3.11.2018

Loppuvuoden Kolme Kovaa


Sen sijaan, että listaisin isommin loppuvuoden lukusuunnitelmia, ajattelin esitellä vain kolme kirjaa, jotka toivon saavani - jos en luettua loppuun, kuvasta löydätte syyn, niin - ainakin aloitettua. Löytyisihän niitä kirjoja kilometripostauksen verran, mutta kokeillaan nyt vähän maltillisempaa lähestymistapaa tällä kertaa. Kaksi kuukautta jäljellä enää tätä vuotta, enkä halua sen kummemmin stressata, että mitä kaikkea pitäisi ehtiä lukea. Lukusaldo tulee jäämään alhaisemmaksi kuin vuosiin, jouduin käydä Goodreadsissakin alentamassa 150 kirjan tavoitetta, sillä vuosi on ollut aika erilainen. Mutta ei tästä mitään nyyhkytarinaa tule, sillä kirjoja on silti kasassa mahtava määrä jo nyt!




Sitten ne Loppuvuoden Kolme Kovaa:





Yösirkus (Erin Morgenstern)

Bones of the Moon (Jonathan Carroll)

Se (Stephen King)


Tarvitseeko noita edes sen kummemmin perustella kuin että haluan viimein lukea ne!

25.10.2018

Matt Haig - Kuinka aika pysäytetään


Olen vanha.
Se on tärkein asia, jonka kerron. Asia, jota todennäköisesti et usko. Jos näkisit minut, luulisit minua varmaankin noin nelikymppiseksi, mutta se olisi täysin väärä luulo.

Olen onnistunut ohittamaan täysin Matt Haigin kirjat, vaikka Radleyn perheen olen joskus omistanutkin ja se on edelleen kilometrin mittaisella lukulistallani. Tänä vuonna suomeksi ilmestyneen Kuinka aika pysäytetään -kirjan aikamatkustusteema kiehtoi sen verran, että kirja pääsi heti tuoreeltaan lukuun ja hieno se olikin!

Takakannesta: Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin ja maailmaa Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää.Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Tom voi yrittää häivyttää mielestään alati kantapäillä vaanivan menneisyytensä, kunhan hän vain muistaa yhden säännön - rakastua ei saa.

Ensinäkemältä Tomia voisi pitää aivan tavallisena miehenä, mutta vuosien kuluessa voisi huomata, ettei hän näytä vanhenevan ollenkaan. Tom on neljäsataavuotias, mutta nelikymppiseltä näyttävä.  Hän kuuluu muiden itsensä kaltaisten kanssa Albatrossi-järjestöön, joka vastapalveluksen hinnalla pitää heistä huolta siirtämällä heidät kahdeksan vuoden välein uuteen paikkaan, jotta he eivät paljastuisi maailmalle. Tom ei ole - omien sanojensa mukaan - mikään seksikäs vampyyri, vaan hän vanhenee siinä missä muutkin, mutta paljon hitaammin. Tärkeää on olla herättämättä huomiota tai nousta keskipisteeksi. Rakastuminenkaan ei ole toivottua, sillä siitä ei koskaan voisi tulla kestävää. Kahdeksan vuoden määräaika umpeutuu väistämättä.

Haig kuljettaa tarinaa hienosti eri aikakausien välillä Tomin muistojen mukaan. Ripotellen kirjailija valottaa Tomin neljänsadan vuoden pituista elämää aina sieltä 1500-luvulta lähtien ja hänen ensirakkaudestaan, josta toipuminen on vienyt aikaa, mutta äkkiä näyttääkin siltä, että sydän voisi olla avoinna uudelle rakkaalle. Hienoja ajatuksia sisältyy ajan ja ikuisuuden pohtimiseen. "Jos voisin olla pelkäämättä sitä, että aika kuluu -- miten eläisin?" Elämä virtaa vääjäämättömästi eteenpäin kohti väistämätöntä loppua, eikä voimalla vyöryävää virtausta vastaan voi uida, mutta voimme tehdä valintoja. Maailma muuttuu, mutta jotkin asiat pysyvät aina samoina ja merkityksellisinä.

"Jos tässä hetkessä tekee väärän päätöksen, se jää kummittelemaan. -- Yksi käännös väärään suuntaan riittää eksyttämään perin pohjin. Se, mitä teemme nykyhetkessä, pysyy luonamme. Se tulee takaisin. Mistään ei voi selviytyä ilman seuraamuksia."

Merkkaan itselleni muistiin Radleyn perheen lisäksi myös Haigin nuorille suunnatut joulukirjat.


Matt Haig - Kuinka aika pysäytetään
(How to Stop Time, 2017)
Aula & Co, 2018
Kirjastosta

21.10.2018

Miten teillä sujuu Sarjakuvahaaste?

Syksy koitti ja vaikka kelit ovat olleet ihmeen lämpimiä, on se pian ohi ja sen myötä myös järjestyksessään toinen blogiaikanani pitämä lukuhaaste eli Sarjakuvahaaste. Jos saldo on vielä nollassa, ei hätää, reilu kuukausi on aikaa kahlata läpi albumeita, sillä pelkästään yhdelläkin voi osallistua mukaan levittämään blogissa tai somessa sarjakuvien ilosanomaan.

Olen ottanut loppukirin ja käynyt kirjastossa lainaamassa viimeisen kasan sarjiksia, jotka haluaisin ehtiä lukea haasteeseen. Minkäännäköistä paniikkia ei ole vaan olen ehtinyt pitkin vuotta lukea suhteellisen säännöllisesti sarjiksia ja koossa onkin jo yli kolmekymmentä teosta eikä sen enempää tasoja haasteessa olekaan. Mutta vauhtia ei hidasteta!



Miten sujuu sarjakuvien ahmiminen? 

Tuleeko jo korvista ulos vai onko 
koko haaste unohtunut kiireiden keskellä?


PS. Teen vielä lähempänä haasteen loppua postauksen, johon oman koonnin tai linkit postauksiin voi käydä laittamassa, niin saan näppärästi niistä koottua yhteenvedon.

16.10.2018

Hel-YA 2018





Pari viikkoa sitten järjestettiin jo toisen kerran Suomessa nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu Hel-YA -kirjallisuustapahtuma Helsingissä, Kulttuuriareena Gloriassa. Sain tapahtumaan kutsuvieraslipun ja ovella sai käteen kirjakassin, jonka sisältä löytyi minun tapauksessa Jennifer Mathieun kirja Näpit irti! ja Nelli Hietalan Kenen joukossa seisot, Miia Martikainen? Lukuihmisen saa aina hyvälle tuulelle antamalla kirjan käteen.😃

Gloriassa oli monenlaista ohjelmaa melkein nonstoppina klo 13-19. Salin puolella käytiin kiinnostavia paneelikeskusteluja ja nähtiin screeniltä kirjailijatervehdyksiä ja aulan puolella oli kaikkea työpajoista virtuaalikirjavinkkaukseen ja pinssien tekoon. Minua kiinnostivat ennen kaikkea paneelit, joten istuin melkein kuusi tuntia tiiviisti penkissä. Pieniä taukoja oli toki paneelien välillä, jolloin ehti vaihtaa kuulumisia tuttujen ja uusien tuttavuuksien kanssa.



KLO 13.00
Nonna Wasiljeff (tänä vuonna ilmestynyt Loukkupoika), K.K. Alongi, (Kevätuhrit-trilogia) ja Helena Waris (Vedenkehrääjä, Linnunsitoja-trilogian toinen osa, ilmestyi syksyllä) aloittavat tapahtuman keskustelemalla dystopiasta ja siitä miten ovat päätyneet kirjoittamaan siitä.

 

KLO 13.45
Laura Lähteenmäki (keväällä ilmestynyt Yksi kevät) ja Anu Holopainen (Sydänhengitystä) pohtivat naisen roolia ja lapsettomuutta satavuotiaan Suomen ajalta. Mukana olisi pitänyt alunperin olla myös Essi Ihonen (Ainoa taivas), mutta hän ei päässyt paikalle.



KLO 14.45
Elina Rouhiainen (Aistienvartija, Väki-trilogian toisen osa, julkaistiin juuri) ja Emmi Itäranta (Kudottujen kujien kaupunki) pääsevät kertomaan viimeisimmät kuulumiset heidän romaaniensa adaptaatioista, sillä Rouhiaisen Väki-sarjasta on suunnitteilla TV-sarja ja Itärannan Teemestarin kirjasta tehdään elokuva, jos kaikki sujuu hyvin. Tästäkin keskustelusta puuttui kolmas kirjailija, sillä Aleksi Delikouras (Nörtti-sarja) ei päässyt paikalle.




KLO 15.30
Tässä välissä jaettiin Demin kirjoituskilpailun palkinnot ja ensimmäistä kertaa jaettiin neljä kotimaisia kirjoja koskevaa YA-.palkintoa, joita oli voinut ennen tapahtumaa käydä äänestämässä.

  • Vuoden YA-hahmo: Corildon
    (Erika Vik: Kaksosauringot-trilogia)
  • Vuoden paras YA-kirjan aloitus: Muistojenlukija (Elina Rouhiainen)
  • Vuoden paras YA-kirjan pari: Mina & Tom
    (Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras)
  • Vuoden paras YA-kirjan kansi: Taikuri ja taskuvaras (Kirjailija: Anniina Mikama, Graafikko: Sami Saramäki) 





KLO 15.30
Päivä vain parani iltaan mennessä, sillä yksi eniten odottamistani keskusteluista oli "Mikä (kaikki) ottaa päähän nuortenkirjakeskutelussa?" Oman näkemyksensä oli jakamassa 15-vuotias Maiju Koivula, tubettaja Mikko Toiviainen (Kalenterikarju), kirjabloggari Katri (Bookishteaparty) ja
kirjailija Sini Helminen (Veden vallassa, Väkiveriset-sarjan kolmas osa, ilmestyi keväällä). He keskustelivat aiheesta itsenäisesti ja käsittelivät YA-kirjallisuutta aika laajastikin ja hauskasti, sillä yleisöltä irtosi naurut monet otteeseen. Oli tosi mukavaa, että YA-kirjallisuuden kuluttajille oli tehty oma paneelin, sillä silloin aiheesta pääsee kuulemaan ihan toisesta, mutta yhtä tärkeästä näkökulmasta. Olisikohan seuravana sitten paneeli, jossa on yhdistetty kirjailijat ja lukijat?

PS. Oot Katri huikee😍



KLO 17.15
Seuraavaksi saatiin lavalle kirjailijat Erika Vik (Nefrin tytär, Kaksosauringot-trilogian päätösosa), Elina Pitkäkangas (RuskaKuura-trilogian päätösosa) ja Magdalena Hai (Kolmas sisar) keskustelemaan fantasian yhteiskunnallisesta tasosta. Tarinan sijoittaminen tuntemattomaan maahan  tuntemattomien olentojen asuttamina mahdollistaa esimerkiksi muukalaisuuden ja erilaisuuden käsittelyn ilman lukijoiden valmiita odotuksia jotain vaikkapa ihmisryhmää kohtaan. Aiheita voidaan käsitellä niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Hai kertoi koonneensa kirjalistaa monimuotoisista henkilöhahmoista ja tuon listan löydät täältä.



KLO 18.00
Lopun huikeasta ohjelmanumerosta vastasivat Salla Simukka (Sytytä valot!/Sammuta valot!) ja Siri Kolu (Kesän jälkeen kaikki on toisin), jotka kysyvät toisiltaan kaiken sen, mitä heiltä ei yleensä kysytä. Simukka ja Kolu ovat niin hyviä ystäviä ja molemmat samalla aaltopituudella, että heidän jutusteluaan oli mahtava kuunnella. Lopussa he paljastivat kirjoittavansa yhdessä trilleritrilogiaa, joka ilmestyy toukokuussa ja jonka ensimmäinen osa kulkee nimellä Kontakti.


Kuusituntinen päivä ei tuntunut olleenkaan niin pitkältä! Hel-YA oli taas kerran lämminhenkinen, täynnä toinen toistaan kiinnostavampia paneeleja. Jos missasit tapahtuman, voit käydä silti tunnelmoimassa sitä Elina Pitkäkankaan ja Sini Helmisen youtube-kanavalla.


Nähdään taas tämän kuun lopussa Helsingin Kirjamessuilla!

11.10.2018

Liv Strömquistin teoksia





Liv Strömquistin teokset ovat aiheensa puolesta varmasti kuuminta hottia tänä aikana kun pinnalla ovat esimerkiksi feminismi, politiikka, luokkayhteiskunta, tasa-arvo ja ilmastonmuutos. Blogeissa olen törmännyt näihin sarjakuva-albumeihin vähän väliä, mikä on huippua ihan senkin kannalta, että todella harvoin mikään  s a r j a k u v a  on niin monella luvussa ja sen jälkeen vielä esiteltynä blogin puolella! Pidän tästä suuntauksesta ja toivon jatkossakin törmääväni vastaavaan ilmiöön.😄


PRINSSI CHARLESIN TUNNE
Kymmeneen lyhyempään sarjakuvaan jaettu albumi pohtii mitä on rakkaus, parisuhde ja avioliitto. Se kyseenalaistaa suhteen valta-asetelmat ja normit, joita emme välttämättä ole edes tulleet ajatelleeksi, sillä ne ovat niin iskostettuja päähämme. Strömquist ehtii samalla tarttua moniin muihinkin kysymyksiin, jotka tarjoavat hauskoja ja huolestuttaviakin oivalluksia: Miksi miesten on mahdoton puhua tunteista? Oliko Ronald Reaganin vaimo kommunisti? Mitä mustasukkaisuus on? Miksi kaikki rakastavat Raymondia, vaikka Raymond vihaa kaikkia naisia?

Albumista poimittua:
  • Lause "miehet saavat avioliitossa pallon jalkaansa" on huuhaata; eron jälkeen miesten fyysinen terveys, psyykkinen hyvinvointi ja itsetunto huonontuvat. Toisinkin kuin naisilla, joihin ero vaikuttaa aivan päinvastoin. 
  • Patriarkaatti loi tilanteen, jossa naiset olivat pakotettuja ajamaan sivellisyyden kulttuuria: nujertamalla oman seksuaalisuutensa he saivat pääsyn yhteiskunnan tauloudellisiin mahdollisuuksiin.
  • "Rakkaudesta" on perinteet hylänneessä, uskonnottomassa ja individualistisessa yhteiskunnassa yksinkertaisesti tullut se asia, joka luo elämään merkitystä.

Strömquist on käyttänyt hyödyksi tutkimustietoa ja haastatteluja, joiden lähteet on merkattu albumiin ylös, jos kiinnostaa tutkia jostain asiaa lisää. Prinssi Charlesin tunne herätti paljon ajatuksia ja tuntemuksia kuten alun neljän todella hyvin tienaavan mieskoomikon vitsien peruselementtien esittely. Ehkä olisi aika päivittää kliseitä? Kaikesta en ollut samaa mieltä ja välillä albumi näyttäytyi hyvinkin kyynisenä, mutta kaiken kaikkiaan vahva suositus.

Prinssi Charlesin tunne







✚   ✚   ✚

 
NOUSU JA TUHO
Nousu ja tuho käsittelee puolestaan kapitalismia, yhteiskuntaluokkia ja varallisuuden jakamista. Se ei ole yhtä napakka paketti kuin Prinssi Charlesin tunne, vaan mielenkiintoni hiipui puolessa välissä. Voi toki johtua siitä, että politiikka - varsinkaan Ruotsin - ei ole erikoisalaani tai varsinkaan suuria intohimon kohteitani. Alun mielenkiintoisen ilmastonmuutos-osion jälkeen siirryttiin ihan liian nopeasti politiikkaan.

Takakannesta: Miksei kukaan puutu maailmanlaajuiseen äärimmäisen rikkauden ongelmaan? Miksi etsimme mindfulnessia itämaisista opeista, vaikka oma länsimainen, kapitalistinen järjestelmämme on historiallisesti täysin ylivoimainen mitä tulee hetkessä elämiseen?

Albumista poimittua:

  • Tosi-TV:ssä työväenluokka esitetään ja dramatisoidaan vajavaisina ja viallisina ihmisinä ja heistä voi tulla "kokonaisia ihmisiä" vain seuraamalla asiantuntijoiden neuvoja, joita leimaavat keskiluokan sosiaaliset arvot. 
  • "Luulen, että menestykseni mediassa perustuu siihen, että... olen aina uskaltanut panostaa johonkin epävarmaan, koska minulla on erittäin hyvin pärjäävien, valkoisten vanhempieni tarjoama taloudellinen perusturva."
  • Globaalin kapitalismin taloudelliset epäoikeudenmukaisuudet ja ahneuden voi nähdä tiettyjen liian rikkaiden sukujen perinnöllisenä psyykkisenä häiriönä.

Sarjakuva onneksi loppuu varsinaiseen herkkupalaan eli asiantuntijoiden ehdotuksiin siitä, kuinka poistaa äärimmäinen vauraus, sillä sehän on valtava maailmanjaaluinen ongelma. Näyttää äkkiä luettuna hassun hauskalta ajatukselta, mutta on siinä ideaa. Strömquistin mukaan 1% maailman väestöstä omistaa enemmän kuin jäljelle jäävät 99%. Se pistää miettimään.

Nousu ja tuho


✚   ✚   ✚


Kiitos Sammakolle näiden kustantamisesta ja lukulistalle jää vielä Strömquistin Kielletty hedelmä.


Liv Strömquist
Prinssi Charlesin tunne (Prins Charles känsla, 2010)
Nousu ja tuho (Uppgång och Fall, 2016)
Kirjastosta

5.10.2018

Lauren Beukes - Zoo City: Eläinten valtakunta




Rikinkeltainen, kaivosjätteen värinen aamunkajo siivilöityy Johannesburgin horisontin ylle ja tunkee ikkunastani sisään. Se on Batmanin merkkini. Tai sitten muistutus siitä, että pitäisi todellakin hankkia verhot.

Kansikuvilla on toisinaan paljonkin merkitystä lukupäätöksen suhteen. Suurin osa lukulistani kirjoista on valikoitunut niiden sisällön perusteella, mutta hetken mielijohteesta tehtyihin päätöksiin on yleensä vaikuttanut vain ja ainoastaan kirjan ulkonäkö. Lauren Beukesin urbaani fantasia Zoo City - Eläinten valtakunta oli jo ennen lukemista houkutellut villillä kansikuvituksella, jonka ajattelin lupailevan synkkää, mutta tapahtumarikasta matkaa.

Takakannesta: Zinzillä on selässään laiskiainen, taito kirjoittaa toimivia nigerialaiskirjeitä ja maaginen kyky löytää kadonneita esineitä. Kun hänen viimeisin asiakkaansa, vanha nainen, kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa, Zinzin on suostuttava tehtävään jota hän inhoaa: etsimään kadonnutta henkilöä. Salamyhkäinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa hänet etsimään kadonnutta teinitähteä ja keikka saattaa olla Zinzin tie vapauteen, pois Zoo Cityn saastaisesta slummista jossa rikolliset eläinkumppaneineen elävät helvetillisen pohjavirran pelossa. Sen sijaan tehtävä sinkoaa Zinzin yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen, jossa hänen on kohdattava elettyjen elämien synkät salaisuudet – myös omansa.

Zoo City on fantasia-palkinnoilla palkittu romaani, jonka maailmassa ihmiset, jotka ovat tehneet rikoksia saavat loppuelämäkseen kontolleen jonkun eläimen merkkinä teoistaan. Eläimelliset ihmiset ovat arvoasteikolla muita alempana ja he asuvat Zoo Cityn slummeissa saaden muiden halveksunnan osakseen. Zinzi on toiminnan naisia, joka ei jää tuleen makaamaan, vaikka hän kohtaakin kiperiä tilanteita pitkin matkaa. Ihastuin laiskiaiseen, jolla oli selvästi omat tiukat mielipiteensä asioista, eikä se pidä niitä vain omana tietonaan. Etenkään hampailla kommunikoidessa ei mikään jää epäselväksi. Olisin mieluusti lukenut enemmän näistä eläimistä, sillä ne ovat kuitenkin erottamattomia oman ihmisensä kanssa.

"Laiskiainen raapaisee olkaani hampaillaan, mikä on sen tapa potkaista minua pöydän alla. Olen ikään kuin erikoistunut mokaamaan sosiaalisissa tilanteissa."

Kansikuvaan pohjautuvat odotukseni synkästä kuvauksesta ihmiskunnan hylätyistä yksilöistä piti kyllä paikkansa, mutta romaani oli humoristisempi. Se oli myös rönsyilevä, yllättävä ja himpun vastenmielinen, mutta loppuun oli päästä ja saatava selko kaikesta! Lauren Beukes on eteläafrikkalainen kirjailija mihin maahan romaanikin siten sijoittuu. Mukavaa välillä saada luetuksi jostain muualtakin maailmalta tulevia kirjoja kuin niistä perinteisistä Yhdysvalloista tai Englannista.

½
Lauren Beukes - Zoo City: Eläinten valtakunta
(Zoo City, 2010)
Aula & Co, 2016
Kirjastosta

1.10.2018

TEATTERISSA: Tainaron

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

Pääsin kutsuvieraslipulla katsomaan Kansallisteatterin Tainaron-näytelmän, joka pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan. Olin hyvin kiinnostunut näkemään, miten niin haastava teksti ja tapahtumien vähyys ja absurdius on saatu toiminaan lavalla. Miten ne kaikki kummalliset tapahtumat ja oudot ötökät on tuotu esille.

Kirjan tapaan näytelmän päähenkilö (Kati Outinen) kirjoittaa kirjeitä jollekin tutulleen ja kertoo Tainaronin maailmasta, joka ei muistuta millään lailla omaa maailmaamme. Tanaronin maailma oli luotu vähin, mutta erikoisin lavastein: katosta roikkuvia lasimaljoja, mekaanisesti liikkuvia ötötöitä vilisii kymmenittäin pitkin Pienen näyttämön lavaa, teltta ja kasvi, joka on ottanut haltuunsa yhden seinustan. Näytelmä ei ainakaan vilissyt kirjan tapaan vauhdilla ohi, vaan se jäi päähenkilön tavoin ihmettelemään ja hämmästelemään monenlaista pientä ja hämmentävää tapahtumaa. Aikansa siinä ihmetteli mukana, kunnes alkoi odottaa jotain uutta kiinnostavaa.

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

"Tainaron ei ole paikka vaan tapahtuma."

Tainaron muuttaa jatkuvasti muotoaan ja niin myös siellä asuvat eläimet ja kasvit. Päähenkilö käy itsekin läpi muutosprosessia ja siihen liittyviä ajatuksia. Kohokohdat muodostuivat oikeastaan Aino Vennan musiikkiosuuksista, jotka tavoittivat tuon häilyvän, oudon ja aavistuksen uhkaavan tunnelman, joka piti näytelmää kasassa. Vennalla on hieno vahva ääni ja kappaleet olivat upeita. Roolitus on mennyt aivan nappiin! Tainaron on pala purtavaksi.

Loistavasti näytelmän tunnelmiin pääsee Älkää luottako kukkiin -videon kautta.

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

ESIINTYJÄT Kati Outinen ja Aino Venna
OHJAUS Essi Rossi
DRAMATISOINTI Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
ESITYSDRAMATURGIA Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU Milla Martikainen
VIDEOIDEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS Milla Martikainen ja Aino Venna
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
MUSIIKKI Aino Venna
ÄÄNISUUNNITTELU Pauli Riikonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...