Lauren Beukes - Zoo City: Eläinten valtakunta

Rikinkeltainen, kaivosjätteen värinen aamunkajo siivilöityy Johannesburgin horisontin ylle ja tunkee ikkunastani sisään. Se on Batmanin merkkini. Tai sitten muistutus siitä, että pitäisi todellakin hankkia verhot.

Kansikuvilla on toisinaan paljonkin merkitystä lukupäätöksen suhteen. Suurin osa lukulistani kirjoista on valikoitunut niiden sisällön perusteella, mutta hetken mielijohteesta tehtyihin päätöksiin on yleensä vaikuttanut vain ja ainoastaan kirjan ulkonäkö. Lauren Beukesin urbaani fantasia Zoo City - Eläinten valtakunta oli jo ennen lukemista houkutellut villillä kansikuvituksella, jonka ajattelin lupailevan synkkää, mutta tapahtumarikasta matkaa.

Takakannesta: Zinzillä on selässään laiskiainen, taito kirjoittaa toimivia nigerialaiskirjeitä ja maaginen kyky löytää kadonneita esineitä. Kun hänen viimeisin asiakkaansa, vanha nainen, kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa, Zinzin on suostuttava tehtävään jota hän inhoaa: etsimään kadonnutta henkilöä. Salamyhkäinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa hänet etsimään kadonnutta teinitähteä ja keikka saattaa olla Zinzin tie vapauteen, pois Zoo Cityn saastaisesta slummista jossa rikolliset eläinkumppaneineen elävät helvetillisen pohjavirran pelossa. Sen sijaan tehtävä sinkoaa Zinzin yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen, jossa hänen on kohdattava elettyjen elämien synkät salaisuudet – myös omansa.

Zoo City on fantasia-palkinnoilla palkittu romaani, jonka maailmassa ihmiset, jotka ovat tehneet rikoksia saavat loppuelämäkseen kontolleen jonkun eläimen merkkinä teoistaan. Eläimelliset ihmiset ovat arvoasteikolla muita alempana ja he asuvat Zoo Cityn slummeissa saaden muiden halveksunnan osakseen. Zinzi on toiminnan naisia, joka ei jää tuleen makaamaan, vaikka hän kohtaakin kiperiä tilanteita pitkin matkaa. Ihastuin laiskiaiseen, jolla oli selvästi omat tiukat mielipiteensä asioista, eikä se pidä niitä vain omana tietonaan. Etenkään hampailla kommunikoidessa ei mikään jää epäselväksi. Olisin mieluusti lukenut enemmän näistä eläimistä, sillä ne ovat kuitenkin erottamattomia oman ihmisensä kanssa.

"Laiskiainen raapaisee olkaani hampaillaan, mikä on sen tapa potkaista minua pöydän alla. Olen ikään kuin erikoistunut mokaamaan sosiaalisissa tilanteissa."

Kansikuvaan pohjautuvat odotukseni synkästä kuvauksesta ihmiskunnan hylätyistä yksilöistä piti kyllä paikkansa, mutta romaani oli humoristisempi. Se oli myös rönsyilevä, yllättävä ja himpun vastenmielinen, mutta loppuun oli päästä ja saatava selko kaikesta! Lauren Beukes on eteläafrikkalainen kirjailija mihin maahan romaanikin siten sijoittuu. Mukavaa välillä saada luetuksi jostain muualtakin maailmalta tulevia kirjoja kuin niistä perinteisistä Yhdysvalloista tai Englannista.

★★★½
Lauren Beukes - Zoo City: Eläinten valtakunta

(Zoo City, 2010)

Aula & Co, 2016

Kirjastosta

Antti Tuomainen - Mies joka kuoli

Oli suuri onni, että annoit myös virtsanäytteen.

Vasta nyt olen ensimmäistä kertaa tutustumassa Antti Tuomaisen tuotantoon ja takakansitekstin jälkeen tiesin, että tästä on aloitettava, vaikka Palm Beach Finland houkutteli sekin. Komedian ja rikoskirjallisuuden naittaminen yhteen on villi visio, mutta ei Tuomaista turhaan ole mahdollista lukea melkein kolmessakymmenessä maassa.

Takakannesta: Jaakko Kaunismaa on 37-vuotias menestyvä sieniyrittäjä, joka saa lääkärikäynnillään yllättäviä ja järkyttäviäkin uutisia: hän on kuolemassa. Jatkotutkimuksissa selviää, että hän on pitkällisen myrkkyaltistumisen uhri – toisin sanoen joku on hitaasti, mutta varmasti murhaamassa häntä.

Juonesta ei tarvitse tietää tuon enempää, sillä kutkuttavinta sitä on lukea tietämättä juuri mistään mitään. Jo kirjan alkuasetelma on hyvin omalaatuinen ja kiinnostusta herättävä. Harvoin päähenkilön henki on oikeasti vaarassa niin että itsekin alkaa empimään, että kuoleeko se ihan todella lopulta? Eihän niin voi käydä. Ei ainakaan sympaattiselle päähenkilöllemme. Syyllisehdokkaita on siellä täällä ja epäilyn alaiseksi joutuvat niin vaimo, sienifirman työntekijät kuin kilpailevan yrityksen väkivaltaa kaihtamattomat pääjehut, joiden kynsiin päähenkilömme joutuu.

Mies joka kuoli on kamala ja hauska samaan aikaan. Kerrankin musta huumori huvitti jopa allekirjoittanutta. Väillä sekopäiseksikin yltyvän trillerin meno ei ole ennalta-arvattavissa, eikä vahinkomurhakaan saa miehen menoa hyytymään. Yltiöpäisiin voimanponnistuksiin hän on myös kykenevä ja kaiken tämän tragikoomisuuden - itkeäkö vai nauraa - kanssa samaan aikaan kirja käsittelee niinkin suuria teemoja kuin kuolema, rakkaus ja petos. Laitoin jo muutkin Tuomaisen kirjat lukulistalle muistiin.

★★★★½
Antti Tuomainen - Mies joka kuoli

Like, 2016

Omasta hyllystä

Jyrki Erra - Berliinin ajokoirat

- Luoja! Ei meillä ollut syytä tappaa häntä.
- Meillä? Sinusta en tiedä, minulla oli.

Jyrki Erran Berliinin ajokoirat oli varsinainen löytö, johon törmäsin alelaarissa ja nappasin ehdottomasti mukaani! Kotimaisia dekkari/trillerihelmiä bongailee mieluusti ja kirjalle asettamani odotukset täyttyivät erittäinkin mukavasti.

Takakannesta: Suomalaismies imaistaan vakoilun säälimättömään maailmaan 1980-luvun Berliinissä. Jaetun kaupungin rajavyöhykkeellä seisoo palatsi, jonka salaisuus saa miehen otteeseensa. Kansainvälisen luokan trilleri johdattaa lukijan kylmän sodan polttopisteeseen.

Kesällä 1989 suomalainen Max matkustaa onnellisen lapsuutensa Berliiniin, sillä hän on saanut ennakkoperintönä isältään talon. Maxin on määrä hävittää säälittä isänsä paperit, mutta niiden joukosta hän löytää vanhan ja tunteikkaan kirjeenvaihdon. Kirjeiden tutkiminen johdattaa Maxin isänsä salaisuuksien äärelle ja lopulta ränsistyneeseen Palazzo Erebiin, jonka suoraan keskeltä menee idän ja lännen välinen raja ja sen merkiksi palatsin jakaa kahtia muuri.

Palatsissa asuu enää kummallinen, rakennuksen kanssa rapistuva kreivitär parine palvelijoineen ja monesti öisin hän etsii kadonnutta miestään. Max joutuu kuin varkain mukaan politiikan kiemuroihin vaarantaen henkensä lähestyessään palatsin tarkoin hautomia salaisuuksia.

 "Yksinäinen saksofonin soittaja seisoi korkeiden rakennusten reunustamalla aukioilla ja hänen soittimensa pehmeän aistillinen ääni kertautui rakennusten seinistä. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan ja jatkoin sitten matkaani aavistellen, että harteilleni oli vähitellen kasautumassa muinaisten syntien taakka, johon itselläni ei ollut osaa eikä arpaa, mutta jonka sovittajaksi oli vääjäämättä joutunut."

Palazzo Ereb on kuin irrallinen osa muuta maailmaa ja sen mielikuvituksen liikkeelle panevassa voimassa on jotain ihanan dickensimäistä: parhaan loistonsa jo aikaa sitten taakse jättänyt palatsi "Palazzo Erebissä aika lakkaa olemasta ja ihmiset ovat aivan jotain muuta mitä oikeasti ovat.", haahuileva kreivitär, jättimäinen kirjasto ja tiheä salaisuuksien verkosto. Kirjaan on saavutettu hieno tunnelma ja kylmän sodan ajan Berliini on miljöönä kiehtova, Berliini kohisi, se eli läpi yön. Erra on taitava tarinanluoja, joka maalaa elävästi kapungin maisemat silmien eteen. Taustalla häilyy myös teatterimaailma.

 "Katselimme syksyn maisemaa, vähitellen alastomiksi muuttuvia puita, hajanaisia talojen rykelmiä, joiden väliin oli tunteettomasti pystytetty moderneja rakennuksia, kuin paikkaansa kuulumattomia röyhkeitä ja ylimielisiä vieraita."

Luin Berliinin ajokoirat hyvin intensiivisesti ja vaikka en ollut sen kummemmin perillä kyseisen historiallisen ajankohdan tapahtumista saatikka yksityiskohdista, en antanut sen häiritä. Kirja on ehdottomasti parhaita lukemiani vakoilutrillereitä.

★★★★
Jyrki Erra - Berliinin ajokoirat

Otava, 2015
Päällys: Sami Saramäki

Omasta hyllystä

Lars Kepler - Hypnotisoija (+elokuva)

"Tulta, ihan kuin tulta.
Ne olivat hypnotisoidun pojan ensimmäiset sanat."

kirjan alku

Lars Kepler kirjailijanimen taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Hypnotisoija on ensimmäinen suomalaistaustaisesta rikoskomisario Joona Linnasta kertova dekkari ja samalla myös minun ensimmäinen Keplerini. Mikäli seuraavan ajattelin lukea, niin ihan heti se ei tapahdu, pitää ensin toipua Hypnotisoijasta.

Tukholmalaisen lähiön urheilukentältä löydetään raa'asti murhattu mies. Myöhemmin myös miehen vaimo ja tytär löytyvät surmattuina. Perheen poika Josef on elossa, mutta vakavasti loukkaantunut. Suomalaistaustainen rikoskomisario Joona Linna pyytää traumoihin erikoistunutta lääkäriä Erik Maria Barkia hypnotisoimaan Josefin, jotta murhaajan tuntomerkit saataisiin selville. Bark suostuu, vaikka on aiemmin vannonut, ettei enää koskaan hypnotisoi ketään. Samalla hän joutuu mukaan painajaismaisten tapahtumien ketjuun. Takakansi

Hypnotisoijassa seurataan kahta juonta, joista ei tiedä onko niillä tekemistä keskenään, ja jos on niin mitä. Kaikki ei tietenkään hyvän dekkarin tavoin avaudu hetkessä, vaan ripaus ripaukselta lukijalle valotetaan mm. Erikin menneisyyttä ja syytä miksi mies oli vannonut ettei hypnotisoi enää. Joona Linnastakin jotain kerrotaan, mutta sen kummemmin häneen ei perehdytä. Kenties sitten seuraavien osien aikana?

En pystynyt lukemaan kirjaa iltaisin ennen nukkumaan menoa, vaikka noin muuten ihan hyvin siedän kaikenlaista, tämä jäi kuitenkin piinaamaan liikaa, jos pimeinä iltoina sen erehtyi nappaamaan lukupinosta. Hypnotisoija on raaka ja siinä on ahdistavia juttuja, jotka eivät varmasti heikkohermoisille sovi. Paikoitellen on turhaa mäsäilyä väkivallalla, jota en arvosta. Kirja kyllä vie mukanaan vahdikkailla käänteillä ja piinavalla tunnelmalla. Kaikki päättyy elokuvamaiseen, nopealla tahdilla eteneviin traagisiin tapahtumiin lumisissa ja kylmissä maisemissa.

Hypnotisoija -elokuva

Katsoin Lasse Hallströmin ohjauksen oikeastaan ihan vain Mikael Persbrandtin vuoksi. Hän on minulle tuttu Komisario Beck -elokuvista kovanaamaisena poliisina. Mikään yllätys ei ole, että Joona Linnaa näyttelee suomalainen Tobias Zilliacus, sillä onhan hän kirjassakin suomalaistaustainen. Mainitaan myös Lena Olin, joka tekee huikean roolisuorituksen.

Luodakseen selkeämmän kokonaisuuden katsojalle kirjan toinen juoni on poistettu kokonaan - tai oikeammin liitetty saumattomasti pääjuoneen kuuluvaksi. Tämä valitettavasti aiheuttaa sen, ettei katsojalle jää hoksattavaksi juurikaan oivalluksia, vaan asiat tarjotaan heti valmiina.

Todella paljon on muutenkin tapahtumia joko muutettu ja jätetty kokonaan pois, joten yllätyksiä on luvassa, vaikka kirjan olisikin ennestään lukenut. Sinänsä ihan hyvä. Tällä tavalla joitain kauheuksia on voitu jättää huoletta pois ja itseasiassa juuri sellaisia, joiden katsomista etukäteen vähän pelkäsin. Emme siis onneksi kohdanneet näin visuaalisessa muodossa. Samat elementit löytyy kirjasta ja elokuvasta, mutta jälkimmäisessä pakka on pistetty huolella sekaisin.

Elokuvasta on myöskin tehty katsojaystävällisempi, sillä siinä on vähemmän väkivaltaa. Tarkennan heti perään, että raakuuttaa löytyy, mutta kirja on hyvin selkesti brutaalimpi ja kammottavampi. Keskiössä on Erikin ja hänen vaimonsa perhekriisi ja huonot välit toisiinsa, josta muodostuu selviytymistarina, kun heidän poikansa kidnapataan. Hypnotisointi on kaikkien tapahtumien alku ja juuri, mutta Erikin entistä työnkuvaa ei olleenkaan näytetä, vaan kaikki ohitetaan parilla hassulla lauseella. Tämä valinta kummastuttaa suuresti ja laittaa elokuvan hataralle pohjalle.

Synkempien trillereiden ystäville nämä molemmat sopivat, eikä väkivaltaa tai ahdistavaa tunnelmaa saa hätkähtää.

______________________________________________________________

★★★½
Lars Kepler - Hypnotisoija

(Hypnotisören, 2009)

Tammi, 2011

Omasta hyllystä

★★★
Hypnotisoija (Hypnotisören)

Rikos/ Draama / Trilleri, 2012
Ohjaus: Lasse Hallström
Pääosissa: Tobias Zilliacus, Mikael Persbrandt, Lena Olin

Blake Crouch - Pimeää ainetta

"Pidän torstai-illoista. Ne tuntuvat
olevan jotenkin ajan ulkopuolella."

kirjan alku

Jo Wayward Pinesin -trilogiasta lähtien olen ollut Blake Crouchin suuri fani, mutta hän ei jää laakereille lepäämään vaan kirjoittaa jopa vielä päräyttävämmän tarinan rinnakkaistodellisuudesta. Ja päräyttävällä meinaan jotain todella päräyttävää. Tämä scifi-trilleri on luettava hotkaisemalla ja jäätävä sitten leijumaan siihen ihanaan utuun ja ajatusten virtaan.

Kvanttifyysikko Jason Dessen elää tavallista elämää. Hänellä on vaimo, poika ja työpaikka yliopistossa. Ehkä joskus hän miettii minkälaista elämä olisi ollut, jos hän olisi saanut kollegansa Ryanin sijaan arvostetun Pavia-palkinnon onnistuneesta työstään. Kuinka paljon pidemmälle hän elämässään ja urallaan olisi päässyt. Jossittelu muuttuu todeksi, kun Jason siepataan illanvieton jälkeen ja hänen herättyään maailma ei ole enää entisensä. Hän onkin ansioitunut nero, joka on urallaan saavuttanut sen mihin tavis-Jason ei pystynyt. Mutta niin kuin kliseisesti sanotaan: kaikella on hintansa, eikä onni ole niin yksioikoista.

"Tämä lienee epätodellisin hetki, jonka olen kokenut sen jälkeen, kun palasin tajuihini laboratoriossa - tämä kun istun vierashuoneessa asunnossa, jonka omistaja on minun vaimoni vaikka ei olekaan, ja puhun pojasta, jota meille ei ilmeisesti ole koskaan ollut, ja elämästä, joka ei ollut meidän elämämme."

Juonta en tuon enempää tahdo lähteä spoilaamaan, muuten kirjan lukemista harkitsevalta menee kaikki oivaltamisen ilo. Crouch, tuo päähenkilön tavoin nerokas mies, kirjoittaa tekstiä joka saa mielikuvituksen lentämään ja aivot höyryämään. Joitain kysymysmerkkejä heräsi rinnakkaistodellisuusteoriaa koskien, mutta ei mitään liian häiritsevää ajatellen lukukokemusta. Kirjan puhuttelevuus vei huomion pienistä epäkohdista, sillä takaa-ajon tiimellyksessä tulee melkein kuin huomaamatta samalla pohtineeksi identiteettiä ja minuutta ja katsomaan omaa elämää ehkä jopa enemmän kiitollisena ja uusin silmin. Jasonin lailla jokainen meistä varmasti toivoo elävänsä sitä parasta versiota itsestään ja elämästään. "Jos lampia on miljoona, ja sinun ja minun versiot elävät niissä joko samankaltaista tai erilaista elämää, ei ole parempaa todellisuutta kuin tämä, jossa me nyt olemme. En ole mistään asiasta niin varma kuin siitä." 

 

Siis samassa paketissa hengästyttävä ja ällistyttävä jännitysnäytelmä sekä pohdiskeluja aiheuttava sanoma, joka ei jätä rauhaan viimeisenkään sivun jälkeen. Jos joku kauhistelee sanoja fysiikka tai scifi, niin huolet ja murheet pois. Ne eivät herätä minussakaan innostusta, mutta Pimeää ainetta imaisee silti mukaan, eikä niitä huomaa vierastavansa enää samalla tavalla.

"On kuin olisin unohtanut itsestäni kaiken ja lukisin nyt elämäkertaani."

_______________________________

★★★★★
Blake Crouch - Pimeää ainetta

(Dark Matter, 2016)

Tammi, 2017

Kirjastosta

Muita postauksia
Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki (#3)  
Blake Crouch: Wayward Pines - Salaisuus (#2)
Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä (#1) 

Jo Nesbø - Kukkulan kuningas

"Kahden ajoneuvon yhteentörmäyksessä 
on kyse yksinkertaisesta fysiikasta."

kirjan alku

Parasta lääkettä pieneenkin lukujumiin ovat dekkarit ja tällä hetkellä nimenomaan Jo Nesbøn kirjat, sillä Verta lumella-sarja meni luihin ja ytimiin. Muut kirjat jos ei maistu, niin nämä viimeistään. Tai sitten asiat ovat todella huonolla tolalla. Harry Holeja en ole vielä uskaltanut lukea, mutta seuraavana kentien niiden aika viimein koittaa. Ei paineita Nesbø.

Roger Brown ei ole mikään tavallinen headhunter, kykyjenetsijä. Hän on pääkallonmetsästäjä, Kukkulan kuningas isolla koolla. Brownin löytämät ihmiset on aina valittu työhönsä. Hän on erehtymätön. Brownilla on kaupungin kaunein vaimo, loistelias talo paraatipaikalla ja vaimolla reilusti tappiollinen taidegalleria. Rahasta on huutava pula.

GPS-yritys Pathfinder tarvitsee johtajan ja Brownin tehtävä on etsiä hänet. Vaimonsa gallerian näyttelynavajaisissa hän kohtaa Clas Greven, joka on miltei liian täydellinen Pathfinderin johtajaksi. Isoäitinsä vanhasta asunnosta Greve on löytänyt kadonneeksi kuvitellun Peter Paul Rubensin mittaamattoman arvokkaan maalauksen. Niin arvokkaan, että sen myymällä eläisi loppuelämänsä herroiksi. Alkaa tapahtumien vyöry, jossa metsästäjä voi muuttua saaliiksi ja vain yksi jäädä henkiin. Kukkulan kuningas. Takakansi

Juonesta ei tarvitse tietää sen enempään kuin, että Nesbø rakentaa sen nerokkaasti ja sitten kun luulee kaiken olevan selvää Nesbø pamauttaa pöytään vielä yhden valttikortin ja toisen. Ja kolmannen. Loppu oli varsinaista pyöritystä ja ajatusten uudelleen kokoamista tapahtumien oikein kulun suhteen. Rakastan hämmentymistä ja huuli pyöreänä lukemista! Nesbø vedättää taitavasti.

Vauhdilla etenevä trilleri liimaa lukijan sivujen ääreen ja se oli sitä mitä kaikkein eniten kaipasin! Tietyt inhonpuistatuksia (eikä tässä ole kyse edes väkivallasta) aiheuttaneet kohdat halusi nopeasti ohittaa, mutta liian julmiksi en kirjoja sanoisi. Väkivalta näihin kuuluu, mutta siedettävissä määrin. Huumoriakin on mukana. Päähenkilö Roger on kertojana jotenkin... voiko sitä tässä yhteydessä sanoa ihastuttava..? Päähenkilöt ovat Nesbølla olleet huikeita. Tähän asti. Varo vaan Harry Hole, rima on korkealla!

_______

★★★★★
Jo Nesbø - Kukkulan kuningas

(Hodejegerne, 2008)

Kniga, 2011

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Jo Nesbo: Verta lumella II
Jo Nesbo: Verta lumella I

S. J. Watson - Kun suljen silmäni

Makuuhuone on outo, vieras. En tiedä missä olen ja miten
olen tänne joutunut. En tiedä miten pääsen täältä kotiin.

kirjan alku

Olen lukenut paljon kehuja S. J. Watsonin Kun suljen silmäni -kirjasta, joten odotukset olivat luonnollisesti korkealla. Odotin pääseväni yllättymään ja kunnolla höynäytetyksi ja jollain tasolla nuo tavoitteet tulivatkin saavutetuiksi - ei tosin ihan täydellisin arvosanoin, mutta riittävän hyvin, että kirjaan halusi tarttua.

Christine herää aamuisin vieraan miehen vierestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä. Hän kuulee olleensa auto-onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen aivonsa ovat vaurioituneet. Joka ilta kun hän nukahtaa, kuluneen päivän tapahtumat pyyhkiytyvät pois muistista. Christine kirjoittaa päiväkirjaa selkiyttääkseen sirpaleista elämäänsä. Hän kirjaa muistiin kaikki tapahtumat - aviomiehensä Benin kanssa vietetyt hämmentävät aamut, salaiset tapaamiset tohtori Nashin kanssa, välähdykset menneestä. Christine joutuu rakentamaan muistonsa päivä päivältä uudestaan. Takakansi

Christine löytää tohtori Nashin puhelinsoiton avulla päiväkirjansa ja lukee omat raapustuksensa läpi saadakseen kuvan elämästään, josta hän ei muista muuten mitään viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Päiväkirjan sivujen kertyessä Christine muistaa vähitellen aina vain enemmän. Aikamoinen dilemma hänellä on, sillä toisaalta kenenkään sanoihin ei voi luottaa, mutta voiko hän uskoa edes omiin teksteihinsä.

Kirjan henkilögalleria on pidetty pienenä, joka on varmasti helpostus monelle mukana pysymisen kannalta. Odotin nopeasti kiihtyvää jännitysnäytelmää, mutta vasta ihan loppupuolella Kun suljen silmäni oli trillerimäinen. Pulssi ei kauheasti lukemisen aikana kiihtynyt, mutta käänteiden arvaaminen oli hauskaa ja tuli niin osumia kuin hutejakin. Asioita Christinen menneisyydestä paljastuu ripotellen, eikä kaikki osoittaudu tietenkään todeksi ja kysymys kuuluu: mikä syy ihmisillä on valehdella?

_______

S. J. Watson - Kun suljen silmäni

(Before I Go to Sleep, 2011)

Bazar, 2012

Omasta hyllystä
Halloween-haaste
Tähtiä: ★★★

Rick Yancey - 5. aalto: Ääretön meri

"Sadonkorjuuta ei tulisi."

kirjan alku

Mietin jonkin aikaa jatkaisinko Viides aalto -sarjan lukemista ja päädyin kuin päädyinkin lainaamaan scifi-sarjan toisen osan Ääretön meri. Tämän jälkeen on sitten aivan pakko lukea trilogian viimeinenkin osa.

MITEN KITKETÄÄN MAAPALLOLTA SEITSEMÄN MILJARDIA IHMISTÄ?

KITKEMÄLLÄ IHMISISTÄ INHIMILLISYYS.

Cassie Sullivan tovereineen on selvinnyt jo neljästä aallosta, joiden avulla kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet Toiset ovat tyhjentäneet maapalloa ihmisistä. Nyt lopullinen, viides tuhoaalto etenee, ja ihmiskunnan viime rippeet taistelevat henkensä edestä. Cassien ja kumppanien on tehtävä valinta: uhmatako talven tuloa ja odottaa heitä auttaneen Evan Walkerin paluuta vai lähteäkö etsimään muita selviytyjiä ennen kuin vihollinen saa nuoret satimeen? Uusi hyökkäys on vain ajan kysymys… Takakansi

Ääretön meri tarjoilee trillerien tavoin todellisia yllätyksiä ja nopealiikkeisiä juonenkäänteitä. Lukija saa tuntea millaista on olla höynäytetty, sillä kaikki ei olekaan mennyt niin kuin meille on uskoteltu. Näitä käänteitä ei millään voi etukäteen aavistaa tulevan. Pelkästään kirjan alku on veret seisauttava ja kertoo loistavasti ihmisiä vaivaavan ongelman, johon ei ole vastausta.

"Sehän on vain pieni lapsi. Ampuisitko lapsen? Ja miehen kasvot vääristi päättämättömyys ja raivo siitä, ettei mihinkään mikä ennen oli ollut itsestään selvää voinut enää luottaa."

Rick Yanceyn luomassa mielettömässä maailmassa pikkulapset eivät nuku pehmolelujensa kanssa, vaan kivääri vierellään. Ensimmäisen osan suosikkihahmo Zombi jäi vaisuksi, enkä tykännyt, että hänestä alettiin yhtäkkiä käyttää ihmisnimeä. Tylsää. Näin ollen Haka nousi mielenkiintoisimmaksi tyypiksi. Kovapäinen, mutta salaperäinen sankari. Saa nähdä miten kaikki lopulta päättyy...

_______

Rick Yancey - 5. aalto: Ääretön meri

(The Infimite Sea, 2014)

WSOY, 2015

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★½

Muita postauksiani:
Rick Yancey: 5. aalto

Marisha Pessl - Yönäytös

"Kaikilla on jokin tarina Cordovasta, halusivatpa he tai eivät."

kirjan alku

Aaah ihan mahtava kirja! Jaa ettäkö miksi. Siitä yksikertaisesta syystä, etten voinut laskea sitä käsistäni. Nyt pitää hetki hengähtää ja rauhoittua. Luin nimittäin juuri jotain niin hienoa. Eeppistä. Ainutlaatuista.

 
Stanislas Cordova on julkisuutta välttelevä elokuvaohjaaja, jonka väkivaltaiset ja hätkähdyttävät elokuvat ovat saaneet kulttimaineen ja keränneet fanaattisia seuraajia, cordoviitteja. Kun Cordovan 24-vuotias tytär Ashley, entinen pianistinero, löydetään kuolleena hissikuilun pohjalta, veteraanitoimittaja Scott McGrath alkaa tutkia tapausta. Ensimmäisellä kerralla Cordovaa tutkiessaan McGrath menetti työnsä ja avioliittonsa. Nyt hänellä ei ole mitään menetettävää. Takakansi

"Yö tuntui epäluonnollisen äänettömältä, liikkumattomalta. Usva oli siirtynyt veden yltä puihin, levinnyt poluille kuin tauti, kuin pakokaasu jota eritti jokin ilmassa leijuva, pahaenteinen." 

 

Yönäytös on paksu romaani, mutta monien muiden mielipiteeseen yhtyen, se ei tuntunut lainkaan pitkältä. Kirja on painonsa arvoista kultaa ja jopa liian nopeasti ohi! Tunnelmaltaan se outo ja ihmeellinen, kutkuttava seikkailu New Yorkissa. Juoni ei todellakaan ole kulunut, eikä käänteitä pysty etukäteen millään arvaamaan. Vaikka Yönäytöksen trilleriksi luokittelisin, niin liian pelottava se ei ole, vaan kyse on enemmänkin psykologisesta jännityksestä, joka minuun ainakin iskee paremmin kuin päiden lentely ja suolenpätkien pursuaminen. Kyse on ihmismielestä, uskomisesta ja totuuden ja tarun sekoittumisesta.

Kirja vaikuttaa jopa dokumentaariselta, sillä siinä olevat valokuvat, lehtileikkeet, nettisivusto ja raportit antavat aitouden tunnetta. Melkein kuin tositarinaa lukisi. Tämä sopii myös vallan mainiosti teemaan "toimittaja tutkii". Etenkin Cordovan fanien cordoviittien rakentama salainen nettisivusto oli kuin piste i:n päälle. Tästä tuli myös mieleen toinen visuaalisuutta hyödyntävä romaani, Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, erinomainen kirja sekin, josta odottelenkin toisen osan suomennoksen ilmestymistä.

Juurikin visuaalisuutta hyödyntäviä romaaneja ei tässä maassa liikaa ole, vaikka saisi kyllä olla, sillä se tuo uudenlaista ulottuvuutta lukenemiseen sekä vaikuttaa eläytymiseen positiivisesti. Riippuu toki ihmisestä. Yönäytöksen ekstra-materiaalit ainakin avasivat tarinaa lisää. Kirjassa ei suinkaan ole pelkkää synkkyyttä ja juttua tutkivan kolmikon välillä on hauskojakin sananvaihtoja, vaikka jonkinasteinen pahaenteisyys taustalla aina piilee: "-- johdattelevat lukijan -- kauhuelokuvien ja ihmismielen pilkkopimeään."

Sen verran vielä sanoisin, että Yönäytös pystyisi ihan hyvin seisomaan omilla jaloillaan eikä sen tarvitsisi tukeutua kulttimaineessa olevaan Twin Peaksiin, josta on takakannessa maininta sekä kansikuvakin tuntuu nojaavan siihen myös hyvin vahvasti. Tästä päästään myös kannen nutturapäähän, joka ei kirjan sisältöön sovi yhtään. Mutta aivan huippu kirja, kirjavuoteni alkoi erittäin hyvin! On se Marisha Pessl aika taituri.

Kirjalla kuittaan pisteen kahteen eri lukuhaasteeseen.

_______

Marisha Pessl - Yönäytös

(Night Film, 2013)

Otava, 2013
Kannen kuva: Corbis/SKOY

Omasta hyllystä
Seitsemännen taiteen tarinat 
Hämärän jälkeen
Tähtiä: ★★★★★

psykologinen jännitys

Paula Hawkins - Nainen junassa

"Junaradan sivussa lojuu kasa vaatteita."

kirjan alku

Paula Hawkinsin esikoinen on paljon markkinoitu trilleri, jota kannessa mainostettiin Tess Gerritsen sanoin 'tiheätunnelmaiseksi', mutta todellisuus osoittautui taas jälleen kerran erilaiseksi.

Rachel matkustaa päivästä toiseen samalla paikallisjunalla. Junan ikkunasta hän alkaa seurata radanvarren talossa asuvaa pariskuntaa, jolle hän kuvittelee mielessään täydellisen onnellisen elämän.
   Sitten eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä muuttaa kaiken, ja pian sen jälkeen pariskunnan nainen katoaa. Rachel haluaa auttaa ja kertoo tietonsa poliisille, mutta tulee kietoutuneeksi yhä kohtalokkaamma tavalla vieraiden ihmisten elämään. Takakansi

"Sinä et tunne häntä, 
mutta hän tuntee sinut"

Jännittävää olla vaihteeksi lukijan roolissa niin että tietää enemmän kuin romaanin henkilöt - tai ainakin luulee tietävänsä. No aika selkeähän tämä juonikuvio oli, mutta ihan kaikkea en kuitenkaan ollut osannut ratkaista ennen loppua. Suurin ongelma on, että kirjan yleisilmettä leimaa hidastempoinen ja laahaava kerronta, joka vähentää kirjan jännitystä aika minimiin. Tiivistä tunnelmaa ei ehdi rakentua, eikä jännitys kasaantua. Tiukempana kokonaisuutena olisi voinut toimia paremmin, nyt edettiin vähän liiankin rentoon tahtiin. Loppu sen sijaan oli kiitettävästi rakennettu, vaikka syyllisenkin paljastusta olisi voitu pitkittää sinne h-hetkeen asti, eikä vihjailla hänen suntaansa niin avoimesti.

Sympaattiseksi en ketään kirjan henkilöitä nimittäisi, kaikki olivat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä. Varsinkin päähenkilö Rachel, jonka elämä on suistunut alamäkeen juomisen myötä. Meni mies ja elämä. Jäljelle jäi junalla matkustelu ja haaveilu. Myönnän kuitenkin, että onhan hän hyvinkin erilainen muihin dekkaripäähenkilöihin verrattuna. Se onko hän yhtään parempi, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Itseäni taitaa kuitenkin viehättää enemmän voimakkaammat päähenkilöt, niin sanotusti "oman elämänsä sankarit". Rachelia ei voida sanoa kovinkaan luotettavaksi kertojaksi, sillä alkoholihan tunnetusti huonontaa muistikapasiteettia ja tärkeästä illasta hänellä onkin vain hataria muistikuvia.

Tässä on jotain hyvin samanhenkistä kuin alkuvuodesta lukemassani Kiellettyjen hedelmien kujassa. Molemmat jollain tapaa arvaamattomia kaikessa ennalta-arvattavuudessaan. Kepeitä kirjoja, joita suosittelenkin ensisijaisesti kevyiden mysteerikirjojen ystäville, mutta itselleni turhan leppoisia, eikä edes kovin yllättäviä. Lumiomenan Katja kirjoitti mielestäni osuvasti, "ettei kirjaa ehkä kannatakaan lukea trillerinä, vaan alkoholistinaisen kehityskertomuksena." Taisin siis liikaa olla tuon trilleri-sanan perään... Minkäs teet.

_______

Paula Hawkins - Nainen junassa

(The Girl on the Train, 2015)

Otava, 2015
Etukansi: plainpictures/Bildhuset

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★½

Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla. Hän näkee junan ikkunasta talon, jossa asuvaa pariskuntaa hän alkaa (ehkä kummallisen) tiiviisti seurata. Hän antaa heille nimet, ja kehittää taustalle tarinat. Hän kuvittelee heille onnellisen elämän.

Eräänä päivänä Rachel näkee jotain, joka muuttaa kaiken. Vielä enemmän muuttaa se, kun pariskunnan nainen katoaa. Rachel päättää kertoa tietonsa poliisille, eikä ikinä olisi uskonut, mihin kaikkeen hän sotkeutuukaan. - See more at: http://kristankirjat.blogspot.fi/2015/08/paula-hawkins-nainen-junassa.html#sthash.gM03PDVm.dpuf

Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla. Hän näkee junan ikkunasta talon, jossa asuvaa pariskuntaa hän alkaa (ehkä kummallisen) tiiviisti seurata. Hän antaa heille nimet, ja kehittää taustalle tarinat. Hän kuvittelee heille onnellisen elämän.

Eräänä päivänä Rachel näkee jotain, joka muuttaa kaiken. Vielä enemmän muuttaa se, kun pariskunnan nainen katoaa. Rachel päättää kertoa tietonsa poliisille, eikä ikinä olisi uskonut, mihin kaikkeen hän sotkeutuukaan. - See more at: http://kristankirjat.blogspot.fi/2015/08/paula-hawkins-nainen-junassa.html#sthash.gM03PDVm.dpuf

Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla. Hän näkee junan ikkunasta talon, jossa asuvaa pariskuntaa hän alkaa (ehkä kummallisen) tiiviisti seurata. Hän antaa heille nimet, ja kehittää taustalle tarinat. Hän kuvittelee heille onnellisen elämän.

Eräänä päivänä Rachel näkee jotain, joka muuttaa kaiken. Vielä enemmän muuttaa se, kun pariskunnan nainen katoaa. Rachel päättää kertoa tietonsa poliisille, eikä ikinä olisi uskonut, mihin kaikkeen hän sotkeutuukaan. - See more at: http://kristankirjat.blogspot.fi/2015/08/paula-hawkins-nainen-junassa.html#sthash.gM03PDVm.dpuf

Johanna Holmström - Sulje silmäs pienoinen

"Ensimmäinen laukaus paukahtaa puuhun hänen 
korvansa juureen ja niittaa hänet niille sijoilleen."

kirjan alku

Kaikenlaisten hehkutusten jälkeen olen odottanut Sulje silmäs pienoinen lukemista ja melko hyvin odotuksiin vastattiinkin, vaikka takakannen "hyytävä psykologinen trilleri" yhdistettynä pelottavaan kansikuvaan saivatkin odottamaan jotain vielä hurjempaa, tukka pystyy -menoa.

Kolmekymppisen lapsipsykologi Robinin vierailu pulloon tarttuneen äitinsä luona venyy tahattomasti paljon pidemmäksi kuin Robin olisi itse halunnut, mutta seudun oudot tapahtumat eivät jätä häntä rauhaan ja rankka menneisyys on yhä tiukasti kiinni naisessa. Hänen isoveljensä hämärä kuolema nousee taas esiin ja menneisyyden tukahdetut muistot hiipivät mieleen.

"Kolmas metsän halki kajahtava laukaus saa seurueen jäsenet kokoontumaan paikalle. He jäävät tuijottamaan verta, joka värjää läpimärän sammalikon punaiseksi."

Löysin yllättävän paljon yhtymäkohtia tämän ja Hautalan Kuokkamummon kanssa: molemmissa päähenkilö on jollain tapaa rikkinäinen ja viettää yksinäistä elämää, heidän lapsuutensa on ollut traaginen ja suhde vanhempiin/vanhempaan huono. Metsä on myös iso osa miljöötä; Kuokkamummossa siellä hiippailee nimessäkin mainittu pelottava olio ja Sulje silmäs pienokaisessa lapset leikkivät itku kurkussa suoalueelle, koska on pakko. Lapset ovat myös isosti esillä, mikä on kammotttavaa, koska yhdistän kauhukirjoissa heidät aina kauhuleffojen lapsikuoroihin, jotka kauniin selkäpiitä karmivasti laulavat, kun jotain todella pahaa ja pelottavaa samanaikaisesti tapahtuu. Kylmät väreet.

"Puolen tunnin kuluttua Robin on suihkussa ja väntää veden niin kuumalle, että sitä tuskin sietää. Ihoa polttaa, mutta lämpö ei onnistu sulattamaan häntä kokonaan. Hän palelee niin että tutisee, ja hän tutisee koko illan peitonkin alla. Hän hamuaa Herra Loikkasta, ja pehmokani tiukasti rintaa vasten hän makaa silmät kiinni ja kuuntelee lähestyviä askelia, jotka pysähtyvät Lukaksen ovelle."

Loppujen lopuksi lukukokemus ei muodostunut niin ahdistavaksi kuin kansikuvan (on muuten ihan älyttömän hieno!) perusteella olin varautunut. Kauheasti ei tarvinnut pelätä, vaikka prologia olikin aika karmiva ja asetti siten riman ehkä vähän liian korkealle. Stephen Kingin Vihreä mailikin kirjassa mainitaan. Noin niin kuin by the way. Tykkäsin kuitenkin kovasti ja psykologisen kauhun ystäville tätä ainakin voin heti suositella! Loppu oli odotusten mukaan todella yllättävä.

 "Sulje silmäs pienoinen, annan sulle leppäkerttusen, jos ei kerttu laulakaan, annan korun arvokkaan.", äiti laulaa, ja Robin muistaa.

_______

Johanna Holmström - Sulje silmäs pienoinen

(Hush Baby, 2015)

Otava, 2015
Kannen kuva: Corbis

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★½

Blake Crouch - Wayward Pines - Ei pakotietä (+tv-sarja)

LUE KIRJA & KATSO TV-SARJA

Wayward Pines - Ei pakotietä - Blake Crouch

(Pines, 2012)

Tammi, 2015

Kirjastosta lainattu

"Mies tokeni maatessaan selällään."

kirjan alku 

Melkeinpä parasta on lukea kirja, josta ei ole mitään ennakkokäsitystä. Wayward Pines arvoita olen muutaman hyvin ylimalkaisesti lukenut lähinnä katsoakseni kiinnostaako minua ja todellakin kiinnostaa! Pikkukaupunki jännäri, jossa tapahtuu jotain hämäräperäistä. Juuri tällä hetkellä Wayward Pines tuntuu olevan aika pinnalla ja yksi syy siihen on juuri alkanut tv-sarja.

"Tervetuloa Wayward Pinesiin, aitoamerikkalaiseen unelmaan! 

Ja agentti Ethan Burken pahimpaan painajaiseen."

Salaisen palvelun agentti Ethan Burke saapuu Wayward Pinesin pikkukaupunkiin etsimään kadonneita kollegojaan ja joutuu rajuun kolariin. Tultuaan tajuihinsa Ethan huomaa, että kaikki hänen tavaransa ovat kadonneet. Kukaan ei tunnu uskovan, kuka hän on. Tilanne mutkistuu entisestään, kun Ethan huomaa, ettei hän saa yhteyttä kaupungin ulkopuoliseen maailmaan. Outo sattumus seuraa toistaan, kunnes Ethan on varma, että jotakin on pahasti vialla. Mitä lähemmäksi totuutta hän pääsee, sitä selvemmäksi käy, ettei idyllinen pikkukaupunki ole ollenkaan sitä miltä näyttää. Mutta ei ole Ethan Burkekaan. Takakansi

Kirjan on hehkutettu sopivan varsinkin Twin Peaksin, Lostin ja Salaisten kansioiden faneille. Ja se on itsessään jo paljon luvattu. Loppusanoissa Crouch kertoo inspiroituneensa Twin Peaks-sarjasta kaksitoistavuotiaana ja halunneensa luoda jotain samanhenkistä. Wayward Pinesiä ei olisi ilman Twin Peaksiä ja tosiaan kirja on hieno kunnianosoitus David Lynchin maagiselle luomukselle. Ahmimisreaktiosta tietää milloin kirjassa on sitä jotain - ja tämän kirjan hotkaisee aivan hetkessä. Parilla istumalla se on jo luettu ja itse ainakin jäin kaipaamaan heti lisää!

Waywardin pikkukaupungista tuli välittömästi mieleen elokuva Truman Show. Kaikki Wayward Pinesissa tuntui niin epäaidolta ja luonnottomalta. Tosin vain tämän kirjan lukeneet tietävät miten asioiden laita todellisuudessa on. Toisen mielleyhtymän toi huima sairaalakohtaus, joka oli kuin suoraan Stephen Kingin kirjasta. Piinasta itseasiassa; Karmiva sairaanhoitaja Annie is back. Yllätyin kuinka brutaali kirja oli, en osannut kuvitella ihan niin raisua ja väkivaltaista menoa. Ahdistavuus kasaantui aina vain suuremmaksi loppua kohden ja dystopinen maailmankuva ei tuntunut hyvältä. Karviva kirja. And I like it!

Päähenkilö Ethan Burkesta oltiin tehty erittäin hyvä hahmo. Tarpeeksi kovis, muttei mikään Herra Vahingoittumaton. Miehen osaan eläytyy vahvasti ja kokee jopa samoja tunteita.
"Täällä ei ole kaikki kohdallaan", Ethan sanoi.
"Sitä minä olen yrittänyt..."
"Tarkoitan tässä kaupungissa. Asukkaissa. Teissä. Jotain on vinossa, ja jos luulette, että aioin istua täällä kuin tikku paskassa ja annan teidän kusettaa minua..."

Kerrassaan ovelasti rakennettu juoni. Ethanin raivotessa Wayward Pinesissa siirrytään välillä seuraamaan hänen vaimonsa ja poikansa elämää Seattlessa. Nerokasta näin jälkeenpäin ajateltuna, kirjailija saa lukijan ajattelemaan juuri kuin haluaa, koska lopun paljastus tuli itselleni ainakin ihan puun takaa, vaikka jonkinlainen haisu olikin asiasta aika pian.

Pidän ihan älyttömän paljon tuosta kannesta! Kokeilin katsoa kirjaa toisinpäin eli ns. luonnollisesta kulmasta, mutta se näytti aika tylsältä. Loistava idea kääntää kuva päälaelleen, tulee paljon dynaamisempi vaikutelma. Ja jos jossain on tunnelma kohdallaan, niin juuri kansissa!

Elokuuhun asti saadaan odotella trilogian toista osaa, Salaisuutta.

Tähtiä: ★★★★½

Wayward Pines
TV-sarja
Creator: Chad Hodge
Näyttelijät: Matt Dillon, Toby Jones, Shannyn Sossamon, 
Terrence Howard, Melissa Leo
Draama / Mysteeri / Trilleri

2015 ->
TRAILER

Joku aika sitten alkanutta sarjaakin olen ehtinyt vilkaista muutaman jakson (en halua katsoa pidemmälle kuin kirjan ensimmäisessä osassa mennään, ettei tule turhia spoilereita). Mitä nyt oli mutkat vedetty suoriksi aika rajulla kädellä ja kirjan tunnelmasta ei ollut kauheasti mitään jäljellä. Fiilistä ei luoda rauhassa, vaan asiat juostaan hirveällä kiireellä läpi, jolloin tunnelmakin jää vaisuksi. Sama asia mihin luvattoman monet nykyajan sarjat syyllistyvät. Vähän liian tekemällä tehty.

Heti ensimmäisessä jaksossa tuli melkein kaikki oleellinen selville ja jos nyt Twin Peaksiin halutaan taas lähteä vertaamaan, niin se on sama asia kuin olisi paljastanut Laura Palmerin murhaajan heti pilotissa. Mikä järki? Hyvää materiaalia olisi saanut tehtyä tuosta ajasta, joilloin Ethan (ja katsoja) on vielä pihalla tapahtumista. Jännittävä sarja ainakin on, mutta jännityksen tasoa olisi edelleen voinut kohottaa melkeinpä painajaismaiseksi pienillä viivytyksillä ja epätietoisuudessa pitämisellä.

Kolmas ärsyttävä seikka oli, että kirjassa Ethan vaelteli puolikuolleena pikkukaupungissa, mutta sarjassa parhaassa sielun ja ruumiin voimissa, mitä nyt oli pari naarmua poskella vähän tunnelmaa luomassa. Ei kovin vakuuttavaa. Hyvin oltiin sen sijaan tehty Ethanin vaipuminen epätoivoon, kun kukaan ei tuntunut uskovan häntä ja hänen tarinaansa. Ulkomaailmaan mies ei tunnu saavan millään yhteyttä ja asukkaat vaikuttavat oudoilta. Jopa Ethanin mielenterveyttä epäillään.

Eipä ollut siis kauan loistoidea katsoa sarjaa heti kirjan lukemisen jälkeen, koska pakosti sitä kirjaan vertaa ja harvoin televisiotuotannot onnistuu kipuamaan samalle tasolle. Enemmän olisin sarjasta siis pitänyt pienen välitauon jälkeen. Ei hullumpi, mutta liian monet seikat ärsytti - jos joku ei ylläolevasta tekstistä sitä tajunnut ;)

Tähtiä: ★★½

Frank Peretti - Pimeys laskeutuu

Pimeys laskeutuu - Frank Peretti

(This Present Darkness, 1986)

Aika Oy, 1999
Kansi: R. DiCianni

Omasta hyllystä

"Oli myöhäinen sunnuntai-ilta, kun kaksi työvaatteisiin pukeutunutta hahmoa ilmestyi 
täysikuun valaisemalle valtatie 27:lle lähellä Ashton-nimistä pikkukaupunkia."

kirjan alku 

Lapsena kahlasin läpi kokonaan Perettin seikkailusarjan ja joku aika sitten selvitin, että Frank Peretti on kirjoittanut myöskin aikuistenkirjoja, jotka vaikuttivat erittäin lupaavilta. Pimeys laskeutuu on ensimmäinen Perettin kirjoittama aikuistenkirja, esikoistrilleri.

Ashtonin yliopistokaupunki tulee olemaan hyvän ja pahan taistelukenttä, kun enkelit ja demonit taistelevat pikkukaupungin hallinnasta. Paikallislehden toimittaja Marshall Hogan aavistaa kaupungissa olevan jotain tekeillä ja saa vihiä vaarallisesta salaliitosta, joka pian saa otteen koko kaupungista ja ajaa sen pimeän puolelle. Hänen oma tyttärensäkin on jo vieraantumassa perheestä ja joutumassa mukaan tähän härämäperäiseen liikkeeseen, mutta miten hänet voi pitää turvassa, kun käännyttäjänä tuntuu toimivan yliopiston oma opettaja. Marshall ei voi myöskään kääntyä kenenkään puoleen, sillä kaupungin vaikutusvaltaisimmat ihmiset ovat salaliitossa mukana.

Omalla tahollaan pastori Hank Busche käy taistelua pahaa vastaan. Hänen edeltäjänsä oli aikanaan savustettu ulos virasta ja nyt on Hankin vuoro, sillä hän edustaa hyvää. Salaliittolaiset ovat konneet joukkonsa, mutta kirkonmiehenä Hankilla on omat apujoukot takanaan. Kaikista hän ei ole itsekään täysin tietoinen, mutta korkeampi voima johdattaa häntä tällä raskaalla polulla.

"Hänen lehtensä toimittaja oli pidätetty väärin perustein ja pistetty putkaan koko yöksi, ja jollakin tavalla hän ei enää piitannutkaan siitä. Tämä välkkyvähampainen poliisipäällikkö teki hänestä valehtelijan, eikä hän pannut vastaan. Hän yritti herätellä itseään turtumuksesta ja muistuttaa mieleenssä, mitä asiaa oli varsinaisesti tullut poliisiasemalle hoitamaan."

Uskon, että taistelu hyvän ja pahan välillä olisi tullut hyvinkin selväksi ilman enkelit vastaan demonit asetelmaa, joka tuntui aavistuksen verran päälleliimatulta ja vieraannuttavalta. Olisivathan ne voineet olla tarinassa mukana, mutta niiden osaa olisi voinut hieman madaltaa ja jättää ehkä enemmän salaperäisyyden verhon taakse, niin kauhean suuren roolin sijaan. Reaalimaailma on kun on enemmän minun juttuni, vaikka maagisesta realismista hyvin paljon pidänkin. Pimeys laskeutuu menee kuitenkin jo enemmän fantasian puolelle.

Itse kaupungin asiat kun olivat niin paljon kiinnostavampia: siellä vallitseva täydellinen sekasotku siitä kaikesta juonittelusta ja salaliitto... Tuo kaikki olisi riittänyt minulle vallan hyvin. Demonien ja enkelien näkyvyyttä vähentämällä olisi myös kirjan pituutta saanut hieman lyhennettyä ja paketista olisi tullut paljon tiiviimpi. Muuta negatiivista ei ole sanottavana. Juoni toimi mainiosti, kirja oli jännittävä. Se oli aikalailla sellainen kuin odotinkin.

"Kaikki tuntui olevan oudolla tavalla liikkumatonta. Usva peitti taivaan, aurinko mollotti taivaalla epäselvänä tulisena pallona, ilma oli nihkeän kuuma. Oli hiljaista.
   Silti kukaan ei pystynyt rentoutumaan."

Henkilögalleria on hyvä ja mielenkiintoinen erilaisine tyyppeineen ja pienet vivahteet tekivät heistä hyvin eläväisiä ja niin sanotusti massasta erottuvia. Pahaa ei myöskään voiteta liian helposti, vaan kunnon taisteluja käydään - niin henkisiä kuin fyysisiäkin. Ikään kuin synkkä pilvi leijuu kirjan yllä pahan varjostaessa ihmisten elämää valmiina tekemään uhrinsa elämästä helvettiä.

Entä sortuuko kirja saarnaamiseen? Hieman joo, mutta se on osa Perettin tyyliä, joten se pitää vain kestää. Kirja on kirjoitettu niihin aikoihin, kun new age -liike tuli enemmän ihmisten tietouteen, joten Pimeys laskeutuu on herättänyt myös paljon keskustelua sen uskonnollisesta ja spiritistisestä sisällöstä ja sen totuudenmukaisuudesta. Mutta tämä romaaninhan on fiktiota, eikä kirjoittaja väitä sen olevan muuta, joten miksi tehdä asioista liian monimutkaisia ja ylitulkita kirjaa, ottaa se kirjaimellisena elämänohjeena, kun se ei sitä ole. Pimeys laskeutuu on vetävä romaani.

Tähtiä: ★★★½

Kirjankansibingo: Maisema