Näytetään tekstit, joissa on tunniste pappi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pappi. Näytä kaikki tekstit

16.1.2017

Peter Carey - Oscar ja Lucinda


Jos vain jostain löytyi piispa, äiti kutsui hänet teelle.
kirjan alku

Viime vuosisadan Australiaan piipahtaa tiiviisti ladottu kirja Oscar ja Lucinda, joka ennen kaikkea kertoo rakastavaisista joita yhdistää pelihimo. Peter Carey voitti kirjallaan Booker-palkinnon vuonna 1988.

Variksennäköinen, punatukkainen Oscar Hopkins on nuori anglikaanipappi, joka päätyi ammattiinsa saarnaajaisänsä halveksiman jouluvanukkaan takia. Opintonsa hän rahoitti menestyksekkäällä vedonlyönnillä, jossa hän kokee Jumalan auttaneen häntä. Muutenkin kaikissa suurissa päätöksissä Oscar odottaa merkkiä Jumalalta, oli se sitten kruunan ja klaavan heiton muodossa tai jossain muussa. Oscarin omalaatuisuutta kuvaavat hänelle annetut lempinimet kuten herra Tuhru ja Outo otus.

 "Hän ei ollut lyönyt vetoa kahteen viikkoon,
mutta hän ei ollut koskaan eläissään lyönyt sellaista vetoa
kuin hän oli aikeissa lyödä Oscar Hopkinsin kanssa."

Lucinda on australialainen perijätär, joka hetken mielijohteesta ostaa itselleen lasitehtaan. Lucinda potee syyllisyyttä perinnöstään, jonka eteen hän ei ole joutunut tekemään mitään. Se on hänelle henkinen kuorma. Oscar ja Lucinda tapaavat laivalla matkalla Australiaan ja huomaavat varsin pian yhteisen pelihimonsa ja yksinäisyytensä. Kestää kauan ennen kuin he näyttävät edes olevansa kiinnostuneita toisistaan. Lucinda antaa Oscarin luulla pitkään, että hänellä on jo valittuna toinen mies. Oscarin ja Lucindan tie ei ole kaikkein suoraviivaisin ja tästä syystä "eeppinen" rakkaustarina alkaa harmikseni vasta kirjan loppupuolella.

He molemmat ovat myös persoonia joita muut ihmiset kummeksuvat. Minua jäi eniten kiinnostamaan mistä tämä heidän pelihimonsa sai alkunsa, sillä sitä ei taidettu sivuta millään tavalla. Antoisinta oli Oscarin lapsuuden kuvaus, jolla tämä koko täyteläinen romaani alkoi.
_______

★★★½
Peter Carey - Oscar ja Lucinda
(Oscar and Lucinda, 1988)
Keltainen kirjasto, 1989
Kirjastosta

29.6.2016

John Irving - Ihmeiden tie


Toisinaan Juan Diego otti asiakseen sanoa: "Minä olen 
meksikolainen - synnyin ja vartuin Meksikossa."
kirjan alku

Odotin kuin kuuta nousevaa tätä John Irvingin uutuutta, sillä en ole koskaan lukenut mitään hänen romaaniaan niin sanotusti tuoreeltaan. Olin tietoinen siitä, että kaikille tämä seos ei ole maittanut, mutta esittelyteksti ainakin vaikutti erittäin lupaavalta. Olen hullaantunut. Enemmän kuin rakastunut.

Lähetyssaarnaajan ja transvestiitin adoptiopoika, kirjailija Juan Diego Guerrero on lähdössä Filippiineille. Nuorena annettu lupaus velvoittaa, vaikka verenpainelääkitys saa olon nuopeaksi. Muistotkin alkavat kadota. Ikään kuin Neitsyt Marian nenään liittyvä tapahtumaketju, jonka seurauksena meksikolaisella kaatopaikalla varttuneesta rammasta pojasta kasvoi menestyskirjailija, ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Takakannesta

Juan Diegon lääkitys jää jossain välissä ottamatta ja muistot pyrkivät välittömästi pintaan. Hän elää uudelleen läpi rampautumisen, elämän kaatopaikalla, vuotta nuoremman Lupe-siskon traagisen kohtalon ja taivaskävelyn. Sisarusten kanssa matkassa kulkee mm. pappiskokelas Edward Bonshaw, taustalla Kadotettujen lasten orpokoti. Nykyhetkessä mystinen naiskaksikko sekoittaa lääkkeiden ottamisen kanssa painiskelevan Juan Diego pään.

Unohtumattomimpia osuuksia kirjassa ovat Juan Diegon lapsuutta käsittelevät kohdat, jotka käsittävät reilusti yli puolet kirjasta, joten minua hemmoteltiin oikein olan takaa. Nykyisyyskään ei ole hassumpi, vaikkakin erilainen. Lempihahmokseni nousi ehdottomasti Juan Diegon suorasukainen pikkusisko Lupe, jonka puhetta ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Juan Diego ja jonka rakkaus koiriin on suuri.

Noutamaton ja uimataidoton labradorinnoutaja, transeksuaaliin ihastuva pappi..., näitä löytyy vain Irvingin romaaneista, ja parasta on se etteivät he tässä konseptissa tunnu edes yhtään oudoilta. He kuuluvat maailmaan yhtälailla kuin kuka tahansa muukin. Lukiessa hymyilytti jatkuvasti, niin hullunkurisia ja yllättäviä juttuja Irvingin päästä kumpuaa. Tragikomiikkaa parhaimmillaan, kun ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Kannet sopivat kirjaan kun nenä päähän: yltäkylläinen ja runsas. Meksikolaisen värikirjon loisto. Muuhun Irvingin tuotantoon verrattuna Ihmeiden tie on eksoottisempi. Kirjailijan tunnusmerkitkin ovat vaihtuneet: karhua eikä painia löydy, mutta ne on löydettävissä toisessa muodossa. Liekö karhu vaihtunut leijonaan jne? Pieni hauska huomio: tästä ei ole monta kuukauttakaan kun luin kirjan Esperanzasta, joka etsi Meksikossa lastaan ja joutui siinä välissä viihdyttämään miehiä makuukamarin puolella. Ihmeiden tiessä Juan Diegon äidin nimi on myös Esperanza ja hän on eksynyt samalle alalle päivätyönsä lisäksi.

Irvingin ihmeelliseen ja maagiseen maailmaan jää seilaamaan vielä kansienkin sulkeutuessa, eikä sen tapahtumat niin vain unohdu. Edellisvuonna en lukenut yhtään Irvingiä (!), joten tänä vuonna voisin ottaa vääryyden takaisin ja lukea kaksi.
_______

John Irving - Ihmeiden tie
(Avenue of Mysteries, 2015)
Tammi, 2016
Kustantajalta
Tähtiä: ★★★★★

16.3.2016

Ulla-Lena Lundberg - Jää


"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."
kirjan alku

Ulla-Lena Lundbergin Jää on Finlandia-voittaja vuodelta 2012. Kirja on saanut paljon arvostusta osakseen ja nyt kun luntakin on vielä hieman jäljellä, niin on loistava aika viimein minun tämä lukea.

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä – ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia. Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postinkuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Hän tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä. Takakansi

Kirja ei ole mikään tapahtumarikas, joten näennäisesti juuri mitään ei tapahdu. Kestitään vieraita, kokoustetaan, käydään kirkossa... Saaristossa eletään rauhallisesti, joskin pappi saa pian huomata, että joukko on jakautunut kahtia. Heidän keskuuteen papin olisi sitten mallikkaasti sujahdettava ja tultava kaikkien kanssa toimeen, sillä kirkkovaltuustosta löytyy molempien edustajia ja tulevien rakennusprojekstien yksityiskohdista on sovittava.

Jään hienous on ennemminkin sen diplomaattisessa päähenkilössä ja ihmismielen tulkinnassa. Puheenvuoron saavat kirjassa muutama muukin kuin pappi, mikä tämän kirjan kohdalla oli hyvä ratkaisu. Pieni moniäänisyys ei ollut pahitteeksi tekstiä rikastuttamaan ja pidin etenkin papin tyttären kertojanäänestä. Luonnolla on kirjassa suuri rooli, sillä Lutolaiset ovat täysin sen armoilla. Saaresta pääsee pois vain veneellä, postimies pystyy tiensä navigoimaan talvellakin jään päällä.

Aivan täydellistä Jäästä ei minulle kuitenkaan muodostunut. Kaikessa vähäeleisyydessään se jäi minulle vähän liian passiiviseksi ja hitaaksi. Väistämättä mieleen tulee eräs toinen romaani merenrannalla olevasta kylästä, jossa on myös jotain niin rauhallista, mutta joka kuljettaa eteenpäin varmemmin; Claudie Gallayn Tyrskyt nimittäin. En myöskään kokenut Luodon henkilöitä vielä niin läheisiksi, että lopun tapahtumat olisivat suitsaneet minua raiteiltaan. Valitettavaa ja surullista, mutta se siitä. Seuraava romaani kehiin.
_______

Ulla-Lena Lundberg - Jää
(Is, 2012)
Teos & Schildts & Söderströms, 2014
Ulkoasu: Helena Kajander
Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★½

19.1.2014

Colleen McCullough - Okalinnut


Okalinnut - Colleen McCullough
(The Thorn Birds, 1977)
WSOY, 1991
Päällys: Matti Louhi
Kirjastosta lainattu

"On olemassa legenda linnusta joka laulaa vain kerran elämässään, 
suloisemmin kuin mikään muu olento maan päällä."
kirjan ensimmäinen lause

Saa nähdä miten tuon Projekti 12:sta käy tässä kuussa, kun tämä paksu romaani kiilasi suoraan 'pakko-lukea-heti' -listalle. Aloitimme katsomaan kirjasta tehtyä minisarjaa, mutta onneksi ehdimme vain ensimmäisen jakson katsoa! Seuraavaksi heti kirjastoon lainaamaan kirja ja pikavauhtia lukemaan sitä, jotta kirja olisi luettu ennen seuraavaa tapaamiskertaa, jolloin katsoisimme sarjan loppuun. Ja onnistuin!

Uudessa Seelannissa vähillä varoilla elelevä Clearyn perhe saa odottamattoman tilaisuuden, kun perheen Paddy isän sisar Mary Carson kutsuu heidän luokseen Australiaan. Iäkäs leskirouva omistaa seudun suurimman lammastilan, Droghedan, ja pitää hallussaan suurempaa omaisuuttaa kuin ihmiset tietävät. Paddy saa hoitaakseen Droghedan tilan ja perheelleen asunnoksi talon Mary Carsonin kartanon lähettyviltä. Seudulla sillä hetkellä työskentelevä katollinen pappi Ralph de Bricassart ihastuu isällisesti (ainakin aluksi) perheen ainoaan Maggie tyttäreen. Tyttö tuntuu unohtuvan kuuden veljensä varjoihin ja Isä Ralph ottaa hänet suojatikseen. Syyt miksi Isä Ralph alunperin Droghedan tilalle tuli unohtuvat miehen mielestä, kun uudet ajatukset ovat jo vallanneet niiden paikan.

Jos viimeksi lukemani romaani Viimeinen yö Twisted Riverillä on miehinen, niin tämä kirja taas pyöri naisten ympärillä; Paddyn vaimosta Feestä sai aluksi aika persoonattoman kuvan. Hän alistui omaan osaansa, ei valittanut tai suuttunut, muttei myöskään nauranut tai hymyillyt. Kaiken takana on kuitenkin jotain ja ne kun selviää, alkaa ymmärtää paljon ennemmän. Tilan haltija Mary Carson sen sijaan oli aikamoinen persoona, jonka läsnäolosta ja keskusteluista nautin. Topakka ja suorasanainen, suorastaan häikäilemätön ja häpeää vailla. Nautin, kun hän hiillosti Isä Ralphia, joka kaunopuheisena miehenä onnistui kuitenkin melkein joka kerta pääsemään pois leskirouvan otteesta.

Elättelin toiveita vanhimman veljen Frankin paluusta ja sen seurauksista. Frank ei tuntenut kuuluvansa joukkoon ja himoitsi päästä muualle, pois. Niin hän pääsikin, mutta minä en olisi halunnut päästää irti niin hyvästä hahmosta. Isä Ralph oli myös kiehtova mies, joka kävi jatkuvasti kamppailua itsensä ja vakaumusten kanssa. Tuli itsekin pohdittua katollisten pappien selibaattia ja etteivät he voi tavallaan rakastaa ketään muuta kuin Jumalaa. Ainakaan sen takia he eivät naista voi ottaa rinnalleen. Ja sitä miten paljon tuo lupaus aiheuttikaan kirjassa tuskaa ja surua. Miten paljon omantunnontuskia se aiheuttaakaan, kun haluaa jotain aivan luonnollista, mutta kuitenkin papeilta kiellettyä. En usko, että naisen rakastaminen on yhtään pois Jumalalta. Hän kuitenkin loi miehen ja naisen elämään yhdessä.

Ilman mitään aikarajaakin olisin hetkessä tämän yli 600 sivuisen teoksen lukenut, sillä tarinaan vain uppoutui! Saatoin illalla ennen nukkumaan menoa päättää vielä lukevani puolituntia, mutta romaanista irtauduttuani huomasinkin lukeneeni aivan huomaamatta kolme tuntia! Ja tätä ei käy usein. Kirjan paksuus tulee siitä, että se on sukuromaani, kolme sukupolvea 1900-luvun alusta aina 1970-luvun loppupuolelle saakka. Aluksi paikka ja tapahtumat tuntuivat niin vierailta ja kaukaisilta, mutta jatkuvasti tultiin lähemmäs tätä päivää ja äkkiä monet asiat tuntuivat hyvin tutuilta. Kirjassa liikuttiin myös Australian ulkopuolella, mutta juuri nuo Australian luonnonkuvaukset saivat aikaan matkainnon tuonne karulle seudulle, joka on aivan toisenlainen kuin Suomi.

Pidin niistä pinnan alla kytevistä asioista, joita ei sanottu ääneen, mutta jotka itsekin aisti. Rivien välistä noukittavat asiat. Jännitteet henkilöiden välillä, vaikka kukaan ei tosiaan suoraan niitä ilmaissut. Ei jankutettu kuinka joku palvoi toista älyttömästi, vaan asia tuli selväksi muutakin kautta, puheesta ja olomuksesta.

Takakannessa romaanin sanottiin olevan australialainen Tuulen Viemää, mutta vaikka kyseinen kirja laadukas ja ehdottomasti klassikon tittelin ansainnut onkin, niin olihan tämä nyt parempi! Romaanin kansi on kauhea, kuvasta en pidä ja vielä vähemmän tuosta kirjan nimessä käytetystä fontista. Netistä löysin myös uudemman näköiset kannet, jossa typografia on kohdallaan, mutta kuva jälleen lattea.

Jälleen yksi BBC-listan kirja luettu! :)

Yksi muu blogiarvostelu löytyi ainakin Vinttikamarista.

Tähtiä: ★★★★★

 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...