26.3.2017

Timo Parvela - Kepler62 (osat 1-4)


"Poika otti omenan. Valvomossa istuva iäkäs vartija huokaisi syvään. Arviolta kolmetoistavuotias omenavaras tuijotti röyhkeästi suoraan valvontakameraan"
kirjan alku

Olen ollut hitaasti heräävää sorttia Kepler62-sarjan suhteen. Avaruusseikkailukirjasarjan ovat luoneet ja kirjoittaneet yhdessä Timo Parvela ja norjalainen Bjorn Sortland ja riemastuttava kuvitus on Pasi Pitkäsen varmaa käsialaa. Hän onkin ainut tekijöistä, joka on minulle ennestään tuttu. Mainitaan häneltä nyt vaikka huikea Mörkövahti.

Toisaalta onnittelen itseäni siitä, että luin kirjat vasta nyt, kun käsilläni oli kaikki neljä tähän mennessä ilmestynyttä osaa samalla kertaa. Hulluksi sitä olisi tullut odottamisesta. Tänä vuonna ilmestyvät viimeisetkin osat, joten taattua menoa luvassa vielä parin kirjan verran. Alla kuvaukset kirjoista ja lopussa pohdintaa (hehkutusta) sarjasta.

*  *  *

Kutsu (#1)
13-vuotias Ari pitää huolta sairaasta veljestään Jonista. He elävät maailmassa, jossa luonnonvarat ovat huvenneet dramaattisesti. Vapaa-aikansa veljekset viettävät uuden Kepler-pelin parissa, joka on kaikkien huulilla, ja pääsevät niiden harvojen joukkoon, jotka ovat pelanneet sen läpi. Kukaan ei tiedä mitä pelin viimeisen tason loppuun suorittaneille tapahtuu, mutta siitä kulkee villejä huhuja. Kyseessä ei ehkä olekaan pelkkä peli, vaan kutsu. Mutta kuka on kutsuja ja minne se heidät vie?

Lähtölaskenta (#2)
"On aika. Olkaa kunniaksi ihmiskunnalle." Vanha kenraali Livingstone hyvästelee joukon lapsia, jotka ovat lähdössä tuhoutuvalta maapallolta kauas avaruuteen etsimään uusia elämisen mahdollisuuksia. Sukkula vie heidät avaruusasemalle, jolla tähtipurjehtijat Santa María, Pina ja Niña odottavat matkalaisiaan. Ari pitää huolta pikkuveljestään Jonista ja epäilee, että lähtijöille ei ole kerrottu aivan kaikkea tulevasta tehtävästä. Edessä on matka tuntemattomaan.

"Kukaan lähelläni ei puhu siitä, mutta olen pitkään pohtinut, onko maailmamme tuhoutumassa lopullisesti. Meitä on liian paljon, sääolosuhteet ovat liian huonot, ihmiset ovat sotineet liikaa, bakteerit ovat vastustuskykyisiä. Tunnelma ei niin sanotusti ole huipussaan."

Matka (#3)
14-vuotias Marie on rikkaan asetehtailijan tytär. Hänkin onnistuu apua saatuaan pelaamaan Kepler-pelin loppuun, ja hänet lennätetään Nevadaan, Area 51:lle. Hän saa erityiskoulutusta aseidenkäytössä ja miettii, miksi se on niin tärkeää. Hän tapaa Arin ja Jonin sekä Olivian, joukon johtajan, jonka erityisalaa on lääketiede. Marie löytää avaruusolion, Kuiskaajan, jota pidetään vankina Area 51:llä ja joka varoittaa häntä lähtemästä avaruusmatkalle. Marie ilmoittaa, ettei hän halua lähteä mukaan, mutta hänet huumataan ja lähetetään matkaan vastustuksesta huolimatta.

Pioneerit (#4)
Avaruusalus saapuu vihdoin määränpäähänsä. Kepler 62e osoittautuu elinkelpoisemmaksi planeetaksi kuin lapset Maasta lähtiessään kuvittelivat. Paratiisissa on kuitenkin varjonsa - yksi miehistöön kuuluvista lapsista sairastuu vakavasti. Lisäksi ryhmä löytää jälkiä muista elollisista olennoista. Keitä tai mitä ne ovat? Ovatko ne ystävällisiä vai vihamielisiä?

*  *  *

Kepler62 on sellainen sarja, että oksat pois! Osat ahmii yhdeltä istumalta ja ne sopivat kaikille lapsille/nuorille sukupuolta katsomatta - sekä nähtävästi vähän vanhemmallekin lukijalle 😆 Sarjan dystopinen maailma on synkkä maapallon vedellessä viimeisiään, mutta siinä on nasevaa huumori, joka keventää tunnelmaa. Tarina koukuttaa ja se on hyvin tapahtumarikas seuratessaan lasten jännittävää matkaa avaruuden halki.

Pitkäsen upea nelivärikuvitus on visuaalisesti järisyttävän näyttävää työtä. Se ottaa paljon tilaa ja voimakkaat, kokoaukeamankin kuvat kuljettavat vauhdikkaasti tarinaa eteenpäin omalta osaltaan. Toivottavasti tämä kuusiosainen sarja päätyy vielä joskus vaikka samojen kansien väliin.

Omista ennakkoluuloista on sanottava sen verran, että scifi ja avaruus ovat sellaisia termejä, jotka yleensä saavat minut kiertämään kirjan kaukaa, mutta Kepler62:en kutsuhuuto oli sen verran voimakas, että ne oli luettava. Nyt on vain kiltisti odotettava tulevia viimeisiä osia.
__________________________________________


Kepler62 -sarja:
Kutsu (2015)
Lähtölaskenta (2015)
Matka (2016)
Pioneerit (2016)
Teksti: Bjorn Sortland ja Timo Parvela
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Wsoy, Kirjastosta

23.3.2017

Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat


"Tämä tarina alkaa pihajuhlista", Clementine sanoi. Mikrofoni voimisti ja
silotti hänen äänensä, teki sen arvovaltaisemmaksi, aivan kuin sitä olisi
jotenkin käsitelty. "Tavallisten naapurusten pihajuhlista tavallisella pihalla."
kirjan alku

Olen pitänyt hurjan paljon lukemistani Liane Moriartyn kirjoista, joista ihan lemppareiden joukkoon päätyi Mustat valkeat valheet. Näennäisen kepeän kerronnan taakse kätkeytyy todella rankkoja juttuja, mutta kirjailija ei päästä lukijaa ahdistumaan liikaa. Järkyttäviin ja kipeisiin asioihin tullaan Tavallisissa pikku pihajuhlissakin törmäämään.

Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira. Eihän mikään ei voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes menoa kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti, Clementine, voi heittää hetkeksi mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman Erika kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä, Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio hervahtaa vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä. Takakansi

Tuota tapahtumaa ei tietenkään paljasteta, vaan koko kirjan idea on sen selviäminen hiljakseen. Kirjassa keskitytään tapahtumaa edeltäneeseen aikaan sekä siihen miten asiat muuttuvat tapahtuman jälkeen. Ihmis- ja parisuhteet muuttuvat, jollain nousee syyllisyys pintaan. Käydään läpi tapahtuma, joka voisi sattua oikeastaan kenelle vain. Tapahtuman kertomista pitkitettiin liian kauan, koska siihen mennessä odotukset olivat kasvaneet todella isoiksi, eikä kirja pystynyt niitä lunastamaan. Parisataa sivua kun odottaa, niin lopputuleman pitäisi olla jotain hurjaa ja mullistavaa. Kirjan paras ja mielenkiintoisin osuus alkoi vasta tuon paljastuksen jälkeen ja sitä olisin jaksanut pidempäänkin lukea!


Alussa oli sen verran käynnistymisvaikeuksia, että välillä oli hankala palauttaa mieleen kuka on kenenkin puoliso; ongelma, johon en ole törmännyt muissa Moriartyn kirjoissa. Naishahmot olivat mieleenpainuvia ja omia persooniaan, mutta miehet jäivät värittömiksi. Tavalliset pikku pihajuhlat on kirja vanhemmuudesta ja ystävyydestä sekä niistä ihan arkisista pikku asioista. Luotettavaan tyyliinsä Moriarty kuljettaa lukijansa monen erilaisen suhteen läpi näyttäen elämän värikästä kirjoa.

Lopputulema: Mustat valkeat valheet on edelleen minulle The Kirja, mutta Moriartysta tykkääville voin huoletta suositella tätäkin. Itse tykkään kovasti Moriartyn tyylistä, mutta tarina ei yllä edellisten kirjojen tasolle. Kirjan luettua selkiytyy kansikuvankin tarkoitus, joka totta puhuen ennen sitä näytti pelkästään ihan kivalta. Nyt pidän siitä jo paljon enemmän, kun tiedän kannen välittämän tarinan.
________________________________________________


Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat
(Truly Madly Guilty, 2016)
Wsoy, 2017
Arvostelukappale

22.3.2017

Metsien kätkemä: Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin


"Luonto. Tarinat. Ikiaikainen viisaus. Niiden parissa olemme
viettäneet intensiivisesti vuoden päivät ja kokemuksemme
on paketoitu tämän kirjan kansiin."
kirjan alku

Tietokirjat eivät ole ominta alaani, mutta silti lähdin aran kiinnostuneena mukaan Oksan hyllyltä -blogin Lumoava luonto -haasteeseen, jossa tämän päivän aikana eli maailman vesipäivänä postataan jostain luontokirjasta. Valikoin lukemiseksi muutenkin lukulistalta löytyneen Metsien kätkemä -luonto-oppaan, jota ovat olleet tekemässä Reetta Ranta: taiteen maisteri ja tuottaja-tarinankertoja, jonka voimahaltijoita ovat hirvieläimet ja olkapäällä keikkui pienenä lemmikkivaris sekä Antti Huttunen: markkinointiekspertti ja internetin Nuuskamuikkunen, Retkipaikka-blogin perustaja. Blogia olen ennestään käyttänyt omien retkikohteiden suunnittelussa.


Metsien kätkemä on alunperin esitetty tv-sarjana, mutten ole sitä katsonut, joten kaikki oli uutta ja jännittävää. Rannan ja Huttusen sekä Luna-koira matkassa pujahdamme luontoretkelle Suomen kauneimpiin luontokohteisiin. "Pääset tutustumaan Saaristomeren salaisuuksiin, Lohjan lehtoihin ja Suomen kauneimpaan puuhun, pyhään Paavolan tammeen. Ahvenanmaan aarteiden kautta jatketaan Kainuun korpimaille ja edetään pohjoiseen Lemmenjoelle." Matkaa siivittävät tarinat ja mytologia.


Kuvailevuus luo tuntee, että lukisi tarinaa. Tuntuu kuin itsekin olisi mukana kaljaasi Ingassa kainuvilla aalloilla. Erityisen kiehtova on tarina lähes 500 vuotiaasta Paavolan tammesta, Lohjalla. Tammessa on ajateltu olevan maagista voimaa. Kalevalassa se yhdistää maan, taivaan ja tuonelan. Sanonta "koputtaa puuta" tulee juuri siitä, että tammen tuoman onnen uskottiin siirtyvän henkilöön, joka sitä koskee. Sitten on Paasvesi Saimaalla, joka houkuttelee ufoturisteja. Aina oppii uutta ja tässä tapauksessa paljon kaikenlaista ja vieläpä hyvin miellyttävällä tavalla.

"Kasnäsin satamakahvilassa juomme toiset aamukahvit ja juttelemme merestä.
Antti ei ole meren ystävä. Hän on järvimiehiä, tykkää siitä että vastaranta
on näkyvissä. Reetta ajattelee juuri päinvastoin - häntä kiehtoo aava ulappa
ja sen takana oleva tuntematon."


Kunkin kappaleen lopussa on tiivistys esitellyistä kohteista kiinnostuneilla esim. yöpymismahdollisuuksineen sekä kartta. Kirjassa on upeat, isot kuvat, joista tunnelma välittyy vahvasti ja luonnon maagisuuden voi aistia. On se luonto vaan niin kaunis. Tähän kirjaan tulen vielä varmasti palaamaan seuraavia retkikohteita miettiessäni.

Nyt tekee mieli lähteä metsään samoamaan ja tutkimaan kaunista ja monipuolista luontoamme! Luonnossa nähdään!
____________________________________________________________________________________

★½
Metsien kätkemä: Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin
Reetta Ranta
Gummerus, 2016
Lumoava luonto -luontokirjahaaste
Kirjastosta

19.3.2017

Joyce Carol Oates - Tavallinen rakkaus


"He tulivat esiin pensaikosta maantien vierellä."
kirjan alku

Tavallinen rakkaus -kirjan kansien väliin on kerätty 12 novellia neljästä Joyce Carol Oatesin kokoelmasta. Sain luettua niistä vain 6 novellia eli puolet koko kokoelmasta, enkä alunperin ajatellut laittaa mitään merkintää siitä tänne, mutta novellihaasteen takia julkaisen nyt sitten kuitenkin postauksen. Jääpähän tänne blogiin joku todistusaineisto siitä, että novellejakin on tullut luettua 😅

Kokoelmasta Upon the Sweeping Flood (1966)
Mies joka muuttui patsaaksi -novellissa kolmetoista vuotias tyttö ja vanhempi mies ovat pakosalla varastettuaan kassasta rahaa. "Mies oli kertonut, että koko ikänsä hän oli yrittänyt ponnistella ylöspäin, mutta aina hänet oli tuupattu takaisin alas. Vaikka tyttö oli vasta kolmetoista, hän ymmärsi kyllä haratan eron, joka vallitsi hänen oman maailmansa ja toisaalta elokuvien sekä elokuvalehtien hänelle lupaileman maailman välillä, ja hän tunsi katkeruutta rinta rinnan tuon toisen maailman silmittömän ihailun kanssa." Tarina saa edetessään väkivaltaisia piirteitä.

Tulvan kohotessa esittelee meille Walter Stuartin, joka isänsä hautajaisten jälkeen on palaamassa perheensä luo kotiin, mutta joutuu apulaisseriffin pysäyttämäksi. Hurrikaani on iskemässä ja mies kehottaa Stuartia palaamaan kaupunkiin. Stuart jatkaa hänestä välittämättä matkaa.


Kokoelmasta The Wheel of Love (1970) 
Novellin Minne menet, missä olet ollut? päähenkilö on Connie, joka mielellään pitää hauskaa tyttökaveriensa kanssa käyden välillä varttuneempien nuorten kantapaikassa. "- Mikset sinä pidä huonettasi siistinä niin kuin sisaresi? Millä sinä olet tukkasi laittanut - mikä hitto täällä lemuaa? Hiuslakka, niinkö? Et kyllä näe sisaresi käyttävän sitä töhnöä." Asiat kuitenkin saavat suuremmat mittasuhteet kuin hän oli tarkoittanut. Hurja novelli, mutta pidin siitä eniten. Pituuttakin oli mukavasti, joten tarinaan ehti hyvin päästä sisään.
 
Toipilasaikaa -novellissa mies on päässyt sairaalasta kotiin toipumaan. Muistamattomuuden hysteria on mennyt ohi ja hän yrittää sopeutua nykyiseen olotilaansa. Pahoinpitelijän kertoja on tullut sairaalaan katsomaan isäänsä. Todella hämmentävä, muutamien aukeamien pituinen tarina.

Kokoelmasta Marriages and Infidelities (1972) 
Sen sijaan Pyhä avioliitto on pitkähkö kertomus Howard Deanista, joka uusin projekti on Connell Pearcesta kertova kriittinen elämäkerta. Hän on menossa tapaamaan tämän leskeä tutustuakseen runoilijan runsaaseen tuotantoon.

Oates novellit ovat rujoja, niissä on samaa vastenmielisyyttä kuin Jim Harrisonin Syystarinoissa. Huomaan olevani jälleen mukavuusalueesta kaukana molempien, novellimuodon ja sisällön, suhteen. Analyyttisemman otteen toivossa suosittelen kurkkaamaan Suketuksen postaukseen. Minä sen sijaan pidättäydyn vastedes Oatesin hienoissa romaaneissa.
_______

★½
Joyce Carol Oates - Tavallinen rakkaus
Otava, 1966-74
Päällys: Seppo Polameri
Novellihaaste
Omasta hyllystä

17.3.2017

Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti


"Samana aamuna, jolloin Muumipeikon isä sai joen yli vievän
sillan valmiiksi, keksi pikku otus Nipsu erään kummallisen asian."
kirjan alku

Blogihistoriani aikana tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun luen jonkun kirjan uudelleen. Yleensä käy niin, että haaveilen vanhojen suosikkien uusintalukemisesta, mutta haaveeksi se sitten lopulta jääkin. Muumi-kirjat ovat tähän tarkoitukseen sopivan matalakynnyksisiä aloittaa ja niissä on ihanaa elämänfilosofiaa, joka väkisinkin tarttuu - ainakin hetkeksi.

Muumilaaksossa on rauhallista. Uusi silta on vasta maalattu, Muumipeikko kalastelee helmiä ja Muumimamma järjestelee näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille. Mutta sitten puhkeaa myrsky, ja muitakin pahaenteisiä merkkejä alkaa näkyä. Joku järjestää Muumimamman hillopäärynät ja Muumipeikon helmet suureksi tähdeksi, jolla on pitkä pyrstö. Piisamirotta puhuu kauheita tulisesta tähdestä, joka voi tehdä kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä kysymään neuvoa Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Siitä tulee pitkä ja vaarallinen matka. Takakansi

Muumipeikko ja pyrstötähti on ahdistavin muumi-kirja sen maailmanlopun tematiikan vuoksi. Ajankohtaisuus on hyvinkin tätä päivää ja rinnastettavissa nykymenoon. Kuitenkin kaiken tuon jälkeen on sanottava, että kirja on pääosin hyvin hupaisa. Tove Jansson on kirjoittanut valloittavaa huumoria ja hassuja dialogeja kuten Nuuskamuikkusen ja Nipsun keskustelut koskien materialismia:

"- Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa
niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni,
ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.
- Minä olisin voinut pitää ne selkärepussani, Nipsu sanoi synkeänä. Ei ole olleenkaan
samaa vain katsella asioita kuin koskettaa niitä ja tietää ne omikseen." 



Niiskut ovat ensimmäistä kertaa mukana ja Niisku ainakin haluaa aina vain kokoustaa ja keskustella asiasta kuin asiasta. Pikku-Myy sen sijaan kirjasta puuttuu kokonaan. Hilpeyttä aiheuttaa hemuli, joka välittää vain postimerkeistään ja hyönteisten keräilystä: "- Olenko minä pelastanut teidät? hemuli kysyi hämmästyneenä. Ei se ollut tarkoitukseni. Minä etsin eräitä hyönteisiä, jotka melusivat tuolla alhaalla."

Maailmanloppukaan ei syrjäytä hänen tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä olevaa postimerkkikokoelmaa: "Hemuli oli ainoa, joka ei ihmetellyt, että maailma oli vielä olemassa. Hän kantoi postimerkkikansionsa alas hiekalle ja sanoi: - Nyt minä järjestän sen seitsemännen kerran. Ja jos joku vielä panee toimeen hulinoita, en tiedä mitä teen!"

Hahmogallerian pessimistisimmälle olennolle eli Piisamirotalle naureskelin ja osa siitä taisi olla naurua myös itselleni - olenhan aina välillä aikamoiseen pessimismiin taipuvainen. Uskon, että jokainen voi löytää kirjan jostain hahmosta pilkahduksen itseään tai sitten pieniä piirteitä vähän kustakin. Muumipeikolla on luja ja vankkumaton luotto muumimammaan - maailmanlopun äärelläkin. Äiti varmasti tietää miten kaiken voi pelastaa.


Jos kiinnostaa tietää, miten muumit päätyivät asumaan Muumilaaksoon, kannattaa lukea ensimmäinen muumikirja nimeltä Muumit ja suuri tuhotulva. Siitä myös näkee miten erinäköisiksi Jansson on muumit piirtänyt verrattuna nykypäivänä tunnettuihin pyöreänenisiin pulluroihin.
______________________________________________


Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
(Kometjakten, 1955)
Uudelleen luettua -haaste 
Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste
Omasta hyllystä

16.3.2017

Chilikeittoa pestoleivän kera / Unelmakuolema



On jo pitkä aika edellisestä postauksesta, kun mitään sopivaa ruokaa ei ole kirjoissa tullut vastaan, mutta nyt viimein pääsen jatkamaan Ruokaa romaaneista -postaussarjaani. Ja tälläkin kertaa lähinnä kuvien muodossa.

"Lauantaina Lucia tilasi ravintola Barracudassa chili-katkarapukeittoa pestoleivän kera. Sen annoksen hän tilasi usein lounaakseen. Lucia odotti jo tutuksi tullutta kokemusta. Kun kastoi basilikantuoksuisen leivänsyrjän kermaiseen sakeuteen, kielen makunystyihin ehti vasta jälkikäteen chilin makea poltto."

Chili-katkarapukeitto on ainakin minulle jo aika paljon normaalia kotiruokaa eksoottisempi vaihtoehto varsinkin kun sen kanssa on herkullista pestoleipää. Tosi hyvin ne sopivat yhteen ja ruoka oli yksinkertainen tehdä. Ehdottomasti uudemmankin kerran tulen nämä kokkailemaan.

Muut sarjan postaukset löydät täältä.


14.3.2017

TTT 16. Kirjat jotka haluaisin tuoda blogiin


Tätä postausta varten piti käydä läpi omia vanhoja lukupäiväkirjoja ja muita listauksia, oli muuten hyvin hauskaa puuhaa! Alla oleva listaus sattui sopivaan väliin, sillä tänä vuonna on menossa Uudelleen luettua -haaste, joten nyt minulla on loistava syy viimein tarttua joihinkin jo luettuihin uudelleen, sillä minä en tunnetusti salli itseni lukea kirjoja toiseen kertaan. Yritän kovasti päästä tuosta päähänpinttymästä eroon ja yhden muumi-kirjan luinkin tässä taannoin uudelleen, toivoa on! Itselle tärkeät kirjat olisi mukava tuoda blogiin, jotta niistä jäisi jokin konkreettinen jälki ja parhaassa tapauksessa joku ehkä innostuisi vinkkauksistani niin paljon, että lukisi kirjan. Tämä postaus toimikoon alkulämmittelynä.


Kurjat
Lyödään nyt heti alkuun kovat pöytään eli Kurjat, se kaikkien aikojen hienoin kirja. Tarvitseeko tätä edes mitenkään muuten perustella? Ehdoton lempparini, mutta jostain syystä uudelleenluku pelottaa. Kurjista innostuneena luin Pariisin Notre-Damen, joka ei miellyttänyt sitten yhtään loputtomilla rakennusjaaritteluilla. Meren ahertajat oli jo parempi lukukokemus, joten muutkin Hugon kirjat haluaisin lukea. 


Millenium-trilogia
Muistan kuinka koukuttuneena ahmin koko trilogian läpi hyvin nopeassa ajassa ja siitä lähtien on mieleni tehnyt päästä rajuun ja villiin, mutta ah niin koukuttavaan kyytiin uudemmankin kerran. Varsinkin ensimmäinen osa oli kuin huumetta minun (harmaille) aivonystyröilleni.


 Luolakarhun klaani
Minun silmissäni tämä on jo aika legendaarinen teos, johon liittyy niin paljon muistoja, naurukohtauksia ja käsimerkkejä. Kirjallisista ansioista en sano mitään, mutta hyvin viihdyttävä, eikä pituus ole mikään ongelma. Aikamoinen monitaituri tuo Ayla.


Jacqueline Wilsonin kirjat
Rakastin näitä nuorena ja olen todennut rakastavani onneksi edelleen. Lapsi sisälläni hihkuu aina innosta näiden äärellä, eikä Wilsonin kirjoja juuri blogimaailmassa vilahtele (vink vink). No kohta toivottavasti näkyy, kun kahlaan koko tuotannon läpi :D Tai ainakin haaveilen kahlaavani.


Monte Criston kreivi
Jännittävä ja mielenkiintoinen klassikko, jolla on hieno sanoma vielä kaiken lisäksi. Sen verran vaikuttava lukukokemus oli, että muistan vieläkin aika hyvin kirjan sisällön.


Jumalat juhlivat öisin 
Tämä oli erittäin hyvä, parhain Donna Tarttilta lukemani, mutta ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa todella monta vuotta. Ja siis hyviä ovat myös Pieni Ystäväni tai Tikli. Olisi mielenkiintoista ottaa selvää onko aika kullannut muistot vai pitääkö haalistuneet muistikuvani paikkansa.


Geishan muistelmat
Geishan muistelmat oli ihana matka eksoottisempaan ympäristöön ja nimensä mukaisestikin geishojen maailmaan. Erittäin kiehtova ja vivahteikas kirja, eikä tästä tehty elokuvakaan hullumpi ole.



Potterit
Kaikkihan nyt Potterit tietää, mutta haluaisin silti tuoda tänne blogiini omia fiiliksiäni. Tähän tapaukseen löysin muuten oivan kiertotien: viime vuosinahan on ilmestynyt uudet, kuvitetut painokset Pottereiden ensimmäisistä parista kirjasta, joten niiden lukeminenhan ei tavallaan edes ole uusintaluku...? :D Näin minä olen päättänyt asian ajatella ja kirjat on jo pistetty tilaukseen. Viimein!


Eedenistä itään
Hullaannuin ja huumaannuin. Haluan rakastua tähän uudelleen.
Steinbeckin nimeä varjostaa nykyään hieman huonot kokemukset Helmestä ja Hiiriä ja ihmisiä -romaaneista. Sen sijaan Vihan hedelmät on hieno. Hyllyssä tosin odottaa monta lukematonta Steinbeckiä, joten päädyn varmasti tutustumaan niihin ennen kuin suunnittelenkaan Eedenistä itään uusintalukua.


Nalle Puh
Konstailematon ja kerrassaan vastustamaton Nalle Puh ilahdutti suuresti aikoinaan ja viihdytin muutakin talon väkeä lukemalla hauskoja pätkiä kirjasta. Todellinen hyvänmielenkirja!


Jälleen kerran listasta olisi saanut helposti pidemmäkin, sillä nyt ainakin jäi pois Kotiopettajattaren romaani, Naurujen maa, Pikku prinsessa, Tätien sadut, Muumit, Tuulen varjo sekä John Irvingin tuotanto siltä osin kun se ei blogissani ole. Listaa tehdessä alkoi heti syyhyttää päästä rakkaiden kirjojen pariin ja ihan varmasti joskus palaankin.
 
Luetko sinä lempikirjoja uudelleen?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...