteen tilanne näyttää näiden jälkeen enemmän kuin lupaavalta. Luettu on jo 35 kotimaista kirjaa sekä yksi odottamassa postausta. Päivittyvää listaa voi kokonaisuudessaan vilkuilla täältä.

Mikaela Strömberg - Sophie

Sophie on neljätoista vuotta, ja häellä on seitsemän sisarusta. Isä on maineikas ja äiti raamikas, perheen juuret ovat Saksassa ja koti Pietarin paraatikadulla. Elämä on yhtä huoletonta kuin vanhoissa romaaneissa.
Mutta sitten löytyy ensimmäinen ihastus, saapuu kutsu tsaarin hoviin, syttyy toinen ihastus, ja sattuu hairahdus.

Sophie naitetaan hollantilaiselle kauppiaalle ja seikkailijalle, joka pian vie perheensä läntiseen suuriruhtinaskuntaan, Suomen maaseudulle. Sophie kaitsee kasvavaa lapsikatrastaan ja pitää taloa pystyssä, kun miehestä ei siihen ole. Välillä elämä on kuin poutapäivä, mutta lopulta on aika tehdä epäsovinnaisia, välttämättömiä valintoja. Takakansi

Historiallisena romaanina Sophie perustuu tositapahtumiin. Se kertoo Sophie von Behsestä (1828 - 1886), jonka elämässä vilahtaa myös Aleksanteri II. Hyvin nuorena avioitunut Sophie sai puolisokseen vimmaisen miehen, jota hän kuvaa trooppiseksi myrskyksi. Tarinansa puolesta romaani ei liikoja tunteile. Teksti on hyvin kuvailevaa ja jälkikäteen jäikin vahvana mieleen Strömbergin käyttämä kieli.

"Kaikki on haltioitunutta, pitelemätöntä. Kaikki on neljätoista, kaikki paitsi Maria,
joka aloitti jälkijunassa, koska oli sairastanut kymmenvuotiaana pahan keuhkotulehduksen,
ja on siis vuoden muita vanhempi, mutta ei sanottavasti viisaampi. He eivät pysty kulkemaan järjestäytyneenä joukkona korttelinkaan väliä, eivätkä lyhintäkään matkaa pisteestä a pisteeseen
b, eivätkä kanavankaiteelta toiselle ilman, että joku lehahtaa tiehensä kuin taivaanlintu."

Sophie määrää omasta elämästään, joka kyseiseen aikaan ei ollut mitenkään tavallista. Hän ei jää miehensä tossun alle, vaan ottaa ohjat omiin käsiin tekee niin kuin itsenäinen nainen tekisi.

🔺        🔺        🔺

Sofi Oksanen - Norma

Normasta on moneksi: siinä on rikoskirjaa, maagisuutta ja sitten tietysti aika odotetustikin nostettu esille yhteiskunnallisia epäkohtia. Päähenkilön Norman hiukset kasvavat päivittäin hurjan määrän, mutta ne on pidettävä hallinnassa, etteivät kiinnostu hänestä väärästä syystä. Ylen haastattelussa Oksanen kertoo, että taustatekstinä toimii satu Tähkäpäästä. Romaanin alussa vietetään hautajaisia, sillä Norman äiti on jäänyt metron alle. Epävarmaa kuitenkin on, että hyppäsikö hän itse vai "auttoiko" joku.

Dekkaripiirteet ovat toki vahvasti läsnä koko ajan ja rikoksen verkko tiivistyy, mutta rikossisällön sisään kätkeytyy vahvoja ja tärkeitä teemoja kuten kohdunvuokraus, jossa rikkaat ihmiset vuokraavat jonkun toisen kohdun, kun eivät itse pysty lasta saada. Toinen teema on hiuskauppa. Romaani ottaa esille hiustenpidennysten eettisen puolen, laittaa pohtimaan mistä pidennyksiin tarvittavat hiukset oikein tulevat ja siihen liittyvä rikollisuus. Hiustenpidennykset on ilmeisesti aika rahakas bisnes.

Norma on blogini ensimmäinen Oksanen, muttei suinkaan ensimmäinen lukemani kirja häneltä. Luettuna on ennestään Puhdistus, mutta ei tämä sitten kuitenkaan lupaavan alun jälkeen ollut vieläkään aivan se minun kirjani. En voi sanoa kirjan olleen mitenkään erityisen mukava, sillä hahmot eivät olleet pidettäviä tai samaistuttavia. Tärkeää asiaa romaanissa on, en sitä kiellä. Ulkoasultaan kirja on huomiotaherättävän upea ja siihen on selvästi panostettu. Paksuissa kansissa on kuvioita, joita pitkin on mukava kuljettaa sormenpäitä.

_______________________________________

★★★
Mikaela Strömberg - Sophie

Schildts & Söderströms, 2015
Kansi: Sanna Mander

Kirjastosta

★★½
Sofi Oksanen - Norma

Like, 2015
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen

Omasta hyllystä

Philip Teir - Tällä tavalla maailma loppuu

"Myrskyn puhjettua poika ja äiti hakevat suojaa autosta."

kirjan alku

Julia, Erik ja lapset Alice ja Anton viettävät koko kesän maalla, tummassa hirsirakennuksessa Pietarsaaressa, Maitolahdessa, lähellä merenrantaa. Erik on irtisanottu työstään tavaratalosta, mutta hän ei saanut sanottua sitä vaimolleen, vaan aikoo ensin kartoittaa tilanteen. Seuraavan kirjansa kirjoittamisen vuoksi Julia on suostunut lähtemään kolmeksi kuukaudeksi maalle, eritykseen kaikesta. Paikka muistuttaa Juliaa vahvasti lapsuudesta hajuilla ja väreillään. Anton on viidennelle luokalle menossa kesän jälkeen ja joutuu suurimmaksi osaksi viihdyttämään itse itseään. Mieluusti hän seuraisi 13-vuotiasta, kriittisesti itseensä suhtautuvaa, sisartaan Alicea, mutta siskolla on omia suunnitelmia, joihin Anton ei lukeudu.

Perhe tutustuu juhannusaaton juhlissa naapureihin, joista yksi sattuu olemaan Julian lapsuudenystävä Marika. Hän kuuluu ryhmään, jota johtaa hänen miehensä Chris. Ryhmä valmistautuu elämään maailmassa ilmastonmuutoksen jälkeen ja Maitolahti on heille täydellinen paikka kohdata maailmanloppu. "On kyse katastrofiin varautumisesta, sillä maailmanloppu tulee ennemmin tai myöhemmin. 'Ei paukahtaen vaan kitisten', kuten T.S. Eliot kirjoitti. -- Mutta ennen kaikkea on kyse suremisesta. On tajuttava, että loppu on jo tullut." Ryhmän sisäiset suhteet ovat hyvin sallivia.

Mietin jo kirjaa lukiessa, että mistä se lopulta kertoo. Tällä tavalla maailma loppuu on kirja ihmisyydestä ja sen moninaisesta kirjosta. Siitä kuinka kaipaamme toisia ihmisiä lähelle.
Tapahtumat ovat arkipäiväisiä, mutta ihmisten sisäiset mielenliikkeet ovat mielenkiintoisia. Julia ja Erik eivät oikein tiedä millä tolalla heidän avioliittonsa on. Heidän välinsä ovat viilentyneet, sanoja ei oikein löydy kaikelle sille mitä pitää sisällään.

Henkilökuvaus on romaanissa taitavaa. Philip Teir on osannut sukeltaa monen eri ikäisten henkilöidensä mieliin ja ajatuksiin. Loppu jäi kaivertamaan mieltä hyvällä tavalla - kirjaa ei noin vain unohda uuteen tarttuessa. Se jätti myöskin tunteen, että ihmisen on helppo kieltää todellisuus ja  selitellä asiat itselle parhainpäin. Dramaattisesta nimestä huolimatta en kokenut kirjaa toivottomaksi, vaan ehkä enemmänkin lohdulliseksi. Elämä jatkaa rullaamista eteenpäin ja ennemmin tai myöhemmin se loppukin koittaa. Ehkä ei kuitenkaan aivan vielä.

___________________________________________

★★★★
Philip Teir - Tällä tavalla maailma loppuu

(Så här upphör världen, 2017)

Otava, 2017

Kirjastosta

Charles Dickensin kummitusnovelleja

"Uskotko sinä kummituksiin? Kokositko karvaan pettymyksen, jos
kaikki puheet niiden olemassaolosta olisivat silkkaa huijausta?
Älä suotta säikähdä. Tottakai kummituksia on olemassa! Mutta
ne piileskelevät ihmisen mielikuvitusmaailmassa."

alkusanat

Vielä loppurutistus novellihaasteeseen ja se tapahtui Charles Dickensin novelleilla, jotka löytyvät lyhyestä Böö! Maailman parhaita kummitustarinoita -novellikokoelmasta. Mukana olisi ollut myös Edith Nesbit ja Oscar Wilde, mutta jälkimmäisen olen jo aikaisemmin lukenut, niinpä keskityin nyt vain Dickensiin.

Hämärätarinoissa Sveitsissä olevan luostarin ulkopuolella istuskelee viisi miestä. He ovat oppaita, jotka näyttävät tietä ja auttavat vierailijoita. Kertoja kuuntelee miesten juttelua näiden kertoessa toisilleen hämmästyttäviä ja karmiviakin tarinoita. Pelottavin juttu kerrotaan viimeisenä ja siinä on englantilainen morsian, joka pelkää kummituksia. Nainen on nähnyt toistuvasti unta salaperäisistä kasvoista, ja nuo kasvot vainoavat häntä päiväsaikaankin.

Toisessa novellissa, Ratavartija, kertoja pysähtyy juttelemaan radanvartijan kanssa, jolla on lasittunut katse. "Edessäni seisova mies muistutti pikemminkin kummitusta kuin ihmistä!" He juttelevat pitkän tovin ja kertoja pistäytyy useammin tervehtimässä radanvartijaa, kunnes tämä kertoo kertojalle mieltään painavan, hämmästyttävän tarinan. Huomasin juuri, että Rajavartija-novellin voi bongata myös Cantervillen kummitus -novellikokoelmasta.

Mitään kovin laajoja selostuksia en kirjoittanut, sillä en halua spoilata novellin koko sisältöä. Dickensin tarinoissa on kunnon vanhan ajan jännitystä, ei mitään veristä vaan enemmän psykologista kauhua. Minun osaltani haaste on näillä näkymin pulkassa ellei mitään yhtäkkistä novellihimoa tule. Koontipostaus on luvassa edellä mainitusta syystä sitten lähempänä haasteen loppumisaikaa eli toukokuun alussa. Tsemppiä muille!

________________________________________________________________

★★★
Böö! Maailman parhaita kummitustarinoita
Charles Dickens: Hämärätarinoita (To Be Read at Dusk, 1852)
Ratavartija (The Signal Man, 1866)

Sanoma Magazines, 2002
Novellihaaste

Kirjastosta

Professori Isotalon tutkimuksia -sarja

Sarjakuvia taas kehiin tänne romaanien valloittamaan blogiini ja kotimaista sellaista tietenkin. Professori Isotalon tutkimuksia -sarjakuvat ovat Mikko Ketolan ja Anssi Rauhalan yhteistyöprojekti ja johdattaa lukijan historian ja seikkailujen äärelle päähenkilö Anni Isotalon johdolla. Mukavaa, että näinkin vauhdikkaissa tarinoissa on keskushenkilönä nimenomaan nainen, joka ei pelkää tarttua tuumasta toimeen.

Sarjan aloittaa Marian koodi -albumi, jossa Helsingin yliopiston professori Anni Isotalo toimii suomalaisturisteille Da Vinci -matkaseurueen vetäjänä kierrättäen heitä ympäri Pariisin tunnettuja nähtävyyksiä. Anni on myös kirjoittamassa kirjaa, jonka yhtenä lähdeaineistona hän käyttää erään kirkkohistorian professorin tekstejä koskien katollisen kirkon toimintaa, sillä itse mies on vastikään kuollut. Näihin teksteihin tutustuminen johdattaa Annin seikkailuihin, joissa on todellista vaaran tuntua, sillä joku on vakaasti päättänyt estää naisen tutkimukset.

Valkoisen meren timanteissa Anni on Opus Dei -kirjansa julkistamistilaisuudessa, jossa eräs sukulainen ottaa esille Väinö-ukin vaiheet jatkosodassa. Hän katosi ollessaan suorittamassa salaista erikoistehtävää itse Mannerheimin käskystä. Siihen liittyi aarteen kätkeminen salaiseen kammioon, jota Anni lähtee selvittämään. Toisaalla Magdalena Marian perikunta on hyvin kiinnostunut Anni puuhista ja lopulta hänen eliminoimisestaan.

Bosporin helmessä kirkon johtajat on kutsuttu koolle, sillä Annilla on aineistoa, jonka mukaan Itämaan tietäjiä olikin neljä ja neljäs heistä toi Jeesus-lapselle mystisen helmen. Kysymys kuuluu, pitäisikö tuo helmi etsiä? Seikkailujen lomaan on saatu mukaan rakkauttakin. Vatikaanin vangissa paavi on ilmoittaunut eroavansa. Anni on lähetetty Vatikaaniin paikalle tiedotustilaisuuteen ja tämä kaikki sysää liikkeelle tapahtumien sarjan sekä Magdalena Marian perikunta on yhä Annin kannoilla.

Professori Isotalon tutkimuksia -sarjakuvat ovat hyvin Da Vinci -henkisiä, joissa uskonnosta on keksitty jännittäviä teorioita. Anni ei päähenkilönä vähästä hätkähdä, vaikka joutuukin kiperiin, henkeä uhkaaviin tilanteisiin. Hänen pään menoksi juonitaan ja albumit ovatkin vauhdikkaiden seikkailujen ja arvoitusten sarja. Pohjanmaalaiset sukulaiset auttavat hädässä.

Rauhalan kuvat ovat komeita ja ruudut mukavan isoja - tosin itse kirjatkin ovat fyysisesti kookkaita. Kuvat ovat yksityiskohtaisia ja siistejä. Aistin myös jonkinlaista tinttihenkisyyttä. Jokaisessa albumissa on oma seikkailunsa, mutta joidenkin asioiden suhteen ne muodostavat jatkumon.

__________________________________________________________________

★★★
Mikko Ketola & Anssi Rauhala - Professori Isotalon tutkimuksia
Marian koodi, 2006
Valkoisen meren timantit, 2006
Bosporin helmi, 2007
Vatikaanin vanki, 2009

Gummerus, Kirjastosta

Kotimaisten sarjakuvien TBR

Sarjakuvia tulee luettua jonkin verran ja vinkkejä kaipailen aina, mutta nyt keskitytään ihan hyvästä syystä nimenomaan kotimaisiin sarjakuviin. Suomi100 -lukuprojekti etenee ainakin vielä aikataulussa (kohta 30 luettu!), mutta jos joskus sattuisi niin, että jään jälkeen ja kirittävää tulee paljon, niin sen luulisi olevan suhteellisen helppoa paikata sarjakuvilla. Siispä kerään tähän listaa pahan päivän varalle, vaikka hyvin todennäköistä on, että luen ensimmäiset tuolta listalta jo pian.

Alla lista kiinnostavista sarjakuvista mitä tulee mieleen:

Riikka Ala-Harja, Matti Hagelberg: Yleisönosasto

Sanna Ala-Ojala: Huomenna on se päivä

Terhi Ekebom: Uusissa maisemissa
                          Honeymoon island 
Richert Hannele: Tänä talvena eletään viime kesä
Marko Hautala: Varpaat

Antti Hopia: Kirjaston kissat
Kristian Huitula: Linna

Tuuli Hypen: Nanna
Kris K.: Ahistaa - Mennään elämää piiloon 
Petteri Kantola: Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin seurassa

Ketola & Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia -sarja

Petri Kipinä, Veikko Roininen: Pako Vulcanokselta

Ilpo Koskela: Lusia
Mauri Kunnas: Piitles - Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta

Gene Kurkijärvi: Kullervo

Hanna-Pirita Lehkonen: Lepakkoluola

Eeva Meltio: Pedot

Apila Miettinen
Anne Muhonen: Ystäväni varjo

Kati Närhi: Hanki elämä

Marko Raassina: Kalevala

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö

Aho Sami: Dying 

Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!

PS. Käykäähän myös vastaamassa sivupalkin kyselyyn ja auttakaa minua valitsemaan minkä John Steinbeckin kirjan seuraavaksi luen. Valinnan vaikeus.

Marjatta Kurenniemi - Onnelin ja Annelin kootut kertomukset

Pirteän värinen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset pitää sisällään neljä Marjatta Kurenniemen kirjoittamaa tarinaa Onnelista ja Annelista. Suloisten kuvituksien takana on kuka muukaan kuin Maija Karma. Ennestään olen jo ehtinyt Onnelin ja Annelin talven lukea, sillä se kuului parin vuoden takaiseen jouluiseen lukemistooni, mutta ei anneta sen seikan häiritä.

Onnelin ja Annelin talo (1966)
Onneli ja Anneli ovat parhaat ystävykset, jotka löytävät Ruusukuljalta paksun kirjekuoren, jossa lukee "rehellinen löytäjä saa pitää". Tytöt vievät kuoren poliisille, mutta hän sanoo sen kuuluvan tytöille - aivan kuten kuoressa sanotaan. Kuoressa on rahaa, mutta sen perään he eivät ole. He ottavat ainoastaan kuoren ympärillä olevat silkkinauhat ja vievät kuoren  takaisin Ruusukujalle. Siellä Onneli ja Anneli tapaavat rouva Ruusupuun, joka on myymässä taloaan. Hänen piti rakennuttaa talo itselleen, mutta rakennusmestari tekikin siitä kahden pienen tytön talon, eikä vanha rouva voi nyt asua siinä. Ei ole vaikea arvata miten tarina jatkuu. Onneli ja Anneli ostavat talon itselleen ja viettävät siellä unelmiensa kesän, joka on täynnä yllätyksiä ja seikkailuja.

 "Onneli ja Anneli ovat ihan tavallisia pikkutyttöjä,
ehkä vähän onnellisempia vaan kuin useammat muut"

Vaaksanheimot ja rouva Ruusupuu (c) Maija Karma

Onnelin ja Annelin talvi  (1968)
Aikaisempaa blogipostausta lainatakseni: Yllätyin kuinka mukaansatempaava kirja oli, enkä ollenkaan muista näitä lapsena lukeneeni, joten onneksi nyt tuli tuokin epäkohta paikattua. Maija Karman kuvitus on aina nin söpöä ja ihastuttavaa. Kuvauksen juonesta voi lukea täältä.

Onneli, Anneli ja orpolapset (1971)
Onnelin ja Annelin kotia vastapäätä rakennetaan orpokoti, jonka asvaltoitua pihaa suojaa korkea rauta-aita. Kun sisään marssitetaan kaksikymmentä harmaisiin puettua lasta, Onneli ja Anneli seuraavat heitä miettelijäinä. Orpolapset eivät näyttäneet onnelliselta, ja ennen pitkää paljastuu, millaista on heidän elämänsä johtajatar Minna Pinnan tiukassa komennossa. Pian Onneli, Anneli, pienet Vaaksanheimot ja muut Ruusukujan asukkaat liittoutuvat vapauttaakseen lapset kurjasta pinteestä. Takakansi

Onneli, Anneli ja nukutuskello (1984)
Kissanmintun kaupungin rauha on uhattuna! Kolme totista miestä marssii haalareissaan Ruusukujalle ja aloittaa kauhistuttavan tiehankkeen valmistelut. Kun myös Tingelistangelis-puutarha uhkaa jäädä keinottelijoiden suunnitteleman moottoritien alle, hyvät neuvot ovat tarpeen. Hajuvesitehtailija Viksarin ja pääylioikaisuinsinööri Oikotien hankkeen kumoamiseksi tarvitaan paitsi Onnelin ja Annelin kekseliäisyyttä myös Vekotiitus Vappusen nukutuskelloa. Takakansi

Onnelin ja Annelin kootut kertomukset ovat ennen kaikkea oodi hauskuudelle, ilolle, luonnolle ja lapsuudelle. Moottoriteitä ja tehtaita vastaan taistellaan, sillä tehtaan takia kalat kuolee, ruusut ei kuki ja lapset yskivät. Lapset hyökkää puskutraktorin kimppuun, joka on tullut hajottamaan tulevan moottoritien tiellä olevat talot. Tapahtuma saa kuitenkin rauhallisemman sävyn nukutuskellon ansiosta.

"- Sinulta vaaditaan sydäntä.

- Siitä ei korkeakoulussa puhuttu mitään, Oskari Oikotie sanoi.

- Sellaista ei koulussa voidakaan opettaa, rouva Ruusupuu sanoi. - Jokaisella on lapsena sydän, mutta monet aikuiset eivät ole hoitaneet sitä kunnolla ja niin se on saattanut kuolla."

Pihajuhlat (c) Maija Karma

Ruusukuja on paikka, jossa tekisi mieli vierailla ja katsastaa etenkin Tingelstiina ja Tangelstiina Vappusen puutarha, jossa kasvaa vaikka mitä hauskaa kuten ilmapalloja, tikkareita, nekkuja ja vappuhuiskuja. Rouva Ruusupuu on kuin Ruusukujan suojelusenkeli, joka pitää huolta omistaan, vaikka hän tarinoissa piipahtaakin vain silloin tällöin. Toimeliaat ja hyväntahtoiset Onneli ja Anneli ottavat ilon irti elämästä, vaikka vanhemmille he ovat aika näkymättömiä. He pärjäävät vallan hyvin kahdestaankin, vaikka ensimmäinen yö omassa kodissa tuntuu jännittävältä ja vähän pelottavaltakin.

Kirja on pullollaan hurmaavia tarinoita ja ihmisiä. Pahoista asioista tai ihmisistä päästään eroon yhteisvoimin ja maalaisidyllin rauha palautetaan. Lapsuudestani en Onnelia ja Annelia muista, mutta pujahtaminen heidän maailmaansa näin vanhempanakin oli erittäin mukavaa - minusta tuli ehkä vähän fani.

__________________________________________________________________

★★★★
Marjatta Kurenniemi - Onnelin ja Annelin kootut kertomukset
Kuvitus: Maija Karma

Wsoy, 2003
Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste

Kirjastosta

TEATTERI: Näytelmä joka menee pieleen ja Vertigo

Brittiläisten näyttelijäopiskelijoiden pubiin tekemästä hupikomediasta alkunsa saanut Näytelmä joka menee pieleen on kahminut palkintoja mm. vuonna 2015 Olivier-palkinto parhaasta uudesta komediasta. Tampereen Teatterissa kävimme sen katsomassa.

Innokas harrastajateatteriryhmä on vihdoin löytänyt voimavaroilleen
sopivan näytelmän, kunnon brittiläisen murhamysteerin. Roolitus on
täydellinen, lavasteet ja rekvisiitta verrattomat. Kaikki on valmista,
ensi-ilta saa tulla! Mutta. Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen.
Poskettoman kaaoksen keskellä urheat amatöörinäyttelijät joutuvat
käyttämään kaiken taitonsa ja sinnikkyytensä – ja yleisö ulvoo naurusta!

Esittelyteksti on täysin oikeassa: en ole ikinä nauranut niin paljon, vaikka ne jututhan on käytännössä ihan hölmöjä: lavasteet tipahtelee, lattia romahtaa, tullaan väärään aikaan lavalle sanomaan repliikki, unohdetaan vuorosanat - varsinainen sekasotku. Mahtava sekasotku! Kahjoa sähläystä! Harvoin sitä näkee näyttelijän pitämässä tauluja seinillä kun ne eivät siellä itsekseen pysy.

Jo teatteriin mentäessä on aulassa joitain teatteriryhmän jäseniä huutelemassa kadonneen koiran perään. Lari Halme on huippu ohjaajan/poliisitarkastajan roolissaan, joka vähitellen luihistuu näytelmän mennessä aina vain enemmän pieleen - ne ilmeet! Muukin roolitus on mitä mainioin ja porukka klaaraa tilannekomedian perfecto! Polytekniselle Draamaseuralle en voi sanoa samaa... Ääni- ja valomieskin keskittyi muihin puuhiin, niin että oikeat hommat jäi hoitamatta ja jollain meni ylinäyttelemisen puolelle. Mielikuvituksen puutteesta heitä ei voi syyttää - tai yrittämättä jättämisestä. Urhoollisesti rämpivät koko näytelmän läpi. Että tsemppiä seuraavaan projektiin, tulisin kyllä ensimmäisten joukossa katsomaan! 😆

Elämäni hauskin parituntinen. Lähdin kotia kohti poskilihakset kipeinä ja mieli hilpeänä. Junamatkalla sai naureskella lisää tuolle kaikelle, kun kertasimme hauskimpia tapahtumia. Näytöksiä näyttää olevan tämän vuoden loppuun saakka.

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer, Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard
Rooleissa Lari Halme, Mari Turunen, Pia Piltz, Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Tomi Alatalo
Kuvat Harri Hinkka

🔺        🔺        🔺

Vertigo

Tarina pohjautuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin kirjaan Déntre les morts (1958) ja siitä on ohjannut oman elokuvaversionsa myös Alfred Hitchcock, joka on varmasti monille tuttu, mutta voin sanoa, että tämä näytelmä on ihan oma lukunsa. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jonne Lahden kaupunginteatterissa pääsimme kurkistamaan.

Jännitysnäytelmän keskiössä on entinen etsivä Flavières, joka sirpaleisen
uransa päätyttyä palkataan varjostamaan vanhan tuttavansa oudosti
käyttäytyvää vaimoa. Kun varjostaja ennen pitkää huomaakin rakastavansa
varjostettavaa, muuttuu velvollisuudesta vastaanotettu tehtävä miestä
piinaavaksi arvoitukseksi. Mikä on totta, mikä silkkaa savuverhoa? Kuka
on vain puoliksi tässä maailmassa elävä, kaunis Madeleine? Ja voivatko
menneisyyden haamut palata vainoamaan, jopa rakastamaan eläviä?

Ensimmäinen puoliaika oli fiilistelevä ja tarinaa hiljalleen kehittelevä, mutta toinen osuus olikin sitten jo tiivistä tykitystä ja ovelan juonen purkamista. Psykologisessa trillerissä mystinen ja viipyilevä tunnelma oli erittäinkin kohdillaan taitavien näyttelijöiden johdattelemana. Teemu Palosaari ja Maiju Saarinen muodostivat loistavan pääparin ja varsinkin Palosaaren roolihahmossa näkyvä muuttuminen näytelmän edetessä loppua kohden oli huikeaa katseltavaa. Lumikki Väinämöllä oli useampikin rooli, mutta hän onnistui olemaan kaikissa niissä hyvin erilainen.

Vertigo ottaa tilan haltuun; se on malliesimerkki taiturimaisesta lavankäytöstä, sillä pinta-alaa ei näyttämöllä paljoa ole, mutta paikasta ja ajasta toiseen hypyt on toteutettu saumattomasti ja tyylillä. Ei niitä voi oikein kuvalla, vaan ne pitää nähdä itse. Hyvin pienillä jutuilla on saatu toteutettua illuusio erilaisista tiloista: hotelli, taksi, hautausmaa, ravintola, vankila, museo...

On se vaan niin suuri onni päästä katsomaan näin hienoa teatteria ja ammattiosaamista.

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videosuunnittelu Antti Rautava
Rooleissa Hiski Grönstrand, Tapani Kalliomäki, Kai Kokko, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Maiju Saarinen ja Lumikki Väinämö sekä Veronica Dolhain Salpauksen sirkuslinjalta.
Kuvat Aki Loponen