31.7.2014

Jacqueline Susann - Nukkelaakso


Nukkelaakso - Jacqueline Susann
(Valley of the Dolls, 1966)
Kirjakerho, 1982
Omasta hyllystä

"Lämpömittarit osoittivat kolmekymmentäviittä astetta Annen saapuessa."
kirjan ensimmäinen lause

Ensimmäisen kerran tietoisuuteeni tämä kirja tuli Valley of the Dolls -elokuvan alkutekstien aikana. Ja tottakai kiinnostus heräsi. Nukkelaakso on kirjailija Jacqueline Susannin tunnetuimpia teoksia. Synkkä kuvaus rikkaista ja menestystä havittelevista - ja saavuttaneista - sekä viihdeteollisuuden pinnallisuudesta.

Kirja kertoo kolmen naisen tarinan 1940-60 -luvun New Yorkissa, jossa he haluavat menestyä ja niittää mainetta, mutta nuo unelmat tuovat myös paljon pahaa toteutuessaan. Huipulla olo vaatii hintansa. Anne, kirjan päähenkilö, saa viimein tarpeekseen pikkukaupungin ilmapiiristä ja suppeista mahdollisuuksista ja muuttaa suoraan New Yorkiin asuntoa ja työpaikkaa etsimään. Neuvokkaana naisena hän saa töitä Henry Bellamylta, joka on tunnettu teatterialan lakimies. Työt sujuvat paremmin kuin hyvin ja Annea yritetään houkutella muihin töihin, mutta sihteerin työ riittää hänellä, kunnes myöhemmin tarjotuu ainutlaatuinen tilaisuus mallintöissä.

Annen kämppäkaveri, seitsemäntoista vuotias Neely, on tanssijana kiertelevässä vaudevillejoukossa,  mutta haaveilee tähteydestä ja suurista yleisömääristä ja rahasta. Kaupungin sen hetkinen tähti Helen Lawson vetää omaa showtaan ja Annen avulla Neely pääsee mukaan tuohon projektiin ilman tanssijatovereitaan. Tietysti Neelyn lahjat huomataan ja hänestä tulee hetkessä laulava näyttelijätähti. Alkujaan niin ihastuttavan pirteästä ja työtä kovaa paiskivasta Neelystä tulee ulkonäköpaineiden uhri ja miss Diiva, ja varsinkin TV:n astuessa kuvaan alkaa laihdutustavoitteet nousta tärkeimmiksi.

Anne tutustuu Jenniferiin, joka on melkein suosionsa huipulla pelkästään ulkonäkönsä vuoksi. Hän ei huiman lahjakas ole, mutta kauneutta riittää. Jenniferille tarjoutuu tilaisuus ulkomailla elokuvien parissa, juuri kun hänen uransa Amerikassa alkaa hiipua. Kyse on ranskalaisista, vähän rohkeammista, taide-elokuvista. Lopullisesti Jennifer ei kuitenkaan Ranskaan jää, mutta palatakseen takaisin Hollywoodiin hänen on käytävä kasvoleikkauksessa, sillä onhan se kolmekymmentäseitsemän vuotta aika paljon - ja idea on tietysti lähtöisin jostain muusta henkilöstä kuin Jenniferistä itsestään. Aika masentavaa suoraan sanottuna.

"- Unikuurin. Sillähän hoidetaan hermoromahduksia, eikö niin?
- Se sopii erinomaisesti myös laihdutusmenetelmäksi. Olen ilmoittanut sinne, että haluat laihtua viisi kiloa. Sinut nukutetaan kahdeksaksi päiväksi. Ja sinä nukut vain... ja heräät hoikkana, levänneenä ja kauniina. Hoidon jälkeen kasvosi vaikuttavat varmasti vieläkin veltostuneemmilta, sinulle tehdään kasvoleikkaus."

Ja heidän elämäänsä astelee 'nuket', nuo pienet, luodinmuotoiset kapselit, joiden avulla nukkuu tuntikausia. Jennifer saa ne ystävältään ja Neely tietenkin kuulee asiasta Jenniferiltä. Tarvitsee löytää vain oikeanlainen lääkäri, joka pillereitä suostuu myöntämään ilman kummempia kyselyitä, kunhan rahaa löytyy. Neely ajautuu pahimpaan pulaan niiden kanssa, sillä kapseleiden vaikutus ei tunnu jonkin ajan jälkeen niin voimakkaalta ja annosta on suurennettava sekä suurena älynväläyksenä hän keksii sekoittaa mukaan viskiä. Turhaa varmaan edes mainita, että edessä on muutama sairaalakeikka. Ilmeisesti juuri Nukkelaaksossa kuvattiin ensimmäistä kertaa dieetti, jossa unilääkkeiden avulla voitiin aamiainen ja/tai illallinen jättää pois ja tämä dieetti on ollut suosiossa jossainpäin Amerikkaa juuri perheenäitien keskuudessa.

Ja mitä tämä kaikki olisi ilman miehiä? Onnellisempaa aivan varmasti. Anne tutustuu ensimmäisinä työpäivinään Lyon Burkeen, tunnettuun naistenmieheen, joka ei kauaa saman naisen luona viihdy. Vahinko on ehtinyt kuitenkin jo tapahtua, sillä Anne on ihastunut Lyoniin ja tunne taitaa molemminpuoleinen olla. Lyon oli ehdottomasti miehistä raukkamaisin, vaikka elokuvan perusteella pidin hänelle peukkuja melkein loppuun asti, mutta pettymys oli karvas, vaikka olisihan se pitänyt tajuta. Nellyn miehistä ei jaksa puhua muuta kuin että ne vaihtuvat aina tarpeen mukaan kuin asusteet ilman sen kummempia tunnesiteitä ja kiintymystä - todellinen kiintymyshän on 'nukkeja' ja töitä varten. Jennifer puolestaan näyttää aluksi olevan samoilla linjoilla Nellyn kanssa vaihtaen yöseuraa aika näppärästi, mutta päätyy seurustelemaan Tony Polarin kanssa, joka hänkin on suurten lavojen tähti. Heidän kihlauksen esteenä on vain Tonyn sisko Miriam, joka suhtautuu veljeensä hyvin äidillisesti - ja syystäkin.

Yllättävänä pidin, että juuri naiset olivat niin seksuaalisia ja saattoivat vaihtaa petikumppania noin vain, sillä yleensä tuntuu olevan, että miehet noin tekevät: pystyvät olemaan 'suhteessa' ilman tunteita. En siis ihmettele, että Nukkelaakso on kohukirja ollut aikanaan ja mielestäni erottuu nykyäänkin hyvin selkeästi massasta kirjan sisältämien ajatusten vuoksi, vaikka sanoma hieman huolestuttava onkin.

Parisuhteet eivät kirjassa tasavertaisuutta ole nähneetkään, vaan aina jompikumpi on 'voitolla' ja pääsee sanelemaan säännöt toisen niellessä kiukkunsa, mutta suhde silti jatkuu. Pettäminen kuuluu asiaan, mutta koska yleensä siinä vaiheessa ei rakkaudesta enää ole kyse (jos ikinä olikaan), niin ei se haitannut. Annekin oli yhdessä suhteessa niin kauan vain säälistä miestä kohtaan, vaikka hänellä oli jo tunteita toista miestä kohtaan. Mikä siinä on, kun ihmiset haluavat tieten tahtoen olla onnettomia. Ei siinä tehdä palvelusta kenellekään.

Paljon kirjassa pyörii ulkonäön ympärillä: kaikken kolmen naisen ura riippuu tuosta seikasta ja sitä on vaalittava henkeen ja vereen. Herää kysymys, oliko se mitä he havittelivat, sellaista kun he odottivat ja joka tekee heidät onnelliseksi. Kirjan lukemisen jälkeen voisin väittää ettei. Heidän elämä on pelkkää stressiä, paineita, eikä kukaan tunnu oikeasti olevan onnellinen. Kenenkään tekemät valinnat eivät tainneet olla niitä oikeita, sillä niistä seurasi vain lisää surua ja masennusta. Joskus he olisivat saattaneet tehdä oikean valinnan, mutta ulkopuolinen painostus käy sen verran kovaksi, että he joutuvat päättäämään asian toisin, ei sillä tavalla kuin he olivat alunperin ajatelleet. Ja surkeinta siinä on se, että he oikeasti ajattelevat hetken mietittyään sen olevan ainoa ja oikea vaihtoehto.

"Kello osoitti puolta yötä. Pillerit eivät tehonneet. Hän tarvitsi lisää viskiä ja kirosi huomatessaan, että pullo oli alakerrassa. Oli onni, että hän oli keksinyt viskin lisäävän pillerien tehoa. Mahtoiko Jenkin tietää ryypyn auttavan. Nuket eivät olleet mistään kotoisin ilman ryyppyä. Hänen oli haettava alhaalta lisää juomista."

Heidän ystäväpiirinsä koostui vain julkkisystävistä ja muista malli/näytelmä/lauluprojekteissa mukana olevista, mutta mukana ei oikeastaan ollut isiä tai äitejä, sisaruksia tai serkkuja. Heidän historiansa oli totaalisesti pois pyyhkäisty ja merkityksetön - paitsi Annen kotioloista hieman kerrottiin ja Jenniferillä on äiti, joka haluaa tyttäreltään vain rahaa. Parhaimmat hetket kirjassa on ennen kuin Neelystä tulee kuuluisa, sillä unelmat on vielä saavuttamattomissa ja ilmapiiri on jännittyneen odottava, mutta iloinen.

Ainut kehen luotin oli Anne, ja että jos joku saisi ja ansaitsisi hyvän lopun niin se olisi hän. Niin lohduton kirja kuitenkin on, että toivettani ei kuunneltu sitten yhtään. Elokuvassa muistan olleen onnellinen loppu (ainakin jonkun osalta), mutta kirja näyttää olevan paljon julmempi. Säilyipähän pieni jännitysmomentti, kun en tiennytkään kaikkea mitä tulee tapahtumaan, haha. Ehkä odotin jotain parempaa ja ei niin tavallista, mutta kirja on mitä on. Hyvä ja viihdyttävä sadepäivien kirja, mutta mihinkään mullistavaan elämykseen tämä teos ei yltänyt. Nykypäivään sijoitettuna Nukkelaakso tuskin olisi kiinnostanut, sillä viehätys piili juuri vanhassa ajassa ja naisten yllättävästä kuvailusta.


Tähtiä: ½


Ps. Ajattelin tässä parin päivän sisällä lukumaratonin pitää, kun jäi harmillisesti välistä ne kesän kaksi Blogistanian lukumaratonia kiireiden takia.



30.7.2014

Mary Higgins Clark - Missä lapset ovat?


Missä lapset ovat? - Mary Higgins Clark
(Where Are the Children?, 1975)
Tammi, 1990
Päällys: Heikki Kalliomaa
Kuva: Gorilla, Aimo Hyvärinen
Kirjastosta lainattu

"Hän tunsi kylmyyden tulevan ikkunan raoista, 
nousi kömpelösti ja raahusti ikkunan ääreen."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 9

Nancy Eldredgellä on hyvin synkkä menneisyys: hänet tuomittiin seitsemän vuotta sitten omien lastensa murhasta, mutta vapautettiin avaintodistajan kadottua. Sen jälkeen Nancy värjäsi hiuksensa ja muutti Cape Codiin, jonka asukkaat olivat tunnettuja vähäpuheisuudesta ja pidättyväisyydestä. He tuskin kyselisivät sen kummemmin Nancyn menneisyydestä, sillä eivät pitäneet muukalaisista. Hän perustaa perheeen kiinteistövälityksessä työskentelevän Rayn kanssa ja pian heillä on kaksi lasta, Michael ja Missy. Ja vasta sitten alkaa tapahtua.

Lapset katoavat pihaltaan ja Nancyn huolellisesti varjelema salaisuus tulee julki paikallislehden toimesta. Ei ole epäselvää kuka saa syyllisyyden viitan kannettavakseen. Välillä kelataan Nancyn muistoja edellisestä avioliitosta ja lapsista ja välillä seurataan naapuritalon asukkaan hämäriä puuhia, jotka paljastetaan heti lukijalle.

Syyllinen tavallaan tiedettiin jo heti, mutta ei kuitenkaan. Aluksi närkästyin juuri tuosta syystä, että nyt meni lukemisen koko idea, mutta tajusin jossain vaiheessa, että siinä ei ollutkaan kaikki, vaan asiaan kätkeytyi lisää salaisuuksia. Tajusin kuitenkin liian nopeasti asioiden oikeanlaidan ja syyllinenkin paljastettiin turhan aikaisin, joten mitään todellista jännitysnäytelmää ei oikein ehtinyt edes syntyä, mikä on todella sääli, sillä sitä kohti kirjailija selvästi oli pyrkimässä 'huimalla' loppukohtauksellaan. Tai sitten olin vain niin järkyttynyt edellisistä tapahtumista.

Hyvällä mielelle tämän kirjan avulla ei ainakaan itseään saa, vaan jossain vaiheessa alkoi jopa hieman ällöttää. Täytyy olla aika sairas ihminen, jos tämän kirjan lukemisesta nauttii. Muutenkin kun juttuun pitää lapset repäistä mukaan (varsinkin tällaiseen osaan), niin olisi minulla pitänyt hälytyskellot soida. Puolivälissä alkoi jo kaduttaa, etten valinnut luettavaksi kirjailijalta mielummin lainaamiani Vihreäviittaista naista tai Vaanivia silmiä, joka sentään taisi olla Clarkin läpimurtoteos. Ehkä ensi kerralla olen viisaampi.

Missä lapset ovat? -kirjaa lukiessa tuli myös mieleen, että tässä dekkareita pursuavassa maailmassa pitäisi enemmän kiinnittää huomiota laatuun kuin määrään. Monet dekkarikirjailijat kirjoittavat hurjalla vauhdilla uusia kirjoja, mutta laadun kustannuksella. Kaipaan persoonallisia ja yllättäviä dekkareita, jotka eivät tunnu tusinatavaralta ja joiden tekemiseen ja kehittelyyn on nähty vähän enemmän vaivaa. Tämä 'dekkarien kuningatar' jätti ainakin minut kylmäksi.

Kannet aika kämäset ja huomaa, että niiden tekemisestä on kulut jo kymmeniä vuosia, vaikka itse Missä lapset ovat? -tekstistä pidän.

Tähtiä: ½


27.7.2014

John Dickson Carr - Kolme ruumisarkkua


Kolme ruumisarkkua - John Dickson Carr
(The three coffins, 1935)
WSOY, 1981
Kirjastosta lainattu

"Professori Grimaudin murhaa ja myöhempää, yhtä uskomatonta rikosta Cagliostro Streetillä voidaan selostaa käyttäen - perustellusti - monia mielikuvituksellisia ilmaisuja."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste nro 9

Tapahtuu mahdoton murha. Murhaajan on täytynyt olla näkymätön ja kaiken lisäksi ilmaakin kevyempi, jotta tämän murhan olisi pystynyt suorittamaan. Siinä haastetta kerrakseen tohtori Fellille, joka on ansioitunut erityisesti suljettujen huoneiden arvoitusten ratkaisemisessa. Juoni vain tihenee, kun toinenkin ruumis löytyy ja sekin murha näyttää olleen mahdoton. Uhria ammuttiin läheltä, mutta silminnäkijöiden mukaan ketään ei lähettyvillä ollut, eikä jalanjälkiäkään lumesta löytynyt. Taustalle alkaa hahmottua kolme veljestä, joilla on takanaan synkkä historia ja mitä mielikuvituksellisin pako.

Kirjassa on jotain hyvin draculamaista kaikkine selittämättömine asioineen ja salaperäisen läsnäolon tuntua, kunnes mukaan oikeasti vedetään Unkari ja Transsilvania. Huvittava yhteensattuma :D Kirjassa oli sopivissa määrin jännitystä, eikä veri kovin lentänyt, joten aika "siisti" dekkari. Asioita tapahtui hyvään vauhtiin ja tri Fellin keskustelut tovereidensa kanssa murhaa koskien olivat mielenkiintoisia. Tapaus menee jo niin jännittäväksi, että tri Fellin apulainen Rampole alkaa nähdä painajaisia kampurajalasta ja miehestä, jolla on irtopää. Itse en yhtä jännittyneessä mielentilassa ollut lukiessa tai sen jälkeen, että painajaisia olisin nähnyt, mutta ehdottoman viihdyttävänä kirjaa pidin.

Tohtori Fell on hyvin viihdyttävä ja hauska mies ja hänen hahmoonsa tykästyin kovasti.
"Rampole tiesi tohtorin vakaasti uskovan että hänen käytöksensä oli esikuvallisen tahdikasta. Hyvin usein tämä tahdikkuus muistutti kattoikkunasta putoavaa tiilikuormaa, mutta hänen ehdoton vakaumuksensa siitä että hän hoiti kaiken tyylikkäästi, hänen rehevä leppoisuutensa ja hänen täydellinen naiiviutensa saivat usein aikaan sellaista mihin taidokas tahdikkuus ei olisi koskaan yltänyt." Persoonallisella tohtorilla on omat tapansa hoitaa murhatutkimusta ja muun muassa hänen ystävänsä Hadley, Scotland Yardin rikospoliisin komisario, ei ymmärrä yhtään hänen menettelytapojaan, vaikka he ilmeisesti ovat aikaisemminkin olleet saman jutun kimpussa. Tri Fell puhuu välillä kiihkeästi itsekseen ja pohtii muille merkityksettömiä asioita, hokee ääneen sanoja, jotka ärsyttävät Hadleyta, sillä hän ei yksinkertaisesti ymmärrä, mitä tuon tohtorin päässä liikkuu. Hadley kutsuukin tuota tri Fellin hämäryyskohtaukseksi. Tri Fell kiinnittää asioihin huomiota, jotka tuntuvat muille merkityksettömiltä ja siten hermostuttaa muita hitaalla etenemisellään, vaikka juuri niin saavat tapauksen tutkinnan etenemään.

Lopussa tri Fell pätee tiedoillaan ja esittää kymmenkunta mahdollisuutta siihen mitä olisi voinut tapahtua. Jotkin noista skenaarioista hän perustaa kirjoihin (hassua ;D) ja sainkin lisää lukuvinkkejä dekkarilukemisiini (ihan kuin niitä ei olisikaan enemmän kuin tarpeeksi!). Ja tulipahan selväksi, että tri Fellin mielestä paras koskaan kirjoitettu salapoliisiromaani on Gaston Lerouxin Keltaisen huoneen salaisuus (löytyy kyllä lukupinosta, mutta muut ovat vaikuttaneet houkuttelevimmilta). Kirja myös paljasti, että Edgar Allan Poe hämäsi lukijoitaan antamalla murhaajalle nimen Goodfellow, jonka jälkeen muutkin ovat tehneet saman perässä ja antaneet pahimmalle kelmille nimen Goodman.

Dekkarina tämä on perinteinen ja ilmiselvä klassikko. Mahdoton murha tekee tapauksesta kinkkisen ja mieltä askarruttavan, vaikka tässä enemmänkin eksyi ajattelemaan miten murha tehtiin kuin että kuka sen teki.

Tähtiä:


23.7.2014

Kate Atkinson - Ihan tavallisena päivänä


Ihan tavallisena päivänä - Kate Atkinson
(Case Histories, 2004)
Schildts, 2011
Kansi: Anders Carpelan
Kirjastosta lainattu

"Ihan uskomaton tuuri."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 8

Yksityisetsivä Jackson Brodie saa työnannoksi etsiä vuosikymmeniä sitten kadonnutta lasta, joka vain katosi jäljettömiin perheen omalta pihalta ja juttuun kietoutuu myös kaksi muuta vanhaa rikosta: vaimo on surmannut miehensä, mutta kadonnut päästyään vapaaksi tuomion kärsittyään sekä tapaus, jossa nuori nainen tapetaan raa'asti keskellä päivää, eikä murhaaja löydetä. Jacksonilla on myös omia ongelmia elämässään: avioeron jälkeen hänen entinen vaimonsa on löytänyt uuden miehen, jota Jacksonin on vaikea hyväksyä tyttärelleen päteväksi "isähahmoksi".

Jollain tapaa nuo kolme tapausta pysyivät minulle erillään toisistaan. Odotin jotain suurta yhdistävää tekijää, mutta se ei ollut se mitä olin ajatellut. Kyseinen seikka ei kuitenkaan millään tapaa huonontanut kirjaa tai lukuelämystäni. Tarinat olivat hyvin kiehtovia (no paras ollakin, jos takakanteen on saatu itse Stephen King kehumaan kirjaa vuosikymmenen parhaaksi jännäriksi), eikä syylliset olleet millään tapaa itsestäänselvyyksiä.

Mielenkiintoisimmat hetket vietin Rosemaryn ja Victorin lasten parissa, joiden Olivia-sisko oli mystisesti kadonnut omalta pihaltaan. Heidän perhesuhteet vaikuttivat niin vääristyneiltä, eikä onnellisuus ollut liian monta kertaa perheen luona käynyt. Sisarukset Julia ja Amelia juuri pyysivät Jacksonia selvittämään tapauksen ja pientä ihastumista näiden välillä on havaittavissa, vaikka Jacksonin ajatukset ovatkin omissa perhesuhteissaan ja tyttären pitäminen turvassa.

Toinen mielenkiintoinen tapaus on masentunut perheenäiti Michelle, joka tuntuu aluksi surmanneen miehensä täysin käsittämättömästä syystä, mutta matkan varrella selviää asioita, jotka tähän tekoon johtivat. En voi sanoa ymmärtäneeni Michelleä, mutta ehkä juuri siitä syystä hänen tarinansa kiehtoi niin paljon. Vähiten kiinnostava oli kun Laura murhattiin kesken työpäivän, sillä Lauran ja hänen isänsä Theon elämä ei kauheasti puhutellut minua. Vasta Lauran kuoleman jälkeen, kun Theo rupesi vähän hajoilemaan, tarina eteni paremmin, mutta kaikenkaikkiaan lattein tarina selvästi näistä kolmesta.

"Heidän välillään ei ollut yhdistäviä siteitä, he olivat kuin molekyylejä, jotka eivät kyenneet muodostamaan vakaata kokonaisuutta vaan pomppivat sinne tänne kuin bingopallot. Olisi pitänyt opiskella luonnontieteitä eikä istua päivät pitkät nenä romaanissa. Romaaneista sai aivan väärän kuvan elämästä, niissä valehdeltiin ja annettiin ymmärtää, että oli olemassa loppuja, vaikka tosiasiassa mitään loppuja ei ollut, kaikki vain jatkui ja jatkui ja jatkui."

Kirja seuraa eri luvuissa aina eri henkilöä, jolloin saa kivan monipuolisen kuvan henkilöistä ja tapahtumatkin avautuvat enemmän kuin että ne olisivat kirjoitettu vain yhdestä näkökulmasta. Koukuttavaa oli se, että motiivit paljastuivat vasta vähitellen ja lukijalle ripoteltiin pieniä tiedonjyviä, mutta kokonaiskuva avautui vasta lopussa. Herkille lukijoille Ihan tavallisena päivänä on aika sopivaa luettavaa, sillä väkivaltaisuus jää tapauskertomuksiin ja muuten kirja käsitteleekin näiden tapausten tutkintaa ja henkilöiden elämää niiden kauheiden päivien jälkeen. Ei tarvitse ainakaan jännittää varpaat kippurassa, että kuka kuolee seuraavana. Todella piristävä kirja dekkarigenreen!

Tarinoiden loppua voi ainakin sanoa onnistuneeksi, sillä minä en syyllistä arvannut oikein, vaikka loppuratkaisut eivät ihan perinteisen dekkarin tapaisia olleetkaan. Kirjan nimikin kertoo jo paljon: monet noista jutuista voisi käydä kelle tahansa ja milloin tahansa, ja että niin moni asia on sattuman kauppaa. Siksi tähän sopisikin lause "elä jokainen päivä niin kuin se olisi viimeisesi".

Tähtiä:


 

19.7.2014

Seita Parkkola - Usva


Usva - Seita Parkkola
WSOY, 2009
Kuvittanut: Jani Ikonen
Omasta hyllystä

"Kuva otettiin heti koulun alettua kesän jälkeen."
kirjan ensimmäinen lause

Parkkola kirjoittaa maagista realismia, joka on Suomessa aika harvinaista, mutta täytyy heti sanoa, että ehdottomasti sitä pitäisi enemmän kirjoittaa! Usva oli täysin heräteostos kirpputorilta. En ollut kuullut siitä tai edes kirjailijasta aikaisemmin, mutta erikoisen kiehtovat ja paksut kannet kiinnittivät huomion ja takakansi lupaili huimaa lukukokemusta. Onneksi kirjan otin matkaani (samalla kertaa ostin myös Parkkolan toisen kirjan Viiman, joka oli muuten Finlandia Junior -palkintoehdokkaana). Aloitin Usvan samantien ja vakuutuin heti. Elin täysillä mukana näiden 13-vuotiaiden lasten matkassa kohti uutta maailmaa, jossa he eivät enää olisi lapsia ja jolloin he voisivat tehdä aivan ainutlaatuisen valinnan.

"Maailma muuttuu, kun täytät kolmetoista. Sinut karkotetaan lapsuuden maasta niin kuin ensimmäiset ihmiset karkotettiin paratiisista.
   Usvaa kutsutaan Pilvenpiirtäjäksi. Eräänä kesänä hän vain venähti kasaksi sääriä ja käsivarsia, pitkäraajaiseksi kummajaiseksi. Taakse jäivät barbileikit ja paras ystävä Kamilla, josta on tullut Usvan pahin vihollinen.
   Kaupungin keskellä kohoaa kultaa ja eksoottisia tuoksuja sykkivä tavaratalo, jonka houkuttelevassa tavaramaailmassa pidetätään Kamillan 13-vuotissynttärit. Usva huomaa muuttuneensa juhlien vieraasta ohjelmanumeroksi, ja piiloutuessaan juhlavierailta hän tapaa kalpean Puuma-nimisen pojan, joka etsii salaperäistä Parantajaa. Kaduilla päivystävät ikuisesti kolmetoistavuotiaat sotilaat tietävät, mistä Parantajan löytää." takakansi

Ei tässä vielä niin vanhoja olla, joten pystyin hyvin samaistumaan Usvan (mikä ihana nimi) ongelmiin. Kamillan jengi on ottanut Usvan kiusauksen kohteeksi, koska hän oli ulkopuolinen, mutta pidin siitä, ettei Usva ollut mikään nössökkä, vaan antoi takaisin kiusaajilleen. Muutenkin onnistuneiden henkilöiden luettelo on pitkä. Lopulta Usva saa oman tiensä kulkija Kodakista liittolaisen kiusaajia vastaan. Pojat varsinkaan nuortenkirjoissa eivät useinkaan onnistu vakuuttamaan, mutta Kodakin voin helposti kuvitella oikeaksi ihmiseksi. Hän on aluksi hvyin varautunut ystävyyden suhteen ja suhtautuu Usvaan nuivasti, mutta lämpenee sitten omaan poikamaiseen tapaansa, vaikkei heidän välilleen heti mitään sydänystävyyttä muodostu.

"- Haluat liittyä meihin, sekin tässä tiedetään. Mutta ei meidän porukkaan niin vain liitytä.
- Mistä sinä tiedät...?
- Se nyt vain on niin, että minä tiedän kaikenlaista. Turha avata suutaan kadulla, jos haluaa pitää asiat salaisuutena. Katukivetkin vakoilevat minulle."

Usvan tavaratalosta löytämä Puuma aiheuttaa pientä kinaa heidän välilleen, mutta ei tässä mitään kauheaa kolmiodraamaa ole luvassa, hyvät ihmiset. Puuma on kaikista epätodellisin ja mystisen henkilö, mutta hän onkin koko ikänsä asunut tavarataloissa. Jestas, mikä ajatus: asua nyt kaikenlaisissa rakennetuissa kulisseissa vailla kunnollisia ihmissuhteita tai ystäviä. Nimensäkin Puuma on saanut lenkkareiden mukaan. Surullista, eikö? Kehitystäkin lapsissa tapahtuu pitkin kirjaa ja suurimman muutoksen teki varmaan Kamilla, Usvan ex-paras kaveri ja nykyinen vihollinen numero yksi. Hänen seuraajajoukkonsa on kieltämättä aika karmiva, että ei ainaskaan tullut ikävä kouluaikoja. Sellaista kiusantekoa kuin he harrastivat, ei moni olisi kestänyt.

Joku (en valitettavasti muista missä) oli ottanut esiin seikan, ettei yli 13-vuotiaat tykkää lukea 13-vuotiaista. Samaan asiaan kiinnitin itsekin huomiota kirjaa lukiessa, että henkilöiden ikä olisi helposti voinut olla 14-15 vuotta. Minua ei varmasti 14-vuotiaana olisi häirinnyt lukea ikäistäni nuoremmista, mutta ymmärrän täysin, että toiset sen takia voivat jättää kirjan lukematta. Ei siis ole ihan sama minkä ikäisiä päähenkilöt ovat nuortenkirjoissa ja uskoisin, että tämän kirjan kohdeyleisö on kuitenkin myös 12 -vuotiaista ylöspäin.

"Maailmassa on hyvin vähän paikkoja kolmetoistavuotiaille. Jos olet kolmetoista, tiedät sen. Jos olet jättänyt jo tuon iän taaksesi, et enää muista. Se unohtuu nopeasti. Sen unohtaa nopeasti miltä tuntui olla kolmetoistavuotias. Sen jälkeen ei tunnu enää koskaan samalta."

Miljöönä kirja on ihastuttava. Tavaratalo tuntuu kuin satumaalta ja nimikin on sopivasti Paratiisi. Sen on suosittu työpaikka aikuisten keskuudessa ja sinne myös Usvan isä haaveilee pääsevänsä. Eletään aika köyhää aikaa, mutta rikkailla on varaa törsäillä rahansa suuressa tavaratalossa. Se on kuin mikä tahansa tavaratalo, mutta kirja luo sille aivan uudenlaisen imagon. Tavaratalo on torin laidalla, jossa ei iltaisin kannata kulkea, kun katulyhdyt syttyvät. Kaikki muut siellä voivat kulkea turvallisesti, mutta eivät kolmetoistavuotiaat. Pienet, mustavalkoiset kuvitukset silloin tällöin antoivat lisäpotkua tarinalle ja niissäkin toistui sama jännittävä vire kuin tarinassakin.

Kirjan lukemisesta on jo hetki aikaa, mutta tätä kirjoittaessa tuli ikävä Usvaa, hän oli nokkela ja päättäväinen, hänestä saisi hienon ystävän; Ja Puumaa, herkkää, outoa lasta, joka ei ajattele kuin muut ja jonka mielikuvitus on päässyt lentämään. Olen tainnut ottaa tämän maagis-realismi genren täysin omakseni tämän kirjan ja Carrollin kirjojen myötä. Fantasia ei ole ollut juttuni ja realismi on ihan jees, mutta maaginen realismi on niin hieno keksintö! :D

Tähtiä:


15.7.2014

Hurja Hassu Lukija 1 vuotta!


Hurraa! Yhden vuoden rajapyykki on nyt ylitetty! :D Siihen on mahtunut mm. 122 postausta ja paljon kaikkea kivaa :)


Suosituimmat tekstit:


Leena Lehtolainen - Kun luulit unohtaneesi (318)
TTT 3. Hienoimmat kirjablogien ulkoasut (115)
Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän (114)
Imre Kertész - Kohtalottomuus (106)
Frances Hodgson Burnett - Pikku lordi (104)
Pingviini Piitu -lastenkirjat (91)
Kirppislöytöjä (90)
Kirjahyllyn kertomaa (85)
István Örkény - Minuuttinovelleja (79)
Netta Wallden - Ruben ja ratikkaralli (71)

Hurjan Hassuja Hakusanoja:


muumimamma lauseita
mitä muskettisoturit ovat
ruusun päivä tekstarit
luumujen nimet
on olemassa legenda linnusta joka laulaa


Kiitos 53 lukijalle ja yli 11 000 vierailijalle!
Ja tulkoon vielä monia vuosia lisää!



Rex Stout - Yli kuolleen ruumiini


Yli kuolleen ruumiini - Rex Stout
(Over my dead body, 1939)
WSOY, 1992
Kirjastosta lainattu

"Kello soi, menin ulko-ovelle avaamaan ja siinä hän oli."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -luhaaste osa 6

"Ihastuttavaa miekkailunopettajaa syytettään timanttien varastamisesta. Hän on laittomasti maassa, ja jotta soppa pahenisi entisestään, löytyy ruumis ja miekkailunopettaja osoittautuu Nero Wolfen tyttäreksi...
Kun Nero Wolfen apulainen Archie Goodwin saapuu paikalle, tilanne vain mutkistuu: murha-ase löytyy Archien taskusta! Mitä tekee tässä tilanteessa suurikokoinen salapoliisi ja pinttynyt poikamies Nero Wolfe, joka on tottunut selviytymään kinkkisistä paikoista? Nyt ovat tulessa tytär, kansainväliset agentit, liikemiehet, poliisi ja Archie."

Kirja muistuttaa monella tapaa kumman paljon Poirot -kirjoja: päähenkilö on omalaatuinen salapoliisi, joka pystyy sohvalla istuen ratkaista murhan. Hän on omahyväinen ja luottaa täysin omaan erehtymättömyyteen. Apulaisena Nerolla on Archie Goodwin, joka hoitaa "likaiset" ja fyysiset työt salapoliisin puolesta. Archien ja Poirotin apulaisen Hastingsin välillä suurin ero on, että Archie osaa tarpeen tullen olla hieman väkivältaisempi (ja fiksumpi).

Ero itse kirjojen välillä on, ettei tämä etene niin suoraviivaisesti kuin Christien Poirotit. Kirjassa kuulustellaan vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei kuitenkaan tunnu etenevän, vaikka asioita tapahtuukin. Kamalan hidastempoinen. Lukijallekaan ei kauheasti vihjeitä tiputella mahdollisesta syyllisestä, teorioista tai motiiveista, vaan täytyy aina odottaa mitä Nero keksii. Pidän mahdollisten syyllisten arvuuttelusta, jos lukuinnoltani sen muistan tehdä, mutta nyt se tuntui mahdottomalta, joten koko lukeminen kärsi pahasti.

Henkilöt olivat hätäisten väsättyjä nukkeja ja heistä annettu tieto oli todella vähäinen. Täytyy myös mainita, että meinasin repiä pelihousut Neron ulkomaalaistaustaisen asiakkaan kohdalla, joka puhui totella huuno suomi. Argh! Dekkari nojasi lähinnä Neron valovoimaisuuteen ja miehen suureen persoonaan, joka taisikin olla harvoja asioita, joista todella pidin. Nero olikin aikamoinen henkilö: hän ei ikinä poistunut kodistaan, vaan lähetti ulkomaailmaan apurinsa Archien, mutta pystyi silti aivan hyvin ratkaisemaan murhan. Nero ja Archie olivatkin ainuita vaikuttavia henkilöitä, joihin voi luottaa.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että eipä tainnut oikein kiinnostaa koko miekkailusoopa ja rasittavat henkilöt. Lopussa viimeistään pitäisi dekkareissa tulla ahaa-elämys, mutta Yli kuolleen ruumini kohdalla reaktio oli "just". Mutta ehkä joskus vielä tulen antamaan uuden tilaisuuden Rex Stoutille, sillä vilpittömästi uskon, että tulin vain aloittaneeksi väärästä kirjasta.

Tähtiä: ½



12.7.2014

Kirppislöytöjä: vino pino



Alunperin oli tarkoitus esitellä kesän loputtua kirjalöydöt, mutta koska niitä on sen verran paljon jo nyt kertynyt, niin päätin poiketa aikataulusta ;) Suurin osa kirjoista on  Espoon kierrätyskeskuksesta, jossa kesällä kävin ensimmäistä kertaa ja pari tuntia siinä vierähti, että ehdin kaikki kirjat koluta läpi.

Tässä siis mahtavat kirjalöydöt:



  • John Galsworthy: Omenapuu
  • Michael Bond: Paddingtonin uudet seikkailut
  • Richard Yates: Revolutionary Road
  • Jonathan Carroll: Naurujen maa
  • Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
  • Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia, Matkantekijä
  • Colleen McCullough: Tim
  • Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
  • Murrel Barbery: Siilin eleganssi
  • P.L.Travels: Maija Poppanen
  • Seita Parkkola: Usva, Viima



  • Naguib Mahfouz: Midaqq-kuja 
  • Colleen McCullough: Troijan laulu
  • Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
  • Herman Hesse: Arosusi
  • Doris Lessing: Kultainen muistikirja
  • Elizabeth Kostova: Historiantutkija
  • Diana Gabaldon: Sudenkorento



  • Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
  • Riikka Pulkkinen: Totta
  • Colleen McCullough: Kutsumus ja kiusaus
  • Jacqueline Susann: Nukkelaakso
  • Haruki Murakami: Norwegian Wood

En malta odottaa, että näihin kirjoihin pääsisin käsiksi! Moni meni suoraan kesän lukupinoon ja Parkkolan Usvan olenkin jo lukenut sekä kaksi muuta aloitettu. Looking good. Colleen McCullough ja Diana Gabaldon ovat näköjään edustettuina aika monella kirjalla. McCulloughilta seuraavaksi luen Timin ja Kutsumus ja katumuksen ja Gabaldonilta Sudenkorennon, mutta haaveilen löytäväni häneltä vielä Muukalaisen, jotta ehtisin sen lukea ennen kuin siitä tehty tv-sarja alkaa joskus tässä kesän lopulla. Aikamoinen kiire siis tulee.

Erityisen innoissani olen myöskin näistä: Revolutionary Road, Pitkän päivän ilta, Viima, Nukkelaakso ja Norwegian Wood. Ah, mitä lukunautintoja on varmasti tulossa! Revolutionary Road ja Pitkän päivän ilta kirjoihin pohjautuvat elokuvat on boxissa tallennettuna, joten nekin pääsen sitten lukemisen jälkeen viimein katsomaan. Nukkelaakso -elokuvan (Valley of the Dolls) olenkin jo nähnyt ja uskon sen perusteella pitäväni kirjasta.

I'm so excited!!!




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...