(Still Alice, 2007)
WSOY, 2010
Kirjastosta lainattu
"Alice istui kirjoituspöytänsä ääressä heidän makuuhuoneessaan,
mutta Johnin äänekäs juoksentelu alakerran huoneissa häiritsi häntä."
mutta Johnin äänekäs juoksentelu alakerran huoneissa häiritsi häntä."
kirjan alku
Blogger päätti sitten poistaa koko tekstini, joka oli, by the way, melkein valmis, joten ei kun uudestaan kirjoittamaan... Kiitti kauheesti!
Alice on Harvardin yliopistossa kongnitiivisen psykologian professori. Yksityiselämän osalta häntä on siunattu hyvällä aviomiehellä ja kolmelle lapsella, joista kukaan ei enää asu kotona. Hän on vasta viidenkymmenen kun hänellä todetaan alzheimerintauti. Kaikki alkaa alkuun harmittomilta tuntuvilla unohduksilla, jotka kuitenkin häiritsevät Alicea, sillä Harvardissakin hän on kuuluisa erinomaisesta muististaan. Lenkillä hän saattaa unohtaa missäpäin koti on ja luennolla unohdella tärkeitä sanoja. Vaikka sairaus etenee jokseenkin hitaasti, muuttuu Alicen elämä tyystin sekä muiden ihmisten suhtautuminen häneen kuullessaan sairaudesta. Harvardissa ihmiset eivät tiedä mitä sanoa hänelle ja lyhyet sananvaihdot ovat kiusallisia molemmille osapuolille.
Kirja antaa aika kauhean kuvan alzheimerpotilaista: diagnoosin jälkeen Alicen ympärillä olevat ihmiset - varsinkin hänen oma perheensä - alkavat käyttäytyi kuin Alicea ei olisikaan, vaikka hän istuisi samassa huoneessa ja he saattavat keskustelle Aliceen liittyvistä asioista aivan kuin hänellä ei olisi mielipiteitä tai tunteita, vaikka asia ei näin ole. Milloin aikuinen ihminen menettää vallan päättää omista asioistaan? Alicella on kuitenkin tunteet ja erittäin viisaita ajatuksia. Hyvin hän erään riidankin päätteeksi sanoo aviomiehelleen Johnille: "Ei John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer. Mikä vitun veruke sinulla on?"
Olin kokoajan Alicen puolella ja koin vahvaa myötäelämisen tunnetta, joka selittää lopussa ärsyyntymiseni Alicen Johniin. Vaikka en häntä täysin syyttänytkään, sillä ei se nimittäin läheisillekään ole helppoa, mutta pahinta kuitenkin aina pahinta itse sairaalle. Ihmisten pitäisi olla tärkeämpiä kuin asioiden tai mahdollisten tulevien saavutusten ja heidät pitäisi asettaa kaiken edelle. Siksi olisin toivonut hänen voivan ottaa laput pois silmiltä ja miettiä vähän juuri tuota mikä on tärkeää. Tietysti myös Alicen puolella olemiseni saattoi johtua siitä, että kirja kerrottiin hänen näkökulmastaan, mutta oli syy sitten se tai mikä muu hyvänsä, Alice tulee hyvin lähelle lukijaa tämän taustoista riippumatta. En juuri tunne alzheimerpotilaita, mutta elin vahvasti mukana ja juuri se kirjoissa on parasta: asiaan vihkiytymätön voi elää hetkessä mukana ja tuntea olevansa osa tarinaa, ainakin sivustakatsojan verran.
Edelleen Alice antaa hyvin realistisen ja uskottavan kuvan alzheimerpotilaan elämästä ja mielestäni kirja muuttui entistä nerokkaammaksi loppua kohden, jolloin Alicen ajatukset ja teot muuttuivat entistä enemmän kaaosmaiseksi, jolloin itse tekstikin alkoi muuttua pomppivammaksi. Lukija pääsee aitiopaikalta seuraamaan Alicen mielenliikkeitä ja pääsee hyvin sisälle tuohon dementiaa aiheuttavaan sairauteen. Uskottavuus syntyy myös kirjailijan faktaperäisistä tiedoista, sillä Genova on itse valmistunut neurotieteiden tohtoriksi juurikin Harvardista.
Kirjan nimi on erittäin osuva: vaikka Alice ei esimerkiksi pysty käymään yhtä vauhdikkaita keskusteluja tai ei aina muista missä mikäkin tavara on, niin silti hän on edelleen Alice; Aivan sama henkilö kuin ennen taudin diagnisointiakin. Kannessa oleva perhonen taas liittyy vahvasti kirjan sisältöön ja siitä puheenollen, loppu oli tehty kauniisti ja loppujen lopuksi ratkaistu varmaan parhaalla tavalla, vaikka myönnän, että ajatukseni kävivät välillä vähän erilaisen loppuvaihtoehdon parissa. Mutta hyvä noin.
Kirjan pohjalta tehty samanniminen elokuva sai ensi-iltansa Suomessa eilen.
Tähtiä: ★★★★½
Kirjan nimi on todellakin ihastuttava ja osuva! Tästä kirjasta taitaa tulla yksi niistä, joista en voi saada tarpeekseni ja josta on keskusteltava aina, kun mahdollisuus ilmaantuu :) Hienoa kuulla, että kirja koskettaa myös ihmisiä, joille alzheimer ei ole tullut omaisten kautta tutuksi (eikä toivottavasti tulekaan) - minua kirja kosketti juuri omien muistojen ja kokemusten tähden. Alzheimer-potilasta lienee aika mahdoton ymmärtää, mutta Genova tarjoaa lohdullisen näkymän rankkaan aiheeseen.
VastaaPoistaTänne saa ainakin tulla keskustelemaan ihan vapaasti milloin vain ja kiitos kommentistasi :) Kirja avautuu varmasti eri tavalla eri ihmisille riippuen heidän suhteestaan alzheimeriin, itselleni se on vielä pysynyt etäisenä aiheena ja Edelleen Alice antoi siihen paljon näkökulmia, jotkut lohdullisempia kuin toiset.
PoistaJännä, minusta tämä kirja antoi alzheimerista lohdullisen kuvan: vaikka Alicen läheisille sairaus on todella rankka ja surullinen kokemus, Alice itse ei edes muista kaivata niitä asioita joita aiemmin piti välttämättöminä.
VastaaPoistaTodella hieno kirja <3
Totta tuokin; lohdullisen Alicen näkökulmasta ajateltuna, mutta näin sivustakatsojana pääsi näkemään myös sen vähemmän kivan puolen, kun kaikki ympärillä olevat ihmiset eivät välttämättä ymmärrä sairastunutta. Kirja on paljon ajatuksia ja tunteita herättävä ainakin, ei jätä kylmäksi.
PoistaTämä on yksi lempparikirjojani. Kirjailija kertoi kirjan lopussa siitä, että loppu oli alkuun erilainen, mutta se oli vaihdettu ja kiitti henkilöä, joka ehdotti vaihtoa. Tämä loppu oli minun mieleeni. Tänään menen katsomaan elokuvan :)
VastaaPoistaPitkin kirjaa vihjailtiin vähän toisenlaisesta lopusta, mutta olen myös sitä mieltä, että näin on tosiaan parempi. Mukavaa elokuvan katselua!
Poista