Seita Vuorela - Lumi

Meitä on tämä yksi kuva, seisomme siinä
Kaspianmeren rannalla perheesi huvilan edessä."

kirjan alku

Kirjamaailma sai kuulla viime vuonna suru-uutisia Seita Vuorelan äkillisestä poismenosta. Häneltä jäi kesken nuortenromaani Lumi, jonka viimeisteli Vilja-Tuulia Huotarinen. Hieno kirja ansaitsikin päästä maailmalle ihmisten luettavaksi. Lumi on ehdolla Finlandia Junior-palkinnon saajaksi.

15-vuotias Siamak on asunut perheensä kanssa Suomessa jo pitkään ja sopeutunut lumen ja jään maahan, josta on tullut hänelle koti. Muut pojat ovat hyväksyneet hänet joukkoon, koska jääkiekossa Siamak on hyvä. Lapsuudenystävä Iranista pakenee yksin Siamakin perheen luokse. Atishan tulo muistuttaa poikaa elämäästään Iranin Teheranissa. Vanhemmat muistelevat mielellään noita aikoja ja kyselevät kuulumisia, mutta Siamak haluaa unohtaa. Hän elää nuorena kuolleen setänsä nimen varjossa ja saappaat ovat isot täytettäviksi.

"Mä olen ollut ajattelematta elämääni Iranissa niin monta vuotta, että on kuin mä en olisi siellä koskaan ollutkaan. Nyt mun muuriini on kuitenkin ilmestynyt halkeama, joka kasvaa, leviää, siitä tunkee muistoja sisään, niitä ryömii kuin varkain taloon, jonka seinässä on reikä, ne ovat kuokkavieraita, jotka sotkevat huoneet ja jättävät sormenjälkensä ovenkarmeihin."

Siamakista ja Atishasta kertovien osuuksien lomassa kulkee satu Lumikuningattaresta persialaisin vivahduksin, jossa ydin on säilynyt ennallaan: poika saa sirpaleen silmäänsä ja sydämeensä eikä kaipaa enää kotiin. Lumi on tätä päivää nyt, kun maahanmuuttajakysymykset ovat nousseet pinnalle. Siamakin äiti tuntee olonsa ulkopuoliseksi: lapset ovat sulautuneet osaksi Suomea, mutta hän ei osaa edes kieltä, eikä siten tunne osaavansa huolehtia perheestään niin kuin vanhempien kuuluu. Pohjoinen on tehnyt äidistä katkeran.

 

Näkökulmat vaihtuvat Siamakin ja Atishan välillä. Atisha saa kokea kylmää vastarintaa Siamakin suunnalta, sillä poikaa ei tämän tulo miellytä. Hän ei tahdo kavereidensa yhdistävän häntä huivipäiseen Atishaan. Hän haluaa sulautua joukkoon. Vuorela on luonut hienon ja erilaisen nuortenkirjan, jonka lopussa on onneksi tuttua epärealistisuutta ja satumaisuutta. Maaginen realismi on nimittäin ollut se, mihin aikaisemmin Usvassa ihastuin.

 "Mitään ei voi sanoa varmaksi sellaisessa maassa kuin Iran. Hekään eivät ole voineet palata, vaan seisovat vielä lähes kymmenen vuoden jälkeen tällä lumisella laiturilla tuomittuina odottamaan junaa, jota ei tule ja joka on kaiketi suistunut raiteiltaan."

Lukeminen muuttui loppua kohden aika surulliseksi, kun tiesi ettei Vuorelalta enää muita kirjoja ilmestyisi ja Huotarisen koskettavat loppusanat saivat viimeistään kyyneleet silmiin. Linkkaan tähän vielä Sirrin erittäin kiinnostavan ja kattavan pohdinnan kirjan stereotypioista ja kulttuurisesta omimisesta. Lumen lumoavat kannet kirjaan on loihtinut Terhi Ekebom.

_______

★★★★
Seita Vuorela - Lumi

Wsoy, 2016
Kannen kuva: Terhi Ekebom

Arvostelukappale

Muita postauksia
Seita Parkkola: Usva

Eowyn Ivey - Lumilapsi (+satu)

"Mabel oli tiennyt, että olisi hiljaista."

kirjan alku

Toisinaan ostamani kirjat jäävät kuukausiksi tai huonossa tapauksessa vuosiksikin hyllyyn pölyä keräämään ja odottamaan tilaisuuttaan, mutta Eowyn Ivey esikoisteoksen Lumilapsen kanssa kävi aikalailla päinvastoin. Kirjaa on täällä blogimaailmassa hehkutettu ja olin suuresti kiinnostunut mitä sillä on minulle tarjottavaa. Vastaus: paljon! Mieleni on vieläkin tuolla Alaskan karussa ja kylmässä maailmassa; pienessä mökissä, lumipyryn tuivertamassa metsässä, salaperäisen Fainan luona...

1920-luvun Alaska on julma paikka asua ja elää. Sen tietävät Jack ja Mabel, lapsettomuutta sureva uudisasukaspariskunta. He ovat ajatumassa erilleen - Jack raataa maatilalla perheen elatuksen eteen ja Mabel taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi pitkän ja kylmän syksyn jälkeen sataa, hetkellinen ilo ja toivo saa heidät rakentamaan lumesta lapsen. Mutta aamulla lumilapsi on poissa.

Pariskunnan pihapiirissä alkaa liikkua pieni Faina-tyttö, metsän lapsi. Faina elää yksin keskellä villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Pikkuhiljaa Jack ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa ja alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Mutta kesyttömässä Alaskassa mikään ei ole siltä miltä näyttää. Totuus Fainasta muuttaa lopulta heidät kaikki. Takakansi

"Mabel ei ollut enää varma lapsen iästä. Tyttö näytti sekä vastasyntyneeltä että vanhalta kuin vuoret: silmät heijastelivat ääneen lausumattomia ajatuksia, kasvot eivät paljastaneet mitään. Täällä metsässä lapsen kanssa kaikki tuntui mahdolliselta."

Lumilapsen tarina on äärettömän kaunis, siinä on hiljaista voimaa. Se lumoaa taianomaisella kertomuksellaan, koskettaa Mabelin ja Jack kamppaillessa haaveensa kanssa, joka paistaa kirkkaana ylitse muiden, mutta jonka ajatteleminen tekee kipeää, koska se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Nähdä tuon toiveen kuitenkin toteutuvan, vaikka kaikki usko on jo heitetty pois. Ja pelätä sen katoavan milloin vain. Fainan ilmestyessä pariskunnan elämään, Mabelilla on pelko sydämessä, sillä hän muistaa lapsuudestaan sadun, jossa pariskunta rakentaa lapsen lumesta kunnes tämä eräs päivä sulaa. Mikään ei kestä ikuisesti, joten on nautittava niistä hetkistä mitä on annettu.

Varautunut Mabel saa ystävän naapurin kovaäänisestä rouvasta. Hän alkaa päästä kuorestaan ulos ja sydämen painolasti kevenee. Jack on enemmän huolissaan vaimostaan ja ettei hän kiinny Fainaan liikaa, sillä Jack aavistelee myös, ettei tämä tule ikuisesti heidän luonaan olemaan. Tarinan lumovoima on kerrassaan vastustamaton! Aivan ihana Lumilapsi oli Pulitzer-finalisti 2013. Se olisi voinut minun puolestani voittaa. Hyvä sanoa, kun en voittajaa tai muita ehdokkaita en lukenut :D Täydellinen talvikirja <3

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Kiinnostuin Lumilapsen myötä Mabelin lukemasta venäläisestä kansansadusta ja kirjastosta löysin vain yhden versioinnin: Veronica Leon Lumityttö.

Sadussa lapseton pariskunta rakentaa lumesta tytön, joka herääkin eloon ja mies ja nainen ottavat hänet kotiinsa omaksi lapsekseen. Lumityttö ei ole kuin muut, hän ei nuku yöllä, vaan keksii muuta tekemistä. Hankeenkaan hän ei uppoa muiden lailla, vaan liitelee sen päällä höyhenen kevyin askelin. Kevään tullessa Lumityttö sairastuu ja lopulta katoaa jättäen jälkeensä vesivanan.

Mabelin lukemassa sadussa Lumityttö rakastuu ja sulaa kevään mukana, kun taas tässä erona on, että Lumityttö lähtee oikean äitinsä Lumikuningattaren mukaan, mutta tarinasta onkin olemassa erilaisia versioita. Järkyttävää on, että huomattuaan Lumitytön tuovan kevään mukanaan, Lumikuningatar jättää hänet ja vie muut lapsensa muualle turvaan - ja kylmään.

Näillä kirjoilla osallistun Talvihaasteeseen. Ja haaveilen vielä kunnon lumisesta maisemasta, en loskasta.

_______

Eowyn Ivey - Lumilapsi

(The Snow Child, 2012)

Bazar, 2014
Kannen kuvitus: Alessandro Gottardo

Omasta hyllystä
Talvihaaste
Tähtiä: ★★★★½

Veronica Leo - Lumityttö

(Snöflickan, 1986)

Weilin+Göös, 1986

Kirjastosta lainattu
Talvihaaste
Tähtiä: ★★★★

Michael Cunningham - Lumikuningatar (+satu)

Lumikuningatar - Michael Cunningham

(The Snow Queen, 2014)

Gummerus, 2014
Kannen valokuva: Pawel Gaul / Istock
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rasanen

Kirjastosta lainattu

"Barrett Meeks näki Central Parkin yllä taivaallisen valon neljä päivää 
sen jälkeen kun rakkaus oli jälleen kerran kohdellut häntä kaltoin."

kirjan ensimmäinen lause

Michael Cunningham on minulle entuudestaan tuttu Tunnit romaanistaan, joka ei kylläkään kavunnut lempilukemistooni, mutta riitti vakuuttamaan miehen kirjoitustaidoista. Sopivasti silmiini osui miehen uusin romaani Lumikuningatar, joka välittömästi kiinnitti huomioni.

Päivä jona Barrett jätettiin tekstiviestillä ei suinkaan ollut hänen ensimmäinen eronsa. Parisuhde ei ottanut sujuakseen ja jättämisviestin saatuaan Barrett kulkee pitkin New Yorkin keskuspuistoa pimeänä marraskuisena iltana. Hän huomaa taivaalla valoilmiön, joka tuntuu jumalalliselta. Valoilmiö ei jätä Barrettia rauhaan, vaan se tuntuu olevan merkki jostain suuremmasta. Kaikkien yllätykseksi Barrett hakeutuu kirkkoon.

Eronsa jälkeen asunnoton Barrett palaa asumaan veljensä Tylerin ja tämän syöpää sairastavan elämänkumppanin Bethin luokse. Tyler on muusikko, joka yrittää parhaansa mukaan luoda unohtumatonta ja ainutlaatuista rakkauslaulua Bethille, mutta vain huumeet tuntuvat auttavan häntä pääsemään luovuuden tilaa ja sitä kautta lähemmäs tuota aluksi mahdottomalta tuntuvaa päämäärää.

Yllätyin vähäisestä henkilöiden määrästä, sillä näiden kolmen rinnalla esiintyy lähinnä enää erikoistavaraliikkeen omistaja Liz ja hänen nuori marmoriveistoksen näköinen rakastajansa Andrew. Liz tietää, ettei hän ikuisesti saa Andrew'ta pitää, mutta nautii tämän seurasta vielä kun voi.

Samalla kertaa niin synkkä mutta niin kaunis. Pidän kirjoista juuri siksi, että aihe voi olla oikeasti rankka, mutta taitava kirjailija saa sanoillaan maalattua sen niin, että lukijan on helpompi ottaa viesti vastaan ja sisäistää sen. Se jos mikä on lumoava taito. Juoni kulki verkkaisesti, joka tietenkin saattaa muutaman lukijan karkottaa, mutta mietiskelevä tahti sopi itselleni. Näennäisesti mitään kummempia ei tapahtunut, sillä kaikki tärkeä oli jossain muualla kuin juonikuvioissa.

Tutustuin kirjan lukemisen lomassa H.C. Andersenin Lumikuningatar -satuun, sillä kirjassa tuntui olevan paljon viittauksia siihen - muutenkin kuin itse nimen muodossa.

Lumikuningatar - H. C. Andersen

(The Snow Queen, 1845)

Valitut Palat, 2005
Kuvittanut: Anastasia Arhipova

Omasta hyllystä

Andersenin Lumikuningatar -sadussa peikko on keksinyt taulun, joka pienentää kaiken hyvän ja kauniin, mutta suurentaa kelvottoman ja ruman. Peili hajoaa ja sen pienet sirpaleet lentelevät ympäri maailmaa. Jotkut niistä osuivat ihmisten silmiin ja sinne ne jäivät tehden ihmisistä ilkeitä. Osa peilisiruista lensi suoraan sydämeen ja jäädytti sen.

Näin käy Kai-nimiselle pojalle, joka parvekkeella leikkii Grelda ystävänsä kanssa. Hän muuttuu ilkeäksi ja lähtee Lumikuningattaren matkaan jättäen Greldan etsimään leikkikaveriaan. Näin alkaa Lumikungatar -satu. Cunninghamin romaanissa on muutamia kohtia, jotka välittömästi tuon sadun toivat mieleen. Heti alussa on kohta Tylerista ja "peilisirusta": "Hän palaa ikkunaan. Jos tuulen lennättämän jääkiteen tarkoitus oli sulautua hänen silmäänsä, kyseinen muodonmuutos on jo tapahtunut; tämän pikkuisen suurennuslasin ansiosta hän näkee nyt selvemmin."

Loppupuolella samaiseen kohtaan vielä palataan: "Taas se roska hänen silmässään. Hän hieroo silmää, mutta roska ei suostu irtoamaan verkkokalvosta. Hänen mieleensä juolahtaa eräs asia: hänellä on ollut jotain silmässään jo hyvän aikaa. Hän on vain toisinaan tietoisempi ja toisinaan vähemmän tietoinen siitä.
   Ylllättävä, häivähdyksenomainen oivallus (aina niin): se makuuhuoneeseen lennähtänyt jääkide - kuinka kauan siitä onkaan jo aikaa? Silloin kun Beth teki kuolemaa ensimmäisen kerran; kun Tyler nousi sängystä ja sulki ikkunan; kun hän oli niin varma että pystyisi pitämään huolta kaikesta, kaikista...
   Onko se ollut hänen silmässään siitä saakka?"

Paljon on tulkinnanvaraisia asioita Lumikuningattaressa, josta pidän ja tästä maailmasta pidin enemmän kuin Tunnit -romaanista. Herkkä teos, joka ei soimaa ja näyttää ihmisten erilaisia tapoja etsiä itseään ja jotain sitä maailmaa suurempaa.

Tähtiä: ★★★★