Terry Pratchett -kimppaluvun koonti

Elikkäs siis, fantasiakirjallisuuden ystävät kuulivat maaliskuussa suru-uutisen Terry Pratchettin poismenosta ja hänen muistoaan kunnioittaakseen Yöpöydän kirjojen Niina T järjesti kimppaluvun ja minähän tartuin myös haasteeseen.

Reilun kuukauden ja kolmen kirjan jälkeen tulin siihen tulokseen, että Kiekkomaailma ei ole minua varten, mutta Pratchettin muuta tuotantoa voisinkin ehkä lukea ja seuraavana voisi olla kenties nuortenkirjojen vuoro, joita en tähän hetkeen ehtinyt lukea, mutta näyttivät kirjakaupassa ihan mielenkiintoisilta.



Luetut
Hyviä enteitä
Mort
Yövartiosto

Kiitos siis Niina T nopeasta toiminnasta! Jälleen yksi aukko sivistyksessä on paikattu. Ja hyvin tulikin paikattua! Pratchettkin pääsi hetkellisesti pinnalle blogeissa, sillä hänen tuotantonsa on ollutkin aiemmin aika heikosti esillä, vaikka miehen teosluettele onkin ihailtavan pitkä.

Toivottavasti muutkin löysivät edes yhden hienon kirjan kirjailijalta!

Terry Pratchett - Yövartiosto

Yövartiosto - Terry Pratchett

(Night Watch, 2002)

Karisto, 2010
Kannen kuva: Paul Kidby

Kirjastosta lainattu

"Kirkaisun kuullessaan Sam Vimes huokaisi, mutta ajoi 
silti partansa loppuun ennen kuin teki asialle mitään."

kirjan alku 

Kiekkomaailmaan tutustuminen jatkuu Yövartioston parissa, vaikka viikonloppuna jälkiviisana tajusin kirjakaupassa, että olisi sittenkin pitänyt lukea tämän sijaan joku Pratchettin nuortenkirja. Huomasin nimittäin hyllyllä yhden ihan mielenkiintoiselta kuulostavan kirjan, jossa oli takakannessa mainittu dickensmäinen tarina. Enkä kuollakseni muista nyt sen nimeä. No mutta, nyt se on liian myöhäistä ja esitelläänpä sen sijaan kirja, jonka ehdin lukea.

Sam Vimes joutuu sarjamurhaajaa takaa-ajaessaan Näkymättömän Yliopiston Kirjaston maagiseen kenttään ja 30 vuotta ajassa taaksepäin. Menneisyydessä hän joutuu ottamaan tarunhohtoisen kersantti Keelin henkilöllisyyden ja astumaan Yövartioston palvelukseen. Samaan aikaan Ankh-Morporkia hallitsee pähkähullu ja vainoharhainen Patriisi, ja läpeensä korruptoitunut Vartiostokin palvelee mielivaltaa tahdottomasti. Kansannousun alkaessa Vimes/Keelillä riittää mietittävää: hän on vannonut suojelevansa yleistä turvallisuutta, mutta ketä tällaisessa tilanteessa suojellaan ja keneltä? Entä onko tulevaisuuteen enää palaamista, jos menneisyyttä muutetaan? Takakansi

Kirjalla on mielenkiintoinen konsepti: aikahyppy menneisyyteen, tosin vain 30 vuotta taaksepäin, mutta siellä Vimes pääsee tutustumaan mm. omaan itseensä nuorena, joka varmasti on hyvin... erikoinen kokemus. Kuolemakin vierailee tarinassa nopeasti pariin otteeseen, mikä oli erittäin iloinen yllätys, sillä hän yksi lempihahmoistani.

"Hänen raivokas katsennsa kiersi kasvoilta kasvoille, jolloin useimmat osaston konstaapelit alkoivat esittää Lattialautojen ja Katon Tarkastajien Yhteistä Havainnointiryhmää."

Huumorifantasia on lajina vaikea ja Mortin tapaan Yövartiosto sortui kuivaan huumoriin, joka ei yksinkertaisesti jaksanut naurattaa. Positiivisena asiana voidaan sentään sanoa, että Mortiin verrattuna tässä on paljon selkeämpi ja vetävämpi juoni, vaikka välillä kirjailija tuntui pitelevän liian monia lankoja käsissään ja osa niistä katosi siinä melskeessä. Ruudun tällä puolella istuva ei aina pysynyt mukana vauhdikkaissa ja monimutkaisissa juonikuvioissa. Tämän kirjan kohdalla jäi myöskin lukematta tylsiltä ja turhanpäiväisiltä tuntuvat alaviitteet, jotka eivät yhtään jaksaneet kiinnostaa.

"Barrikadit oli revittävä ja kapinalliset kukistettava. Härkää sarvista ja niin edelleen. Poikana hän oli kerran yrittänyt tarttua härkää sarvista, ja toipuminen oli kestänyt kauan."

Paul Kidbyn kansi on kieltämättä upea, että ainakin on onnistuttu luomaan houkutteleva ja taidolla tehty ulkoasu! Pisteet siitä.

Näin saatiin Terry Pratchett-kimppaluku päätökseen kirjailijan kunniaksi minun osaltani ja torstaina olisi tarkoitus tehdä vielä lyhykäinen koontipostaus.

Tähtiä: ★★★

Muita postauksiani
Pratchett & Gaiman - Hyviä enteitä
Mort

Louise Doughty - Kielletyn hedelmän kuja

Kielletyn hedelmän kuja - Louise Doughty

(Apple Tree Yard, 2013) 

Minerva, 2015
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kirjastosta lainattu

"Hetki tihenee, voimistuu ja tihenee - hetki, jona käsitän meidän hävinneen." 

kirjan alku 

Yvonne Carmichael on geenitutkija, perheellinen nainen, joka on ajatellut olevansa onnellinen avioliitossaan, mutta kuitenkin hän ajautuu impulsiiviseen suhteeseen Lontoossa aivan tuntemattoman miehen kanssa. Tapaamiset pidetään salassa, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä myöhemmin on luvassa hankaluuksia. 

Kielletyn hedelmän kuja alkaa oikeudenkäynnillä ja kirjaa joutuu lukemaan jonkin verran etenpäin saadakseen selville ketä syytetään ja mistä. Vähitellen avautuu kuva, ei pelkästään syrjähypyn tehneestä naisesta, vaan raastavasta oikeudenkäynnistä ja siihen liittyvästä ikävästä tapauksesta. Kerronta hyppelee menneisyyden ja nykyisyyden välillä, joka varmasti on paras tapa tämän romaanin kohdalla pitää mielenkiinto yllä muuten vähän lattean tarinan kanssa.

"Sinä vain ryhdyit asiaan, a minä olin heti mukana - mitään taivuttelua ei tarvittu. Minun on tehtävä sinulle tiettäväksi, ettei se ollut minulta mitenkään normaalia, ja jos olisit yrittänyt vuotta aiemmin tai myöhemmin, tai jos olisin ollut pelkästään toisenlaisella tuulella, sitä ei olisi koskaan tapahtunut."

Kirja voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan: oikeudenkäynti ja sitä edeltänyt aika. Alunperin ajattelin oikeudenkäynnin olevan se kirjan tylsempi osuus, mutta toisin pääsi käymään. Oikeussalidraamat voivat olla hyvinkin pitkästyttäviä, mutta kirjassa oli mukana siinä kohtaa niin paljon psykologisia elementtejä, ettei siinä voinut olla kiinnostumatta. Mieleeni tulee myös toinen onnistunut oikeussalikohtaus, joka on Harper Leen käsialaa tietenkin kirjassa Kuin surmaisi satakielen. Joka by the way saa jatkoa vielä tämän vuoden puolella! Sitä odotellessa. Mutta palatkaamme aiheeseen: Kielletyn hedelmän kujan oikeussalikohtauksessa kerrotaan syyttäjien ja puolustajien käyttämiä taktiikoita saadakseen päämiehelleen sympatiapisteitä ja saadakseen tämän parhaassa tapauksessa vapaaksi - tai realistisemmin pienemmän tuomion. Itse tarina, joka tähän tilanteeseen johti, ei ollutkaan sitten niin hohdokas ja speciaali kuin olin odottanut. Jos alkuosa ja loppuosa pisteytettäisiin erikseen, niin alku saisi 2 tähteä ja loppu 4. No siitä varmaan tulikin tuo kolmen tähden keskiarvo, jonka kirjalle kokonaisuudessaan annoin.

Psykologisen trillerin tasolle tämä ylsi vain nipin napin elikkä mistään rankimmasta päästä tämä ei todellakaan ole. Tuomioksi sanon, että ihan mukiinmenevä kirja.

On se markkinoinnin maailma jännä juttu: Yvonne on kirjassa 52-vuotias ja oletettavasti kannen naisen on tarkoitus kuvava häntä, mutta ongelma piilee siinä, että tuo tyyppi näyttää suunnilleen parikymppiseltä. Hmmm. Lisäksi muu kuva on skarppi, mutta nainen häiritsevän epätarkka. Me not like.

Tähtiä: ★★★

Terry Pratchett - Mort

Mort - Terry Pratchett

(Mort, 1987)

Karisto, 2000
Päällyksen kuva: Josh Kirby

Kirjastosta lainattu

"Tässä on kirkkaina loistavien kynttilöiden valaisema huone, johon elämänmittarit on varastoitu, hylly toisensa jälkeen pieniä pulleita tiimalaseja, yksi jokaista elossa olevaa ihmistä varten, hauraita lasisia kaksoiskupoleja joissa hieno hiekka valuu tulevaisuudesta menneisyyteen."

kirjan alku 

Mort on neljäs romaani Pratchettin kuuluisaa Kiekkomaailmaa kronikkaa ja minulle ensimmäinen kerta, kun siihen maailmaan sukellan. Ilmeisesti näitä kirjoja voi lukea melkeinpä missä järjestyksessä tahansa, sillä ne toimivat itsenäisinäkin teoksina.

Mort menee isän kanssa kaupunkiin muiden oppipojiksi pyrkivien tapaan, mutta kukaan ei tunnu huolivan kömpelöä hujoppia. He kaikki ovat kerääntyneet torin laitaan, josta yksi toisensa jälkeen muut saavat oppipojanpaikan, mutta vielä keskiyölläkin Mort seisoo samassa paikkaa isänsä kanssa. Kadut ovat tyhjentyneet ihmisistä ja isä haluaisi lähteä jo kotiin, mutta Mort jää paikoilleen lannistumattomana vielä hetkeksi. Torille saapuu itse Kuolema, joka pestaa Mortin oppipojakseen.

Hahmoista Kuolema on ehdottomasti paras ja aika symppis itseasiassa:
"MIKSI SITÄ SANOTAAN KUN ON LÄMMIN JA HYVÄ OLO JA TOIVOO ETTÄ KAIKKI JATKUISI SELLAISENAAN?"
"Luulisin että sitä sanotaan onnellisuudeksi, Harga sanoi."
Hän ei ole pelottava, vaikka alkuunsa niin voisi luulla ja hassua on Kuoleman tapa puhua versaaleilla kirjaimilla ikään kuin korostaakseen omaa mahtia ja suuruutta. Tähän liittyy myös mielenkiintoinen huomio: kun Mort alkoi saada juonen päästä kiinni Kuoleman työhön liittyen myös hän alkoi myös puhua versaaleilla. Se oli kivaa kikkailua. Kirja on Mortin kasvutarina. Saamme seurata kuinka kömpelöstä ja lahjattomasta pojanklopista kasvaa oppipoika ajan myötä aivan erilainen, itsevarma miehenalku.

Kompastuskivi fantasian suhteen on kohdallani se, ettei nyt oltu tuntemassani todellisuudessa. Orpo olo, kun ei tunne kyseisen maailman lainalaisuuksia ja sääntöjä, jonka takia harvemmin fantasiaan tartunkaan. Liikaa kaikkea outoa. Tapahtumissa ei tahtonut pysyä mukana ja logiikka oli aina säännöllisin väliajoin kateissa. Huomaan myöskin viimeistään nyt, että Neil Gaimanin mukanaolo oli Hyviä enteitä-kirjassa erittäin positiivinen asia, sillä Pratchettin itsensä tyyli on kovin rönsyilevä ja monet hänen huumoriheittonsa menevät aika ohi. Kaikki on niin kovin ylitsepursuavaa ja överiksi vedettyä, vaikka tiedänkin, että kyse on scifi- ja fantasiaparodiasta.

Vielä yhden Pratchettin ajattelin kuitenkin ehtiä ennen tämän kuun loppua lukemaan. Jospa se olisi hiukan taas parempi.

Tähtiä: ★★½

Muita postauksiani
Pratchett & Gaiman - Hyviä enteitä

Brian Selznick - Hugo Cabret

"Haluan teidän kuulevan tarinan, joka tapahtuu vuonna 1931 Pariisin kattojen 
alla. Tapaatte siellä Hugo Cabret -nimisen pojan, joka löysi kauan aikaa 
sitten arvoituksellisen piirroksen. Se muutti hänen elämänsä pysyvästi."

Kuvan ja tekstin yhdistämistä näkee todella harvoin näin hyvin käytettynä kuin Hugo Cabretissa (tai edes ylipäätään). Se on seikkailutarina ja samalla ylistys ranskaiselle elokuvantekijälle, Georges Méliésille, jonka elokuvista mainitaan ainakin A Trip to the Moon. Aika velmun näköinen minielokuva muuten. Brian Selznick inspiroitui kirjasta, joka kertoo Meliesin mekaanisten hahmojen kokoelmasta, joka lahjoitettiin museolle, mutta heitettiin lopulta pois. Selznickin mielikuvissa tähän yhtälöön lisätään vielä pieni poika, joka löytää laitteet ja niin tarina sai nopeasti alkunsa.

Orpopoika Hugo Cabret hoitaa Pariisin rautatieaseman kelloja asuen sen yläpuolella olevissa holveissa. Työnsä lisäksi hänen elämäntehtävänään on korjata mekaaninen mies, joka toimiessaan kirjoittaisi viestin kynällään paperiin. Hugo on seurannut korjailuja tehdessään tarkkaan isänsä muistiinpanoja, mutta aseman leikkikojun omistaja onnistuu nappaamaan muistikirja Hugolta, sillä Hugo näpistelee ruokaa nälkäänsä sekä aseman leikkikojusta leluja, joista hän saa osia mekaaniseen mieheensä, eikä vanha mies tästä pidä.

Kirjan juonikuvaus paljastaa mielestäni jo liikaa, joten jätetään tämä tähän. Parempi mitä vähemmän tietää. Kuvaromaanin paksuutta ei tule säikähtää, sillä suuren osan aukeamista täyttää kuvat. Kiitokset muuten tämän loistoteoksen löytämisestä kuuluu Annille, jonka blogista aikoinaan kirjan bongasin.

Alku oli kuin suoraan elokuvasta, mikä siinä varmaan olikin ideana, eikä sen jälkeen teosta pystynyt päästämään käsistään. Tarina kulkee jouhevasti, toisinaan lujaakin, eteenpäin. Naiivikin se on, mutta minua ei ollenkaan häirinnyt, sillä muuten kirja on hirmu suloinen ja one of a kind. Älyttömän hieno, muuta ei voi todeta.

Ihanan virkistävä ja erilainen tyyli on yhdistää kuvaa ja tekstiä, niin että kuvat eivät pelkästään tue tarinaa, vaan ne vievät sitä eteenpäin omalta osaltaan ja kuvissa tapahtuneita asioita ei uudelleen tekstissä selitetä. Nämä - oletettavasti - mustavalkoiset lyijykynäpiirrokset ovat melkeinpä kirjan parasta antia: ne ovat hyvin yksityiskohtaisia, tunnelmallisia ja suorastaan kuin elokuvakäsikirjoitus. Ne on rajattu hyvin dynaamisesti ja usein tärkein asia on jossain kuvan laidalla, ei suinkaan sen keskellä. Näin kuuluu ollakin (älkää huoliko, en ajatellut pitää luentoa kultaisesta leikkauksesta). Mustavalkoisuus ja piirrostyyli vievät ajassa taaksepäin. Mitään huonoa sanottavaa ei minulla Hugo Cabretista ole.

Tämä oli ensikosketukseni kuvaromaaneihin ja oikeastaan ainut mihin Hugo Cabretia pystyisin vertaamaan on Abadazad (jota pienenä kaverit kerrassaan vihasivat ja minä pidin kovasti), mutta siinä taas tavallisen tekstin rinnalle on otettu sarjakuva käyttöön. Toimiva tapa sekin. Hmm, voisihan nekin joskus uudestaan lukaista...

LoveLoveLove Hugo Cabret.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★★★
Brian Selznick - Hugo Cabret
(The Invention of Hugo Cabret, 2007)
Tammi, 2008

Kirjastosta

Lisäystä kirjahyllyyn

Viimeisimmistä kirjaostojen esittelyistä taitaa olla jo aikaa, mikä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö mitään olisi tullut hommattua tänä aikana, mutta malttia on ollut matkassa. Hyllyyn on majoittunut ainakin seuraavan näköistä porukkaa:

Isabel Allende - Eva Luna; Viime vuonna lukemani Henkien talo nousi heti suosikkikirjojeni kärkeen, joten tutustuminen tähän ihanaan kirjailijaan jatkuu ja hyllyyn on jo haalittu pari muutakin hänen teostaan.

Gerald Green - Polttouhrit; Sota noin yleisesti ottaen ei lempiaiheisiini kuulu mitä tulee romaaneihin, mutta joku aika sitten näin pilotin Meryl Streepin tähdittämästä Polttohrit - tv-sarjasta ja täytyihän tämäkin omaan hyllyyn haalia. Tarkoitus olisi lukea kirja ja heti sen jälkeen katsoa kyseinen tv-sarja.

John Galsworthy - Punainen huvila; Itseltäni löytyy jo Omenapuu ja Forsytein taru, mutta kumpaakaan en ole vielä lukenut, niin tässäpä yksi kirjaa lisää, ettei vain tulisi liian helppoa valita, että mistä aloittaa ;)

Frank Peretti - Isku pimeyteen; Nuorena rakastamani Perettin seikkailusarjan luojalta on ehdottomasti pakko päästä lukemaan myös näitä aikuisille suunnattuja kirjoja, jotka vaikuttavat näin ensinäkemältä erittäin mielenkiintoisilta. Ja tietenkin pysytään samassa aihealueessa kuin mihin on jo totuttu.

Tove Jansson - Reilua peliä; Viime vuonna pääsin tutustumaan hyvinkin laajasti Janssonin kirjoittamiin teoksiin ja ensimmäistä kertaa varsinkin hänen aikuistenromaaneihinsa. Reilua peliä oli kyllä lukulistalla, mutten sitä ehtinyt lukea, mutta nyt se siis löytyy hyllystä, niin sen parissa voin viettää aikaa ihan sitten kun siltä tuntuu.

Grace Metalious - Cooperien perintö; Kyseisen kirjailijan Peyton Place on aivan ehdoton lempparini, joten ei tämäkään voi huono olla :)


Uusien kirjojen kohdalla tulee aina hirveä hinku päästä niitä lukemaan, vaikka vanhat lukemattomat kirjat ovat vielä hyllyssä pölyä keräämässä ja epätoivoisina vuoroaan odottamassa. Iltaisin tykkään joskus tuijotella kirjahyllyjäni ja suunnitella mitkä kaikki luen seuraavaksi ja koska olen fiilislukija, niin nuo kirjat muuttuvat jatkuvasti. Ah tätä valinnanvapautta!

Agatha Christie - Ruumis kirjastossa

Ruumis kirjastossa - Agatha Christie

(The Body in the Library, 1942)

WSOY, 1972

 Omasta hyllystä

"Rouva Bantry näki unta."

kirjan alku 

Agatha Christien lukeminen jatkukoon, mutta tämän jälkeen pieni tauko on paikallaan, ettei pienet tuppukylät rupea liikaa ahdistamaan.

Neiti Marplen vanha hyvä ystävä rouva Bantry soittaa tuon nokkelan rikostenratkaisijan avukseen, kun kirjastosta löytyy tuntemattoman naisen ruumis. Kukaan ei näytä tuntevan kuollutta naista eikä iltapukuun sonnistautunut nuori vaaleaverikkö tunnu edes sopivan Bantryjen vanhanaikaiseen kirjastoon. Jotain on kuitenkin meneillään ja tuumasta toimeen poliisien lisäksi tarttuu tietenkin neiti Marple.

En tiedä kiinnitänkö vasta nyt huomiota vai onko asiat olleet toisin muissa kirjoissa, mutta neiti Marple oli ihmeen taka-alalla muiden suorittaessa tutkimuksia ja spekulaatioita tapahtuneesta. Ovelan vanhan naisen päätelmiä kuultiin vain pariin otteeseen, haastattelut ja suurimman osan nuuskimisista suoritti poliisit. Harmi, sillä parasta Marple-kirjoissa on juuri neiti Marple. Tietenkin. Häneen ympärillä olevat ihmiset eivät suhtaudu vakavasti, vaan yleensä aluksi pitävät naista höperönä mummona, jolloin he saattavat varomattomina tulla paljastaneeksi neiti Marplelle liikaa leppoisan jutustelun lomassa.

Paljoa ei sinänsä tapahdu itse murhan lisäksi, mutta juttua sen sijaan riittää, ehkä vähän liiaksikin. Kirja olikin hyvin puhepainotteinen, joka itsessäni aiheuttaa vähän ristiriitaisia fiiliksiä. Hieman enemmän kuvailua soisin tässä olleen.

Ja vanhat valokuvakannet Christien kirjoissa on hyi.

Tähtiä: ★★★

Muita postauksiani
Vaarallinen talo
Lomahotellin murhat

Ikiyö

Yksinäinen kevät

Colleen McCullough - Kutsumus ja kiusaus

Kutsumus ja kiusaus - Colleen McCullough

(An Indecent Obsession, 1981)

WSOY, 1982
Päällys: Veikko Kalervo

Omasta hyllystä

"Nuori sotilas katseli epäröiden osasto X:n nimetöntä sisäänkäyntiä."

kirjan alku 

Okalinnut on jättänyt pysyvän jäljen tähän lukijaan ja hyllyynkin on rohmuttu melkein kaikki kirjailijan kirjat. Tällä kertaa vuoron sai nimensä puolesta hyvin kiinnostavalta vaikuttava romaani.

Toinen maailmansota on loppumassa ja se tarkoittaa myös sitä, että Tyynen valtameren saarelle sijoitetun 15.sotilastukikohdan toiminta päättyy myös. Tukikohtasairaalan erillisellä osastolla Honour Langtry vastaan yksin osaston toiminnasta ja hänen holhouksessaan on viisi miestä, viidakkotaisteluissa hermonsa menettäneitä australialaissotilaita. Tähän mennessä kaikki on mukavasti loksahtanut kohdalleen potilaiden ja Honourin välilillä ja elämä osasto X:ssä sujuu rauhallisesti ja rutiininomaisesti. Kuitenkin vielä yhden (ja viimeisen) potilaan on määrä saapua osastolle ja läsnäolollaan hän järkyttää osaston sisäistä hierarkiaa.

Honour pärjää osastolla vallan mainiosti ja hän nauttii kaikkien miehien ihailusta ja kunniotuksesta, vaikka Luce Daggett aiheuttaakin ylimääräistä harmia röyhkeällä käytöksellään. Selvästi kiusaaja-tyyppinen Luce ottaa osastolle juuri saapuneen kersantti Michael Wilsonin silmätikukseen, sillä hän - kuten kaikki muutkin osastolla - huomaavat Honourin nauttivan erityisesti tämän seurasta. Michael ei myöskään tunnu olevan millään lailla mieleltään sairas; hän on aivan normaali ja terve mies. Mustasukkaisuus hiipii miesten mieliin ja omistushalu Honouriin ei tee miesten välistä ystävystymistä helpoksi, joidenkin kohdalla se on jo mahdotonta.

Tiesin, että McCullough osaa luoda jännitteitä ja draamaattisia tapahtumia, mutta pitkään suhteellisen leppoisana sujunut Kutsumus ja kiusaus pääsi loppupuolella yllättämään erittäin dramaattisella käänteelle, vaikka jotain oli kyllä Michaelin tulosta lähtien aistittavissa ja lukijaa johdateltiin pikkuhiljaa, melkeinpä huomaamattomasti, tuota kliimaksia kohti.

Minua kiehtoo pienet yhteisöt, jonka muodostavat hyvin erilaiset persoonat ja niitä osasto X:llä riitti. Vaikka miehet olivatkin enemmän tai vähemmän sairaita, ei samaistuminen tai etenkään heitä ymmärtäminen ollut vaikeaa. Monet potilaista olivat empaattisia hahmoja lukuunottamatta Lucea, joka ei voittanut minua yhtään puolelleen, mutta jolla oli romaanin kannalta todella suuri merkitys.

Okalintujen tasolle mikään McCulloughin teos tuskin tulee yltämään (kop kop kop), mutta joutuisasti aika kyllä meni tämänkin kirjan parissa. Kiinnostava tieto oli myös, että McCullough on kirjoittanut murhamysteerikirjojakin. Niitä vasta olisikin hauska lukea, mutta suomeksi se ei ainakaan onnistu, että saa nähdä.

Hyllyssä odottaa kirjailijalta vielä: Kullan kosketus, Parantaja ja Troijan laulu.

Tähtiä: ★★★★

Muita postauksiani
Tim
Okalinnut

Terry Pratchett - Hyviä enteitä

Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset
Terry Pratchett & Neil Gaiman

(Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch, 1990) 
Kansi: Jari Rasi

Jalava, 1992

Kirjastosta lainattu

"Päivä oli kaunis. Kaikki päivät olivat olleet kauniita. Niitä oli ollut huomattavasti useampia kuin seitsemän siihen mennessä, eikä sadetta ollut vielä keksitty. Eedenistä itään kerääntyvistä pilvistä saattoi kuitenkin päätellä, että ensimmäinen ukkosmyrsky teki tuloaan, eikä se olisi mikään mitätön myräkkä."

kirjan alku 

Entuudestaan minulle tuntematon (tarkennus: tai olenhan minä hänestä kuullut, mutten lukenut) Terry Pratchett on todella tunnettu englantilainen fantasiakirjailija, joka kuoli viime kuussa. Siitä syystä Yöpöydän kirjojen Niina T. järjesti kimppaluvun aina tuonne tämän kuun loppuun saakka, jolloin tietenkin luetaan fantasiamestarin kirjoja. Sopivasti lukulistaltani löytyy peräti viisi miehen kirjaa, joista ainakin muutaman ehdin tässä lukea.

Maailmanloppu häämöttää jo ja siitä merkkinä erääseen ihmisperheeseen on yksitoista vuotta sitten sijoitettu antikristus perheen oman vauvan tilalle, mutta pieni virhe sattui matkalla: antikristus menikin vahingossa väärään perheeseen, eikä kukaan tiedä missä hän nyt on - juuri kun suuri tehtävä pitäisi laittaa täytäntöön maailman tuhoamiseksi. Demoni Crowleylle ja hänen ystävä/vihamies enkeli Aziraphalelle on annettu tehtävä nitistää antikristus, mutta mitä tehdä, kun maan päällä on oikeastaan hauska olla ja antikristus osoittautuu miellyttäväksi lapsukaiseksi.

"Hyviä enteitä on ratkiriemukas maailmanlopun visio. Kuulostaako ristiriitaiselta?" Täytyy myöntää, että hieman, mutta allekirjoitan täysin tuon ratkiriemukkaan. Se on täynnä sanoilla kikkailua ja nerokkaita, hullunkurisia lausahduksia, juuri sellaista huumoria mikä minuun tehoaa täysin. Veikkaan, että juuri tuo huumori on se mikä erottaa Pratchettistä tykkääjät ja ei-tykkääjät, sille se on kuitenkin niin suuri ja näkyvä osa kirjaa, että lukeminen varmasti vaikeutuu, jos vitsit ja tietynlainen huumori ei ollenkaan nappaa. "Tosikot älkää vaivautuko."

Ennakko-odotuksia Pratchettin tuotannon suhteen ei minulla juurikaan ollut, joten tämä oli todella positiivinen kohtaaminen! Paljon tapahtuu ja sivujuonteita löytyy, mutta silti kirja onnistuu olemaan jokseenkin selkeä ja pysyy juuri ja juuri kasassa, vaikka vähän natiseekin liitoksissaan. Tarinan pieni rönsyileminen on hyvästä.

Kirjan kantava voima huumorin lisäksi on sen monipuoliset hahmot: Adam Young ja hänen jenginsä on yksi parhaista, näennäisesti toisiaan vihaavat Crowley ja Azi, Apokalyptiset hevoshenkilöt eli Kuolema, Sota, Nälänhätä ja Saastuminen, ja tietenkin identiteettikriisin kokeva Koira (Saatanallinen hornanhenki ja kissainkiusaaja). Hyviä enteitä on kepeä kirjallinen ilotulitus. Näiden kahden kirjailijan yhteenlyöttäytyminen oli kyllä neronleimaus, ainakin mitä nyt tätä lopputulosta katsoo. En edes uskoisi, että tässä on ollut kaksi kirjoittajaa, mutta kun kannessa niin sanotaan niin kai se on totta. Pratchettin ja Gaimanin tyylit ovat menneet siis hyvin yhteen, sillä kirjan kirjoitusasu pysyy samanlaisena ja -oloisena alusta loppuun.

"Vanhempien kosto oli nyt taattu juttu, Adam ajatteli pinkaistaessaan pakoon Koira kannoillaan ja taskut täynnä varastettuja hedelmiä. Niinhän se aina oli. Mutta se tapahtuisi vasta tänä iltana. Ja tähän iltaan oli vielä paljon aikaa. Hän viskasi omenankaran jonnekin vainoojansa suuntaan ja otti taskustaan toisen. Ei hän tajunnut miksi ihmiset aina nostivat niin suunnattoman metelin toisten hedelmien syömisestä, mutta elämä olisi paljon tylsempää, jos niin ei olisi ollut. Eikä sellaista omenaa ollut Adamin mielestä vielä tehtykään, jonka syöminen ei ollut sen aiheuttaman vaivan arvoinen."

Ja nyt pelkään, että tuli aloitettua siitä parhaasta kirjasta, jonka rinnalla muut eivät onnistu säväyttämään, mutta se jää nähtäväksi.

Tähtiä: ★★★★½

Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki

"Olen aina tiennyt, että jonakin päivänä palaisin näille kaduille kertomaan tarinaa 
miehestä, joka silloisessa tuhkan ja vaikenemisen aikakauden levottomiin uniin 
uponneessa Barcelonassa kadotti sielunsa ja nimensä varjoihin."

Nautinnollinen, syvä huokaisu, kun ensimmäisen sivun käänsin esiin.

Sitä tunnetta ei voi kuvailla, kun pääsee jälleen Carlos Ruiz Zafonin kirjaa lukemaan ja edes pieneksi hetkeksi pujahtamaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Mutta eiköhän kaikki Zafonia lukeneet tiedä mistä puhun. Unohdettujen kirjojen hautausmaahan liittyvät kirjat (Tuulen varjo, Enkelipeli ja Taivasten vanki) voi lukea missä järjestyksessä tahansa, mutta itse olen tykännyt lukea ne ilmestymisjärjestyksessä.

Taivasten vanki avaa taas vähän lisää jo tutuista hahmoista ja suurimman valokeilan saa Fermin Romero de Torres, jonka rankka menneisyys palaa häntä vainoamaan uhkaavasti käyttäytyvän muukalaisen muodossa, joka joulun alla ilmestyy Semperen ja pojan kirjakauppaan etsimään Monte-Criston kreiviä. On taas aika raottaa salaisuuksien verhoa, eikä Daniel voi edes kuvitella mitä kaikkea sieltä vahvasti häneenkin liittyen löytyy.

Barcelonan kuvaus on juonen ohella herkullisinta luettavaa ja siihen tiiviisti sisältyvä vahva tunnelma ja mystiikka. Mitään muuta tapahtumapaikkaa ei enää voisikaan kuvitella näyttämöksi näille merkillisille tarinoille ja sykähdyttäville henkilöille. Taivasten vanki on välistä julma ja raakakin kuvaus ihmiskohtaloista ja epätoivosta. Davidin ja Ferminin ohella tapaamme jälleen myös tutuksi tulleen kirjailija David Martinin. Kaikilla henkilöillä ei näy valoa tunnelin päässä vaan heidän kohtalonsa on jo sinetöity ei niin miellyttävällä tavalla. Sitten löytyy tietenkin näitä todellisia pahiksia, joiden kaltaisia ihmisiä ei koskaan halua todellisessa elämässä tavata, sillä näin romaaninkin välityksellä he saavat niskavillat välittömästi pystyyn.

Monte-Criston kreivi, Kurjat... olen niin lapsellinen riemuissani näistä kirjojen nimien viljelystä varsinkin kun ne ovat loistavia romaaneja ja Monte-Criston kreivi liittyy vielä hyvinkin käänteentekevästi Taivasten vangin juoneen. Loppu sai janoamaan seuraavaa kirjaa, jonka on pakko kyllä pian ilmestyä, sillä sitä Taivasten vanki tuntuu lupailevan, enkä muista minkään muun osan jääneen noin pahasti kesken.

Minulle Zafon merkitsee takuuvarmaan laatua ja rakastan hänen kirjojensa kansia edelleen, huoneeni seinälle kun tuommoisen saisi <3 Marina onkin sitten ainut, joka vielä odottaa lukemista.

★★★★★
Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki

(El prisionero del cielo, 2011)

Seven, 2013

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Agatha Christie - Vaarallinen talo

Vaarallinen talo - Agatha Christie

(Peril at End House, 1932)

WSOY, 1982
Päällyksen kuva: Tom Adams
Päällyksen typografia: Pekka Loiri

Omasta hyllystä

"Mikään Etelä-Englannin merenrantakaupungeista 
ei minun mielestäni vedä vertoja St. Loolle."

kirjan alku 

Tänä vuonna on kulunut 125 vuotta Agatha Christien, tuon murhamysteerien äidin, syntymästä ja häntä kunnioittaen tämän vuoden aikana olisi tarkoitus lukea vähän normaalia enemmän hänen tuotantoaan, vaikka aina joka vuosi tuleekin jokunen Christien teos luettua.

Ansaitulle levolle vetäytynyt Hercule Poirot on matkustanut Cornwallin rannikolle yhdessä kapteeni Hastingsin kanssa, mutta minne ikinä Poirot meneekin murha, tai ainakin sen mahdollisuus, seuraa perässä. Reissulla he tutustuvat herttaiseen Nickiin, joka on saman päivän aikana yritetty murhata jo kolme kertaa. Poirot ryhtyy tietenkin selvittämään tapausta ja yrittää estää mahdollisen murhan.

Hieman lukemista häiritsi se, että muistin tapahtumat ja syyllisen jo alkumetreillä, joten yllätyksiä ei ollut tiedossa. Keskityin siis enemmän siihen millä keinoin kirjailija yrittää lukijaansa harhauttaa ja monet Chriestien tyylin tuntevat arvaavat varmasti helposti syyllinen, näin uskallan väittää. Noh, helppohan se on minun sanoa, joka sen tiesin etukäteen. Dekkarissa on tarpeeksi henkilöitä sekoittamaan pakkaa ja lukijan päätä. Vuorotellen syyttävä katse kohdistuu jokaiseen, mutta silti monesti murhaaja onnistuu kääntämään huomion pois itsestään.

Poirot on varsinainen persoona, joka jaksaa aina huvittaa: "Itse en olisi hänestä käyttänyt sanaa 'vaatimaton'. Minusta tuntui, ettei tuon verrattoman pikku miehen itserakkaus ollut vähääkään tyrehtynyt hänen vanhetessaan. Hän nojasi taapäin tuolissaan, siveli hyväillen viiksiään ja melkein kehräsi itsetyytyväisyydestä." Samaten Poirotin naljailut Hastingsin älystä ja muutenkin oman egon pönkittäminen. Kirjallisuuden herkullisimpia hahmoja!

Eniten pidän Christien kirjojen kansista, jotka on taiteillut juurikin Tom Adams, muut kun on aika mitäänsanomattomia.

Tähtiä: ★★★½

Muita postauksiani
Lomahotellin murhat

Ikiyö

Yksinäinen kevät