Sarah Winman - Merenneidon vuosi

"Siinä hän seisoi tienposkessa ja odotti, vanhana jo."

kirjan alku

Tämä on ensimmäinen Sarah Winmanilta lukemani kirja ja sen lukemisen aikana hommasin itseasiassa hyllyyni Kani nimeltä jumalan. Sen verran paljon vaikutuin tästä Merenneidon vuodesta, ettei tämä todellakaan jää tähän.

Marvellous Ways on asunut melkein koko pitkän ikänsä syrjäisessä joenpoukamassa Cornwallissa. Viime aikoina hänestä on tuntunut, että meri on jälleen kerran tuomassa hänelle jotakin. Ja niin tapahtuu: kuolevalle miehelle annettu lupaus kuljettaa Marvellousin poukamaan Draken, nuoren sotilaan, jonka on vaikea saada elämästä kiinni toisen maailmansodan kauhujen jälkeen. Takakansi

"Monta vuotta sitten vanha mummoni kertoi minulle tarinan merenneidosta, Missy sanoi. Mummon äiti oli nähnyt tuolla joessa merenneidon. Tai merenneidoksi sitä kutsuttiin. Ei se ehkä ollut oikea, mutta mistä sen tietää. --"

Merenneidon vuosi kertoo Marvellousista, Drakesta ja loppupuolella myös Rauhasta, jotka kaikki kaipaavat jotain. He ovat yksin, mutta haluavat palavasti elää. Yksi kaipaa rakastaan, toinen nuolee sodan tekemiä haavoja tietämättä päämääräänsä. Ainoa suunnannäyttäjä on taskussa oleva kuolleen miehen kirje. Kolmas etsii omaa, salaista ainesosaansa.

Kirjassa on utuinen ja viipyilevä tunnelma. Sen on sanottu olevan aikuistensatu, mutta omaan korvaan maaginen tarina kuulostaa paremmalta, sillä tuo maagisuus on vahvasti kietoutunut kirjan sivuihin, eikä siitä haihdu. Paljon on kaikenlaista ihmeteltävää ja on monia asioita, jotka eivät edes tunnu olevan lähtöisin tästä maailmasta. Winmanin lievästi vaaleanpunaisten lasien kautta lukija näkee maailman ihmeellisenä paikkana, jota tarkkaan tutkimalla voit vaikka kuulla meritähtien huokailut.

Sisällöltään tarina on runsas ja se hyppii iloisesti sinne tänne, mutta perässä pysyminen ei ole hankalaa, jos ajatuksella lukee. Mieli ainakin pysyi virkeänä.

_______

Sarah Winman - Merenneidon vuosi

(The Year of Marvellous Ways, 2015)

Tammi, 2016
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★½

Pieleen mennyt suunnitelma ja kirjaostoksia

Mikä ihana pääsiäisloma ja kevään tuntu! Odotan jo kelien vähän lämpenevän lisää, jotta pääsisin parvekkeelle taas lukemaan raikkaaseen säähän. Sisällä kun on sääli olla näin mahtavilla keleillä.

Otsikon "pieleen mennyt suunnitelma" viittaa siihen, että olen tehnyt kovasti töitä pienentääkseni tämänhetkistä lukupinoa vähän hallittavaampaan muotoon ja kuinkas kävikään:

Se oli vielä ainakin hetki sitten kivan pieni, mutta pääsiäislomalla retkahdin aloittamaan kasan uusia kirjoja... Ei mennyt putkeen, ei. Ongelma on siinä, etten arkisin ehdi kauheasti lukea, joten jotkut kirjat jäävät pakosti vähemmälle ja kirjan pariin haluaisi kuitenkin palata vähän useamminkin kuin parin viikon välein, ettei kaikki tapahtumat ja henkilöt aivan unohdu. Tein nyt päätöksen, että uusia kirjoja en aloita ennen kuin kasa on tuosta yli puolella pienentynyt. Paitsi jos lainatuksi tulee joku pikalaina :D Itsehillintä: check!

Tänä vuonna piti lisäksi keskittyä entistä intensiivisemmin oman hyllyn kirjojen lukemiseen (TBR), mutta en ole voinut vastustaa tämän alkuvuoden aikana kiusausta ostaa vähän lisää hyllyntäytettä. Ettei vaan kato lopu lukeminen. Juu, ihan kuin sitä vaaraa tulisi pariin vuoteen.
  

Luettavana on juuri Sarah Winmanin Merenneidon vuosi, josta olen lumoutunut, joten Kani nimeltä jumala kiinnostaa myös kovasti. Elif Shafakilta ilmestyy uusi kirja tänä vuonna ja sattumalta törmäsin hänen aiemmin suomennettuun Kirottuun Istanbuliin, joka sekin ensivilkaisulta vaikutti hyvältä. George Orwell on aivan huippukirjailija ja sanon näin, koska luettuna on Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984. Eläköön tuonenkielo on lisäksi roikkunut hankintalistalla jo pienen ikuisuuden. On se aina niin ilahduttavaa löytää joku pitkään etsinnässä ollut kirja, enkä tässä tapauksessa usko pettyvänikään! Harmittelen, etten muista mihin liittyen Marcela Serranon Näkemiin, pikku naiset listallani tuli. Ehkä johonkin toiseen kirjaan liittyen? Alcottin Pikku naisia? No kuitenkin, mielenkiintoisen kuuloinen se ainakin on. Ainoastaan Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan suhtaudun varauksella, sillä hänen uusinpansa palautin kirjastoon, kun ei iskenyt.

Vitsauksen olen suunnitellut lukevani Hämärän jälkeen -haasteeseen, nähtäväksi jää onko niin hyvä, että jatkan sarjaa eteenpäin (tai että saan edes ensimmäisen osan luettua:D). Nina Hurman Yönpunainen höyhen oli ainut heräteostos. Muutama muukin Kate Mortonin kirja odottaa lukemattomana hyllyssä, mutta Hylätty puutarha taitaa kiilata niiden edelle. En voi sanoa nauttineeni Vladimir Nabokovin Lolitasta, mutta olen valmis antamaan kirjailijalle toisen mahdollisuuden ja luen Naurua pimeässä. Kolmatta tilaisuutta ei ehkä tule, joten tämä on make it or break it. Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjan ostaminen on osoitus siitä, miten muiden bloggaamat kirjat vaikuttavat omaan lukemiseen. En tiedä tulisinko sitä lukemaan ellei kirja olisi ollut niin paljon täällä blogimaailmassa esillä. Olen kiinnostunut. Olen mainonnan uhri.

Täytyy vain todeta, että ostorajoitukset eivät meikäläiselle sovi. Ainahan ne kirjat voi eteenpäin myydä/lahjoittaa, jos ei nappaa.

Frank Miller - Sin City: Kohtalokas tappo (#3), Keltainen äpärä (#4) +elokuva

Ihastuin kovasti vastoin odotuksia Sin Cityyn, joten samantien jatkoin sarjan parissa eteenpäin. Lukuun tulivat loogisesti albumit 3 ja 4, joista on tehty ensimmäinen Sin City -leffakin.

Kohtalokkaassa tapossa päähenkilönä on jälleen Dwight McCarthy, joka ajaa tyttöystävänsä Shellien exän, väkivaltaisen Jackie-Boyn, pois naisen asunnosta, sillä tällä on tapana hakata Shellietä. Sen jälkeen pieni takaa-ajo johdattaa Jackie-Boyn, poliisit ja Dwightin suoraan Vanhaan kaupunkiin, jossa vallitsee aivan omat lakinsa ja jonne poliiseilla ei ole asiaa. Väkivaltaisen selkkauksen ja pienen erehdyksen seurauksena Vanhaan kaupungin tytöt ovat suuressa vaarassa. "Tämä merkitsee sotaa. Kadut tulevat virtaamaan verenpunaisina. Naisten verta. Ja vain siksi että eräs sika veti muutaman paukun liikaa." Menneisyys velvoittaa Dwightin keksimään keinon, jolla vahinko voidaan välttää.
 

Tämä kolmas albumi ei ole lempparini, sillä juoni ei ole niin kummoinen muihin verrattuna ja väkivalta alkaa mennä vähän liian yli. Loppukin oli jotenkin puistattava. Pidän edelleen Vanhan kaupungin tyttöjen itsevarmasta meiningistä ja pelottomuudesta taistella. He näyttävät jopa Dwightille miten homma hoidetaan.

Sin City: Kohtalokas tappo

Keltaisessa äpärässä poliisin hommista eläkkeelle jäämässä oleva John Hartigan on päättänyt viimeisenä työpäivänään pelastaa pienen tytön mielipuolisen pedofiilin kynsistä, joka vaikutusvaltaisen kuvernööri Roark isänsä vuoksi ei ole vielä jäänyt kiinni ja tuskin tulee koskaan jäämään. Alkaa kostonkierre, kun kaksi omiaan puolustavaa miestä ottaa yhteen.

Mutkia matkaan tuo Hartiganin sydänvika, joka viivyttää häntä kohtalokkaissa paikoissa. Tarinana tämä on yksi lemppareitani. Kuinka jotkut ihmiset ovat vielä niin oikeudentajuisia ja laittavat henkensä peliin toisen vuoksi. "Vanha mies kuolee, pieni tyttö elää. Reilu vaihtokauppa." Iso korsto ottaa turpiinsa, jotta pikkutyttö saisi pitää lapsuutensa. Mitä tässä enää voi sanoa. Hiljaiseksi vetää. Sin Cityssä meininki on aina kovaa ja rajua, mutta toisten puolesta vääryydet oikaistaan ja omien puolta pidetään. Vaikka henki lähtisi. Päähenkilöt tosin vaikuttavat välillä ihmeen kuolemattomilta. Mitä nyt paristakymmenestä luodista rinnassa. Pikkujuttu.

Tähän mennessä albumit ovat olleen mustavalkoisia, mutta Keltaisessa äpärässä väripilkkuna nähdään - yllätys yllätys - keltainen, jonka värisenä itse keltainen äpärä esiintyy. Todella kuvottava ilmestys koko tyyppi.

Sin City: Keltainen äpärä

Sin City -elokuva

Elokuva pohjautuu Sin City -sarjakuviin 1, 3 (Kohtalokas tappo) ja 4 (Keltainen äpärä). Tällä kertaa tuntui vahvasti siltä, että oli liian monta rautaa tulessa. Tajuan sen, että elokuvassa on kolme erillistä tarinaa, mutta juuri niiden suuri määrä ja yksi kerrallaan esittäminen sai elokuvan tuntumaan paljon pidemmältä ja keskittyminen herpaantui. Tätä en kuitenkaan kokenut elokuvan toisen osan kanssa, vaikka siinäkin oli kerrottu kaksi erillistä tarinaa.

Sin City on iljettävämpi, toista osaa pidin lähinnä tyylikkäänä. Vähän siis meni maku. Tämä ei tuntunut myöskään niin loppuunhiotulta, mikä on aika ymmärettävää, sillä elokuvien välissä on ehtinyt aikaa kulua melkein kymmenen vuotta. Siitä en siis tätä elokuvaa turhia rokottanut.

Ja sitten näyttelijöihin... Toisessa osassa ei ollut juurikaan valittamista, mutta tässä on. Clive Owen on aivan liian nätin näköinen Dwightiksi ja hänen roolinsa ottaa onneksi toisessa osassa haltuun paljon sopivampi valinta eli Josh Brolin. Sarjakuvat lukeneena rooleihin todellakin kaipaa isoja, leveäharteisia miehenköriläitä, joten jopa Bruce Willis näytti liian pieneltä heihin verrattuna. Hyvänä esimerkkinä Mickey Rourke, joka on edelleen nappivalinta Marvin-rooliin, ihastuin häneen jo viime kerralla♥ Pitää lopuksi mainita Elijah Woodin 'viilee' rooli erittäin häiriintyneenä nuorena miehenä.

Toisesta osasta siis pidin, mutta tämä ykkösosa ei saanut hihkumaan riemusta. Ehkä oli siis onni, että katsoin ne tässä päinvastaisessa järjestyksessä.

_______

Frank Miller - Sin City #3: Kohtalokas tappo

(Sin City: The Big Fat Kill, 1995)

Like, 1995

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Frank Miller - Sin City #4: Keltainen äpärä 
(Sin City: That Yellow Bastard, 1996)

Like, 1996

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★½

Sin City (2005) 
Rikos / Trilleri

Ohjaus: Frank Miller, Robert Rodriguez
Näyttelijät: Mickey Rourke, Clive Owen, Bruce Willis, Jessica Alba

Tähtiä: ★★½

Muita postauksiani:
Frank Miller - Sin City: Kaiken takana on nainen (#2) +elokuva

María Amparo Escandón - Santitos: Esperanzan ihmeet

"Minä tulin taas, isä Salvador. Olen Esperanza Díaz, 
sen kuolleen tytön äiti. Paitsi, että hän ei ole kuollut"

kirjan alku

Esperanzan ihmeet pomppasi alunperin lukulistalle Kaunokirjallisen maailmanvalloitus -haasteen tiimoilta, mutta miksipä sitä ei voisi lukea, vaikka Meksiko onkin jo valloitettu.

-- kertomus naisesta, joka etsii kadonnutta lastaan. Matka vie Esperanzan meksikolaisiin kyliin, Tijuanan rähjäisiin ilotaloihin ja lopulta Yhdysvaltoihin saakka. Ja niin kuin kaikki matkat, on Esperanzan matka lopulta matka itseen: se on kertomus äidinrakkaudesta, itsensälöytämisestä ja rakastumisen ihmeestä. Lumovoimaisena näyttämönään tarinalla on meksikolaisen kulttuurin värikylläisyys ja maagisuus. Takakansi

Esperanzan ainoa tytär Blanca on kuollut ja hänelle on pidetty hautajaisetkin, kun epätoivoinen äiti rukoilee suosikkipyhimystään, San Judas Tadeonia, epätoivoisten tapausten suojelijaa. Myöhemmin pyhimys ilmestyy hänelle likaisessa uuniluukussa kertoen, ettei Blanca olekaan kuollut. Kukaan muu ei usko Blancan olevan elossa, mutta Esperanza alkaa epätoivoisesti etsiä tytärtään odottaen pyhimyksen ilmestyvän hänelle uudestaan uuniluukkuun antamaan lisää ohjeita tai vihjeitä tyttärensä olinpaikasta.

Oli aika... hmmm... mielenkiintoinen tarina. Esperanza joutuu erilaisiin paikkoihin ja kohtaa monenlaisia miehiä (paljon himokkaita) matkallaan. Hän päätyy itsekin työskentelemään ilotaloon päästäkseen sisäpiiriin ja sitä kautta löytääkseen tyttärensä, mutta välttyy silti kaikkein likaisimmalta työltä, sillä miehet ovat aivan hulluina häneen ja Esperanzan annetaan laatia omat rajansa. En ihan tiedä voiko tätä kuitenkaan kasvukertomukseksi sanoa, sillä en ole vakuuttunut, että Esperanza olisi mitään uutta ja mullistavaa itsestään matkalla oppinut.

Toinen kirjan kertojaäänistä on isä Salvador, joka on (hänkin) ihastunut Esperanzaan. Isä Salvador seurailee kauhuissaan naisen puhelinsoittojen välityksessä Esperanzan matkaa ja toimii tämän neuvonantaja. Eikö se yleensä mene niin, että kun etsii jotain tiettyä, niin löytääkin matkan varrella aivan jotain muuta odottamatonta. Esperanza ainakin löytää Enkelin.

_______

María Amparo Escandon - Santitos - Esperanzan ihmeet

(Esperanza's Box of Saints, 1998)

Gummerus, 1999
Kannen kuva: Christian Clayton

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★

Katja Kettu - Kätilö

"Minä olen kätilö Jumalan armosta ja 
kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes."

kirjan alku

Jatkan suomalaiset kirjailijat -sivistysprojektiani. Suurin syy Kätilön karttamiseen on ollut sen luotaantyöntävä kansi, joka sai minut aiemmin ohittamaan kirjan välittömästi. Kätilö on kuitenkin palkittu teos ja Blogistanian 2011 voittaja, joten rohkaistuin katsomaan kansien ohi itse kirjan sisältöön.

Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin kohtaamisesta keskellä kaoottista, loppuaan kohti kulkevaa sotaa. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden. -- teos maalaa esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen. Takakansi

Kauniiksi kirjaa ei voi sanoa. Sen ihmiskuvaus ei ole silottelevaa tai mitenkään kaunistelevaa, vaan heidät näytetään juuri niin raakoina ja epätäydellisinä kuin todellisuuskin on. Paikoitellen aika kuvottavaakin luettavaa, sillä sota-aikana oli kurjaa ja niihin oloihin on sopeuduttava ja koitetttava vain säilyä hengissä saksalaisten keskellä. Selviytyminen ei ole itsestäänselvää, mutta ainakin kätilöä tarvitaan. Aina ei hänenkään työnsä ole palkitsevaa, pakko tehdä niin kuin käsketään. Operaatio navettaan Villisilmä odotetusti lopulta joutuu ja sen hirvittävyys on kyllä ylitse muiden.
 

Villisilmän ja Johanneksen rakkaus on ainut pelastus vankileirin kurjuuden keskellä ja se kun kätilö ottaa Mashan siipiensä suojaan, vaikka ei ehkä sitä kuitenkaan lopulta tee täydestä sydämestään. Samaistumista en kokenut kehenkään.

"Meidät on tarkoitettu tätä maailmaa kaksin silmin katsomaan, meidät yhdessä vain, sillä ilman meidän rakkauttamme tämä maailma on ammottava ämyri jossa ärjyy julma ja mätä kuoleman puhuri."

Kätilön ronski kieli ravistelee, eikä Katja Kettu sen käyttöä kaihda. Kirjan aiheen huomioonottaen ei tätä esimerkiksi millään maalailevalla ja hempeällä tyylillä oliskaan voinut kirjoittaa. Yllättävän hankalaa on lukea murteella kirjoitettuja vuoropuheluita ja juuri se vaikeutti ja hidasti lukemista, kun piti oikeastaan hiljaa mielessä lausua nuo murrekohdat, että tajusi mitä niissä sanottiin (Mie näjin varmhan teän tyären tuola vuonola kulkemasa). Äänikirjana tämä olisi siis minulle toiminut varmasti paremmin.

Kirjan kautta sai pienesti lisää tietoa Lapin sodasta ja kirjan takaa löytyy myös faktatietoa sodan etenemisestä. Jotain luotaantyöntävää ja vastenmielistä kirjassa oli, joka esti minua suoranaisesti pitämästä Kätilöstä, mutta tässä kohtaa se onkin vain täysin mieltymyskysymys. Tunnistan hienon kirjan, mutta omaan makuuni se ei ole.

_______

Katja Kettu - Kätilö

WSOY, 2011
Kannen kuva: Daniela Lombard/Arcangel Images/Fennopress

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★½

Muita postauksiani
Jan Andersson & Katja Kettu - Peräkammarin poika
 

Frank Miller - Sin City: Kaiken takana on nainen (#2) +elokuva

"Yö on kuuma ja kuiva. Ei tuulenvärettäkään. Tällainen 
yö saa ihmiset tekemään hikisiä, salaisia juttuja."

kirjan alku

Frank Millerin ensimmäistä Sin City -albumia ei löytynyt sitten mistään (!), joten matkaan lähti toinen osa: Kaiken takana on nainen. Tämän albumin luettuani kirjastosta lähti matkaan myös kaksi seuraavaa osaa ja niistäkin tehty leffa onkin valmiiksi digiboxissa odottamassa.

Sin City on täynnä synkkää draamaa ja sitäkin synkempiä naisia, joista synkin ja ikimuistoisin on Ava Lord. Eräs mies tuntee pimeyden muita paremmin: Dwight tekisi mitä tahansa päästääkseen irti elämänsä harmaasta helvetistä. Tunteakseen poltteen. Vielä kerran. Mutta Dwight ei aio enää koskaan laskea sisäistä petoaan vapaaksi... vaan miten käy, kun Ava kutsuu? Takakansi

Hän puhuu puhumistaan.

Ja kuin idiootti minä vain kuuntelen.

Ava.

Piru.

Pitäisi käskeä Avan painua helvettiin. Sen sijaan ajan partani 

vaikkei tarvitsisi ja ilmestyn paikalle 20 minuuttia etuajassa.

Dwight ja Ava

Millerin roisi tyyli miellyttää ja hänen mustavalkoiset piirroskuvansa ovatkin kerrassaan upeita. Viivojen tekemisen sijaan Miller leikkii enemmän kokonaisilla pinnoilla ja kuvat muodostuvatkin täysin vain mustista ja valkoisista alueista. Hänen luoma sarjakuvamaailma on kiehtova: isoja, tappeluiden kovettamia miehiä ja kerrankin naiset ovat vahvoja, jotka eivät todellakaan jää miesten apua odottamaan, vaan hoitavat homman ihan keskenään - ja oikeastaan hehän suvereenisti miehiä pyörittävät, vaikka aika ajoin rakkaus saattaa kumman tahansa sukupuolen edustajan sokaista. Naisten hallitsemalle Vanhan kaupungin kujille ei edes poliiseilla ole asiaa, siellä pätee aivan omat lait. Womanpower!

Dwight on aikamoinen antisankari, kuolemattomalta vaikuttava kovaluu, jolle naiset ovat heikko kohta - tai ainakin yksi tietty. Siksi hän albumissa alunperin hankaluuksiin joutuukin. Sisimmältään aikamoinen herkkis, voisin näin ollen olettaa. Meno on hurjaa ja väkivaltaista, mutta ei häiritsevissä määrin edes minun mittapuussani, vastapainona tässä on niin paljon kaikkea muuta. Hyvänä vertailukohtana on vaikkapa Mark Millarin Kick-Ass, jossa väkivalta meni makuuni yli ja siitä tuli enemmänkin itsetarkoitus. Juonesta viis, kunhan suolenpätkät lentelee. Sin Cityn mustavalkoisuus auttaa myös siihen, ettei jatkuvasti tarvitse katsella punaisella värittyneitä ruutuja, kun veri lentää ja päät irtoilee. Albumia lukiessa pääsee myös yllättymään, juoni on rakennettu koukuttavasti.

Teksti oli symbioosissa kuvien kanssa ja vieläpä hyvin laadukkaan tuntuista. Erittäin hyvin kirjoitettu, wautsi! Yleensä keskityn enemmän kuviin ja teksti vain hieman täydentää ja selittää. Tällä kertaa molemmilla oli suuri merkitys ja ne oli taidolla tehty. Sopiva sattuma, että juuri lukemassani 50 kirjaa - 50 elokuvaa -oppaassa oli esitelty mm. Sin City ja siinä mainittiin albumeiden saaneen vaikutteita Mickey Spillanen kirjoista (Suutele minua, julmuri). Pitänee tuohon tutustua. Omaan hyllyyn koko Sin City -sarja pitäisi saada.

Sin City: A Dame to Kill For -elokuva
Elokuva perustuu kahteen ensimmäiseen Frank Millerin Sin City -sarjakuvaan, joten leffassa liikutaan Dwightin (Josh Brolin) ja Johnnyn (Joseph Gordon-Levitt) näkökulmien välillä, jotka vievät tarinaa omalta osaltaan eteenpäin sen kummemmin itse kohtaamatta.

There is no justice without sin

Koko elokuvan mustavalkotyyli perustuu suoraan albumeihin ja varsinkin kohtauksissa missä veri lentää on hyödynnetty hienosti sarjakuvatyyliä ja sitä on muutenkin mukana siellä täällä; Tuo todella kivaa fiilistä ja saa varsinkin nuo taistelukohtaukset näyttämään hienoilta, eikä liian rajuilta. Visuaalisesti siis hyvin näyttävää jälkeä, jota mielellään katsoi ja ainakin nämä Sin City-elokuvat erottuvat valtavirrasta! Elokuvassa oli lisäksi herkkupaloina pieniä väriläiskiä muuten niin mustan yleisilmeen rinnalla kuten Eva Greenin näyttelemän Avan vihreänä kiiluvat silmät. Nuo pienet, mutta harkitut yksityiskohdat toimivat suurimmilta osin, toisaalta kohtaukset, joissa vain yksi ihminen oli kokonaan värillinen näytti oudolta ratkaisulta.

Uskollisesti leffa seuraa sarjakuvan jalanjäljissä ja tunnistin jopa joitain lauseita, jotka suunnilleen sellaisinaan on otettu sarjakuvan sivuilta. Näihin suuriin yhtäläisyyksiin vaikuttaa varmaan suuresti, että leffan on käsikirjoittanut ja osaksi ohjannut itse Frank Miller. Hän ja leffan toinen ohjaaja Robert Rodriguez vilahtavat itsekin elokuvassa, hyvin nopeasti.

Nancy: Looks like trouble.
Marv: Looks like Christmas.

Leffa etenee vauhdikkaasti, tylsää ei voi tulla. Varsinkaan kun kokoon on saatu kasa taitavia näyttelijöitä, tosin valitettavasti olen nähnyt Joseph Gordon-Levittin tätä ennen liian hempeissä rooleissa osatakseni ottaa häntä heti tosissani. Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut filmaus.

_______

Frank Miller - Sin City: Kaiken takana on nainen

(Sin City: A Dame to Kill For, 1993)

Like, 2014

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★½

Sin City: A Dame to Kill For

Rikos / Trilleri, 2014

Ohjaus: Frank Miller, Robert Rodriguez

Näyttelijät: Mickey Rourke, Jessica Alba, Josh Brolin, Eva Green, Joseph Gordon-Levitt
Tähtiä: ★★★★

Alan Bradley - Filminauha kohtalon käsissä

"Kylmänkosteat usvakiehkurat nousivat jään 
ylle kuin ruumiista irronneet levottomat henget."

kirjan alku

Ilmestymisestään lähtien Flavia de Luce -dekkarisarja on kohonnut lemppareihini, joten olen iloinen että suomennostahti on ollut mukavan nopeaa. Kirja on myös muuten aika hauskan kokoinen; pehmeäkantinen, mutta hieman pokkaria isompi. Filminauha kohtalon käsissä on sarjassaan neljäs osa ja henkilöinä vanhat tutut (aina mukava palata heidän sarkastiseen seuraan) sekä tietenkin uusia hahmoja löytyy.

Joulu lähestyy, ja mestarimyrkyttäjä Flavia valmistautuu juhlaan omalla tavallaan, keittelemällä laboratoriossaan lientä, jonka avulla hän aikoo pyydystää itsensä joulupukin.
Joulun alla Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern.

Samalla kun sankka lumituisku yllättää Bishop’s Laceyn kylän, kaikki kyläläiset kokoontuvat kartanoon katsomaan suuren filmitähden esiintymistä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole valmistautunut illan dramaattiseen päätösnumeroon: yön pimeydessä yksi paikalla olleista löytyy murhattuna. Kun lumimyrsky yltyy ja epäiltyjen määrä kasvaa, Flavian on löydettävä kartanon varjoissa piileskelevä tappaja. Takakansi

Flavia on mahtava hahmo: erittäin omatoiminen ja ehkä myös hieman nenäkäs. "En kertonut tätä komisariolle. Hän saisi selvittää edes osan asioista itse." Tässä pikku kemistissä on lisäksi salapoliisin vikaa, eivätkä poliisitkaan voi estää Flavian osallistumista tapauksen selvittämiseen - jos he edes siitä ovat tietoisia. Syyllisten joukko on tarpeeksi iso, sillä elokuvaväen kotiutuessa kartanoon epäiltyjä riittää. Sen sijaan, että syyllistä olisin kauheasti alkanut arvailemaan, ihastelin Alan Bradleyn kirjoittamisen taikaa. Nämä humoristissävytteiset kirjat vetävät varmasti lukijoita ja erityisesti niitä kaivattuja lapsia ja nuoria.

Jokaisessa sarjan osassa on ollut jotain uutta ja lisää menneisyydestä paljastunut, vähän ärsyttävänkin hitaasti, niin että pakko seuraavakin osa aina lukea!

_______

Alan Bradley - Filminauha kohtalon käsissä

(I Am Half-Sick of Shadows, 2011)

Bazar, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★★

Muita postauksiani:
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (#3)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (#2) 
Piiran maku makea (#1)

Ulla-Lena Lundberg - Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."

kirjan alku

Ulla-Lena Lundbergin Jää on Finlandia-voittaja vuodelta 2012. Kirja on saanut paljon arvostusta osakseen ja nyt kun luntakin on vielä hieman jäljellä, niin on loistava aika viimein minun tämä lukea.

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä – ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia. Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postinkuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Hän tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä. Takakansi

Kirja ei ole mikään tapahtumarikas, joten näennäisesti juuri mitään ei tapahdu. Kestitään vieraita, kokoustetaan, käydään kirkossa... Saaristossa eletään rauhallisesti, joskin pappi saa pian huomata, että joukko on jakautunut kahtia. Heidän keskuuteen papin olisi sitten mallikkaasti sujahdettava ja tultava kaikkien kanssa toimeen, sillä kirkkovaltuustosta löytyy molempien edustajia ja tulevien rakennusprojekstien yksityiskohdista on sovittava.

Jään hienous on ennemminkin sen diplomaattisessa päähenkilössä ja ihmismielen tulkinnassa. Puheenvuoron saavat kirjassa muutama muukin kuin pappi, mikä tämän kirjan kohdalla oli hyvä ratkaisu. Pieni moniäänisyys ei ollut pahitteeksi tekstiä rikastuttamaan ja pidin etenkin papin tyttären kertojanäänestä. Luonnolla on kirjassa suuri rooli, sillä Lutolaiset ovat täysin sen armoilla. Saaresta pääsee pois vain veneellä, postimies pystyy tiensä navigoimaan talvellakin jään päällä.

Aivan täydellistä Jäästä ei minulle kuitenkaan muodostunut. Kaikessa vähäeleisyydessään se jäi minulle vähän liian passiiviseksi ja hitaaksi. Väistämättä mieleen tulee eräs toinen romaani merenrannalla olevasta kylästä, jossa on myös jotain niin rauhallista, mutta joka kuljettaa eteenpäin varmemmin; Claudie Gallayn Tyrskyt nimittäin. En myöskään kokenut Luodon henkilöitä vielä niin läheisiksi, että lopun tapahtumat olisivat suitsaneet minua raiteiltaan. Valitettavaa ja surullista, mutta se siitä. Seuraava romaani kehiin.

_______

Ulla-Lena Lundberg - Jää

(Is, 2012)

Teos & Schildts & Söderströms, 2014
Ulkoasu: Helena Kajander

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★½

Elokuvakirjoja

Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteen innoittamana etsin luettavaksi jotain muutakin kuin romaaneja. Itseltäni löytyy 1001 kirjaa, joten mielenkiinnosta tartui samankaltaiseen, mutta elokuva-aiheiseen. Olen luultavasti tuota aiemminkin selaillut, mutta en niin tarkkaan kuin nyt. Toiseksi kirjaksi valikoitui viime vuonna ilmestynyt Juri Nummelin 50 kirjaa - 50 elokuvaa, joka käsittelee nimenomaan kirjoihin perustuvia elokuvia. 


1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran elämässään

Asiantuntijoiden kirjoittamia artikkeleita elokuvahistorian merkittävimmistä - tai muista syistä kuuluisista - filmeistä. -- Esittelee filmihistorian parhaat elokuvat yli sadan vuoden ajalta.

Kirja on yritetty tehdä niin, että jokaiselle on jotain: on klassikoita, taide-elokuvia, Hollywoodin megamenestyksiä, undergroundia ja kulttielokuvia. 1001 elokuvaan mahtuu paljon. Ei kuitenkaan kaikkia, ja välillä sitä tulikin mietittyä, miksi juuri ne tietyt elokuvat oli valittu, eikö samasta kategoriasta löytyisi parempiakin, mutta ei kai sitä kaikkia voi miellyttää.

Onhan sitä nykyään jo jonkinlainen elokuvatietämys hankittu (kiitos ystävän, joka jaksaa minua sivistää tämän asian saralla), mutta samaan syssyyn myönnän, että suurin osa teoksen elokuvista oli ihan uppo-outoja. Never heard. Osa vaikutti aika omituisilta, mutta kasaan on saatu laaja skaala vähän kaikkea, myönnän. Elokuvat on esitelty napakasti aikajärjestyksessä, joten jos joku suosikkivuosikymmen löytyy, niin helppo hypätä vaikka suoraan sinne.

Kannesta kanteen en joka sanaa lukenut, vaan uppouduin mielenkiintoisimpiin ja bongailin sieltä leffoja, jotka haluaisin nähdä. Laskin myös montako elokuvaa noista 1001:stä olen nähnyt tähän mennessä... 78. Lupaavaa.


50 kirjaa - 50 elokuvaa

Monet elokuvat perustuvat kirjaan ja osa kirjoista olisi unohtunut, jos niistä ei olisi leffaa filmattu. 50 kirjaa - 50 elokuvaa esittelee elokuvataiteen merkkiteoksia - vanhoja ja uusia - sekä kirjoja niiden takana. Mukana on klassikoita ja sitten niitä unohdettuja teoksia.

Tästä varsinkin sai loistavia vinkkejä Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseen tai jos on ylipäätään kiinnostunut kirjoihin perustuvista elokuvista. Käsittelin itsekin vasta hetki sitten TTT-postauksessani elokuvia, joiden takana on kirja (osa 1, osa 2). Lukulistalle nappasin ainakin (suluissa elokuva): Cornell Woolrich: Takaikkuna (Takaikkuna), Whit Masterson: Teoriat särkyvät (Pahan kosketus), Charles Webb: Miehuuskoe (Miehuuskoe) ja James Sallis: Kylmä kyyti (Drive).

Jätin välistä jotkut minulle aivan tuntemattomat ja epäkiinnostavat tekstipätkät sekä sellaiset kirjat, jotka ovat lukulistallani, sillä esimerkiksi Poikani Kevin -esittelyä menin lukemaan vahingossa vähän liian pitkälle. Jos kirja on siis lukematta - ja se on tarkoitus joskus lukea - niin kannattaa skipata kyseisen kirjan esittelyteksti, sillä niissä paljastetaan suurinpiirtein kaikki.

Teoksen lopussa on vielä luettelo toisista 50 kirjasta ja elokuvasta... sekä kolmas luettelo. Kattava listaus siis, johon voi itse paneutua ja ottaa selvää, jos kiinnostaa.

_______

1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran elämässään
Steven Jay Schneider

(1001 movies you must see before you die, 2003)

WSOY, 2008

Kirjastosta lainattu
Seitsemännen taiteen tarinat
Tähtiä: ★★★½

50 kirjaa 50 elokuvaa
Juri Nummelin

Avain, 2015

Kirjastosta lainattu
Seitsemännen taiteen tarinat 
Tähtiä: ★★★★

Sadie Jones - Kotiinpaluu

Kukaan ei ollut tullut häntä vastaan.

Sadie Jonesilta viime vuonna suomennettu Ehkä rakkaus oli totta ylsi sen vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. Kaihoisa, mutta niin tarkkanäköinen romaani piti otteessaan. Tänä vuonna sitten lukutoukkia hemmotellaan Jonesin esikoisella, joka kantaa nimeä Kotiinpaluu. Paineet ovat kirjalla kovat, sillä jo edellinen suomennettu teos oli todella upea. Jones ei kuitenkaan petä. Päinvastoin: hänen esikoisensa on aivan älyttömän vahva ja intensiivinen kultakipale. Se ravisuttelee.

Takakannesta: Vuosi 1957. Pörssimeklarin etuoikeutettu poika Lewis Aldridge, 19, palaa lapsuudenkotiinsa vapauduttuaan juuri vankilasta. Lewisin kotiinpaluun myötä menneisyyden tapahtumat vuotavat esiin, ja niin perhesuhteet kuin pikkukaupungin tekopyhyyskin murenevat. 

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Heti alusta alkaen oli selvää, että nyt ollaan jonkin suuren äärellä. Lewisin kotiinpaluusta tuli muuten välittömästi mieleen John Steinbecin Vihan hedelmät, joka sekin alkaa nuoren miehen paluulla kotiin vankilareissun jälkeen. Lewisin elämän tragedia alkoi läheisen kuolemasta ja siitä asti hän on ollut näkymätön isälleen. Tai lähinnä rasite. Kaikki sympatiani olivat tämän viattoman pienen pojan puolella, jolta riistettiin äidinrakkaus aivan liian pian, eikä isä tiennyt miten hänen kanssa pitäisi olla. Lewisistä kasvaa väärinymmärretty.

Niin surullinen ja riipaiseva tarina! Tämän lukemisen aikana henkinen latautuminen on vahva ja sydän sykkyrällä seurailin Lewisin matkaa. Minne se mahtaa johtaa? Miten huonot lähtökohdat voi muuttaa hyväksi? Ja ihana Kit, toinen elämän ruoskima lapsi; se kun tarvitsee edes vain yhden hyvän ihmisen elämäänsä, ettei aivan mene raiteiltaan ja kasva vänkyrälle. Se että joku ymmärtää tekee suuren merkityksen.

Huomaan, että tätä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi, mutta siis huikea teos ♥ Hehkutuksen määrällä ei ole rajoja, joten tähän on hyvä lopettaa. Se on vielä pakko sanoa, että varmasti yksi tämän vuoden parhaita romaaneja!

★★★★★
Sadie Jones - Kotiinpaluu

(The Outcast, 2008)

Otava, 2016

Kirjastosta lainattu

Muita postauksia
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Lumikki - sadusta valkokankaalle

Grimmin veljekset - Lumikki
Lumikki on varmasti yksi tunnetuimmista Grimmin saduista, joten juonta tuskin tarvitsee hirveästi läpi käydä. Kaikkien ainakin pitäisi tietää Lumikki, kääpiöt, noita, myrkytetty omena, metsästäjä... Nämä alkuperäiset Grimmin sadut (joka lukemani Lumikkikin on) ovat tunnetusti paljon raaempia  kuin lapsia varten tehdyt silotellut versiot. Lumikissa ei mitään niin hirveän erikoista ollut, ilkeä äitipuoli tosin joutui lopussa tanssimaan tulikuumissa rautakengissä kunnes kuoli.

Muutama muukin ero toki löytyy Disneyn Lumikkiin on verrattuna, kuten se että noita onnistui vasta kolmannella yrittämällä tappaa Lumikin, elokuvassa ensiyrittämä riitti. Hyvät sadut eivät vanhene ja etenkin yli 200 vuotta sitten kirjoitetut Grimmin sadut ovat säilyneet melko ajankohtaisina edelleen!

Elokuvaversioita tästä klassikkosadusta tietenkin löytyy vino pino, mutta tähän postaukseen valikoin mukaan vain kaksi: leppoisa (tai miten sen nyt ottaa) kaikkien tuntema Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä sekä kauhuun kallistuva versio Snow White: A Tale of Terror.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä
Lumikki on Disneyn ensimmäinen pitkä värillinen piirretty, jonka kohdalla jälleen totesin, että lastenleffat ovat oikeasti välillä aika pelottavia. Ne ovat edelleen sykähdyttäviä, niin miten sitä varsinkin lapsena oikein näitä uskalsi katsoa? Muistatte varmaan sykettä nostattavan juoksun pimeässä metsässä, jossa puut kurottautuivat Lumikin perään yrittäen tarttua kiinni sekä äitipuolen muodonmuutoksen noidaksi. Hurjaa.

Kääpiöt saivat nimensä vasta tässä elokuvassa. Sadussa äitipuoli käskee metsästäjää tuomaan tytön keuhkot ja maksan, mutta Disneyn versiossa ne ovat muuttuneet sydämeksi, ehkä parempi niin. Lumikki on kyllä heittämällä parhaita Disneyn piirrettyjä!


Snow White: A Tale of Terror
Jos ei niin höttöisistä ja turhan lempeistä elokuvista pidä, niin Snow White (Lumikki mustassa metsässä) on oiva valinta. Sen tummanpuhuva kuvaustyyli palaa jo lähemmäs Grimmin sadun Lumikin tunnelmaan, vaikka on sanomatta selvää, että vapauksia alkuperäisversioon on otettu. Kääpiöt ovat muuttuneet lainsuojattomiksi - eivätkä kaikki henkilöt selviä seikkailusta hengissä.

Sigourney Weaver on aivan huippu ilkeän äitipuolen roolissaan. Hänessä on jo luonnostaan jotain järkkymätöntä ja läpitunkevaa. Hyvänä kontrastina (minulle ennestään tuntematon) suloinen Monica Keena Lumikkina, mutta hänessä on myös potkua, mikään hiljainen hiirulainen ei ole kyseessä. Pidin että Lumikissa oli voimaa ja tahtoa.

Tämä synkkä kauhuversio ihastutti ja siitä oli tehty sopivan erilainen säilyttäen kuitenkin sadun tärkeät elementit.

_______

Grimmin sadut - Lumikki

(Kinder- und Hausmärchen, 1812)

Tammi, 2012

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Lumikki ja seitsemän kääpiötä

(Snow White and the Seven Dwarfs)
Disney, 1937
Animaatio / Perhe / Fantasia
Ohjaaja: mm. William Cottrell
Ääninäyttelijät: Adriana Caselotti, Harry Stockwell, Lucille La Verne
Tähtiä: ★★★★★ 

Snow White: A Tale of Terror

Fantasia / Kauhu, 1997
Ohjaaja: Michael Cohn
Näyttelijät: Sigourney Weaver, Sam Neill, Gill Bellows, Monica Keena
Tähtiä: ★★★★