Jacqueline Wilson - Tyttöfrendit-sarja

Kunpa minulla vain olisi poikaystävä.

Poikia, ihastumisia, ystävyyttä, kateutta, ulkonäköpaineita, pettämistä, ärsyttäviä vanhempia ja sisaruksia. Näistä on Jacqueline Wilsonin neljä osaa käsittävä Tyttöfrendit-nuortensarja tehty. Sarja on monien vuosien takainen tuttu, joten tunsin olevani kuin hyvien ystävien seurassa päästessäni taas seurailemaan sivusta tyttökavereiden kasvamista ja kipuilua. Kiitos Uudelleen luettua -haasteelle, jonka takia vanhoja suosikkeja olen kahlaillut vuoden aikana läpi.

Melkein 14-vuotiaan Ellien kesäloma on ohi ja hän menossa yhdeksännelle luokalle yhdessä ystäviensä Magdan ja Nadinen kanssa. Nadinen kanssa he ovat olleet ystäviä jo esikoulusta lähtien. Ellie odottaa malttamattomana pääsevänsä marmattamaan ystävilleen kamalasta kesälomastaan sateisessa Walesissa, mutta tytöillä onkin paljon mielenkiintoisempaa kerrottavaa. Ikäistään vanhemmalta ja uskaliaita asuja käyttävän Magdan ympärillä on tietysti kesälläkin pyörinyt poikia ja eteerisellä Nadinella on jo poikaystävä - paljon vanhempi kuin hän itse.

Kirjasarja käsittelee monia vahvasti murrosikään liittyviä aiheita kuten ulkonäköpaineita, jotka pahimmillaan johtavat syömishäiriöön. Ellie tuntee itsensä isoksi ja lihavaksi Magdan ja Nadinen seurassa, jotka ovat kauniita ja hoikkia ja asiaa pahentaa muiden ihmisten kommentit. "Alan raapia itseäni aivan kuin yrittäisin repiä läskiä irti kehostani." Laihduttaminen alkaa muuttua syömättömyydeksi. Kotihuoliakin käsitellään Ellien perheen kautta, kun isä alkaakin tulla usein myöhään kotiin ja äitipuoli Anna on huolestunut ja itkeskelee. Tätä ennen Elliellä on ollut lisäksi ongelmia hyväksyä Anna perheeseen, sillä hän ei korvaa tytön oikeaa äitiä. Viimeisessä Voi itku! -kirjassa ennen kotiäitinä olleen Annan bisneksen lähtiessä kukoistamaan isä tulee kateelliseksi.

Löysinpä yhden erittäin ärsyttävän piirteenkin sarjasta, johon en ole nuorena kiinnittänyt yhtään huomiota: nimittäin pojat. Pojat pojat pojat. Luulisi ettei maailmassa mitään muuta olekaan. Kaikki liittyi aina poikiin, milloin oltiin rakastuneita kehenkin - tai Magdan tapauksessa ei edes tarvinnut olla, koska seurustelu ylipäätään oli se juttu. Kolmikko ei juttele keskenään juurikaan muista kuin pojista. Elliellä on sentään taideharrastuksensa (johon liittyen hän lopulta saa poikaystävän...), mutta muilla tytöillä ei sen kummempia kiinnostuksen kohteita tunnu olevan - paitsi siis ne pojat. Ehkä alan vain yksinkertaisesti olla liian vanha sarjalle. Apua mikä ajatus.

Sarja loppuun hyvin ja kiteyttää lopulta ystävyyden ajatuksen. Ystäviä ei jätetä ja tiukan paikan tullen he tulevat apuun vaikka välit sillä hetkellä eivät olisi kaikkein parhaimmat. Piirroksista vastaa Nick Sharrat, jonka tyyliä on tehdä pelkistettyjä, hauskoja, ehkä vähän sarjakuvamaisia piirroksia.

★★★★
Jacqueline Wilson
Ihanat, kamalat pojat, (1997)
Mieletön kalorikammo (1998)
Myöhään ulkona (1999)
Voi itku! (2002)

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Jacqueline Wilson: Tracy Beaker -sarja
Jacqueline Wilson: Queenie
Jacqueline Wilson: Candyfloss

Haruki Murakami - Rajasta etelään, auringosta länteen

Synnyin tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1951.

Norwegian Woodin jälkeen en ole lukenut mitään Haruki Murakamilta, sillä mikä voisi yltää niin hienon teoksen kanssa samoihin fiiliksiin ja lukemisen riemuun. Nyt aika oli kuitenkin otollinen ja innoistuinpa vielä kirjamessuilla ostamaan kolme Murakamin kirjaa lisää.

Takakannesta: Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon – perheen, kaksi omaa ravintolaa, huvilan – ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, lapsuuden vuosien sielunkumppania, jonka kanssa kuunneltiin Nat King Colea vinyyliltä. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla.

Liekö keski-iän tuoma kriisin vuoksi Hajime haikailee Shimamoton perään, jolla on ollut pieni lokero miehen sydämessä lapsuuden saakka. Puolessa välissä kirjaa päästään iltaan, jolloin Hajimen ravintolaan saapuu kaunis naisasiakas, jota Hajime ei ole ennen siellä nähnyt. Hajime ei kiinnitä hänen erityisesti huomiota, ei ennen kuin nainen istuu baarituolille aivan Hajime viereen ja vasta muutaman sananvaihdon jälkeen Hajime tunnistaa Shimamoton.

Alaotsikoksi kirjalle voisi antaa "Hajimen elämän naiset", sillä se käy systemaattisesti läpi miehen  naishistorian aina nuoruudesta lähtien nykyhetkeen saakka. Aikuisiällä tavattu Shimamoto on muuttunut salaperäiseksi hahmoksi ja onnellisesti naimisissa oleva Hajime jossittelee. Tunnistan kyllä Murakamin seesteisen ja uneliaan (kaikella rakkaudella) tyylin, mutta kirja jäi valitettavasti vaisuksuksi. Ehkä en vain osannut asettua keski-ikäisen Hajimen saappaisiin ja hänen villiin haluunsa.

Missä määrin nämä auton ohjauspyörää puristavat kädet
ovat minun todelliset käteni? Mikä tässä näkemässäni
maisemassa on todellista? Mitä enemmän tätä mietin,
sitä epäselvemmäksi kaikki kävi.

Suositus: laita taustalle soimaan Nat King Colen L-O-V-E ja tarina lähtee uusiin ulottuvuuksiin.

★★★
Haruki Murakami - Rajasta etelään, auringosta länteen

(Kokkyo no minami, taiyo no nishi, 1992)

Tammi, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Haruki Murakami: Norwegian Wood

Ehtisinkö vielä lukea

Heräsin juuri siihen, että tätä vuotta on jäljellä kohta vain kuukausi! Huh kun aika kiitää. Kävin läpi meneillään olevia haasteita, joita onneksi on lähinnä vain Uudelleen luettua- ja 100 kotimaista -haasteet. Niin ne sata kotimaista... 60 rajapyykki on juuri ylitetty eli voin valehtelematta kertoa, että pelkkien kirjojen avulla ei sataan ihan päästä, mutta se ei koskaan realistinen tavoite ollutkaan. Suoraan sanottuna olen erittäin hämmentynyt, että puoletkaan tuosta määrästä on jo luettu!

Mutta nyt asiaan, koska pohdintaa itse haasteesta ja sen sujumisesta kirjoittelen sitten tammikuussa, kun haaste on jo päättynyt ja vältyn lukemasta enää kotimaisia. Vai haluanko enää edes välttyä? Noniin, kuukausi siis tehokasta lukuaikaa jäljellä, jolloin luettujen pinoa voi paisuttaa. Lainasin kirjastosta melkein kaikki loput listaltani löytyneet kiinnostavat kotimaiset (kyllä vain, lista alkaa jo loppua...) ja nyt pähkäilen enää, että mitkä noista voisin vielä ehtiä lukemaan. Paljon kiinnostavia kirjoja ja tässä ne tulee:

Etenkin nuortenkirjoissa on paljon mielenkiintoista luettavaa. Kepler62-sarjasta jäljellä on vain viimeiset kaksi osaa, joista toisen sain tänään kirjastosta, vaikka varatessani kirjoja jonoa oli kertynyt jo isolukuinen summa. Rouhiaisen Muistojenlukija on epäilemättä hyvä, sillä tykkäsin Susirajasta (joka sekin muuten kesken). Kirjan haluaisin lukea siitäkin syystä, että se on tänä vuonna ilmestynyt. Kevätuhrit-kirjaa olen nähnyt siellä täällä kehuttavan ja Seita Vuorela♥ Tarvitseeko edes selittää? Sointuupa noiden kansien väritkin kauniisti yhteen.



Samalla linjalle kun jatketaan, niin pari lyhyttä kirjasarjaa bongasin: Terhi Rannelan nuortensarja ja Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki. Nämä ainakin olisivat nopealukuisia välipalakirjoja paksumpien väliin.



Heinähattu ja Vilttitossu -sarja pitäisi sekin viedä päätökseen Markus Majaluoman kuvittamien kirjojen osalta. Kahden maan Ebba on lastenkirjojen Finlandia-ehdokkaana, joten se kiinnostaa muiden ehdokkaiden tavoin. Lisänä pari novellikokoelmaa, sillä niitä en turhan usein lue. Sadan vuoden unet ja Miehestä syntynyt ovat molemmat saduista inspiroituneita novelleja aikuisille ja minähän tunnetusti satumuunnelmista pidän.
 

Aikuisten kirjallisuuden osalta edustettuina ovat Taivaslaulu, Syyskuun jumalat, Eksymisen ja unohtamisen kirja ja Marrasyöt. Jenna Kostetin kirjaa kohtaan on suuret odotukset edellisestä johtuen ja sen vuoro on sitten, kun saan pari muuta kesken olevaa dekkaria niin sanotusti alta pois. Syyskuun jumalien oudosti käyttäytyvä kaupunki kiehtoo lähtökohtaisesti mielikuvitusta, joten sekin on luettavien pinossa korkealla.

Sitten omasta hyllystä löytyisi ainakin vielä nämä must read kirjat kuten Valkaman Linnavuoren Tuuli, Raevaaran Hukkajoki ja Kurton Tristania. Hukkajoen ainakin suunnittelin aloittavani piakkoin sekä kuvasta puuttuvan Muumilaakson marraskuun. Ehtisinköhän puolet näistä lukea? Enemmänkin varmasti, jos kirjapinossa ei olisi kaikkia muitakin koukuttavia tapauksia, sillä en ajatellut pyhittää joulukuuta täysin kotimaisille.


Miltä listaus näyttää teidän muiden silmään? Helmiä? Floppeja?

Sadie Jones - Kutsumattomat vieraat

Astuttuaan avioon Edward Swiftin kanssa -- Charlotte oli vaihtanut paikkaa aamiaispöydässä mukautuakseen uuden puolisonsa tarpeisiin; tarkemmin sanoen siksi, että voisi auttaa tätä levittämään voita paahtoleivälleen ja viipaloimaan leikkeleitä.

Kahtena edellisenä vuonna suomeksi ilmestyneet Sadie Jonesin romaanit ovat olleet vaikuttavia teoksia, jotka kiilasivat kyseisten vuosien parhaiden lukuelämysten joukkoon, joten myös Kutsumattomien vieraiden kohdalla odotukset oli hinattu kattoon. Osittain se oli mitä lupaili, vaikka aivan edellisten tasolle eivät rahkeet riittäneet. Huono tämä ei silti missään nimessä ollut, vaan sattui vain painimaan timanttisessa sarjassa.

Takakannesta: Sternen perhe asuttaa jylhää kartanoa Englannin maaseudulla. On perheen tyttären Emeraldin syntymäpäivä, mutta vieraat tuovat mukanaan huonoja uutisia. Lähistöllä on tapahtunut junaonnettomuus, ja selviytyjät on määrätty majoittumaan kartanoon. Illalla puhkeaa myrsky. Samalla kun juhlaväki nauttii salissa illallista, ryysyinen joukko kolmannen luokan matkustajia liikuskelee levottomasti ja uhkaavana pitkin taloa. Mutta keitä matkalaiset oikein ovat?

Sternen perhe ja kutsutut vieraat yrittävät sinnikkäästi ja arvokkaasti jatkaa juhlien pitämistä huolimatta ylimääräisistä häiriötekijöistä, jotka on sullottu arkihuoneeseen epämääräiseksi ajaksi. Rähjäiset matkalaiset äityvät valittamaan nälkää ja milloin mitäkin, mutta juhlijat käyttävät taktiikkaa "poissa silmistä, poissa mielestä" unohtaakseen epämieluisat matkalaiset. Varsinkaan perheen äiti Charlotte ei suo heidän suuntaansa yhtään mukavaa ajatusta - tai edes ajatuksen tynkää. He ovat pakollinen paha ja saavat selvitä keskenään omissa oloissaan.

Yksi kutsumattomista vieraista, Charlie Traversham-Beechers, luikahtaa kuitenkin sujuvasti juhlaväen joukkoon ja järjestää omaa ohjelmaa, johon ylhäiset päähenkilömme lankeavat ja kenties katuvat sitä samantien. Toisaalla perheen varsinaisella lapsella Smudgella - jonka olemassaolo pääsee vanhemmilta usein unohtumaan - on ihan omat aatoksensa juhla-illan ohjelmasta, johon sisältyy taidemaalaus ja poni sisätiloissa.

Kirjan musta huumori ja komediallisuus aukenivat ihan eritavalla loppupaljastuksen jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna alussa on tosi paljastava kohta koko asetelmaa koskien, mutta minä ainakaan en sitä onneksi tajunnut. Jonesin kolme kirjaa muodostaa kirjavan joukkion, joita kuitenkin yhdistää taitavasti ja varmasti kirjoitettu teksti. Kutsumattomat vieraat edustaa vähän omituisempaa tarinaa, jossa on ripaus makaaberisyyttä ja joka vaatii lukijaltaan hyvää huumorintajua ja pientä ruuvien löysäämistä.

Kotiinpaluulla on aina erityinen paikka sydämessäni, mutta vahva suositus myös hänen muullekin tuotannolleen.

★★★½
Sadie Jones - Kutsumattomat vieraat

(The Uninvited Guests, 2012)

Otava, 2017

Arvostelukappale 

Muita postauksia

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Uusia lastenkirjoja (2016, 2017)

Vaarin saari
Muut postauksen kirjat on tänä vuonna julkastus, paitsi tämä Vaarin saari saatiin jo edellisvuonna suomeksi. Benji Davies on itse tehnyt kirjaansa kuvat ja tekstin ja se kertoo Lassin ja hänen vaarinsa kautta välimatkasta ja luopumisesta. Lassi on voinut aina mennä käymään vaarinsa luona, mutta eräänä päivänä häntä ei näykään. Vaari onkin ullakolla ja lähdössä matkalle.

Tekstiä kirjassa on hyvin vähän ja siinäkin on kerrottu vain se oleellisin, enkä muuta kaivannut. Kuvat saavat puhua puolestaan. Daviesin kuvat ovat ihanan lempeitä ja värikkäitä ja niissä on mukavaa rosoisuutta. Hahmot ovat tosi sympaattisia ja valloittavia. Huippukirja!

Multakutri ja suon salaisuus
Multakutri asuu vanhempiensa kanssa suuren metsän laidalla ja heillä on kanala ja kasvimaa. Eräänä yönä kanalassa on yksi kana vähemmän. "Pienen tytön on tehtävä, mikä pienen tytön on tehtävä!" Multakutri pakkaa tarvitsemansa tavarat ja lähtee metsään keräämään sieniä ja marjoja, mutta törmää matkallaan omituiseen olioon.

Jännittävä tarina on jopa vähän sarjakuvamainen varsinkin siinä vaiheessa, kun Multakutri törmää olioon ja yksityiskohta yksityiskohdalta saamme nähdä minkälainen otus on kyseessä. Ja siitä seuraakin erittäin yllättäviä käänteitä. Jukka Laajarinteen tekstiin on kuvat tehnyt Elina Warsta.

Mennään jo kotiin
Takakannesta: Amerikkalaisessa kiekkoilijaperheessä Vantaalla odotetaan kiitospäivää ja joulupukkia ja käydään isän peleissä kannustamassa. Kiekkokauden päätyttyä mennään kesäksi toiseen kotiin Michiganiin. Ghanalaisperheen isä on heimokuningas. Esikoispojan mielestä ruotsi ja matikka ovat kouluaineista helpoimmat. Kreikkalais-brasilialaisessa perheessä perheenjäsenet puhuvat toisilleen sikin sokin neljää eri kieltä. Yhdessä asiassa ollaan kuitenkin jämptejä: koiralle puhutaan vain portugalia. Yksivuotias Vasili ymmärtää kaikkia kieliä. Tärkeimmät niistä ovat hymy, nauru, leikki ja syli. Syyriasta tullut 7-vuotias Adam tietää, että ihmiset ovat tärkeämpiä kuin tavarat.

Riina Katajavuori kierteli yhdessä kuvittaja Salla Savolaisen kanssa erilaisissa suomalaisissa kodeissa katsomassa minkälaista perhe-elämää niissä vietetään. Kirja on pikakurkistus eri kulttureihin, kun edustettuna on hyvin monia maita ja joissain perheissä on sekoitus paristakin maasta. Mukaan reissulle on päässyt myös kahdeksanvuotias Vellamo. Perheiden tarinat pääset esiin lasten kertomina. Ihastelin ihan erinäköisiä sisustusratkaisuja ja kulttuurillisia tapoja.

 

Satu maahispeikosta
Takakannesta: Matkallaan Halti kohtaa sykähdyttäviä maisemia ja saa uusia ystäviä. Hän tutustuu tarinoita kertovaan karhuun ja metsälammen haukivanhukseen, saa liitää taivaalla tunturipöllön selässä ja näkee vilauksen jopa salaperäisestä Tuliketusta. Falav-poron, Haltin läheisimmän matkatoverin kyydissä maisemat vaihtuvat joutuisasti, ja vauhdikkailta tilanteilta ja kommelluksiltakaan ei vältytä. Matkallaan maahispeikko kohtaa myös kaltaisensa, peikkotyttö Freyan, joka jättää pysyvän jäljen tämän sydämeen. 

Halti kokee matkallaan ilon ja ihmetyksen lisäksi surua ja tuskaa. Satu etenee hyvin rauhalliseen tahtiin ja Lappiin tutustutaan monena eri vuodenaikana ja vieraillaan monissa paikoissa. Tutuksi tulee myös Lapin mytologia, peikot ja salakavalat henget. Pelkälle kuvitukselle antaisin heti viisi tähteä, sillä nyt tekee mieli Lappiin entistä kovemmin!

Janette Backmanin kuvitus

★★★★★
Benji Davies - Vaarin saari

(Grandad's island, 2015)

Karisto, 2016

Kirjastosta

★★★★
Jukka Laajarinne - Multakutri ja suon salaisuus
Kuvitus: Elina Warsta

Wsoy, 2017

Kirjastosta

★★★½
Riina Katajavuori - Mennään jo kotiin
Kuvitus: Salla Savolainen

Tammi, 2017

Kirjastosta

★★★
Janette Backman - Satu maahispeikosta

Aviador, 2017

Kirjastosta

J. K. Rowling & Jim Kay - Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie
nelosen aamiaispöydässä rähjättiin.

Saadessani käsiini Harry Potter ja salaisuuksien kammion oli ihan ensimmäisenä vain nopeasti selattava kirjaa läpi vilkuillen Jim Kayn upeita kuvituksia. Niiden vuoksi Potter-kirjat tuntuvat kuin uusilta, lukemattomilta kirjoilta. Salaisuuksien kammio ei ollut muistissa aivan niin vahvasti kuin Viisasten kivi mikä on tietysti tässä tapauksessa hyvä asia.

Harryn pitäisi sinnitellä vielä neljä viikko kesälomastaan sietämättömän Dursleyn perheen luona, kun kotitonttu Dobby ilmestyy tyhjästä pojan huoneeseen ja yrittää kieltää tätä menemästä takaisin Tylypahkaan. Harry ei ota varoitusta vakavasti vaan ilahtuu kun Weasleyn veljekset hakevat hänet lentävällä autolla pois Dursleyn perheen luota Kotikoloon loppukesäksi. Toinen kouluvuosi ei ala lupaavasti, kun Harry ja Ron eivät pääsekään muiden tapaan seinän läpi noitien ja velhojen juna-asemalle ja joutuvat turvautumaan muihin keinoihin päästäkseen kouluun. 

Kakkososa on jo synkempää menoa Harryn kuullessa koulussa ääniä, joita kukaan muu ei kuule. "Tule... tule luokseni... revin sinut... raatelen sinut... tapan sinut..." Salaisuuksien kammio on auki ja koulun jästisyntyisten oppilaiden kimppuun hyökätään. Käytävillä puhutaan, että sen on avannut Luihusen perillinen. Salaisuuksien kammiossa Harry kyseenalaistaa oman kuulumisensa Rohkelikkoon.

Kevennystä kirjaan tuo uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart, joka nauttii naisten suosiosta - miehet eivät niinkään ymmärrä hänen vetovoimaansa. Ainakaan Harry ei nauti Lockhartin suunnalta saamastaan huomiosta: "Taisin tuupata sinut julkisuuden makuun?" Lockhart sanoi. "Sinä sait tartunnan. Pääsit etusivulle minun kanssani ja jäit malttamattomana odottamaan lisää." Miehen suuret puheet saavat jotkut Tylypahkan opettajistakin ärsyyntyneiksi.

Voiko näitä olla ihailematta?

Dumbledorea oli kirjassa ihmeellisen vähän muistikuviini nähden, mutta nekin kohdat olivat sitäkin arvokkaampia. J. K. Rowlingin teksti etenee tapansa mukaan sujuvasti kuin juna ja lukijaa viedään kuin lumottua. Vaikka alussa hehkutin heti ensimmäisenä hyökänneeni  Kayn kuvitusten luo, eivät käärmeet ja hämähäkit aiheuttaneet riemunkiljahduksia, joten niitä en turhan tarkkaan katsellut 😂 Parhaimmillaan Kay on maisema- ja toimintakuvissa, jotka hän tekee niin superyksityiskohtaisesti, että ällistyn joka kerta.

Seuraavana hyllyssä odottaa kiltisti Azkabanin vanki! Ehdoton lempparini!♥

★★★★★
J. K. Rowling - Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Kuvitus: Jim Kay

(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)

Tammi, 2016

Omasta hyllystä

Muita postauksia
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
J. K. Rowling: Käen kutsu
J. K. Rowling: Paikka vapaana
J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi
Jim Kay: Hirviön kutsu

TEATTERISSA Mestari ja Margarita

Kuva: Tuomo Manninen

Mihael Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjaan perustuva näytelmä Mestari ja Margarita on maaginen elämys. Etukäteen en ollut varma, mitä Kansallisteatterin tulkinnalta tulisi odottaa, sillä se lupaili yhdistää fyysistä ja visuaalista teatteria nukketeatteriin, mutta intuitio sanoi, että tämä on pakko katsoa ja silloin on syytä totella. Kirjana tarina on hyvin mielikuvituksellinen ja ilotteleva ja tämän saa näytelmäkin välitettyä.

"Pimeyden voimien hilpeän makaaberi 

vierailu 1930-luvun Neuvostoliitossa."

Keväisen hellepäivän iltana runoilija Ivan Bezdomnyi istuu kustantaja Mihail Berliozin kanssa Patriarkan lammilla Moskovassa, kun heidän seuraansa lyöttäytyy salaperäinen muukalainen. Professori Wolandiksi esittäytyvä, ulkomaalaisen oloinen herrasmies ennustaa kaksikolle heidän tulevaisuutensa: Berlioz menettää päänsä, Ivan joutuu mielisairaalaan. Berlioz lähtee hälyttämään apua, mutta hän liukastuu kadulla ja raitiovaunun pyörä leikkaa hänen päänsä irti. Myös Ivanin kohtalo alkaa käydä toteen, kun hän lähtee julistamaan ympäri Moskovaa kohdanneensa Wolandin, pimeyden ruhtinaan. Saatana on saapunut Moskovaan, ja tämä on vasta alkusoittoa.

Kuva: Tuomo Manninen

Professori Woland kylvää kaaosta Stalinin ajan Moskovassa hännystelijöinään veikeä kissa Begemot (joka vastaan näytelmän yhdestä hauskimmista kohtauksista) ja häijy vampyyri Hella, joka on aivan varmasti läheistä sukua Potterin Bellatrixille. Toisaalla kulkee tarina Pontius Pilatuksesta ja hänen osuudestaan Jeesukseen kuolemaan Jerusalemissa. Kolmas juonikoukero on kirjailija Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, jonka eteen Margarita antaa paljon.

Mestari ja Margarita on yhteiskunnallinen satiiri ja ennen kaikkea romanttisen rakkaustarina, joka tulee myös ilmi valitusta nimestä - siihen ei ole esimerkiksi valittu samaa nimeä kuin romaanilla, joka omalla tapaa määrittäisi mistä kulmasta tarinaa lähestyy. Näytelmä on kaikilla tavoin huikea ja sen visuaalisuus mykistää. Raitiovaunukohtaus oli huima ja Margaritan lentäminen varsinainen ohjelmanumero! Kaiken huippuna on joidenkin sivuhenkilöiden esittäminen nukeilla, joka osoittautui hauskaksi, toimivaksi ja erikoiseksi ratkaisuksi.

Kuva: Tuomo Manninen

Vahvoista näyttelijöistä nousee näin jälkikäteen mieleen etenkin professori Wolandia esittänyt Marc Gassot, jonka eleet ja liikkuminen olivat vangitsevia tyylikästä pukeutumista myöten huokuen pahuutta ja kiloittain karismaa. Wolandia lisää! Juha Variksen näyttelemän ilkikurisen Begemotin mainitsinkin jo. Oikeastaan voisin mainita kaikki näyttelijät tähän syssyyn, sillä tykkäsin heidän kaikkien työskentelystä ja olemuksesta.

Willensaunan pieni näyttämö oli sopivan intiimi ja tunnelmallinen näytelmälle, suurelle lavalle en tätä enää osaisi kuvitella, sillä nyt päästiin katsojia lähelle ja ihon alle. Rauhallisista kohtauksista saatetaan hypätä villeihin rientoihin, mutta maagisuus ja unenomainen tunnelma ovat aina läsnä kuvien, valojen ja musiikin myötävaikuttamana. Yli parituntinen istuminen ei tuntunut missään ja itseasiassa loppu tuli aivan liian nopeasti!

★★★★★
ROOLEISSA Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Anne Rautiainen
SUOMENNOS Ulla-Liisa Heino
LAVASTUS, NUKET JA PUKUSUUNNITTELU Janne Siltavuori
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
ÄÄNISUUNNITTELU Jani Peltola
KOREOGRAFIA Sonya Lindfors
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
DRAMATURGI Eva Buchwald

Sarjakuvia kuolemasta, yksinäisyydestä ja rikoskomisariosta

Lukemiseni ei ole mitenkään erityisen tavoitteellista - tai kyllä se tavoitteellista on, mutta nuo suunnitelmat aina unohtuvat matkan varrella ja muistan ne näköjään yleensä vasta ihan loppuvuodesta ja sitten alkaakin kunnon loppukiri. Tällä kertaa loppukirin kirjoja ovat sarjakuvat ja kotimaiset sekä toivoisin ehtiväni jonkin näytelmänkin vielä lukea. Mieluiten Shakespearea. Ajallisista syistä alla on niputettuna kolme viimeksi lukemaani sarjakuvaa, jotka kaikki tekivät vaikutuksen.

Fábio Moon & Gabriel Bá - Daytripper

Takakannesta: Daytripper kertoo kirjailijan uraa havittelevan Brás de Oliva Domingosin tarinan. Jokainen kirjan kymmenestä luvusta näyttää meille erilaisen otoksen Domingosin olemassaolosta — rakastumiset, kuolemat ja kaikki lukemattomat mahdollisuudet niiden välimaastosta. Daytripper on maaginen tarina vaihtoehdoista ja valinnoista. 

Daytripper on jo kannesta lähtien upea albumi ja etenkin lukujen alkukuvat ovat todella taidokkaasti tehty. Haaveilin että koko sisältö olisi ollut samantyylinen. Myönnän, että alussa en ollut aivan niin vakuuttunut tarinasta ja sen tarkoituksesta, kun näin vain väläyksiä Brásin elämästä, jotka näyttivät päättyvän aina samalla tavalla, mutta varsinkin loppu sai mieleni muuttumaan täysin ja sai pisteet nousemaan silmissä. Daytripper ei ole mitään peruskauraa vaan kokeileva, kaunis ja vaikuttava, jonka voisi aivan hyvin lukea uudelleen ja pohtia elämää syvemmin.

"Sillä vasta kun hyväksyt kuolevasi voi elämäsi todella alkaa."
 




Bryan Talbot: Grandville

Takakannesta: Scotland Yardin lujahermoisin rikoskomisario LeBrock tutkii brittidiplomaatin itsemurhaa. Jäljet vievät Ranskaan, jossa selviää kokonainen epäilyttävien itsemurhien sarja. Alkaa kuumottava ajojahti pitkin Pariisin kapeita kujia. Pian LeBrock huomaa, että koko keisarikunnan kohtalo on hänen käsissään.

Grandville aloittaa steampunk-henkisen fantasiasarjan, jossa Britannia on juuri hävinnyt Napoleonin sodan ja Eurooppaa johtaa Ranskan keisarikunta. Anarkistit mellakoivat, mutta propagandakoneisto jyrää kaiken alleen. Rikoskomisario LeBrock on haastavan tehtävän edessä, mutta sherlockholmesasuisena ja jamesbondmaisesti hän hoitaa homman.

Kuvat ovat läpi albumin näyttäviä, täynnä yksityiskohtia ja huimaa liikettä. Omaan makuun räiskintää ja lentävää verta oli liiaksi. Eläimien agenda oli pääteltävissä heidän lajistaan, sillä kuinka luotettavana esimerkiksi kettua tai sikaa voi pitää? Samaa hyvis-pahis erottelua on käytetty myös Blacksad-albumeissa. Hauska yksityiskohta oli Grandvillen vain palvelijoiksi kelpaavat ihmiset, jotka näyttävät Tintti-sarjakuvista karanneilta ja joita eläimet kutsuvat "taikinanaamoiksi". "Kuuluvat karvattomaan simpanssilajiin-- Eivät ole koskaan saaneet kansalaisoikeuksia."

Vaikka albumin on kannessa sanottu olevan tieteellis-romanttinen trilleri, jää romantiikka pahasti tappaluiden ja sotimisen alle.






Anne Muhonen: Ystäväni varjo

Takakannesta: Haluan löytää ystävän. (Ja lisää rohkeutta.)

Säästin loppuun kaikista koskettavimman sarjakuvan, joka hyvin minimalistisin elkein onnistuu sanomaan niin paljon ja niin vahvasti. Todellinen sarjakuvien mestariteos. Päähenkilö on yksinäinen ja tahtoisi ystävän, muttei tiedä mistä sellaisen saa. Hän sättii itseään ja miettii mikä omassa olemisessa on vikana. Hän on sullonut itsensä niin vahvasti tietynlaiseen muottiin, että sen rikkominen pelottaa. Ja se mitä muut voisivat ajatella. Etenkin jälkimmäinen.

Kuvitustyyli on edellisiin verrattuna hyvin pelkistettyä ja se pelailee vain yhdellä värillä, joka muuttuu tarinan edetessä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, eikä sarjakuva ole kuitenkaan liian synkkä aiheesta huolimatta. Varjo toi omalta osaltaan ripauksen huumoria mukaan ja loppu oli toiveikkaan kaunis. Vahva suositus Ystäväni varjolle!

★★★★½
Fábio Moon ja Gabriel Bá - Daytripper

(Daytripper, 2010)

Vertigo, 2012

Kirjastosta

★★★½
Bryan Talbot - Grandville (#1)

(Grandville, 2013)

Like, 2012

Kirjastosta

★★★★★
Anne Muhonen - Ystäväni varjo

2009

Kirjastosta

Jyrki Erra - Berliinin ajokoirat

- Luoja! Ei meillä ollut syytä tappaa häntä.
- Meillä? Sinusta en tiedä, minulla oli.

Jyrki Erran Berliinin ajokoirat oli varsinainen löytö, johon törmäsin alelaarissa ja nappasin ehdottomasti mukaani! Kotimaisia dekkari/trillerihelmiä bongailee mieluusti ja kirjalle asettamani odotukset täyttyivät erittäinkin mukavasti.

Takakannesta: Suomalaismies imaistaan vakoilun säälimättömään maailmaan 1980-luvun Berliinissä. Jaetun kaupungin rajavyöhykkeellä seisoo palatsi, jonka salaisuus saa miehen otteeseensa. Kansainvälisen luokan trilleri johdattaa lukijan kylmän sodan polttopisteeseen.

Kesällä 1989 suomalainen Max matkustaa onnellisen lapsuutensa Berliiniin, sillä hän on saanut ennakkoperintönä isältään talon. Maxin on määrä hävittää säälittä isänsä paperit, mutta niiden joukosta hän löytää vanhan ja tunteikkaan kirjeenvaihdon. Kirjeiden tutkiminen johdattaa Maxin isänsä salaisuuksien äärelle ja lopulta ränsistyneeseen Palazzo Erebiin, jonka suoraan keskeltä menee idän ja lännen välinen raja ja sen merkiksi palatsin jakaa kahtia muuri.

Palatsissa asuu enää kummallinen, rakennuksen kanssa rapistuva kreivitär parine palvelijoineen ja monesti öisin hän etsii kadonnutta miestään. Max joutuu kuin varkain mukaan politiikan kiemuroihin vaarantaen henkensä lähestyessään palatsin tarkoin hautomia salaisuuksia.

 "Yksinäinen saksofonin soittaja seisoi korkeiden rakennusten reunustamalla aukioilla ja hänen soittimensa pehmeän aistillinen ääni kertautui rakennusten seinistä. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan ja jatkoin sitten matkaani aavistellen, että harteilleni oli vähitellen kasautumassa muinaisten syntien taakka, johon itselläni ei ollut osaa eikä arpaa, mutta jonka sovittajaksi oli vääjäämättä joutunut."

Palazzo Ereb on kuin irrallinen osa muuta maailmaa ja sen mielikuvituksen liikkeelle panevassa voimassa on jotain ihanan dickensimäistä: parhaan loistonsa jo aikaa sitten taakse jättänyt palatsi "Palazzo Erebissä aika lakkaa olemasta ja ihmiset ovat aivan jotain muuta mitä oikeasti ovat.", haahuileva kreivitär, jättimäinen kirjasto ja tiheä salaisuuksien verkosto. Kirjaan on saavutettu hieno tunnelma ja kylmän sodan ajan Berliini on miljöönä kiehtova, Berliini kohisi, se eli läpi yön. Erra on taitava tarinanluoja, joka maalaa elävästi kapungin maisemat silmien eteen. Taustalla häilyy myös teatterimaailma.

 "Katselimme syksyn maisemaa, vähitellen alastomiksi muuttuvia puita, hajanaisia talojen rykelmiä, joiden väliin oli tunteettomasti pystytetty moderneja rakennuksia, kuin paikkaansa kuulumattomia röyhkeitä ja ylimielisiä vieraita."

Luin Berliinin ajokoirat hyvin intensiivisesti ja vaikka en ollut sen kummemmin perillä kyseisen historiallisen ajankohdan tapahtumista saatikka yksityiskohdista, en antanut sen häiritä. Kirja on ehdottomasti parhaita lukemiani vakoilutrillereitä.

★★★★
Jyrki Erra - Berliinin ajokoirat

Otava, 2015
Päällys: Sami Saramäki

Omasta hyllystä

Helsingin kirjamessut 2017

Helsingin kirjamessuista on kulunut jo viikko, mutta pää ei ole aivan jäsentänyt kaikkea näkemää ja kokemaa, mutta ehkä tämä postaus auttaa siinä. Minun osalta messut olivat kaksipäiväiset ja tänäkin vuonna messuilin Messukeskukselta saamalla bloggaripassilla.

to 26.10

Ehdin töiden jälkeen käydä hakemassa bloggaripassini, jolloin törmäsinkin jo yllättäviin tuttuihin, joiden seurassa kävin syömässä ja haahuilemassa ympäri messuja. Pääsin levittämään lukemisen ilosanomaa 7-vuotiaalle, jonka kanssa bongailtiin mm. pehmoleluja ympäri messuja. Puheet meni nähtävästi läpi, sillä hän halusi ostaa 200 kirjaa...😂 Se ei ihan toteutunut, mutta minä ostin heti aluksi hyvin viisaana ihmisenä (huomatkaa ironia) kuvitetun Harry Potterin, jota sain kanniskella lopun iltaa. Hyvin suunniteltu juttu kerta kaikkiaan.

Ehdinpä käydä Katrin ja Kirjavarkaan kanssa hyödyntämässä Kansallisteatterin tarjousta, joten teatterireissu luvassa! Olin muuten messuilla ensimmäistä kertaa yksin, mutta käytännössä en ollut yksin missään vaiheessa, joten varsinkin mukava päivä.

 

la 28.10

Lauantaipäivän messut aloitin Bonnierin järjestämällä aamiaisella, jossa oli mukana kirjailijoista Heikki Valkama, Marianna Kurtto, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig, A W. Yrjänä ja Tuomas Kyrö. Entuudestaan olen lukenut vain Tuomas Kyröltä kirjan, mutta muut olivat outoja nimiä. Noin 10 minuutin haastatteluhetki per kirjailija antoi kuitenkin loistavaa osviittaa kirjoista, joista mahdollisesti voisin tykätä. Varsinkin A. W. Yrjänää ja Tuomas Kyröä olisi kuunnellut pidempäänkin, aika jäi ihan liian lyhyeksi. Yrjänän Joonaanmäen valaat olisin mieluusti ottanut mukaani, mutta ne olivat päässeet jo loppumaan siihen mennessä kun tajusin meille tarkoitettuja kirjoja käydä hakemassa. Ehdin myös vaihtaa sanasen tai pari joidenkin kanssabloggareiden kanssa.

Kiertelin jonkin aikaa ympäriinsä katsellen ja kirjaostoksia tehden. Löysin aika monta etukäteen haluamaani kirjaa, mutta kuten aina kirjakuvioissa käyn niin tuli nytkin heräteostoksia tehtyä. Adlibriksessä tartuin 3 pokkaria kympillä -tarjoukseen ja sainpa hienon kangankassin kaupan päälle. Lauantain ihmispaljous näkyi varsinkin kahden euron kirjojen luona, jossa kulkeminen oli erityisen hankalaa enkä lopulta löytänyt itselleni kuin yhden tv-sarjan. Muistelin haikeana torstai-iltapäivää, jolloin käytävillä mahtui kulkemaan vaikka lentokonetta leikkien ja messuhallin hahmotti jotenkin paremmin.

Ennätin käydä kuuntelemassa monia paneelikeskusteluja kuten nämä:
        ➤ Miki Liukkosen O (kiinnostuin kovasti kirjasta ja jos 12-vuotiaat pojat ovat pystyneet 
            sen lukemaan, niin pystyn minäkin!)
        ➤ Koko Hubaran Ruskeat tytöt
        ➤ Nuori Aleksis -palkinto (joka meni Hanna Kauppiselle)
        ➤ Jussi Adler-Olsen (hauska mies!)
        ➤ Jatkuu! fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (Anu Kaaja ja Laura Lindstedt)



Handen kanssa käytiin lastenalueella, jonne oli tuotu kaksikerroksinen Harry Potter -bussi ja olipa siellä ihanan rauhallista, kun pääsimme hetkeksi pois messuhälinästä lepuuttamaan jalkoja. Pyörähdinpä haahuilujen jälkeen kotoisalla bloggaripisteelläkin, joka oli tänä vuonna näkyvämmällä paikalla.




Parasta messuissa on kuitenkin ylivoimaisesti ihanien kirjaystävien näkeminen ja uusin tutustuminen. Kiitos vielä varsinkin Katri, Kirjavaras, Hande ja Rosa messuseurasta!♥ Lukuinto sai nyt kunnon buustauksen ja messujenkin aikana tuli halu kiiruhtaa kotiin lukemaan!

Kirjasaalis

￫ Pieni elämä (Hanya Yanagihara)
￫ Kafka rannalla (Haruki Murakami)
￫ Maailmanloppu ja ihmemaa (Haruki Murakami)
￫ Sputnik-rakastettuni (Haruki Murakami)

￫ Harry Potter ja Azkabanin vanki (J. K. Rowling, Jim Kay)
￫ Being human 2.kausi

￫ Erityisherkkä ihminen (Elaine N. Aron)
￫ Sodassa ja rakkaudessa (Chris Cleave)
￫ Mies joka kuoli (Antti Tuomainen)

Bloggareiden aamiaistilaisuudesta mukaan lähteneet:
￫ Pallokala (Heikki Valkama)
￫ Tristania (Marianna Kurtto)


Nähdään taas ensivuonna!