30.6.2014

Ruth Rendell - Kolmas kerta


Kolmas kerta - Ruth Rendell
(A Guilty Thing Suprised, 1970)
Book Studio, 1977
Omasta hyllystä

"Kun Quentin Nightingale aamuisin lähti töihin Lontooseen, 
hänen vaimonsa nukkui aina sikeästi."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 4

Valinnanvaraa olisi ollut, mutta jostain syystä päädyin tähän kirjaan, jonka nimi ei kovin omaperäiseltä kuulostanut. Suurin syy oli, että halusin tutustua tähän "kuuluisaan" komisario Wexfordiin, mutta olisi ehkä sittenkin pitänyt valita Rukoile, sinä viaton, jota alunperin ajattelin.

Elizabethin ja Quentinin avioliitto ei mihinkään suureen, intohimoiseen rakkauteen perustu ja pakolliset päivälliskeskustelutkin sujuvat hyvin, kunhan aiheena on sää, ja vain ja ainoastaan sää. Syyskuun pimeänä yönä Elizabeth lähtee tavanomaiselle kävelylleen kartanon puistoon, mutta päätyykin kauemmas, sillä hänen ruumiinsa löytyy läheisestä metsästä. Komisario Wexford alkaa tutkimaan tapausta.

Wexford itse on käsittämätön henkilö: hän on poliisi, joka kuitenkin jutteli kaikkien halukkaiden kanssa tutkimusten etenemisestä ja mahdollisista teorioista. Hyvin ammattimaista. Faktat ja epäilyt tiesi varmaan jokainen kyläläinen. Wexford ei vaan tuntunut tajuavan pitää mitään tietoa itsellään. Tutkimuksen johtolangat oli aika olemattomia ja henkilöiden elämä tuntui jollain tapaa loppuneen murhatutkimuksen alettua ja he ikäänkuin elivät kuulusteluja varten. Tai ainakin sain sellaisen kuvan kirjaa lukiessa, vaikka ei heillä mikään järin jännttävä elämä ollut ennen murhaakaan. Ehkä se kaikki kiikasti siitä: mielenkiinnottomia henkilöitä. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa miten heille käy.

Juoni ei mennyt kohdallani ihan putkeen, sillä totuutta yritettiin niin kovasti peitellä ja vakuutella aivan toista, että arvasin homman nimen jo heti alkuun, jonka takia kiinnostukseni väheni huomattavasti. Loppukaan ei yhtään paremmin sujunut kirjan kannalta; Sen vesitti täysin se, että juttu olisi kuitenkin seuraavana päivänä ratkennut, vaikka komisario Wexford ei olisi sitä tajunnut. Ja se minkä perusteella hän jutun selvitti on hiukan kyseenalainen - ei mene minulle läpi.

Syyllinenkään ei ollut minun silmissä uskottava, ainakaan sen valossa minkälaisen kuvan tästä henkilöstä annettiin. Mikään ei osoittanut, että kyseinen henkilö olisi syyllinen - ei edes jälkeenpäin. Ainoastaan hatara perustelu teon motiiviksi, jota on vaikea niellä. Tulin siihen johtopäätökseen, että olen tottunut Agatha Christien älykkäisiin murhaajiin ja monimutkaisilta tuntuviin suunnitelmiin, että tämä idioottimaisen tyhmä murhaaja oli jo liikaa.

Kolmannen kerran viimeiset lauseet jättivät kaiken lisäksi karvaan maun suuhun, sillä kirjailija oli selvästi pyrkinyt todella dramaattiseen loppuun, mutta verrattuna kirjan muuhun olemattomaan jännitykseen, se meni yli. Teki mieli nauraa sen sijaan, että olisin kauhistunut, mikä taisi olla niiden lauseiden haluttu tarkoitus. Sorry. Vaikka takakannessa yritettiinkiin vakuutella, että Englannin johtava rikoskirjailija, niin tuomioni on, että todella heikko genrensä edustaja. Taitaa siis jäädä lukematta lukupinossa odottava Rendellin Rukoile, sinä viaton - ainakin tämän haasteen osalta.

Huhhuh, mitä tylytystä.
Positiivisena asiana voisin loppuun sanoa......hmmm........kirjan pituus! 188 sivua :D

Tähtiä:




24.6.2014

Agatha Christie - Ikiyö


Ikiyö - Agatha Christie
(Endless Night, 1967)
WSOY, 1969
Omasta hyllystä

"Lopussani on alkuni..."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 3

Kyse ei ole mistään perinteisestä Christiestä, jossa Poirot tai Marple ratkoisi rikosta suuressa kartanossa. Nytkin on suuri talo mukana, mutta kyse on maineikkaan arkkitehdin suunnittelema viimeinen mestariteos. Talo ei synny onnellisiin olosuhteisiin, sillä paikkaa varjostaa mustalaisten kirous. Ikiyö eroaa Christien aiemmasta tuotannosta, sillä se keskittyy ihmisen psykologiaan, sen sijaan, että joku etsisi johtolankoja ja haastattelisi ihmisiä rikoksen selvittämiseksi.

Mike ja Ellie kohtaavat ensi kertaa huutakaupassa ja siitä alkaa heidän yhteinen taipaleensa, joka ei suinkaan pääty onnellisesti naimisiinmenoon ja yhteisen talon rakennuttamiseen. Mike on elämästä kaiken irtiottava mies, joka on tehnyt hanttihommia vähän sinne sun tänne, mutta päättää viimein asettua aloilleen - ainakin hetkeksi - Ellien kanssa, jonka tausta on aivan toisenlainen. Ellie on hento ja rakastettava, joka on elänyt lähes koko elämänsä suojeltua elämää. Aviomies ehdokkaat on perhe hänelle valinnut, sillä Ellie kuuluu hyvin rikkaaseen sukuun, eikä tuo suku pidä onnenonkijoista.

Agatha Christie on ihan omaa luokkaansa huijaamaan lukijaa. Hän antaa paljastukseen saakka lukijan olettaa jotain, joka osoittautuukin ihan vääräksi. Ikiyössäkään ei tullut missään vaiheessa alkaa epäillä tiettyjä asioita, vaan niitä piti ihan itsestäänselvyyksinä. Huomio kiinnittyi aivan toissijaisiin juttuihin, niin kuin kirjailija olikin varmasti tarkoittanut.

Ikiyö onnistui yllättämään ja alun hämmennyksen jälkeen totesin pitäväni tästä Christien kokeilusta kirjoittaa aivan toisella tavalla. Juoni eteni sujuvasti ja alku muistutti enemmänkin "tavallista" tarinaa kuin dekkaria, kunnes jännitys virtasi sivuille vaivihkaa. Henkilöihin en varsinaisesti kiintynyt, mutta se on minulle hyvin yleistä Christietä lukiessa (paitsi Poirot ja Marple on parhaita). Henkilöt kun eivät yleensä kovin rakastettavia ole ja samaistumispintakin on olematon. Tämä on siis tässä tapauksessa hyvä asia: voi rauhassa arvailla kuka on murhaaja, kun ei ole niin upoksissa tarinaan.

Kansissa on muuten ainesta Vuoden hirvein kansi -kisaan, mitään noin järkyttävää en olekaan hetkeen nähnyt. Ihme tuherrusta. Perinteisiä Christien dekkareita lukeneelle suosittelen tätä kirjaa, mutta kirjailijaan ensikertaa tutustuminen kannattaa aloittaa ehkä jostain toisesta kirjasta, sillä tämä tosiaan eroaa hyvin paljon kirjailijan muusta tuotannosta.

Tähtiä:




21.6.2014

Sarah Waters - Silmänkääntäjä


Silmänkääntäjä - Sarah Waters
(Fingersmith, 2002)
Tammi, 2006
Päällyksen kuva: Jeff Cottenden
Omasta hyllystä

"Siihen aikaan minun nimi oli Susan Trinder."
kirjan ensimmäinen lause

Onneksi en muuten vaivautunut ottamaan sen enempää selvää kirjailijasta ennen kirjan lukemista, sillä olisin varmasti muuten tajunnut paljon enemmän etukäteen, mutta nyt kaikki tuli täytenä yllätyksenä.

Eletään Lontoossa vuotta 1862 ja alku on hyvin olivertwitmäinen: Sue Tripher on orpo tyttö, joka on kasvanut pikkurikollisten parissa ja oppinut itsekin varastelemaan. Sue pitää talon emäntää, hyvätahtoista rouva Sucksbya, kuin omana äitinään. Luvassa on kuitenkin maisemanvaihdos, kun Gentleman, komea ja älykäs - hieman pelättykin - varas tulee ehdottomaan rouva Sucksbylle erittäin rahakasta sopimusta, jonka juoneen Sue liittyy.

Sue päätyy suureen ja kolkkoon maaseutukartanoon, jossa asuu toinen orpotyttö, neiti Maud yhdessä enonsa kanssa. Suen ja Maudin välillä on vain se pieni ero, että Maudia odottaa suuri perintö.  Luvassa on petoksia ja valheita milloin kenenkin päänmenoksi. Erään käännekohdan jälkeen kaikki tuntui sekavalta, mutta itseasiassa kaikki olikin hyvin yksinkertaista, jos siis olisi tosiaan tiennyt mihin se kaikki johtaa. Ja sitähän ei etukäteen voi tietää.

Alku sujui hieman kankeasti, mutta kun valheiden ja salaisuuksien verhoa hieman raotettiin olin ihan innoissani kirjasta! Lukijaa vedätetään kunnolla - tai ainakaan minä en aavistanut kaikkia niitä juonikiemuroita. Ahdistavin osuus kirjassa oli selvästi mielisairaala, jossa siihen aikaan potilaita kohdeltiin aika tylysti ja hoidot olivat jotain ihan hirveää. Vaikka kirjan alussa jo mielisairaalasta puhuttiin en oikeasti uskonut, että missään vaiheessa sinne päädyttäisiin, mutta jälleen toisin kävi. Mikään juoniveikkaukseni ei tainnut muutenkaan osua oikeaan. Lopussa en enää yrittänytkään arvailla mitään :)

Kirjassa vaihdellaan näkökulmia Suen ja Maudin välillä, mutta ensimmäinen kertojan vaihdos tulee vasta kahdensadan sivun jälkeen, joten tarinaan ehtii hyvin päästä mukaan. Jossain vaiheessa juuri ennen tuota sivumäärää loppui melkein usko. Kaikki tuntui menevän niin kuin oli tarkoituskin ja ihmettelin, mitä tässä enää voisi tulla. Ja silti sivuja oli vielä yli puolet jäljellä! Voi kun olin malttamaton. Sitten se Käänne isolla k:lla tapahtui ja kaikki tapahtumat menivät päälaelleen ja lukija tiputettiin kärryltä aivan tyystin. Minä ainakin sain kunnon tällin näin kuvainnollisesti sanoen.

1800-luvun kuvaus kirjassa on erittäin antoisa ja historiallisten romaanien lukijoita Silmänkääntäjä voisi kiinnostaa. Kirjassa tulee hyvin esiin eriarvoisuus Suen ja Maudin välillä. Palvelija pukee ja riisuu Maudin viimeisiä vaatteita myöten, eikä tyttö itse koske niihin. Ei varmaan osaisikaan. Maud käyttää päivänsä auttamalla enoaa kokoamaan hurjasta määrästä kirjoja hakuteoksen sekä viihdyttää enon herrasmies vieraita lukemalla noita kirjoja. Viattoman kuuloista eikö? Haha :D Muuten Maudin eno ei kirjassa esiinnykään vaan hänet jätetään taka-alalle.

Valheiden verkko vain paisui loppua kohde, mikä tietenkin nopeutti lukemista ja liian pian kirja olikin luettu. Silmänkääntäjän jälkeen aion ehdottomasti tarttua jatkossakin Sarah Watersin kirjoihin ja Vieras kartanossa onkin jo hyllyssä odottamassa.

Ennen kirjan lukemista pidin nimestä, mutta nyt kirjan luettuani en niinkään. Varmasti olisi voitu keksiä joku vielä osuvampi.

Tähtiä: ½



20.6.2014

Hanna Koljonen - Syliinvaellus Intiaan


Syliinvaellus Intiaan - Hanna Koljonen
Asema, 2011
Kirjastosta lainattu

"Ensireaktioni Intiaan = Rakkaus"
kirjan ensimmäinen lause

Hanna Koljosen esikoisteos on itseironialla höystetty matka oman itsensä etsimiseen.

"Äiti Amman arvioidaan halanneen yli 31 miljoonaa ihmistä. Yksi heistä on Hanna Koljonen. Tämä on kertomus elämän tarkoituksen etsimisestä, matkasta Amman luokse maahan, missä kaikki voi olla toisin."

Ihastuin kirjan todella värikkäisiin ja rönsyileviin kuviin, joka varmasti sopii Intian maisemiin ja tunnelmaan. Sarjakuvan päähenkilö on nuori Hanna, joka on etsinyt elämän tarkoitusta, onnellisuutta ja oman itsensä löytämistä. Monien uskontojen kirjat on koluttu läpi, mutta vasta Intian pyhät tekstit ja joogafilosofia saavat hänen sydämensä sykähtymään. Lopullisesti naisen elämän muuttaa Äiti Amman tapaaminen ja halaaminen. Ja siitä alkaa seikkailu kohti Intiaa - ja omaa itseään.



Saattoi johtua aiheesta tai jostain muusta, mutta hieman varuillani tätä luin. Minulle kelpaisi lukea tämä sarjakuva ilman tekstejä, kun kuvat ovat itsessään jo niin vaikuttavia, ettei muuta tarvittaisi. Todella hauska nimi tällä sarjakuvalla :)

Tähtiä: ½




17.6.2014

Mari Jungstedt - Vaarallinen leikki


Vaarallinen leikki - Mari Jungstedt
(Den farliga leken, 2010)
Otava, 2013
Kirjastosta lainattu

"Nainen käveli yksin Milanon kaduilla lämpimänä toukokuun päivänä."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 2

Nopeasti parrasvaloihin päässeen yhdeksäntoistavuotiaan malli Jenny Levinin ura on huipuissaan ja hän on mallitoimistonsa suurin toivo. Hän myöskin seurustelee kuuluisan muotikuvaaja Markus Sandbergin kanssa. Aivan toisaalla entinen malli Agnes yrittää selviytyä anoreksiansa kanssa sairaalassa ja jokainen päivä on kamppailu. Näiden kahden tytön tarinat alkavat vähitellen kietoutua toisiinsa, kun Markus pahoinpidellään kuoleman partaalle kuvausmatkalla Gotlannissa ja näyttää siltä, ettei Markus tule olemaan ainut uhri.

Jennyn ja Agneksen kautta lukija pääsee seuraamaan muotimaailmaa sen kulissien taakse. Tapausta alkaa selvittämään komisario Andreas Knutas kollegoineen ja he pääsevät näkemään muotimaailman raa'an todellisuuden. Seurattavia henkilöitä on siis jonkin verran, kun mukaan otetaan vielä Johan Berg, alueuutisten paikallistoimittaja. Joka luvussa on taas eri henkilö, jota seurataan, enkä täysillä päässyt nauttimaan tarinasta, sillä kahden aukeaman jälkeen minut repäistiin väkivaltaisesti seuraamaan taas seuraavaa henkilöä. Ikinä ei ikään kuin ehtinyt tutustua tarpeeksi kehenkään, sillä luvut olivat tosiaan todella lyhyitä.

Jännitys rakennettiin liian läpinäkyvästi. Jennykin hoki "Ei ole mitään pelättävää. Ei mitään." Ja oksa rasahti, oksa rasahti uudelleen. Suosin enemmän vaivihkaa hiipivää jännitystä, mikä ei niinkään ole seuraus typerän ilmiselvistä lauseista, vaan tunnelmasta ja hiljaisista vihjauksista. Ehkä joskus ennen en olisi tuohonkaan asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta näin enemmän lukeneena, sitä alkaa arvostaa enemmän, että saa itse päätellä asioita, eikä kirjailija sano mitä pitää ajatella. Muuten ihan pidin Vaarallisesta leikistä, sillä se keskittyi ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin, eikä mitään murhaa edes taidettu kuvata sen tapahtumahetkellä. Ja sehän minulle sopii :)

Vaarallinen leikki tuo hyvin esille muotimaailman epäkohdat: laihuuden sairas ihannointi ja siihen pyrkiminen oman terveydenkin uhalla, aloittelevien mallien kohtelu, jotka ovat epävarmuudessaan vielä herkkiä kaikille kommenteille. Agnes toimii esimerkkinä kuinka voi käydä, jos maailma ympärillä on liian julma ja vaatii liikaa. Ajankohtainen aihe.

Olen vilkuillut muitakin Jungstedtin kirjojen kansia ja pidän näkemästäni. Niissä kaikissa on sama tunnelma ja kuvat tarpeeksi vähäeleisiä. Tämänkin kirjan kannessa olevan höyhenen yhdistin Agneksen anoreksiaan ja toisaalta elämän haurauteen ja nopeaan muuttumiseen.

Tähtiä: ★½



 

14.6.2014

Colin Dann - Kaukametsän pakolaiset


Kaukametsän pakolaiset - Colin Dann
(The Animals of Farthing Wood, 1979)
WSOY, 1981
Omasta hyllystä

"Kaukametsän useimpien eläinten uusi päivä oli aluillaan."
kirjan ensimmäinen lause

Katsoin pienenä Kaukametsän pakolaiset piirrettyä tv-sarjaa ja vasta näin paljon myöhemmin tietooni tuli, että sarja perustuukin kirjaan. Ja pitihän tuo kirja tietenkin lukea, sillä se kuuluu myös Projekti 12:sta, joka onkin viime kuukausina edennyt hieman takkuisesti, mutta näin loppukirinä teen parannuksen :)

Kaukametsän eläimiä uhkaa vaara: ihmiset ovat kaatamassa metsän ja näin ollen eläimet jäisivät ilman kotia. He eivät tiedä minne menisivätkään, kunnes konna palaa pitkältä retkeltään ja kertoo Valkopeuran puistosta, jonne hän löysi, jouduttuaan pikkupojan sieppaamaksi. Se on luonnonsuojelualuetta, joten siellä eläimet saisivat elää rauhassa ja turvassa. Ongelmana on pitkä matka. Konnaltakin vei kuukausia löytää paikka ja tällä kertaa mukana olisi kaikenlaisia eläimiä, pieniäkin ja hitaita, jotka hidastaisivat matkantekoa. Eläimillä ei myöskään ole tietoa vaaroista, joihin he voisivat joutua tai mistä saisivat kaikille ruokaa, missä yöpyä. Metsäkoneet jylläävät ja eläimet päättävät kokouksessa lähteä. He eivät voi jäädäkään.

Oppaana heillä on konna ja johtajaksi valitaan aikalailla yksimielisesti kettu. Pöllöstä ja haukasta on myöskin suurta apua, sillä he pystyvät ylhäältä käsin seuraamaan tilannetta ja näkemään mitä edessäpäin on tulossa. Matka ei tietenkään suju mitenkään yksinkertaisesti ja helposti, vaan eläimet joutuvat moniin vaaratilanteisiin, jotka eivät pääty aina onnellisesti. Ongelmia syntyy joen ja moottoritien ylittämisessä, kaupungin läpi kulkemisessa... Eikä ole myöskään varmaa muistaako konna vielä reitin Valkopeuran puistoon.

Tällaiset lasten- ja nuortenkirjathan ovat yllättävän raakoja ja Kaukametsän pakolaisissa tapahtuu kaikenlaista hurjaa kuten siilien jääminen auton alle. Pelkäsin myös, että eläimet söisivät matkalla toisiaan, tai ainakin että kyy rikkoisi sopimuksen ja popsisi jonkun hiiren salaa suuhunsa. Ei siis mikään lepsu kirja.

Nuorempana olisin varmasti osannut kirjaa enemmän arvostaa, sillä nyt se ei niin jännittävältä tai kiehtovalta tuntunut. Tapahtumat kuitenkin eteni aika suoraviivaisesti paria yllätystä lukuunottamatta. Kirjalle on kirjoitettu jatkoa, mutta niitä ei ole suomennettu.

Tähtiä:



PS. 10 000 vierailijan raja on mennyt rikki. Wihuu!



12.6.2014

Zeina Abirached - Pääskysen leikki


Pääskysen leikki - Zeina Abirached
(Mourir partir revenir - Le de jeu des hirondelles, 2007)
LIKE, 2011
Kirjastosta lainattu

"Itä-Beirut 1984."
kirjan ensimmäinen lause

Sarjakuva tuoksui aivan uudelle, vaikka se olikin kirjastosta haettu.

Vuosi on siis 1984 ja Libanonissa on meneillään sisällissota. Kortteleiden kadut on täytetty hiekkasäkkimuurein ja rakennukset ovat hautautuneet  betonimuurien ja peltitynnyreiden sisään. Sektoreihin jaetuissa kortteleissa elettiin tulitaukojen mukaan. Kertoja asuu kerrostalossa ensimmäisessä kerroksessa ja koska se on talon turvallisen paikka, naapureilla on tapana kokoontua sinne pommituksen alkaessa. He kaikki oleskevat eteisessä, sillä muiden huoneiden käyttö loppui ikkunan alle nousevien barrikadien takia.

Kertojan vanhemmat ovat menneet kylään mummin luokse, mutta eivät pääse takaisin meneillään olevan pommituksen takia. Kaduilla on vaarallista liikkua ja asukkaat ovat kehitelleet monimutkaisen tavan liikkua korttelissa, etteivät joutuisi ammutuksi. Se sisältää jouksemista, hyppimistä, kumartelua, kiipeämistä, odottamista... Jotta aika kuluisi nopeammin, Anhala keksii leipoa lasten kanssa, Ernest lukee katkelmia kirjastaan ja lapset pitävät hauskaa kylvyssä. He yrittävät tehdä normaaliin tapaan normaaleja askareita, mutta välillä pysähtyvät yhdessä kuuntelemaan radiosta tulevia tiedotuksia pommituksesta ja kuolleiden määrästä.

Sarjakuvataiteilijalla on hyvin persoonallinen ote niin kuvallisesti kuin tarinankin kautta. En ole ennen törmännyt aukeamiin, jossa sama kuva toistuu melkein samanlaisena, mutta tarina etenee enemmänkin puhekuplien kautta. Tykästyin kovasti tähän viivyttelevään tyyliin, joka alkoi jo jollain tapaa muistuttaa romaanin kerrontaa, sillä yleensähän sarjakuvat etenevät hyvinkin nopeatempoisesti ja ruutujen välillä aikaa saattaa olla kulunut monia tunteja - tai päiviä.

Kaikki tapahtumat ovat yhden päivän ajalta ja ruutujen välinen - miksikäs sitä nyt kutsuisi - rytmitys tuntui osuvan juuri kohdalleen. Hidastempoiset jaksot veivät enemmän ruutuja, jopa monia aukeamia, ja nopeasti etenevät tietenkin päinvastoin veivät vain muutaman ruudun. Juuri tämä on ehkä se seikka mihin kaikista eniten ihastuin sarjakuvassa. En välttämättä osaa oikein kunnolla kuvailla, mitä ajan takaa, joten parempi olisi, jos kävisit itse lainaamassa kirjan, niin ymmärtäisit ;)



Löysin huumoriakin roppakaupalla, vaikka tarina sijoittuukin sodan keskelle. Se ei ollut liian masentava tai synkkä, vaikka kauheuksia koko ajan tapahtuukin ulkomaailmassa. Haikea sarjakuva myöskin on, mutta mukana on toivoa paremmista ajoista, oli se sitten täällä tai muualla.

Tähtiä: ★½


Kaunokirjallinen Maailmanvalloitus: Libanon



10.6.2014

Gayle Forman - Jos vielä jään


Jos vielä jään - Gayle Forman
(If I Stay, 2009)
WSOY, 2009
Kirjastosta lainattu

"Kaikki uskovat, että se johtui lumesta."
kirjan ensimmäinen lause

17-vuotias Mia menettää perheensä auto-onnettomuudessa, mutta hän itse vaipuu koomaan. Mia on tarkkailijana oman kehonsa ulkopuolella, mutta kukaan ei voi häntä nähdä. Hän ei tunne kipua. Mian on päätettävä haluaako hän jäädä elämään vai lähteä pois.

Ennen onnettomuutta Mian ja hänen poikaystävänsä Adamin suhde on käynyt hankalaksi. Mia on pyrkinyt arvostettuun Juilliardin musiikkiakatemiaan New Yorkiin ja Adamin rockbändi on päässyt keikkailemaan laajemmalle alueelle. He eivät nykyään ole hirveästi toisiaan nähneet, mutta Mian opiskelujen aloitus tietäisi vieläkin harvempia tapaamisia.

Kirja pitää sisällään kappaleita nykyhetkestä sairaalassa, jossa Mian sukulaiset ja tutut käyvät tyttöä katsomassa sekä takaumista, Mian lapsuudesta ja nuoruudesta, ajasta ennen onnettomuutta. Taaskin tökki edestakaiset kuvaukset nykyajasta ja menneisyydestä. Käsitän kyllä miksi niin on tehty, ilman vaihtelua kirja olisi erittäin tylsä, mutta en silti pitänyt, että taas joutui pomppia ajasta toiseen, hyppeliä sinne tänne. Kirjailijakin käsitteli asioita jotenkin ylimalkaisesti, eikä oikein kunnolla jäänyt pohtimaan mitään asiaa, vaan siirryttiin jo seuraavaan. Kaikki tapahtui niin hätäisesti.

Miten näin lyhyt kirja voi tuntuakin siltä kuin kävelisi metrin korkeassa hangessa! En inhoa kirjaa, mutten myöskään ikinä tule tarttumaan tähän uudestaan. Musiikkituntemukseni on erittäin heikko ja koska koko tarina pyöri musiikin parantavan voiman ympärillä tunsin itseni hiukan ulkopuoliseksi, eikä kaikki (siis juuri mitkään) viittaukset artisteihin tai kappaleisiin oikein auennut. Teos siis lähinnä aukenee vain musiikkiguruille ja niille, joita tarina itsessään koskettaa eivätkä välitä outojen musiikkikappaleiden viljelystä.

Kaunis nimi kirjalla on, mutta kannen tekstistä en pidä, sillä aluksi en saanut edes selvää, mikä kirjailijan nimi on. Piti tarkistaa kirjan sisältä. Kuva sen sijaan on hieno, vaikken ihan täysin ymmärrä sen yhteyttä itse tarinaan, mutta teksti yrittää tosiaan olla liian samanlainen.

Kirjasta on myös tulossa elokuva tämä vuonna. Aikamoista dramatisointia on käsikirjoittaja saanut tehdä, että elokuva edes pysyy jokseenkin mielenkiintoisena.

Tähtiä:

8.6.2014

Gerhart Hauptmann - Soanan kerettiläinen


Soanan kerettiläinen - Gerhart Hauptmann
(Der Ketzer von Soana, 1918)
Karisto, 1960
Kirjastosta lainattu

"Pyrkiessään Monte Generoson huipulle matkailijan sopii lähteä joko Mendrisiosta tai Capolagosta hammasrataa myöten tai Bissonesta Soanan kautta, missä tie on kaikkein vaivalloisin."
kirjan ensimmäinen lause

Oli jo aika palata taas hetkeksi Nobel-kirjailijoiden pariin ja edistää sitäkin projektia.
Pystyin vain kuvittelemaan minkälaiseen kirjan olin tarttuman tuon hurjan kansikuvan perusteella.

Korkealla jylhän kauniissa vuoristossa asuu köyhissä oloissa paimen Luchino Scaranata yhdessä sisarensa ja suuren joukon lapsia kanssa. He ovat joutuneet muuttamaan kauas kylästä, sillä kyläläiset vihaavat tätä sivistymätöntä ja omituista perhettä. Nuori pappi Francesco saa paikan alppiluonnosta Tessinin kanttinista Sveitsistä ja nuoruuden intoa täynnä hän ottaa tehtäväkseen johdattaa tämän halveksitun ja onnettoman perheen jälleen kirkon helmaan. Hän tekee monia vaivalloisia retkiä vuoristossa heidän luokseen pelastaakseen näiden sielunsa, mutta sen sijaan Francesco on menettämässä omansa.

Lapsijoukon kaunis tyttö Agnes herättää papin huomion ja tämän paimentytön nähtyään pappi joutuu heti hakoteille, hän ei voi ajatellakaan muuta kuin tuota nuorta naista ja sitä milloin hän saa hänet seuraavan kerran nähdä messussa. Francescoa vaivaa kolkuttava omatunto ja rippiytyminen tuo vain hetkellisen, valheellisen puhdistautumisen tunteen.

"Siitä alkaen, kun kävin noiden kurjien syntisten luona Soanan alpilla, olen ollut ikäänkuin riivattu. Minua puistattaa. Minusta tuntuu kuin en olisi pukenut ylleni ainoastaan uutta takkia, vaan suorastaan uuden ihonkin. Kun kuulen Soanan vesiputouksen kohinan, tekisi mieleni kavuta alas syvään rotkoon ja sijoittua tuntiokausiksi sinne syöksyvien vesimassojen alle tullakseni samalla kertaa sekä ulkoisesti että sisäisesti puhtaaksi ja terveeksi."

Edellinen pappi oli ollut hyvin läheisissä väleissä asukkaiden - erityisesti naisten - kanssa, mutta alkuun nuori Francesco vaikuttaa perin erilaiselta. Francesco asettaa itsensä selvästi muiden maalaisten yläpuolelle, eikä esimerkiksi pitänyt tietä näyttävää paimenta keskustelemisen arvoisena henkilönä, sillä onhan Jumala valinnut hänet tähän tehtävään pitämään ihmiset oikealle tielle ja saada harhaoppiset takaisin Hänen luokseen. Papilla on siis hyvin ylevät ja kunnianhimoiset tavoitteet, mutta hänen kohtalonsa onkin jotain muuta.

Romanttiseksi en tätä kirjaa voimaakkasti leimaisi, vaikka Agneksen ja papin välillä roihuaakin jonkilaiset intohimon liekit. Nuorena kun olen paljon vanhoja kirjoja lukenut, ei niiden erilainen kieli enää säikytä, vaan tämän kirjan kohdalla osasin nauttia kielen lumosta ja sen kauniista käytöstä. Vanhaahan se tietysti on, ei kai nyt 1900 luvun alkupuolella samalla tavalla kirjoitettu kuin nykyään (!), mutta siksi juuri kirja vie lukijansa toiselle vuosisadalle niin vakuuttavasti.

Pieni kirja sopi hyvin käteen mutta, kirjaa voisi kannen perusteella luulla vähän rajumman puoleiseksi, joten hieman harhaanjohtava sanoisin kannen olevan. Jos papin taistelut lihallisten himojen kanssa kiinnostaa suosittelen myös ehdottomasti Okalintuja!

Tähtiä: ½


Soanan kerettiläisestä on kirjoittanut myös Kirja-aitta



6.6.2014

Salla Simukka - Jäljellä ja Toisaalla


Jäljellä - Salla Simukka
Tammi, 2012
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Ea Söderberg
Kirjastosta lainattu

"Emmi sulki silmänsä ja mietti, millaista olisi kuolla."
kirjan ensimmäinen lause

Emmi tuntee olevansa mitätön. Koulussa hän ei ole vielä löytänyt omaa lahjakkuusaluettaan, joten hän on toisten silmissä alempiarvoinen Potentiaali. Emmi ei tunne yhteyttä perheeseensä, eikä hänellä ole kavereita, ei ainakaan sen jälkeen, kun he ovat löytäneet oman lahjakkuusalueensa. Saadakseen edes jonkinlaista huomiota ihmisiltä Emmi päättää karata. Hän yöpyy erään matkoilla olevan perheen leikkimökissä ja karkumatkalta palattuaan Emmi huomaa jonkin asian muuttuneen; Ihmiset ovat kadonneet.

Emmi on nyt todellakin yksin. Kukaan ei oikeasti näe häntä, sillä ketään ei ole mailla halmeilla. Toivuttuaan alun järkytyksestä Emmi päättää ryhdistäytyä ja lähteä Helsinkiin ottamaan selville asioita. Hän ajaa rautatieasemalle ja jo siellä tapaa toisen ihmisen: pörröhiuksisen ja räväkän Onervan.

Onerva on yksi kirjan mienkiintoisimmista henkilöistä, no senkin takia, ettei henkilöitä ylipäätään kirjassa paljoa ole. Onerva ei ole tullut kauhean rakastavasta perheestä ja kokenut myös olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi. Onerva on Emmiin verrattuna enemmän tee-ja-ajattele-vasta-sitten -tyyppi ja pärjäisi varmasti hyvin yllytyshullu -leikissä. Atrokin oli onnistunut henkilö (vaikka kovasti pelkäsin hullua kolmiodraamaa näiden kolmen välille), mutta Emmi päähenkilönä on taas niin nähty. Yksinäinen tyttö, jolla ei oikein ystäviä ole. Ehkä hieman ujo. Liian tuttu asetelma. Tuo onkin yksi niistä harvoista asioista, joista edes on valitettavaa.

Järkyttävä tulevaisuudenkuva ja erittäin ahdistava alku, kun kaikki ihmiset ovat kadonneet (eläimiä sentään on). Jännityskin saatiin pidettyä pitkän aikaa. Ei tullut sitten yhtään missään vaiheessa mieleen, miten tuohon tilanteeseen oli päädytty. Emmi ja Onerva spekuloivat paljon, mitä on voinut tapahtua, joka minua lukijana kiinnosti myös erittäin paljon :D Onerva on varma, että he ovat Helvetissä tai Kiirastulessa. Tai ainakin kuolleita. Jos he ovatkin jonkinlaisessa välitilassa, koska heillä on jäänyt selvittämättömiä tai sovittamattomia asioita. Minä en suoraan sanottuna tiennyt mitä uskoa. Epäilin noita teorioita, koska eläimiä ainakin maailmassa vielä on. Mutta en kyllä ikipäivänä olisi arvannut oikeaa vastausta. Pohdin aivan toisenlaisia teorioita.

Hyvään kohtaan kirja loppui senkin takia, että jäi kaipaamaan vastauksia, mutta myös siksi, että kiinnostukseni Suomenlinnan yhteisöä kohtaa oli lopahtaa pahemman kerran.

Tähtiä:

Toisaalla - Salla Simukka
Tammi, 2012
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Ea Söderberg
Kirjastosta lainattu

"Mitä tapahtui, kun se oli ohi?"
kirjan ensimmäinen lause

Samuelin päivät kuluvat niin kuin varsinaisen nörtin ne kuulukin viettää: yöt tietokoneella pelaten ja päivät nukkuen. Koulu on jo ohi pojan osalta ja tulevaisuus avoinna. Yllättäen ja erikoisella tavalla Samuel saa työtarjouksen, josta on hyvin vaikea kieltäytyä, varsinkin kun palkka on jotain järkyttävän suurta. Projekti, johon Samuel palkataan on salainen ja tieteellisesti ja teknisesti erittäin edistynyt. Samuel joutuu kamppailemaan itsetuntonsa kanssa, sillä hän rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään. Ja se tyttö on mukana projektissa ja hänet täytyy pelastaa.

Tästä osasta onkin paljon vaikeampi kirjoittaa, sillä en haluaisi paljastaa liikaa ja koko kirjanhan on täynnä vastauksia edellisosan herättämiin kysymyksiin, joten hieman ongelmallista. Erittäin taitavasti rakennettu kaksiosainen sarja. Ei mikään normaali jatkokertomus, vaan näkökulma vaihtuu toisessa osassa Samueliin, joka taas kuuluu "sisäpiiriin". Tykkäsin kovasti tästä ratkaisusta ja yllätyksiä oli tähänkin osaan säästetty, ja varsinkin paljastukset eräästä henkilöstä (en tietenkään voi sanoa kenestä) olivat todella yllätys. Tykkään kun lukijaa vedetään höplästä ja johdatetaan uskomaan jotain, mikä ei olekaan se miltä näyttää.

Ärsyttävästi tarina katkaistiin itselleni mielenkiinnottomiin pölinöihin, joten juoni eteni valitettavan töksähdellen. Kirja kerrottiin takautuvasti Samuelin näkökulmasta ja välillä palattiin nykyhetkeen muutaman sivun ajaksi. Olisin pitänyt paljon enemmän, jos tarina olisi saanut vapaasti kulkea eteenpäin. Samuelilla oli sama ongelma kuin Emmillä, liian tuttu henkilö. Olen tavannut hänet jo tätä kirjaa ennen miljoona kertaa. Päähenkilöt siis molemmissa kirjoissa ontuivat pahasti, mutta sivuhenkilöistä pidin erityisesti. Atrokin oli viimeksi erityisen ihana mystinen henkilö, joka tässä osassa tuli moniulotteisemmaksi. Olin sekä kauhuissani että riemuissani hänestä.

Loppu oli vähän odotettua lepsumpi kaiken sen salaisuuksien paljastusten jälkeen, mutta sen olisikin pitänyt olla jotain hyvin suurta, että olisi yltänyt kirjan käännekohdan tasolle. Mutta ihan ymmärrettävää, eihän tässä mikään kauhukirja ole kyseessä, jossa täytyy olla shokeeraava loppu. Ja kai tuo loppu nuoria lukijoita tyydyttää. Näin yleisesti ottaen tuntuu, että suomalaisten nuortenkirjojen taso on noussut tai ainakin tarinat tuntuvat uusilta ja nykypäivään sopivilta. Tämän sarjan kirjoilla on hienot kannet ja nimetkin ovat kivan napakoita.

Tähtiä:



4.6.2014

Edgar Allan Poe - 3 C. Auguste Dupin - tarinaa



Nämä lukemani kolme kertomusta Dupin tarinaa muodostavat Poen salapoliisikirjallisuuden ytimen ja muun muassa Arthur Conan Doyle lainasi suoraan Sherlock Holmes tarinoihinsa Dupin kirjojen rakenteet ja hahmot myös: omalaatuinen ja ällistyttävän oivaltava etsivä sekä tämän perusjuntti apulainen, joka toimii myös kertojana. Voidaan myös sanoa, että nämä kolme tarinaa aloittivat rikoskirjallisuuden, luomalla perusteet dekkarien loogiselle ongelmanratkaisulle ja poliisit ylivoimaisesti päihittävälle yksityisetsivälle.


Ensimmäisenä luin Rue Morguen murhat (The Murders in the Rue Morgue, 1841), joka on ehkäpä se tunnetuin Poen tarina, joka toi kansan tietouteen ensimmäisen kerran suljetun huoneen arvoituksen (dekkarilaji, jossa tapahtuu ns. "mahdoton" murha). Amatöörietsivä C. Auguste Dupin vaeltelee pitkin yöllisiä katuja nimettömän kertoja ystävänsä kanssa, kun he osuvat erään talon kohdalle, jonka lukitussa huoneessa on kaksi naista surmattu hyvin raa'asti, mutta näyttää aluksi mahdottomalta, että joku olisi heidät voinut surmata, sillä ovet ovat lukittuja sisäpuolelta.
Murhaajaa ei lukija voi millään arvata alussa esitettyjen faktojen perusteella. Johtolankoja ja muita seikkoja ei lukijan tietoisuuteen kerrota, vaan Dupin saa kuulla aina kyseisestä tapauksesta ja melkeinpä samantien hän alkaa selostaen purkaa vyyhtiä. Lukijan ei siis tarvitse (ei hän voikaan) miettiä mahdollisia vaihtoehtoja tai kuka sen teki -kysymyksiä. Siinä tuli myös sanottua tarinoiden huonopuoli. Ne sisälsivät lähinnä Dupinin monologia siitä kuinka kaikki tapahtui ja selostukset olivat välillä kaukana loogisuudesta.
Onhan tarinan loppuratkaisu väittämättä vastaan hyvin kekseliäs, mutta muuten ei tarina järkyttänyt maailmaani suuntaan tai toiseen.

Seuraavana vuorossa oli Marie Roget'n salaperäinen murha (Mystery of Marie Roget, 1842), joka itseasiassa perustuu tositapahtumiin: vuonna 1841 nainen löydettiin hukkuneena järveen ja tapaus herätti paljon huomiota. Poen tarinassa nuori Marie oli kadonnut teille tuntemattomille myös joskus aikaisemmin, mutta palannut takaisin. Toisella kertaa hän ei kuitenkaan enää tullut takaisin ja joesta löydettiin ruumis, joka tunnistettiin Marieksi, parfyymipuodin suosituksi myyjäksi. Spekulaatio lehdissä ja ihmisten keskuudessa alkaa. Pohditaan oliko tapaus murha vai itsemurha, oliko ruumis edes ylipäätään Marien vai oliko hänen tilalleen yritetty laittaa joku toinen ja näin ollen Marie olisikin oikeasti elossa. Dupin taas perustaa päättelynsä lehdissä kirjoitettuihin seikkoihin, eikä hän taida edes tapahtumapaikalla käydä.

"Olisiko miesjoukko ryhtynyt syyttä suotta kaatamaan aitaa laahatakseen sen toiselle puolen ruumiin, jonka he olisivat voineet tuossa tuokiossa nostaa aidan yli? Olisiko miesjoukko laahannut ruumista niin, että laahaamisesta olisi jäänyt selviä jälkiä?"

Marie Roget'n salaperäinen murha tuntui lähinnä pitkästyttävältä luennolta. Dupin kävi läpi kaikki mahdolliset skenaariot tapahtuneesta ja selitti ummet ja lammet vaikka mistä johtolangoista ym. Ja kaiken lisäksi tapaus jää mysteeriksi aivan kuin oikea murhakin, joka tietysti latisti tunnelman lopullisesti.

Viimeiseksi jäi Varastettu kirje (The Purloided Letter, 1844), jossa arkaluontoinen kirje on kadonnut, mutta todennäköinen varas on selvillä. Silti kirjettä ei ole onnistuttu löytämään, vaikka pefekti on tutkituttanut syyllisen huoneen moneen kertaan ja kaikki paikat on käyty erittäin huolellisesti läpi. Dupinin apua tarvitaan ja hän ryhtyy heti hommiin. Tarina tuntui näistä kolmesta kaikkein selvimmältä ja aikalailla sellaiselta, mitä olen tottunut lukemaan: tapahtuu rikos ja joku ryhtyy sitä selvittämään ja syyllinen saadaan kiinni. Eikä sekään tarinan hohtoa kauheasti latistanut, että syyllinen oli heti selvillä :D

Kuvitusta tarinaan Rue Morguen murhat

Poe keskittyy tarinoissa tapahtumien selittelyyn ja purkamiseen kuin itse juoneen ja henkilöihin, eikä näin ollen mitään ahaa -elämyksiä tullut. Nykyajan dekkarit ovat onneksi hieman muuttuneet, mutta pitää kiittää, että Poe on ylipäätään raivannut ensimmäiset askeleet dekkareille! (Nostan kuvitteellista hattua). Jatkossa kuitenkin aion keskittyä Poen kohdalla enemmän niihin kauhukertomuksiin, jotka onnistuvat aina säväyttämään ja yllättämään.

Tämä on ensimmäinen etappini Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Tähtiä:

Kirjalistalle löytyi Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä

Kootut kertomukset - Edgar Allan Poe
Teos, 2006
Graafinen suunnittelu: dog design
Kirjastosta lainattu

Kauhutarinoita - Edgar Allan Poe
Oy Valitut Palat, 1995
Kirjastosta lainattu


PS. Jos kiinnostaa Poen uraauurtavat rikoksen psykologiaa tutkineet tarinat, niin kannattaa tutustua näihin tarinoihin: Sinä olet se mies, Perverssiyden paholainen ja Musta kissa.



3.6.2014

Jeffrey Brown - Darth Vader ja poika



Darth Vader ja poika - Jeffrey Brown
Atena Kustannus Oy, 2012
Kirjastosta lainattu

"Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..."
kirjan ensimmäinen lause

"Sithin lordi Darth Vader on johtava Galaktisen Imperiumin taisteluun kapinallisten liittoumaa vastaan, mutta ennen kuin lordi Vader voi hoidella kapinalliset, hänen on hoidettava poikaansa - neljävuotiasta Luke Skywalkeria..."

Tähtien sodasta tuttu Darth Vader ei kaikkein isällisin hahmo elokuvien perusteella ole ollut, mutta tämä Jeffrey Brownin sarjakuvakirja antaa ihan uuden käsityksen tuosta synkästä ja julmasta henkilöstä. Pienen Luken kanssa he yhdessä touhuavat samoja asioita kuin normaalit isät ja lapset: pelaavat pesäpalloa, opettevat ajamaan pyörällä, kinastelevat, miettivät askarruttavia kysymyksiä - kuten mistä lapset tulevat -, käyvät eläintarhassa katsomassa outoja (!) eläimiä... Ja tämä kaikki tietysti tapahtuu siellä kaukaisessa galaksissa.



Nauroin paljon, mutta myöskin huokailin ihastuksesta, kun Vader laittoi laastarin Luken käteen tai kun he nukkuivat kulki kyljessä. Suloista. Maskinaamainen, mustiin pukeutuva Vader ei vaikuttanut tippaakaan pelottavalta, vaikka hän olikin joskus vihainen Lukelle. Tuo pieni poika saa, oi niin pelottavasta, Pimeyden ruhtinaasti esiin rakastettavia piirteitä. Tämä pieni kirjanen ei siis vastaa täysin Tähtien sota-henkilöitä (jos et ole jo sattunut huomaamaan), vaan leikittelee mitä jossilla. Hauskuus liittyy juuri sarjakuvan ja elokuvien välisiin ristiriitoihin.


Jos on Tähtien sota -fani tai muuten vain nähnyt elokuvat, niin sarjakuvaan kannattaa ehdottomasti tarttua, mutta muille jutut eivät välttämättä kovin hyvin aukea.

Niin, mihinhän sitä oltaisiin jouduttu, jos Darth Vader olisi tosiaan kasvattanut itse oman poikansa?

Tähtiä:


 Kirjasta on myös jatko-osa Darth Vader ja pikku prinsessa



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...