(The Cement Garden, 1978)
Karisto, 1980
Omasta hyllystä
"En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui ettö autoin häntä matkaan."
kirjan ensimmäinen lause
Vanhemmat ovat kuolleet ja neljä lasta jäävät elämään keskenään. Voit vain yrittää kuvitella, mitä siitä seuraa.
Vautsi, mikä alku. Kiinnostuin kyllä kovasti ja alku herätti minussa hilpeyttä; me suomalaiset ei taidetakaan olla ainoita, jotka vain murahtelee vastaukseksi. Hilpeys kuitenkin oli kuin pois pyyhkäisty seuraavalle sivulle siirtyessäni ja siinä vaiheessa ajattelin, että mitä ihmeen kirjaan olen lukemassa. Siitä eteenpäin lukeminen oli siis hieman vaivautunutta ja jännittynyttä. Kirjaa leimasi myös ahdistuneisuus ja suru. Onneksi sain kirjan pois käsistäni aika nopesti - siinä meni vain yksi ilta ja seuraava aamu. Pahinta oli ehkä se, etten kokenut tätä niin surrealistisena tai absurdina kuin takakannessa sanotaan, vaan hyvinkin todennäköisenä tarina. En yleisenä, mutta mahdollisena.
Yksi kynnyskohdista oli myös se, etten pitänyt Jackista, jonka silmin tarina kerrottiin. Usein pistää ärsyttämään nämä sivulliset, jokseenkin mitäänsanomattomat henkilöt, joiden silmin lukija pakotetaan tarinaa katsomaan. Olisin halunnut niin mielelläni Julien Jackin tilalle. En tiedä, miten se olisi tarinaa muuttanut, mutta kyllä, Julie olisi ollut parempi vaihtoehto. Kirja sisälsi varmasti myös paljon symboliikka, mitä en tajunnut ensimmäisellä lukukerralla -ja toista tuskin tulee olemaan. Jos joku haluaa valottaa, mikä kirjan sanoma on niin be my gest.
Tämän jälkeen Ian McEwanin nimi aiheuttaa minussa sekavia tunteita, sillä Sovituksesta pidin kovasti, mutta Sementtipuutarhassa on paljon sulateltavaa. Ps. Uskomatonta muuten, että kirja on McEwanin esikoisteos, sen verran ehjästä ja vahvasta kirjasta on kyse.
Tähtiä: ★★½
Hyllyssä odottaa
Ikuinen rakkaus
Ajan lapsi
Ikuinen rakkaus
Ajan lapsi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti