"Lucien Minorin äiti ei itkenyt tai ollut
edes lähellä itkua heidän erotessaan."
edes lähellä itkua heidän erotessaan."
kirjan alku
Alihovimestari Minor oli todella lupaavan kuuloinen teos, sillä sen takannen "rakkaustarina, seikkailukertomus, moraaliton aikuistensatu ja pikimusta tapakomedia" saivat minut jo heti alkuunsa vakuttuneeksi, että nyt ollaan jonkun todella hyvän äärellä. Olin täysin myyty.
Lucien ”Lucy” Minor on kasvanut Buryn kylän
maalaisidyllissä, vailla rakkautta tai ystäviä.
Nyt nuoren miehen on aika ottaa suunta elämälleen.
Lucy löytää palveluspaikan kaukaiselta
seudulta merkillisestä eristäytyneestä aatelislinnasta,
jonka alihovimestarina hän aloittaa uransa. Uusi
maailma aukeaa: vaikka työympäristö on arvoituksellinen
ja linnanväki omituista, ihanan Klaran kauneus
lumoaa Lucyn. Kaunottarella tosin on jo sulhanen, pelottava
romuluinen partisaanitaistelija, ja niin romanssi
johtaa romaanin henkilöt puhtaaseen rakkauteen, katkeriin
sydänsuruihin, kylmäveriseen murhaan ja sokaisevaan
pakokauhuun. Muun muassa. Takakansi
"Nauru on mielestäni alhaisin ääni, joka voi ihmisruumiista päästä."
Lucyn ottaa linnassa vastaan hovimestari Olderglough ja hänelle Lucy vastaa töistään, sillä linnan omistaja, paroni Aux, on - näin nätisti sanoakseni - hieman muissa maailmoissa. Lucy ei edes näe koko paronia ensimmäisten päivien aikana ja häntä mietityttää myös edeltäjänsä kohtalo, josta kukaan ei hänelle kerro mitään, vaan he siirtävät puheenaiheen toisaalle, vähemmän ja vielä vähemmän tyylikkäästi.
Kirjan huumori aivan hulvatonta! Se on erittäin hyvin tehty: ei jatkuvaa sarkastisuutta vaan pienissä, juuri sopivissa määrin viljeltyä ivallisuutta, mutta toisaalta lausujansa puolelta tahatonta. Henkilöt ovat asiansa kanssa niin tosissaan, mutta lukijan silmään keskustelut saattavat koomisia piirteitä. Komediaa parhaimmillaan, sillä minua nähtävästi naurattaa vieläkin.
"Mewe, hän väittää ettei vakoillut."
"Niinkö? Mitä sanaa hän sitten käyttää?"
"Puhui ohi kulkemisesta."
Lisää vaimeaa puhetta. Mewe sanoi: "Kysy häneltä, pitääkö ihmisen hänen mielestään liikkua voidakseen kulkea ohi."
Lucy on päähenkilönä sympaattinen, vaikka hänellä onkin taipumusta valehteluun silloin kuin siltä tuntuu. Varsinkin jos 'pienet' todellisuuden muunnelmat saavat tarinan kuulostamaan paremmalta ja näyttämään hänet paremmassa, sympaattisemmassa valossa. Lucy on toisaalta itselleen hyvinkin rehellinen ja hänen ajatuksenjuoksun seuraaminen on mitä mainiointa huvia. "Hän totesi surevansa sitä, ettei hänellä ollut juuri mitään surettavaa." Vähän mietityttää saisiko sitä oikeasti noin tosissaan olevan henkilön jutuille hymähdellä huvittuneesti - ja nauraakin - mutta menköön.
"Nauru on mielestäni alhaisin ääni, joka voi ihmisruumiista päästä."
Lucyn ottaa linnassa vastaan hovimestari Olderglough ja hänelle Lucy vastaa töistään, sillä linnan omistaja, paroni Aux, on - näin nätisti sanoakseni - hieman muissa maailmoissa. Lucy ei edes näe koko paronia ensimmäisten päivien aikana ja häntä mietityttää myös edeltäjänsä kohtalo, josta kukaan ei hänelle kerro mitään, vaan he siirtävät puheenaiheen toisaalle, vähemmän ja vielä vähemmän tyylikkäästi.
Kirjan huumori aivan hulvatonta! Se on erittäin hyvin tehty: ei jatkuvaa sarkastisuutta vaan pienissä, juuri sopivissa määrin viljeltyä ivallisuutta, mutta toisaalta lausujansa puolelta tahatonta. Henkilöt ovat asiansa kanssa niin tosissaan, mutta lukijan silmään keskustelut saattavat koomisia piirteitä. Komediaa parhaimmillaan, sillä minua nähtävästi naurattaa vieläkin.
"Mewe, hän väittää ettei vakoillut."
"Niinkö? Mitä sanaa hän sitten käyttää?"
"Puhui ohi kulkemisesta."
Lisää vaimeaa puhetta. Mewe sanoi: "Kysy häneltä, pitääkö ihmisen hänen mielestään liikkua voidakseen kulkea ohi."
Lucy on päähenkilönä sympaattinen, vaikka hänellä onkin taipumusta valehteluun silloin kuin siltä tuntuu. Varsinkin jos 'pienet' todellisuuden muunnelmat saavat tarinan kuulostamaan paremmalta ja näyttämään hänet paremmassa, sympaattisemmassa valossa. Lucy on toisaalta itselleen hyvinkin rehellinen ja hänen ajatuksenjuoksun seuraaminen on mitä mainiointa huvia. "Hän totesi surevansa sitä, ettei hänellä ollut juuri mitään surettavaa." Vähän mietityttää saisiko sitä oikeasti noin tosissaan olevan henkilön jutuille hymähdellä huvittuneesti - ja nauraakin - mutta menköön.
Kaiken kaikkiaan hyvä kokonaisuus, joskin todella kummallinen ja mitä nyt lopussa lähti vähän lapasesta asiat, kun juhlaseurue alkoi hieman sekoilemaan ja meno oli... villiä. Rietasta. Lopun tapahtumat yllättivät, vaikka toisaalta jo alusta asti oli aika selvää, että mitä vaan voi deWittin seurassa käydä. Kunhan muistaa makuuhuoneen ovet lukita yöksi.
"Ylitöihin joutunut kantaja kasasi paronittaren lukuisia matkalaukkuja laiturille heidän takanaan. Hän tiedosti hämärästi lähellään esitettävän näytelmän, mutta ei noteerannut paronia ja paronitarta, sillä hänellä oli omiakin huolia niin paljon ettei aika riittänyt toisten elämän draamaan, kiitos kysymästä vain."
Kannetkin olisivat varmaan hienot, ellei niitä olisi kohdeltu kaltoin ja leikelty miten sattuu. Tätä kynämestaria on kyllä jatkossa pidettävä tiukasti silmällä ja seuraavana otankin häneltä varmaan lukuun Sistersin veljekset.
_______
Patrick deWitt - Alihovimestari Minor
(Undermajordomo Minor, 2015)
Siltala, 2015
Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★½
Tähtiä: ★★★★½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti