Imre Kertész - Kohtalottomuus

Kohtalottomuus - Imre Kertész

(Sorstalanság, 1975)

Otava, 2003

Kirjastosta lainattu

"Tänään en mennyt kouluun." 

kirjan ensimmäinen lause

Budapest 1944. Juutalaispojan bussimatka työpaikalle katkeaa yllättän poliisin pysähtymiskäskyyn. Ensimmäinen yö kuluu santarmiaseman hevostallissa lukkojen takana, seuraavana päivänä poika astuu tuhansien muiden kanssa junaan. Vielä Auschwitziin saapuessaan hän uskoo aloittavansa uuden, paremman elämän.

Imre Kertész on unkarilainen kirjailija, joka sai Nobelin vuonna 2002. Hän vietti itse osan nuoruudestaan kestitysleireillä ja vapautui 1945. Monet hänen kirjoistaa käsittelevät juuri keskitysleirejä jollain tavalla.

Alkuesittelyt ja muut tuntuivat vievän paljon sivuja kirjan alusta ja oli hieman hankala päästä kirjan mukaan. Monissa kirjoissa on sama ongelma, joten odotin kärsivällisesti tarinan alkamista kunnolla. Nopeasti kirja kuitenkin imaisi mukaansa, viimeistään varmaan siinä vaiheessa, kun päähenkilö keskusteli Annamárian kanssa juutalaisuudesta ja sen merkityksestä. Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Päähenkilö oli hyvin viisas ajatellessaan, etteivät ihmiset vihaa heitä, vaan juutalaisuutta. Mikä siis on juutalaisuuden merkitys? "Pitäähän ihmisten tietää miksi he vihaavat meitä".

Kirjassa koettiin erilaisuuden tuskaa, johon kaikki varmasti voivat samaistua. Kukapa ei joskus olisi kokenut olevansa hieman erilainen kuin muut. Eri asia on olemmeko erilaisuudesta ylpeitä vai häpeissämme siitä. Yllättynyt olin siitä miten melkeinpä dokumentaarisesti asiat keskitysleirillä oli kerrottu - tai ainakin hyvin asiallisesti. Päähenkilö ei muutenkaan turhia tunteillut, vaan asiat tulivat ja menivät. Kyseessä on kuitenkin rankka-aihe, joten tuo etäisyyden otto ei pahitteeksi ole.

Alun tapaan, loppu myös lässähti. Sitä en enää lukenut samalla mielenkiinnolla, kuin kirjan keskiosaa, mikä on minulla aika harvinaista, sillä yleensä kirjan alku junnaa, mutta sen jälkeen helpottuu. Ehkä tuo sairaala osuus ei vain kiehtonut, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Päähenkilö vain makaili tarkkaillen maailmanmenoa. ihmisiä tuli ja meni, mutta siinä se. Ei järin koukuttavaa.

Kirja tekee vihaiseksi ja suuttuneeksi, niin kuin aina näitä keskitysleirikirjoja lukiessa. Aikaisemmin olen lukenut samasta aiheesta kirjat Nuoren tytön päiväkirja ja Poika raidallisessa pyjamassa. Mitä kaikkea ihmiset voivatkaan toisilleen tehdä ja millaisia selityksiä he itselleen sepittävät iltaisin nukkumaan käydessään?

Mielenkiintoinen loppu ja en voi sanoa ihan täysin ymmärtäneeni sitä. Ehkä rankat kokemuksen ja -olot keskitysleirillä sekoittivat hieman pojan päätä ja hän suojelumekanismina alkoi ajatella jotenkin ihan päinvastoin, mitä minä ajattelin hänen ajattelevan. No sepä tuli hyvin selvästi ilmaistuna.

Tähtiä: ★★★