Näytetään tekstit, joissa on tunniste surrealismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste surrealismi. Näytä kaikki tekstit

5.7.2018

Sarjakuvia keskittymiskyvyttömille







Sarjakuvat ovat olleet pelastukseni viimeisten kuukausien aikana ja myönnetään, niiden avulla saa mukavasti pelastettua tilanteen, jos lukuaikataulu näyttää katastrofaaliselta, eikä aikaa ole lukea 600 sivuisia teoksia. Olen myös löytänyt sarjakuvien maailman ihan uudella tavalla tänä vuonna ja törmännyt erittäinkin upeisiin teoksiin. Koska sanallinen anti näiden kuvailujen suhteen on kuitenkin vielä vajavainen, niin niputan jälleen kolme sarjakuvaa samaan postaukseen. Kaikki ovat hienoja omalla tavallaan. Näillä jatkan #sarjakuvahaaste pinon kasvattamista.

Juna
Hongkongilaisen Chihoin surrealistisessa sarjakuvassa mies tekee matkaa junalla ja pitkin matkaa tapahtuu erikoisia asioita: samat asiat toistuvat ja kaikenlaista muutakin outoa. Filosofiseksi ja vertaiskuvalliseksi voisi teosta sanoa. Itseoppinut Chihoi on piirtänyt sarkauvan rennosti lyijykynällä ja sivuilla näkyy kumituksen taakse kätkeytyneet viivat ja luonnostelut.

Sarjakuva perustuu Hung Hungin novelliin Karuselli, joka on suomennettu sarjakuvan loppuun.






✚   ✚   ✚ 


Flu
Antti Ollikaisen Flu - Jäätävä lentsu -teoksessa seikkailee tipu, jolla on flunssa. Pienen tipun matkalla sattuu kaikenlaista ja se sekä joutuu pinteeseen että pääsee pälkähästä aivastelujensa ansiosta. Välipalaksi haukattava sarjakuva etenee täysin ilman tekstejä ja se on varsin hupaisaa katseltavaa. Vauhdikas tarina loppuu hienolla, ajatuksia kaihertavalla tavalla. Sarjaan kuuluu vielä kaksi muutakin lyhyttä teosta, mutta lähitienoon kirjastoista niitä ei löytynyt, joten tyydyin tähän ensimmäiseen osaan.




✚   ✚   ✚   

 
Ajan kanssa

Vastikään kuuntelin äänikirjana Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäisen osan Combray ja tästä luontevasti siirryin Petteri Kantolan Ajan kanssa -albumin pariin, joka kulkee alaotsikolla "Kesäni Marcel Proustin kanssa". Tykästyin niin paljon tähän kiireettömään ja filosofiseen teokseen. Sen absurdit tapahtumat ruokkivat aivojani ja oivaltavasti tehdyt kuvat tosiaankin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Wautsi, olen vaikuttunut.

Sarjakuva pohtii parisuhdetta ja elämää. "Maailma muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja havainnot rikkaammiksi, kun ei kiirehdi. Tapahtumista ja ihmisistä paljastuu erilaisia sävyjä ainoastaan tarkkailemalla niitä riittävän pitkään!" Lisäksi mukana hengaili ihana hirvi♥





Yhteensä näille sarjakuville kertyi sivuja 232.

★★★
Chihoi - Juna
Suomen sarjakuvaseura, 2010
Kirjastosta

★★★½
Antti Ollikainen - Flu: Jäätävä lentsu
2014
Kirjastosta

★★★★½
Petteri Kantola - Ajan kanssa: Kesäni Marcel Proustin kanssa
Suuri Kurpitsa, 2016
Kirjastosta

28.12.2015

Paz - Aurinkokivi & Quasimodo - Ja äkkiä on ilta


Eino Leinon Helkavirsiä -sarjakuvan voimalla uskaltauduin tarttumaan muutamaan runokirjaan ennen kuin vuosi ehtii vaihtua ja runosaldo jäädä pyöreään nollaan. Ja kuinkas näiden kahden runoteoksen kanssa lopulta kävi. Osaksi hyvin! Olin yllättänyt. Olen nimittäin pitänyt runoja hankalana lajina. Niihin kiinni pääseminen on hankalaa, joka osaksi johtuu siitä, etten ole tottunut niitä lukemaan. Joskus vastaan tulee yksittäisiä sykähdyttäviä lauseita mutta kokonaisuus jää ymmärtämättä. Nyt kävi tosin.

Aurinkokiven kirjoittaja Octavio Paz sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1990. Kirja koostuu pelkästä yhdestä runosta. Aurinkokivi on surrealistinen teos, siinä ilmenee elämän monimuotoinen kirjo ja runo on hyvin ymmärrettävä, vaikka ei olisi tottunut niitä sen kummemmin tulkitsemaan. Sitä ei voinut jättää kesken, vaan se oli luettava yhdeltä istumalta.

"-- minä en ole mitään, vain pitkä haava,
tyhjyys jonka läpi ei enää kukaan kulje,
läsnäoleva vailla ikkunoita, ajatus
joka palaa, toistaa ja heijastaa itseään
ja häviää omaan läpinäkyvyyteensä,
katseen halkoma tietoisuus
joka näkee katselevansa itseään kunnes hukkuu
kirkkauteen--"


Salvatore Quasimodo sai puolestaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1959. Ja äkkiä on ilta on niitä runoteoksia, joista ei kaikkea ymmärrä, jotain hienosti kirjoitettuja pätkiä sieltä pomppaa silmään, mutta kaikkea ei voi ymmärtää. En kylläkään tuskastunut lukiessa, vaan annoin mennä. En enää jaksa stressata sitä avautuuko jonkun tietyn runon merkitys minulle. Se avautuu jos on avautuakseen.

"Ja kuinka olisimme laulaneet
kun vieras jalka painoi sydäntämme;
toreille hylättyjen vainajien luona
kovaksi jäätyneellä nurmella; kun lapset
valittivat kuin karitsat; kun musta huuto pääsi
äidiltä joka löysi poikansa
lennätintolppaan ristiinnaulittuna?
Pajujen oksiin valan mukaisesti
myös meidän kanteleemme ripustettiin,
sureva tuuli niitä vapisutti."
Pajujen oksiin

Yhdestä hyvin positiivisesta kokemuksesta huolimatta jatkan jatkossa edelleen skeptisesti runomatkaani.
_______

Octavio Paz - Aurinkokivi
(Piedra de sol, 1957)
WSOY, 1990
Graafinen suunnittelu: M-L Mukka
Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

Salvatore Quasimodo - Ja äkkiä on ilta
Kirjayhtymä, 1962
Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★½

Muita runopostauksiani:
Wislawa Szymborska - Ihmisiä sillalla
Pablo Neruda - Andien mainingit

11.7.2015

Tiina Raevaara - En tunne sinua vierelläni


"Sinut siirrettiin huoneeseeni joskus alkukesästä."
kirjan alku

Rakastuin Tiina Raevaaran tänä vuonna ilmestyneeseen Yö ei saa tulla -romaaniin ja nyt sain viimein käsiini hänen toisen teoksensa En tunne sinua vierelläni, joka on Runeberg-palkittu novellikokoelma. Se sisältää 14 novellia surrealistisin elementein; "--kaappaavat lukija vierailulle ihmisen ja luonnon yhtymäkohtiin, uniin ja alitajuntaan, kuoleman ja elämän kiertokulkuun."

Nuori mies etsii kohtaloaan sudenkorennoista, vaatekaapissa piileskelevä tuntematon vie Matildan elämän ja herra Gordon päätyy hoidettavaksi lintujen sairaalaan. Melkein mitä vaan voi tapahtua näissä Raevaaran novelleissa, joissa luonto on erittäin vahvasti läsnä, eikä muuten millään tavanomaisella tavalla. Mikään ei Raevaaran novelleissa ole tavanomaista ja odotettavissa olevaa. Ne yllättävät ja laittavat pohtimaan. Ne ovat ahdistavia, kauniita, pelottavia, sydämellisiä. Ja ennen kaikkea outoja. Maailma on vinksallaan.

Pidin siitä, etteivät novellit aukea ensimmäisen lauseen aikana, vaan pitkin matkaa paljastuu uusia ullottuvuuksia ja joissain voi aluksi vain arvailla mistä on kyse. Ne eivät heti alussa ala selittämään kuka on kyseessä ja minkälainen tilanne, vaan pää edellä hypätään mukaan kohti tuntematonta.

"Palaan paikkaan joka on yhtaikaa kuollut ja elävä; joka pystyy samaan aikaan mädäntymään ja tuottamaan mädästä uutta elämää. Suo kasvaa pinnalta ja kuolee sisältä, samanaikaisesti, tuhansien ja taas tuhansien vuosien ajan."

Novelleissa on tunnistettavissa niitä elementtejä, joista Yö ei saa tulla -kirjassa pidin kovasti; maagisia ja pelottavia elementtejä kuten taru sudenkorennosta, joka ompelee nukkuvien lasten silmät umpeen. Monta muutakin novellia olisin mielelläni lukenut myös ihan pidempinä romaaneina ja suosikkeihini lukeutuu Anobium pertinax (kuolemankellot seinän sisällä ja äiti syntyy uudestaan koirasta), Kaivo (katselija on aluksi ärsyyntynyt saamastaan kummallisesta maalauksesta, mutta tarkemmin katsoessaan hän alkaa nähdä siinä muotoja "ja ajoittain lähes elävää hehkua". Hän tuijottaa maalausta ja siinä alkaa tapahtua), Kiitos kaikesta (maailma paljastuu kokeiluksi, eläminen testiksi).... Kirjassa on niin paljon hyviä novelleja, että voisin itseasiassa luetella kaikki.

Novellikokoelmalla on aivan ihana kansi ja nyt tämän jälkeen arvostan niin paljon Raevaaran tarinankerrontaa, joka tempaisee välittömästi mukaansa. Kaiken tämän yllämainitun voi ymmärtää vain lukemalla novellit. Ne on koettava itse.
_______

Tiina Raevaara - En tunne sinua vierelläni
Teos, 2010
Graafinen suunnittelu: Timo Ketola
Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★

Muita postauksiani
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

3.2.2015

Boris Vian - Päivien kuohu


Päivien kuohu - Boris Vian
(L'Ecume des jours, 1963)
Karisto, 1972
Kirjastosta lainattu

"Colin oli juuri peseytynyt."
kirjan alku 

Tragedia  kahdesta nuoresta, Colinista ja Khloesta, joiden onnen särkee sairaus ja kuolema.
Päivien kouhu on ennen kaikkea täysipäinen rakkaustarina, joka saa sydämen läpättämään. Colinilla on mukavasti rahaa, eikä hänen tarvitse käydä töissä, mutta Khloen sairastuttua rahat hupenevat kukkien ostamiseen, sillä Khloen keuhkoissa asuva lumme on tapettava. Colin tekee kaikkensa hauraan ja vakavasti sairaan rakastettunsa eteen ja heidän keskeinen kiintymyksensä kestää elämän asettamat koittelemukset.

Tarina, joka voisi olla tavallinen rakkaustarina on sen lisäksi aivan jotain muuta ja mullistavaa: se on viety aivan uusiin svääreihin, raikkaisiin ja koomisiin ulottuvuuksiin. Kaikki on mahdollista ja elävää tässä surrealistisessa maailmassa: solmiokin voi halutessaan kuristaa kantajansa. "Kääntäjää ei saa syyttää väärinymmärryksestä, jo tässä kirjassa ankeriaita pyydetään kylmävesihanasta, sillä näin todella Vianin romaanissa tapahtuu." Päivien kuohu pursuaa lisää kaikkia hauskoja ja epätodellisia, mutta huvittavia, yksityiskohtia. Avatessaan kengännauhoja voi huomata kengänpohjiensa kadonneen. Siihen auttaa kuitenkin väkevä lannoite ja voila pohjat ovat kasvanet takaisin. Törmäilyn vältteleminen ei ole pahasta varsinkaan luistinradalla, sillä muuten voi löytää itsensä kuolleena ihmisruumiskasasta.

"Päästyään radan toiseen päähän he asettuivat riviin tehdäkseen tilaa radan siivoojaorjille joilla ei ollut toivoakaan löytää uhrivuoresta muuta kuin mielenkiinnottomia ihmisten riekaleita, ja heidän tehtävänään oli kaapimiensa avulla poistaa koko makaajien joukko, ja he upottivat ruumiit sahajauhokuoppaan laulaen Molitor-hymniä, jonka oli säveltänyt Vaillant-Couturier v. 1709 ja joka alkaa näin:
Hyvät herrat ja naiset
poistukaa radalta,
(Olkaa hyvä)
Päästäkää meidät
siivoamaan..."

Absurdi maailma ja aina vaan absurdimmat asiat antavat koomisen - joskin ristiriitaisen - vaikutelman, sillä monet asiat huvittavat, vaikka taustalla myllää Khloen vakava sairaus. Hänen keuhkossaan kasvaa lumme, joka imee voimat tytöstä. Khloen sairaus näkyy ympäröivässä maailmassa ihan fyysisinä muutoksina. Ympäristö kuihtuu ihmisten silmien edessä: ikkunat pienenevät, huoneet kutistuvat, matot tummuvat, lamput kuolevat. Myöskin ihmiset näyttävät yhtäkkiä paljon vanhemmilta. Ainut mikä säilyy ennallaan on Colinin ja Khloen välinen rakkaus.

Vian on myöskin keksinyt omia sanojaan yhdistämällä esimerkiksi kaksi toisiinsa sopimatonta sanaa: pianocktaili. Alkuun ajattelin sitä virheeksi, mutta ne toivat oman lisänsä tähän kaikkeen, muutenkin päättömään maailmaan.

"Hän ojensi kausilippunsa, joka vilkaisi vahtia kahdella lävistetyllä pyöreällä lävellään. Vahti vastasi hymyillen yhteisymmärryksestä, mutta teki kuitenkin kolmannen aukon oranssin väriseen pahvilappuun ja kortista tuli sokea. Tunnonvaivoitta Colin pani sen takaisin venäläisen lompakonnahan sisään --"

Vianin maailma on hämmentävä ja epäloogisuudessaan pelottavakin. Toisaalta maailma, jossa pilvet tuoksuvat tinjamilta ei kuulosta yhtään hassummalta.

Tähtiä: ★★★★½


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...