Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielisairaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielisairaus. Näytä kaikki tekstit

11.4.2015

Colleen McCullough - Kutsumus ja kiusaus

Kutsumus ja kiusaus - Colleen McCullough
(An Indecent Obsession, 1981)
WSOY, 1982
Päällys: Veikko Kalervo
Omasta hyllystä

"Nuori sotilas katseli epäröiden osasto X:n nimetöntä sisäänkäyntiä."
kirjan alku 

Okalinnut on jättänyt pysyvän jäljen tähän lukijaan ja hyllyynkin on rohmuttu melkein kaikki kirjailijan kirjat. Tällä kertaa vuoron sai nimensä puolesta hyvin kiinnostavalta vaikuttava romaani.

Toinen maailmansota on loppumassa ja se tarkoittaa myös sitä, että Tyynen valtameren saarelle sijoitetun 15.sotilastukikohdan toiminta päättyy myös. Tukikohtasairaalan erillisellä osastolla Honour Langtry vastaan yksin osaston toiminnasta ja hänen holhouksessaan on viisi miestä, viidakkotaisteluissa hermonsa menettäneitä australialaissotilaita. Tähän mennessä kaikki on mukavasti loksahtanut kohdalleen potilaiden ja Honourin välilillä ja elämä osasto X:ssä sujuu rauhallisesti ja rutiininomaisesti. Kuitenkin vielä yhden (ja viimeisen) potilaan on määrä saapua osastolle ja läsnäolollaan hän järkyttää osaston sisäistä hierarkiaa.

Honour pärjää osastolla vallan mainiosti ja hän nauttii kaikkien miehien ihailusta ja kunniotuksesta, vaikka Luce Daggett aiheuttaakin ylimääräistä harmia röyhkeällä käytöksellään. Selvästi kiusaaja-tyyppinen Luce ottaa osastolle juuri saapuneen kersantti Michael Wilsonin silmätikukseen, sillä hän - kuten kaikki muutkin osastolla - huomaavat Honourin nauttivan erityisesti tämän seurasta. Michael ei myöskään tunnu olevan millään lailla mieleltään sairas; hän on aivan normaali ja terve mies. Mustasukkaisuus hiipii miesten mieliin ja omistushalu Honouriin ei tee miesten välistä ystävystymistä helpoksi, joidenkin kohdalla se on jo mahdotonta.

Tiesin, että McCullough osaa luoda jännitteitä ja draamaattisia tapahtumia, mutta pitkään suhteellisen leppoisana sujunut Kutsumus ja kiusaus pääsi loppupuolella yllättämään erittäin dramaattisella käänteelle, vaikka jotain oli kyllä Michaelin tulosta lähtien aistittavissa ja lukijaa johdateltiin pikkuhiljaa, melkeinpä huomaamattomasti, tuota kliimaksia kohti.

Minua kiehtoo pienet yhteisöt, jonka muodostavat hyvin erilaiset persoonat ja niitä osasto X:llä riitti. Vaikka miehet olivatkin enemmän tai vähemmän sairaita, ei samaistuminen tai etenkään heitä ymmärtäminen ollut vaikeaa. Monet potilaista olivat empaattisia hahmoja lukuunottamatta Lucea, joka ei voittanut minua yhtään puolelleen, mutta jolla oli romaanin kannalta todella suuri merkitys.

Okalintujen tasolle mikään McCulloughin teos tuskin tulee yltämään (kop kop kop), mutta joutuisasti aika kyllä meni tämänkin kirjan parissa. Kiinnostava tieto oli myös, että McCullough on kirjoittanut murhamysteerikirjojakin. Niitä vasta olisikin hauska lukea, mutta suomeksi se ei ainakaan onnistu, että saa nähdä.

Hyllyssä odottaa kirjailijalta vielä: Kullan kosketus, Parantaja ja Troijan laulu.

Tähtiä: ★★★★

Muita postauksiani
Tim
Okalinnut


12.8.2014

Ian McEwan - Ikuinen rakkaus


Ikuinen rakkaus - Ian McEwan
(Enduring Love, 1997)
Seven, 2010
Kansi: Saku Heinänen
Omasta hyllystä

"On helppo sanoa, miten kaikki alkoi."
kirjan ensimmäinen lause

Kirjasta en etukäteen tiennyt mitään ja takakansikin oli hyvin vähäsanainen sisällön suhteen. Ainoastaan mainittiin "psykologinen jännityskertomus", "parisuhteen analyysi" ja "mielisairaus". Ei siis ollut kauheita ennakko-odotuksia, vaikkakin miehen edelliset kirjat herättivät hieman ristiriitaisia fiiliksiä.

Joe ja Clarissa ovat piknikillä, kun kuumailmapallo meinaa lähteä erään miehen käsistä ja viedä korissa olevan pojan mennessään. Joe ja muutama paikalle sattunut maatyöläinen juoksee auttamaan heitä ja hetken näyttää, että tilanne selviää, mutta pahaksi onneksi tuulenpuuska osuu paikalle ja alkaa nostattamaan palloa yläilmoihin. Miehet tarttuvat kuumailmapallosta roikkuviin köysiin ja pallo kohoaa ylöspäin. Tapahtuu onnettomuus ja sen jälkeisessä järkytyksen tilassa Jed Parry katsahtaa Joeta ja alkaa tuntea jotain tätä kohtaan.

Parryn vainoaminen alkaa saada pelottavia piirteitä ja Joen ja Clarissan suhde uhkaa loppua. Clarissa ei ole nähnyt Parrya ja hänen mielestään Joe liioittelee. Parry-aihe seuraa heitä kaikkialle ja jokaiseen keskusteluun hiertäen välejä entisestään.

Olin jo pitkällä alussa, kun alkoi hieman hirvittää, etttä tuliko tässä nyt astuttua sudenkuoppaan ja valittua hirveä kirja, jonka kanssa saisi taistella eteenpäin menemisestä. Kirja ei tuntunut etenevän yhtään vaan junnasi samassa kohtaa. Jaariteltiin siitä sun tästä ja vaikka mistä, kunhan se oli vain epäoleellista tarinaan liittyen. Muutenkin sivuja on sen verran reippaanlaisesti, että tiivistäminen ei olisi yhtään haitannut juonen etenemisen kannalta, vaan reilu karsiminen olisi ollut tarpeen kustannusvaiheessa. Anteeksi vain ettei kvanttielektrodynamiikka ja muut käsittämättömät jorinat kiinnostaneet. Kemia ja fysikka eivät ole ikinä kiinnostaneet ja huudan raivosta, jos sellaista joudun lukemaan.

Tunnelmaltaan kirja on painostava ja jossain välissä sitä itsekin tuli miettineeksi, että onko Parry vain Joen mielikuvituksen tuotetta. Parry odotti Joeta kotiovella ja halusi kiihkeästi päästä juttelemaan miehen kanssa, joka alkoi tuntumaan hyvin ahdistavalle, sillä oli selvää, että Joe ollut hyvillään saamastaan kiusallisesta huomiosta. Joe ei käsitellyt tilannetta kovin hyvin ja olisin heti halunnut, että he kaikki kolme olisivat jutelleet keskenään sen sijaan, että Parryn stalkkaamisesta tuli hyvin ahdistavaa. Parry luuli Joen jättävän juuri hänelle tarkoitettuja viestejä esimerkiksi pensasaidan lehtiin, joita Joe oli koskettanut mennessään sisään. Parry meni hiplailemaan samoja lehtiä ja tunsi niiden olevan erilaisia kuin muut lehdet: "Olit koskettanut niitä aivan tietyllä tavalla, niin että ne välittivät yksinkertaisen viestin. Luulitko tosiaan, että se jäisi minulta huomaamatta, Joe? Niin yksinkertaista, niin nokkelaa, niin hellää. Mikä ihana tapa saada kuulla rakkaudesta sateen ja lehtien ja ihon välityksellä --" Pidin siitä, että kyse oli kahdesta miehestä, eikä naisesta ja miehestä, koska sellaisesta olen lukenut jo monia kertoja enkä välttämättä halua lukea lisää - esimerkkinä Neitoperho.

Kirjan ylihienot sanat ja lauseenparret pitivät huolen, että lukeminen sujuisi mahdollisimman hitaasta, sillä lukemisen aikana piti miettiä ihan liikaa, sitä mitä luki ja mitä se tarkoitti. Arg, hermostuttaa edes kirjoittaa tästä kirjasta, verensokeri vaan nousee. Mutta kyllä se McEwan osaa hauskastikin kirjoittaa ja kieltä hyvin käyttää, vaikka tässä kirjassa se jäi aika vähälle.

"Istuuduttuaan pöydän päähään Steve painoi kämmenensä yhteen, kohotti päätään ja sulki silmänsä. Hän veti samalla syvään henkeä nenän kautta. Sattuma oli muovannut limasta johonkin syvälle hänen nenäonteloihinsa kaksinuottisen panhuilun, jota me nyt jouduimme kuuntelemaan. Hän pidätti henkeä monen tukalan sekunnin ajan ja hengitti sitten pitkään ulos. Se oli hengitysharjoitusta, meditaatiota tai ruokarukousta."

Jos Sovituksesta pidin ja Sementtipuutarhaa inhosin, niin Ikuinen rakkaus sijoittuu johonkin tähän välimaastoon. En siis liity mukaan Ian McEwan-blogihysteriaan ;)

Tähtiä: ★★½

Hyllyssä jäljellä: 
Ian McEwan - Ajan lapsi



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...