Näytetään tekstit, joissa on tunniste KirjaSuomi100. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste KirjaSuomi100. Näytä kaikki tekstit

31.1.2017

Marissa Mehr - Veristen varjojen ooppera


Satoi lehtiä. Okraan taittuvia ja raskaita.
kirjan alku

Vuonna 1994 oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa Venäjälle unohtaakseen menneisyytensä. Jevgeni Oneginin harjoituksissa hän tapaa Dmitrin, valtaa suruttomasti käyttävän baritonin. Lavalla rakkautta taiten tulkitseva mies muuttuu parisuhteessa etäiseksi, ja muutto Moskovaan vain syventää Julietten yksinäisyyttä. Pian Juliette huomaa olevansa sidottu Dmitriin tavalla, jota ei itsekään ymmärrä. Ooppera muuttuu painajaisten näyttämöksi, joka tempaisee hänet pakkomielteisen karnevaalin pyörteisiin. Takakansi

Julietten sopeutuminen uuteen maahan ei ole helppoa. Hän ei tunnu ystävystyvän Venäjän kanssa ja sen kurja sää runtelee. "Venäjä hylki häntä. Se oli kuin rasvattu esine, joka luiskahti sormien välistä aina kuin siitä yritti saada otetta. Juoksutti Juliettea ikuisessa takaa-ajossa ilman, että hänellä oli pienintäkään mahdollisuutta tavoittaa sitä." Jokainen venäjänkielinen sana kuristaa hänen kurkkuaan.

On kuitenkin Dimitri. Mies, johon Juliette rakastuu. Mieheen joka ei vastaa kysyttäessä ja joka puristaa hänen reittään huomauttaakseen ylimääräisistä kiloista. Dimitrin katse painaa hänen omansa alas ja Julietten kasvoille nousee puna häpeästä omaa säälittävyyttään kohtaan. Miehellä on valta ja hän vetää Julietten syvyyksiin. Marionettinuken lailla Juliette roikkuu Dimitrin köysissä niin kuin hän oli lapsuudessaan ollut äidin tiukan kurin alla, eivätkä narut ole katkenneet kaikki vieläkään. Kuitenkin miehen hymy korvaa kaiken. "Se oli hänen kiitoksensa. Vain hymy, mutta kuinka kaunis hymy."

Veristen varjojen ooppera on tarina rakkaudesta joka raatelee, ja jonka kohteena on mies, joka ei samalla tavalla vastaa tunteisiin. Yksipuolinen rakkaus ei anna armoa, ottaa toiselta ja antaa toiselle. Loppua kohden kirjan tahti kiristyy, hengitys tihenee ja sydän lyö yhden lyönnin lisää. Näin kirja lunastaa nimensä ja painajainen uhkaa olla käsillä. 

Todellisuuden ja kuvitelman välille nousee usva, jossa Juliette haparoi. Kummalta puolelta on tullut salaperäinen Maria, joka ilmestyy kun on ilmestyäkseen, ja jonka silmissä pilkahtaa. Entä Dimitrin asuntoa vastapäätä olevan tanssiopiston nuori tyttö, joka katsoo suoraan miehen asuntoon.

"Juliette ymmärsi, että he olivat leikkineet liian kovin panoksin.
Pian kaikki hajoaisi käsiin. Lavasteet pettäisivät, roolitus menisi
vikaan ja suuret fondit romahtaisivat niskaan kesken esityksen."

Kirjan kieli on erittäin kaunista ja maalailevaa. Tunnelmaltaan se tavoittaa samaa ahdistavuutta ja intensiivisyyttä kuin Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla. Täytyy myös mainita erityisen onnistuneet kannet, jotka henkivät kirjan tunnelmaa ja ihastuttavat vahvalla typografialla. Tämänkaltaista kotimaista kirjallisuutta soisi ilmestyvän lisää! Ja sanalla tämänkaltainen tarkoitan kirjoja, joita lukiessa ei edes tajua lukevansa kotimaista.

_______

★★★★½
Marissa Mehr - Veristen varjojen ooppera
Wsoy, 2013
Päällys: Martti Ruokonen
KirjaSuomi100 
Omasta hyllystä

28.1.2017

Jenna Kostet - Lautturi



Silloin kun olin lapsi, ajattelin virran
olevan kaikki, mitä maailmassa on.
kirjan alku

Lautturin muistan nähneeni joissain blogeissa, mutta ilmeisesti en tekstejä ole käynyt lukemassa, sillä mitään mielikuvaa kirjasta ei ennestään ollut. Voin myös paljastaa, etten etukäteen odottanut mitään, mutta tarina vei minua kuin pässiä narussa. Ehkä sen olisi voinut ennakoida, jos olisin ollut hieman valveutuneempi ja tajunnut, että Lautturi voitti pari vuotta takaperin Blogistanian Kuopuksen.

"Kai ei ole kotoisin täältä.
Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä.
Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä on.

Minusta tuntuu, että minun pitäisi selitellä
tekemääni ratkaisua, mutta mitä voisin sanoa?
Minä lähdin koska kaipasin.


Ira on täällä. Hän hymyilee ja hänen naurunsa kuplii kuin vesi.
Mutta Kai näkee sen, mitä muut eivät näe ulospäin." 

Kai ei ole kotoisin maailmasta, jonka me tiedämme. Hänen kotinsa on perheen luona Tuonelan virralla, mutta siellä hänellä on vain haaveita, jotka eivät voi toteutua. Ylhäältä, meidän maailmasta, hän etsii totuutta ja eläviä sieluja.

Lautturissa meille tuttu maailma näytetään muukalaisen silmin ja ihastuin välittömästi Kain omaperäiseen persoonaan ja hänen ajatuksiinsa. Kai ei ymmärrä koulunsa nuorten kirjoittamattomia sääntöjä tai normeja, vaan suunnistaa täysin muista riippumattomasti eteenpäin, sillä hänen maailmassaan sielut ovat kaikki samanarvoisia. Kain kautta pääsee kyseenalaistamaan ja pohtimaan jälleen kerran joitain käyttäytymissääntöjä, kiusaamista ja syrjintää.

 "Minun pitää olla niin kuin muut. En voi jäädä paikoilleni, en odottaa
että tuulet vaihtaisivat suuntaa ja tekisivät minusta sen mitä en ole.
Minä olen tässä ja minun täytyy hengittää ilmaa ja olla.
Kävellä kaduille ja varoa katsomasta vieraita ihmisiä silmiin."

Koulussa on Ira, kaunis ja suosittu tyttö, johon Kai ihastuu. Ira on kätkeytynyt sosiaalisen statuksen tuoman naamion taakse, mutta Kai näkee hänen sieluunsa. Minä-kertoja vaihtuu Kain ja Iran välillä, mutta Kain ääni oli minulle se miellyttävin, sillä hän ole tästä maailmasta, vaan ajattelee asioita aivan eri kulmasta ja laajemmin kokonaisuuden huomioiden.

Jenna Kostet on kirjoittanut hyvin erilaisen nuortenkirjan kuin mikään ennen lukemani, todella piristävää! Teksti on kaunista ja sulavaa, ajatukset tärkeitä. Loppu on oikeastaan juuri sellainen kuin sen pitäisikin olla, surullinen, mutta lupaus toivosta. Kaksi meitä kannattelevaa maailmaa kietoutuu luontevasti yhteen, eikä kumpaakaan maailmaa tulisi mieleen kyseenalaistaa.

"Meidän kaltaisiamme ei ole muita täällä. Me tiedämme miten sielut
liikkuvat virran mustassa vedessä ja miten keksi kolahtaa rantakiveen.
Me tiedämme, miten mela uppoaa tummaan veteen ja ruuhi
halkoo aallokon. Me olemme kuulleet kehrääjälintujen laulun."
_______

★★★★★
Jenna Kostet - Lautturi
Robustos, 2014
Kansi: Johanna Lumme 
KirjaSuomi100
Omasta hyllystä

22.1.2017

Tove Jansson - Kuuntelija


"Gerda-täti oli viidenkymmenenviiden silloin kun se alkoi,
ja ensimmäinen muutoksen enne näkyi hänen kirjeissään.
Niistä tuli persoonattomia."
kirjan alku

Kuuntelija on Tove Janssonin novellikokoelma, joka sisältää 18 pientä novellia. Koen novellit haastavaksi kirjallisuuden muodoksi niiden lyhyiden pituuksien vuoksi. En aina ehdi päästä kiinni tarinaan, kun se jo loppuu. Janssonin ajattelin olevan turvallinen aloitus tai ainakin hänen muut aikuisille suunnatut kirjat ovat olleet lukuelämyksiä.
 
Tove Jansson katselee elämän koko asteikkoa, näkee iloista ja surullista. Hän kertoo leikkivistä lapsista, taiteilijoista työssään, naisesta jolla oli ystävänä orava ja miehestä joka ei osannut leikkiä. Hän kertoo siitä mitä me koemme nuoruudesta, palvovasta rakkaudesta, vanhenemisesta, kuolemasta. Ja yksinäisyydestä, joka voi olla yhtä alaston kuin ulkomeren luoto. -- Mutta Tove Jansson ei olisi oma itsensä ellei hän hiukan leikittelisi lukijan kustannuksella. Yhtäkkiä mikään ei ole miltä näyttää: kaupunki voi joutua lumotuksi ja huikea aavemainen takatalvi ryöpsähtää valloilleen. Takakansi

Jansson ote on myötätuntoinen ja rauhallinen. Novelleissa on elämän arkisia tapahtumia, ihmisiä elämän tuiskeessa, mutta sitten on myös muutama jännittävämpi tarina kuten Mustavalkoista, jossa kuvittajamies saa työnannoksi kauhukertomusantologian kuvittamisen. Teksti on suoraan sydämeenkäypää. Siinä hienoja ajatuksia ja joitain lauseita, joita jäin lukemaan muutaman kerran uudestaan. Nyt harmittaa, etten kirjoittanut niitä heti ylös.

Lemppareiksi nousi Kirje palvotulle - kertoo tytöstä, joka ihailee suuresti erästä mieskirjailijaa -, Lastenkutsut sekä Toinen, joka jäi jätti aivot raksuttamaan vielä joksikin aikaa. Näin jälkikäteen huomaan muistijäljen kirjasta heikentyneen huimasti, joten nappivalinta tämä ei ollut, mutta tunnelma ainakin on säilynyt mielessä.

Ps. Suomi100-välilehdeltä voit seurata kotimaisten kirjojen lukemisen edistymistä. Kaksi kotimaista viikossa pitäisi lukea, jos sataa tavoittelee ja aikataulussa ollaan, mutta saa nähdä kuinka kauan :D
_______

★★★½
Tove Jansson - Kuuntelija
(Lyssnerskan, 1971)
Wsoy, 1972
Novellihaaste
Omasta hyllystä
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...