Kotimaisia lyhykäisiä 2017

Kurnivamahainen kissa
Suloinen satu rohkesta pienestä tytöstä, joka kuivuuden ja köyhyyden maassa tapaa kylätiellä kurnivamahaisen kissan. Kissalla on loputon nälkä ja se on jo popsinut suuhunsa meriä, armeijoita, eläimiä ja kylien viljoja. Se haluasi syödä myös tytön, mutta tämä lupaa etsiä kissalle muuta syötävää ja saa näin armonaikaa.

Matkalla tytölle konkretisoituu mitä kaikkea kissa onkaan suihinsa pistellyt. Saako joku yksin ahneuksissaan viedä kaiken ja mistä tuo lopun nälkä oikein kumpuaa? "Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat." Teemu Juhanin ihastuttavista ja yksityiskohtaisista mustavalkokuvista tulee vahvasti mieleen toisen ihailemani kuvittajan, Chris Riddellin, tyyli. Molemmat ovat yhtä vallattomia ja tavattoman ilmaisuvoimaisia. Yksi suosikkikuvittaja lisää, hurraa!





Linnunsitoja
Takakannesta: Helikopteri on tuonut Zemin konevastaisten tukikohtaan, majakkasaarelle, jonne Kuilujen valvovat silmät eivät yllä. Yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneillä on vastassaan Valtion lisäksi myös nouseva meri, joka nielee saaristoa hitaasti mutta varmasti. Huippuunsa jalostetut viestikyyhkyt ovat arvokkainta mitä kapinallisilla on, mutta Maharin Kuilun Kone vahvistuu uhkaavasti ja häiritsee lintujen suunnistusta. Seuraava tehonlisäys on kuolinisku kyyhkyille. Ja vastarinnalle. Vähitellen Zemi tajuaa miksi isoveli lähetti hänet saarelle. Jesber ei tehnyt mitään harkitsematta. Zemi ei vain enää tiedä, kehen voi luottaa.

Kone valvoo isoveljen lailla kansalaisiaan, mutta majakkasaarella haudotaan hataraa kapinaa. Kirjan maailma ja lupaavat henkilöhahmot tarjoavat mainion tilaisuuden jatkaa tarinaa, sillä yhteiskunnan rakenteita ja tilaa ei selitelty turhaan auki ja minua koko skenaario jäi kiehtomaan vielä jälkeenkinpäin! Alle 200 sivuinen scifi dystopia on nopeasti luettu ja olen erityisen vaikuttunut myös Linnunsitojan kansista, joista ei meinaa saada silmiään irti.





Valas nimeltä Goliat
Kirja oli tämän vuoden Finlandia-ehdokas, joka tällä kertaa löytyi lukulistalta jopa ennen ehdokkuuden julkistamista. Se on Cristina Sandun esikoisteos. Toisinaan tarinat lipuvat sormien välistä ja jättävät sirpaleisen kuvan itsestään kansien mennessä kiinni viimeistä kertaa, joten sisällön referoinnissa saatte tyytyä pelkkään takakansitekstiin.

Takakannesta: Kolmekymppinen Alba on syntynyt ja kasvanut Helsingissä suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tyttärenä. Alban suhde isän kotimaahan ei ole yksinkertainen: hän muistaa lapsuuden onnelliset kesälomat paahtavan auringon alla, mutta muistoja varjostavat diktatuurin vuodet salaisuuksineen. Kun Alba matkustaa romanialaisen isoisänsä hautajaisiin, hän alkaa samalla tutkia sukunsa tarinaa. Alba sukeltaa pienen romanialaiskylän historiaan, jossa osansa on ollut niin maanjäristyksillä, pohjoisesta maasta saapuneella morsiamella kuin maailmaa kiertävällä valaalla.

Itsensä sijaan Alba tuo hypähdellen tutuksi sukunsa, Helsingin ja menneisyyden Romanian. Kirja kertoo mm. kahteen kultturiin kasvamisesta. Alkuun olin innoissani, mutta ehkä kirja olisi pitänyt lukea paljon nopeammassa tahdissa, kenties jopa parilta istumalta, jotta kokonaisuus olisi ollut ehjempi ja paremmin muistissa, mutta onneksi muut ovat selvästi tajunneet paremmin kirjan hienouden. Sandun kielestä kyllä pidin: "Hänen sanansa, kuin kömpelöt linnut, hakkasivat siipiään kasvojeni edessä ja putosivat sitten." 





Pohjolan porteilla 
Kiinnostuin Mervi Heikkilän Louhi-sarjasta, mutta ensimmäisen osan kansi ei houkutellut lukemaan, joten päätin roisisti hypätä suoraan kolmanteen osaan, sillä kyse on itsenäisestä jatko-osasta, niin uskalsin heittäytyä tarinaan kesken matkan.

Takakannesta: Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että mikään elämässä ei suju tavallisesti, ei edes seurustelu Aleksin kanssa. Kun peilikuvassa alkaa vilahdella tumma varjo, ja Roonan isä Eerikki Puujumala saa huolestuttavan näyn, on syytä valmistautua pahimpaan. Roona päättää vahvistaa tietäjäntaitojaan ja hankkia oman rummun. Avukseen hän saa arpikasvoisen ystävänsä Sampsan ja kuvankauniin shamaanin, Iraidan.

Ei se oikeastaan kamalasti häirinnyt, että edelliset osat olivat jääneet lukematta, sillä pääsin samantien mukaan tarinaan, jossa Roona haaveileen tavallisiin asioihin keskittymisestä kuten lukioon ja Aleksiin, mutta ennenäky ja ystävän epätoivoinen pyyntö ajaa tytön takaisin Tuonelaan. Pohjolan portit ammentaa suomalaisesta mytologiasta ja siitä tuleekin tuosta syystä mieleen Lautturi, joka sekin käyttää kansanperinnettä hyödykseen yhtä hienolla ja kiehtovalla tavalla. Tykkäsin kovasti!

★★★
Magdalena Hai - Kurnivamahainen kissa
Kuvitus: Teemu Juhani

Karisto, 2017

Kirjastosta
★★★½
Helena Waris - Linnunsitoja

Otava, 2017

Kirjastosta

★★½
Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat

Otava, 2017

Kirjastosta

★★★★
Mervi Heikkilä - Pohjolan porteilla

Haamu, 2017

Kirjastosta