29.3.2015

The Walking Dead vol. 1

The Walking Dead volume 1: Days gone bye
Robert Kirkman & Tony Moore
(The Walking Dead, 2003)
Image, 2011
Kirjastosta lainattu

Aika taas herätellä sarjakuvien lukemista ja täytyy tunnustaa, että The Walking Dead on tuttu lähinnä nimenä sekä jotain tekemistä sillä on zombien ja asuntovaunun kanssa (olen tainnut vahingossa tv:stä jonkun pätkän nähdä, muuta syytä en tuolle asuntovaunulle keksi).

Sheriffi Rick Grimes joutuu sairaalaan saatuaan luodin kylkeensä työkeikalla. Pahinta on kuitenkin, että hänen herätessään sairaalasta maailma ei ole enää entisensä. Zombiet ovat vallanneet autioituneen kaupungin, eikä ihmisiä näy missään. Yrittäessään selviytyä kadulta kuvottavien zombien keskeltä Rick saa apua eräältä pojalta, joka johdattaa hänet turvaan pois kaupungista, läheiseen metsään, jossa on joitain muitakin selviytyneitä ihmisiä. Näin alkaa pitkä ja uuvuttava taistelu ihmisten ja zombien välillä, jolle ei vieläkään yli kymmenen vuoden jälkeen näy loppua.

Post apocalypse sarjakuva ei pelkästään keskity elävien kuolleiden tappamiseen ja räiskintään, vaan siinä puidaan myös ihmissuhteita, mutta sellainen tunne tuli lukiessa, että tässä ensimmäisessä osassa vasta lämmiteltiin ja paljon enemmän on luvassa myöhemmin, vaikka jo tosin tässä aika rankalla kädellä aloitettiinkin.

Itse piirrosjälki ei ole kummoinen, mutta tarina kulkee joutuisasti. Jatkuvasti on jotain tekeillä ja sivut hupenivat vauhdilla. Se jos joku on hyvä merkki. Ihan heti en olisi uskonut pitäväni zombeja ja kauhua sisältävästä sarjakuvasta, mutta jotenkin niin vain pääsi käymään - jatkuvasti sitä näköjään löytää uusia puolia itsestään. Jäi kyllä kiinnostamaan mitä tuolle pienelle ryhmälle ihmisiä tapahtuu ajan kuluessa. Tämä ei siis jää tähän.

Onneksi muuten The Walking Dead-nimeä ei ikinä ole suomennettu..! Kuvitelkaa nyt: Kävelevät kuolleet... Voih.

Sarjakuvan pohjalta on tehty myös samanniminen televisiosarja - jos joku ei vielä sattunut tietämään.

Tämä ruutu kertoo jo aika paljon.

Tähtiä:

 

26.3.2015

Yasunari Kawabata - Lumen maa

Lumen maa - Yasunari Kawabata
(Yukiguni, 1947)
Keltainen kirjasto, 1963
Päällys: Martti Mykkänen
Omasta hyllystä

"Juna vieri pitkästä tunnelista Lumen maahan."
kirjan alku 

Kawabata on Japanin huomattavampia kirjailijoita ja Lumen maa on hänen kuuluisin teoksensa. Jos näin tosiaan on, niin Kawabatalla ei taida olla enää minulle mitään tarjottavaa. Odotin kovasti kirjan lukemista, mutta hämmentyneessä mielentilassa sen lopetin. Mitä jäi käteen? Siihen ei olekaan helppo keksiä vastausta.

Vanha mies Shimura viettää aikaansa vuoristossa 'Lumen maassa' olevassa kylpylässä huolettomasti nauttien muiden rikkaiden nautiskelijoiden tapaan hemmottelusta, luonnon rauhasta ja sen kiistämättömästä kauneudesta sekä geishoista. Yksin näistä geishoista on Komako. Nuoren ja kauniin geishatyttösen ja Shimuran välille syntyy jonkinasteinen suhde, riitaisa mutta rakastava.

Otetta romaaniin en saanut missään vaiheessa. Se puuskutti eteenpäin, mutta minä jäin jo alkumatkasta pöllämystyneenä maahan makaamaan. Tarttumapintaa ei ollut ja koko tarina jäi kauhean etäiseksi. Luontokuvaukset näyttelevät suurta roolia Lumen maassa, mutta nekään eivät kauheasti lohduttaneet tätä kärsimätöntä lukijaa, joka muutenkin tuppaa huolettomasti lukemaan moiset kohdat.

Kaikki on romaanissa pysähtynyttä ja todella seesteistä: vähän jutellaan ja toisinaan ihastellaan luontoa. Jopa jutustelut tuntuivat pyörivän ympyrää. Lähinnä olin turhautunut. Asiat taisi olla aasialaiseen tapaan esitetty niin hienopiirteisesti ja lue-rivien-välistä -tapaan, että kyllästyin jo alkuunsa pähkäilemään merkityksiä ja sitä mitä kirjailija mahdollisesti yritti sanoa. Tai ehkä ongelma oli, ettei hän yrittänytkään sanoa mitään ihmeellistä.

Tällä kertaa ei siis yhtään napannut.

Tähtiä: ½


Nobelin kirjallisuudenpalkinto 1968
Kirjalla osallistun Maalaismaisemia -lukuhaasteeseen


21.3.2015

Lisa Genova - Edelleen Alice

Edelleen Alice - Lisa Genova
(Still Alice, 2007)
WSOY, 2010
Kirjastosta lainattu

"Alice istui kirjoituspöytänsä ääressä heidän makuuhuoneessaan, 
mutta Johnin äänekäs juoksentelu alakerran huoneissa häiritsi häntä."
kirjan alku 

Blogger päätti sitten poistaa koko tekstini, joka oli, by the way, melkein valmis, joten ei kun uudestaan kirjoittamaan... Kiitti kauheesti!

Alice on Harvardin yliopistossa kongnitiivisen psykologian professori. Yksityiselämän osalta häntä on siunattu hyvällä aviomiehellä ja kolmelle lapsella, joista kukaan ei enää asu kotona. Hän on vasta viidenkymmenen kun hänellä todetaan alzheimerintauti. Kaikki alkaa alkuun harmittomilta tuntuvilla unohduksilla, jotka kuitenkin häiritsevät Alicea, sillä Harvardissakin hän on kuuluisa erinomaisesta muististaan. Lenkillä hän saattaa unohtaa missäpäin koti on ja luennolla unohdella tärkeitä sanoja. Vaikka sairaus etenee jokseenkin hitaasti, muuttuu Alicen elämä tyystin sekä muiden ihmisten suhtautuminen häneen kuullessaan sairaudesta. Harvardissa ihmiset eivät tiedä mitä sanoa hänelle ja lyhyet sananvaihdot ovat kiusallisia molemmille osapuolille.

Kirja antaa aika kauhean kuvan alzheimerpotilaista: diagnoosin jälkeen Alicen ympärillä olevat ihmiset - varsinkin hänen oma perheensä - alkavat käyttäytyi kuin Alicea ei olisikaan, vaikka hän istuisi samassa huoneessa ja he saattavat keskustelle Aliceen liittyvistä asioista aivan kuin hänellä ei olisi mielipiteitä tai tunteita, vaikka asia ei näin ole. Milloin aikuinen ihminen menettää vallan päättää omista asioistaan? Alicella on kuitenkin tunteet ja erittäin viisaita ajatuksia. Hyvin hän erään riidankin päätteeksi sanoo aviomiehelleen Johnille: "Ei John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer. Mikä vitun veruke sinulla on?"

Olin kokoajan Alicen puolella ja koin vahvaa myötäelämisen tunnetta, joka selittää lopussa ärsyyntymiseni Alicen Johniin. Vaikka en häntä täysin syyttänytkään, sillä ei se nimittäin läheisillekään ole helppoa, mutta pahinta kuitenkin aina pahinta itse sairaalle. Ihmisten pitäisi olla tärkeämpiä kuin asioiden tai mahdollisten tulevien saavutusten ja heidät pitäisi asettaa kaiken edelle. Siksi olisin toivonut hänen voivan ottaa laput pois silmiltä ja miettiä vähän juuri tuota mikä on tärkeää. Tietysti myös Alicen puolella olemiseni saattoi johtua siitä, että kirja kerrottiin hänen näkökulmastaan, mutta oli syy sitten se tai mikä muu hyvänsä, Alice tulee hyvin lähelle lukijaa tämän taustoista riippumatta. En juuri tunne alzheimerpotilaita, mutta elin vahvasti mukana ja juuri se kirjoissa on parasta: asiaan vihkiytymätön voi elää hetkessä mukana ja tuntea olevansa osa tarinaa, ainakin sivustakatsojan verran.

Edelleen Alice antaa hyvin realistisen ja uskottavan kuvan alzheimerpotilaan elämästä ja mielestäni kirja muuttui entistä nerokkaammaksi loppua kohden, jolloin Alicen ajatukset ja teot muuttuivat entistä enemmän kaaosmaiseksi, jolloin itse tekstikin alkoi muuttua pomppivammaksi. Lukija pääsee aitiopaikalta seuraamaan Alicen mielenliikkeitä ja pääsee hyvin sisälle tuohon dementiaa aiheuttavaan sairauteen. Uskottavuus syntyy myös kirjailijan faktaperäisistä tiedoista, sillä Genova on itse valmistunut neurotieteiden tohtoriksi juurikin Harvardista.

Kirjan nimi on erittäin osuva: vaikka Alice ei esimerkiksi pysty käymään yhtä vauhdikkaita keskusteluja tai ei aina muista missä mikäkin tavara on, niin silti hän on edelleen Alice; Aivan sama henkilö kuin ennen taudin diagnisointiakin. Kannessa oleva perhonen taas liittyy vahvasti kirjan sisältöön ja siitä puheenollen, loppu oli tehty kauniisti ja loppujen lopuksi ratkaistu varmaan parhaalla tavalla, vaikka myönnän, että ajatukseni kävivät välillä vähän erilaisen loppuvaihtoehdon parissa. Mutta hyvä noin.

Kirjan pohjalta tehty samanniminen elokuva sai ensi-iltansa Suomessa eilen.

Tähtiä: ½


18.3.2015

Nicholas Sparks - Kuuntele vain muistojasi (+elokuva)

LUE KIRJA & KATSO ELOKUVA 

 


Kuuntele vain muistojasi - Nicholas Sparks
(The Notebook, 1996)
WSOY, 1996
Kirjastosta lainattu

"Kuka minä olen? Ja kuinka tämä tarina mahtaa päättyä?"
kirjan alku 

Syyniin pääsi se "kaikkien rakastama vuosisadan rakkaustarina". Tosin allekirjoittanut ei tätä lausahdusta voisi missään nimessä allekirjoittaa. Hehkutusta tästä kirjasta saat suosiolla etsiä jostain muualta.

Rikkaasta perheestä tuleva Allie on menossa naimisiin, mutta lehtileike saa hänen ajatukset palaamaan nuoruuteen ja nuoruudenrakastettuunsa, josta hän joutui ennen sotaa luopumaan luokkaeron takia. Nyt Allie ei voi vastustaa kiusausta vaan lähtee tapaamaan Noahia selvittääkseen asita lopullisesti ennen kun hän voi astella rauhallisin mielin avioliiton satamaan. Neljätoista vuotta on kulut heidän viime näkemisestään, mutta Allie tunnistaa Noahissa yhä saman hengenheimolaisen, jonka kanssa pysyi kaiken jakamaan. Tuntuu kuin he heti palaisivat siihen mitä heidän välillään joskus oli, eikä noilla vuosillä heidän välissään olisi mitään merkitystä. Pieni ongelma heidän suhteessaan toki on: Allie on menossa naimisiin - eikä sulhasen paikalla lue Noahin nimeä. Allien on tehtävä valinta (wouuuu, todella jännittävää): ottaako hän nuoruudenrakastettunsa Noahin vai palaa kotiin sulhasensa luokse, joka edustaa Allielle turvallisuutta ja rahallista vakautta.

Koko kirja on vaan niin kliseinen, eikä se sisältänyt mitään yllätyksiä. Juoni oli erittäin itsestäänselvä  ja se vain pyöri samojen asioiden ympärillä jaaritellen. Välillä palattiin menneisyyteen, niinkin kauas kuin Allien ja Noahin ensitapaamiseen ja miten asiat siitä kehittyivät. Kirjan nykyhetken käsittää kaksi vanhusta: mies lukee naiselle Allien ja Noahin tarinaa ja lukija tietenkin hoksaa heti kyseisten vanhusten olevan Allie sekä se mies kenet hän lopulta valitsi. Eikä muuten tarvitse mikään Einstein olla tietääkseen lopputuloksen. Tiesin sen jo ennen kirjan avaamista. Erilaisen tästä kirjasta tekee muihin romanttisiin verrattuna juuri nämä kaksi vanhusta ja heidän pitkään kestänyt rakkautensa. Edes naisen muistamattomuus ei ole esteenä vaan mies päättäväisenä ja tyynenä pysyy hänen rinnallaan.

Noahin ja Allien suhde oli niin siirappisen imelä. Romantiikka pursusi yli laitojen ja mielelläni olisin vaikka mereen hypännyt sitä pakoon. Pikkasen draamaa oltiin yritetty tuoda Allien ja Noahin luokkaeron avulla, eivätkä Allien vanhemmat tietenkään hyväksyneen Noahia, mutta Allien sulhanen tietty sai heti perheen hyväksynnän. Sain vaivoin hillittyä itseni lyömästä päätä seinään. Kirjailija on selvästi päästänyt itsensä aivan liian helpolla ja mennyt sieltä mistä aita on matalin. Surullista.

Nyt on tullut valitettua sen verran paljon, että suuta ihan kuivaa, joten en edes viitsi kommentoida kirjan mitäänsanomatonta kantta (hups, kommentoin jo).

Tähtiä: ½


 
The Notebook - Rakkauden sivut
2004
Ohjaaja: Nick Cassavetes
Näyttelijät: Ryan Gosling, Rachel McAdams, 
Gena Rowlands, James Garner 
Draama, romantiikka


Sitten elokuvan pariin. Tiesin jo kirjan lukemisen aikana mihin tässä oltiin ryhtymässä, mutta kunnialla päätin viedä suunnitelman loppuun saakka! Olihan siinä mukana pieni kiinnostuskin, sillä elokuvissa ja sarjoissa henkilöiden lempileffa on aina Notebook, joten täytyyhän minunkin tietää mistä puhutaan.  

40-luvun Etelä Carolinassa rikas nuori tyttö ja köyhä poika rakastuvat... ja blaablaablaa. Eiköhän tuo tarina tullut jo selväksi ylempänä, joten en lähde sitä toistamaan. Samoista ongelmista elokuvakin kärsii kuin kirja: höttönen juoni, joka ei itkettänyt, ei koskettanut. Positiivisena asiana heti alkuun, että Goslingin ja McAdamsin käsittelyssä henkilöt heräsivät eloon zombie-tilasta, johon kirja oli heidät kylmästi jättänyt.

Kirjaan verrattuna draamaa oltiin lisätty jonkin verran, jotta elokuvan katselu pysyisi jokseenkin mielenkiintoisena. Leffa toi paremmin esille Allien ja Noahin välisen luokkaeron sekä Allien vanhempien kielteisen suhtautumisen heidän suhteeseensa. Allien tappelut vanhempiensa kanssa osoittivat, että tytöstä löytyy enemmän luonnetta. Hänestä tuli vähemmän pinnallisen oloinen ja enemmän rosoinen. Noahin hahmo jäi hieman hänen jalkoihinsa ja valitettavasti pysyi nössö-tasolla. Selvennetään: Ryan Goslingissa ei mitään vikaa ole, mutta Noahin kanssa minulla on ongelma.

Allien sulhasehdokaskin sai enemmän näkyvyyttä, kun kirjassa hänet unohdetaan tyystin paria säälittävää kohtausta lukuunottamatta. Tälläiselle elokuvalle pieni kolmiodraaman poikanen on hyväksi, mutta hyvin vaisulle tasolle se edelleen jäi. Filmi meni aivan liian suoraviivaisesti eteenpäin ja aivan liian tasaista kyytiä.

Lopputuloksena voin sanoa, että ihmettelen miten hyvän vastaanoton kirja (ja elokuva) on saanut - tai ainakin miten ylistäviin teksteihin olen törmännyt. Jos joku Notebook-fani tahtoo avata kirjan tai elokuvan loistokkuutta, niin be my guest! Kaikki mielipiteet sallittuja.

Tähtiä: 

Osavaltiot-haaste: Nebraska


15.3.2015

Katariina Souri - Valkoinen varjo

Valkoinen varjo - Katariina Souri
Tammi, 2015
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Kannen kuvamateriaali: Istockphoto, Mika Tuominen
Kirjastosta lainattu

"Mona pelkäsi nukkua äidin talossa."
kirjan alku 

Valkoinen varjo aloittaa Musta Mandala -trilogian.

Mona Malinilla on oma liike, jossa hän myy tekemäänsä taidetta, mutta rahallisesti liike ei ota tuottaakseen. Asiakkaansa pyynnöstä hän järjestää Mandalan teko -kurssin, jonka johdosta Monan ystävä Pia saa idean järjestää samainen kurssi ulkosaaristossa, Pian vanhempien kesähuvilalla. Mona näkee välillä näkyjä todentuntuisista tilanteista, jotka alkoivat Monalle velkaa jääneen miehen löydyttyä kuolleena.

Toinen päähenkilöistä on Roni Arosuo, joka kärsii tuomiotaan vankimielisairaalassa ja häneen ollaan käyttämässä vielä laillistamatonta hoitomuotoa. Tähän liittyvän erään ongelman ratkaisemiseksi ylilääkäri Sammatti päättää viedä Ronin saartistoon Monan järjestämälle mosaiikkikurssille. Muidenkin kurssilaisten motiivit paljastuvat epäilyttäviksi ja heidän töidensä kautta Mona pääsee näkemään salattuja asioita kykynsä takia.

Päähenkilö Mona tuntui kaukaiselta, eikä kovin samaistuttavalta mikä on aika ikävä asia, sillä melkein kaikki muutkin henkilöt olivat liian mustavalkoisia. Ymmärrettävimmiksi henkilöiksi muodostui varmaan ylilääkäri Sammatti, jolla oli inhimillinen halu jättää jotain jälkeensä tähän maailmaan ja eläkeikäkin lähestyy huolestuttavan nopeasti, sillä mitään läpimurtoa ei ole vielä tullut, sekä Roni, jolla ei näyttäisi olevan elämää enää edessä, mutta jolle tarjoutuu harvinainen tilaisuus vapauteen. Muut olivat tosiaan kovin outoja.

Kirjan tunnelma tuntui jotenkin väärältä: se oli liian kepeä sisältöön verrattuna. Tai sitten on ajateltu lukijan olevan helpompi tarttua kirjaan, jos se ei aivan synkkäö ole. Yö ei saa tulla -romaanin jälkeen olisin kuitenkin kaivannut jotain samankaltaista tunnelmaa. Aihe kuitenkin oli sen verran synkkä ja mystinen ja nyt oltiin (kärjistettynä) melkeinpä chick-lit tunnelmissa, joten ne eivät oikein tukeneet toisiaan ja minulle jäi lukijana ristiriitainen olo.

Dekkariksi ei kirjaa oikein voi sanoa, sillä se ei keskity alussa tapahtuneeseen murhaan, vaan joihinkin aivan toisiin asioihin ja lopussa sitten syyllinen yhtäkkiä paljastuu, vaikka muuten koko asia on kirjassa aika mallikkaasti sivuutettu. Syyllistä en arvannut, mutta miten olisinkaan voinut. Aivan tuulesta temmattu koko juttu.

Kaikesta huolimatta en panisi pahitteeksi jatko-osien lukemista, joten jotain Souri on oikein tehnyt.

Tähtiä:

Musta Mandala -trilogia
Valkoinen varjo
Sammunut sydän (syksy 2015)
Kadonneet kasvot (talvi 2016)  

 

13.3.2015

Dan Brown - Da Vinci -koodi

Da Vinci -koodi - Dan Brown
(The Da Vinci Code, 2003)
Loisto, 2006
Päällyksen kuva: Gianni Dagli Orti/Corbis/SKOY
Päällys: Kirsi Kujansuu
Omasta hyllystä

"Louvren maineikas intendentti, 76-vuotias Jacques Sauniere, 
hoiperteli holvikäytävästä museon Suureen galleriaan."
kirjan alku 

Listasin juuri hyllyni unohdetut kirjat ja Dan Brownin Da Vinci -koodi oli yksi niistä. Muuten ihan mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan en ole tarttunut lähinnä sen saaman ylidramaattisen huomion takia. Kohukirjat eivät aina herätä kiinnostusta, vaan ne joutuvat odottamaan rauhallisempaa aikaa lukea, vaikka samaan lauseeseen voin todeta, että nyt kirjan lukeneena ihmettelen miten en aikaisemmin ole sitä lukenut, sillä lukeminen oli erittäin nautittavaa.

Eräs salaseura on vuosisatojen ajan varjellut mullistavaa salaisuutta, jonka paljastumista Vatikaanin kirkko erityisesti pelkää. Salaisuus ei enää ole kuitenkaan aivan turvassa, sillä intendentti Jacques Sauniere löytyy kuolleena Louvren taidemuseosta. Hän on ennen kuolemaansa ehtinyt kirjoittaa salaisia viestejä, jotka johdattavat oikein tulkittaessa salaisuuden äärelle. Paikalle kutsutaan Robert Langdon, Harvardin yliopiston uskontosymbologian professori, jonka nimen poliisi löysi Saunieren kalenterista, vaikka miehet eivät koskaan ehtineet tavata. Symbolien asiantuntijana Robertia pyydetään ratkomaan intendentin jättämä monimutkainen viesti. Itsensä rikospaikalle kutsuu myös nuori pariisilainen agentti Sophie Neveu. Salakirjoitusten asiantuntijana ja koodien murtajana hänen apunsa on kuitenkin tarpeen, vaikka poliisi Fache ei hänen läsnäoloaan henkilökohtaisista syistä hyvällä katso.

Alkaa tapahtumarikas matka, jossa Robert ja Sophie ratkovat kuolleen miehen jättämiä viestejä ympäri Ranskaa ja lopulta myös Ranskan ulkopuolelle kannoillaan poliisi ja Opus Dein. Viimeksi mainittu on syvästi uskonnollinen katolinen järjestö, jonka radikaalimmat jäsenet harjoittavat itsekidutusta. Ja kaikki tämä häslinki Graalin maljan vuoksi.

Robertin ja Sophien perään lähetetty Silas, suuri albiino, on mielenkiintoisimpia romaanin henkilöitä. Hän ei ole aivan yhtä tasapaksu kuin muut ja menneisyyden valottaminen tuo syvyyttä hahmoon, joka muuten jäisi pelkäksi ihmisen väkivaltaiseksi kuoreksi, joka pienellä näpäytyksellä hajoaisi kasaan. Silasin vaarallinen motto "kipu on hyväksi" ei toteudu vain ajatuksen tasolla, vaan miehen reidessä löytyy verinen, piikikäs hihna, jolla lihalliset himot unohtuu, mutta "sielu laulaa ilosta palvella Herraa". Silas noudattaa tarkasti Opettajan ohjeita, miehen jota hän ei ole koskaan tavannut.

En minä kirjaa kaunokirjallisuuden mestariteokseksi sanoisi kirjoitusasunsa puolesta, mutta herkulliseksi välipalakirjaksi ehdottomasti kyllä. Brown on onnistunut kasaamaan näppärän kokonaisuuden paljosta materiaalista ilman, että se tuntuisi liian tuhdilta luettavalta. Elokuvakin on tullut katsoa joitain kertoja, vaikka Tom Hanks on kerrassaan pöyristyttävän kammottava näyttelijä, mutta Audrey Tatou pelastaa paljon. Ja Ian McKellen. Ja Paul Bettany alias albiino Silas.

Juoni on kiistatta vetävä ja tarina on tarpeeksi totuudenmukainen jossain suhteessa ja sisältää mielenkinntoista historiallista tietoa sekä tietenkin erittäin mielikuvituksellisia väittämiä, joka selittää sen miksi ilmestymisensä aikoihin kirja herätti niin hirveästi kohua ja tietysti vastustustakin maailmalla, sillä se väittää todeksi asioita, joita on hyvin vaikea uskoa. En ota kantaa kirjan tietojen paikkaansapitävyyteen - okei, no oli se aikamoista hölynpölyä - mutta täytyy muistaa, että Da Vinci-koodi on kuitenkin ennen kaikkea romaani, ei historiallinen faktakirja, ja kaunokirjallisena teoksena se tuleekin lukea. Siis huijausta tai ei, I like it. Ja aivan samaa mieltä olen Kirjaneidon kanssa, joka postauksessaan kirjoitti niin mainion osuvasti, että: "-- menee luultavasti muutama päivä ennen kuin kykenen suhtautumaan normaalisti Raamattuun, Leonardo Da Vinciin, Vatikaaniin tai Disneyn elokuviin" Kyllä, tästä lähtien katson Disney elokuvia 'sillä silmällä'.

Tähtiä: ½


9.3.2015

Tiina Raevaara - Yö ei saa tulla (+Nukkumatti)

Yö ei saa tulla - Tiina Raevaara
Paasilinna, 2015
Kannen suunnittelu: Anders Carpelan
Kirjastosta lainattu

"Eräänä alkukeväisenä iltana Antti kertoi, että hän aikoi tappaa Sandvallin."
kirjan alku 

Kirjaston kautta sain käsiini Tiina Raevaaran uusimman romaanin ja häpeäkseni myönnän, etten kirjailijasta ole kuullutkaan koskaan aikaisemmin. Häpeäkseni varsinkin siksi, että kirja oli todella mainio!

Painajainen hiipii hiljaa Johanneksen elämään ja kaikki alkaa siitä kun hän tapaa vuosien tauon jälkeen ystävänsä Antin, joka on vakaasti päättänyt kostaa sisarensa Aalon kohtalon. Aalo oli aikoinaan Johanneksen nuoruudenrakastettu, kunnes teki itsemurhan hyppäämällä kalliolta alas.

"Pitikö Sandvallin kuolla? Minäkin vihasin häntä, edelleen, mutten olisi jaksanut ryhtyä hänen murhaamiseensa. En kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen. Aika oli tylsyttänyt terät ja solminut vihan tiukasti paikalleen sydämen taakse. En halunnut kiskoa sitä esiin. Sydän olisi saattanut hajota."

Fantasiaa ja magiaa hyödyntävä romaani on herkullista, joskin ahdistavaa luettavaa. Ahdistavaksi sen tekee pitkäkyntinen Nukkumatti, joka on seurausta Johanneksen unettomuudesta. Toisin kuin ikuisiksi ajoiksi silmieni verkkokalvoihin juuttunut kuva Nightmare on Elm Street elokuvan Freddy Kruegerista, kirjan päähenkilö haluaa nimenomaan nukahtaa, sillä se on ainut pakokeino Nukkumattia vastaan. Johannes yrittää päästä uneen lääkkeiden avulla, mutta tumma hahmo on aina hänen kannoillaan, eikä pakoon voi päästä.

"Silmänympärykseni olivat kuin tulessa. Lasten satu - pelkkä lasten satu oli ajamassa minut järjiltäni. Lopulta ravistin Sandvallin vaimon hereille liikkumattomasta unesta, jossa hän jokaisen yönsä vietti, ja anelin häntä antamaan jälleen unilääkkeen. En tiennyt, miksi hän oli unohtanut antaa sen. Minun oli pakko saada nukuttua tänäkin yönä. En saanut jäädä unettomaksi. En voinut jäädä odottamaan Nukkumattia, minun täytyi eksyttää se kintereiltäni. Minun oli pakko nukkua."

On se niin ihanaa, kun kirjailija on käyttänyt inspiraation lähteenä vanhoja satuja, kuten Raevaara tässä romaanissa hyödyntää E. T. A. Hoffmannin Nukkumattia, vaikka täytyy myöntää alkuun hämmästyneeni sitä miten niin hellyyttävästä lastensadusta on tehty niin julma ja raaka tulkinta. Pienen surffailun jälkeen tajusin ällistyneenä Hoffmannin Nukkumatti-alkuperäissadun olevan tosiaan samanlainen kuin Raevaaran kammottava Nukkumatti! Vaikka eihän minun olisi pitänyt yhtään yllättyä, sillä ovathan Grimmienkin kuuluisat sadut oikeasti hyvin julmia ja epämiellyttäviä nekin. Aukko sivistyksessä oli heti korjattava ja lainattava Hoffmannin Yökappaleita, joka sisältää juuri tuon Nukuttaja (Nukkumatti) novellin.

Nukuttaja / Nukkumatti - E. T. A. Hoffmann
(Der Sandmann, 1817) 
Novelli kirjasta Yökappaleita
TEOS, 2011
Ulkoasun suunnittelu: Dog Design
Kirjastosta lainattu

Novellissa lapsia hoputetaan nukkumaan pelottelemalla Nukuttajasta, ilkeästä miehestä joka tulee lasten luo, kun he eivät halua mennä nukkumaan, ja heittää kourakaupalla hiekkaa heidän silmiinsä, niin että ne pullahtavat verisinä kuopistaan. Silmät hän heittää säkkiinsä ja vie kuuhun pienten lasten ruuaksi.

Yksi näistä lapsista on Nathan, joka kohtaa tosielämän Nukkumatin, joka aiheuttaa perheelle suurta murhetta ja nyt isompana Nathan päättää kostaa hänelle. Ei sen enempää juonesta tai tulen paljastaneeksi kaikki loputkin kirjasta, mutta hyvin paljon yhtäläisyyksiä on löydettävissä näiden kahden teoksen väliltä, joten onneksi luin Raevaaran kirjan ensin, vaikka ei se täysin samanlainen olekaan vaan modernimpi ja koukeroisempi tulkinta.

Monet ovat löytäneet Yö ei saa tulla -kirjasta hyvin paljon symboliikka, mutta omalla kohdallani Johanneksen tarina vetäisi mukaansa sen verran vauhdilla, että muu pohdinta jäi aivan unholaan. Erityisesti loppu oli niin älykkään mahtava, että loppupäivän vaan hymyilytti se kuinka nerokkaan kirjan olin juuri päässyt lukemaan. Kyllä ne suomalaisetkin kirjailijat asiansa osaa, täytyy viimeistään nyt myöntää hattua nostaen.

Tähtiä: 

6.3.2015

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

Lumikko ja yhdeksän muuta - Pasi Ilmari Jääskeläinen
Atena, 2006
Kansi: Keto/Susanna Raunio
Kannen kuva: Kristian Jalava
Omasta hyllystä

"Lukija ensin hämmentyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä 
Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskellä katua."
kirjan alku 

Paljon on hehkutettu P. I. Jääskeläistä, mutta omakohtainen tutustuminen alkoi vasta tämän kirjan myötä. Ja tulee ehdottomasti jatkumaan.

"Laura Lumikon nimi on kaikille tuttu. Hän on rakastettu kirjailija, lapsuudessa lukemiemme Otuksela-kirjojen luoja. Hänen talvisissa juhlissaan tapahtuu kuitenkin jotain, mikä herättää ihmiset: kukaan ei todella tuntenut Laura Lumikko. Kolme vuosikymmentä sitten kirjailija Lumikko etsi kymmentä lahjakasta lasta kouluttaakseen heistä kirjailijoita. Hän sai kokoon ykdeksän. Nyt nämä menestyvät kirjailijat muodostavat seuran, jolla on paikka suomalaisen kirjallisuuden ytimessä. Vuosien odotuksen jälkeen Seura saa kymmenennen jäsenensä ja salaperäinen Peli alkaa uudestaan. Kirjailijat joutuvat kohtaamaan menneisyyden, jonka he jo kerran hautasivat - kirjaimellisesti hautasivat..." Takakansi

Kirjan päähenkilö Ella Milana lunastaa tuon kymmenennen paikan ja hän alkaa selvittää Seuran hämäräperäistä historiaa. Apuna siinä hänellä on Peli, jossa haluamansa tiedon saa toisen pelaajan vuotaessa. Mitä vaan voin kysyä ja toisella ei ole muuta mahdollisuutta kuin kertoa totuus - siitä pitää tarvittaessa huolen väkivalta tai pillerit. Kieroutunutta toimintaa, eikö.

Olen suuri maagisen realismin ystävä ja Lumikon arvoituksellinen tunnelma imaisi heti mukaansa. Uutuuden viehätys vei pitkälle kirjaa ja vaikka pieni laskusuhdanne oli innostuksessa havaittavissa, ei se merkittävästi lukemista haitannut.

Jäniksenselkäisen kirjallisuuden jäsenet ovat kiehtovia persoonia, jotka eivät olleenkaan tunnu toisinnoilta kirjallisuuden perushahmoista tai muutenkaan sellaisilta joihin olisin aikaisemmin törmännyt kaunokirjallisuudessa. He ovat jotain uutta ja jännittävää; Suomen pieni eliittikirjailijoiden joukko, jotka eivät enää ole olleet kauheasti tekemisissä toistensa kanssa. Yhtenä syynä on Peli, joka henkisessä raakuudessaan on tehnyt kuilun jäsenten välille. Ja nyt Ella Milana on pyöräyttämässä pitkästä aikaa Pelin uudelleen käyntiin ja se lähtee liikkeelle kuin vyöryävä lumipallo imien haastajista ja haastettavista kaikista arimmat asiat ulos jättäen heidät muutamaksi päiväksi toimintakyvyttömiksi ja henkisesti tyhjiksi.

Kirjan nimiroolia kantava Laura Lumikko ei kirjan parrasvaloissa paistattele. Hän on kyllä romaanin keskeisimpiä hahmoja ja suurin yhdistävä tekijä henkilöiden välillä, mutta muuta naisesta lukija ei saakaan irtoamaan. Hänen hahmonsa ikään kuin leijailee kaiken taustalla, poissa ulottuvilta.

Lumikko ja yhdeksän muuta on vaivattomasti etenevä kirja, joka ei tunnu yrittävän liikaa mielistellä lukijaa tai ylipäätään ketään. Se vain on ja kertoo tarinaa omalla tahdillaan, joskin puolenvälin jälkeen aloin vähän kyllästyä jatkuvasti toistuvaan ihmisten vuotamiseen, vaikka heidän vastauksensa olivat itsessään hyvin mielenkiintosia. Hieman tarpeettomalta toistolta se alkoi tuntua. Jääskeläinen on onnistunut kirjoittamaan vakuuttavasti, sillä epätodelliset tapahtumat eivät tunnu epäaidoilta vaan uskottavilta.

Vuoden Lukuelämystä tästä ei tullut, mutta suuntaankin katseeni Harjukaupungin salakäytäviin ja pistän kaikki epärealistisen korkeat odotukseni vuorostaan siihen.

Tähtiä: 


Hyllyssä odottaa
Harjukaupungin salakäytävät


3.3.2015

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Purppuranpunainen hibiskus - Chimamanda Ngozi Adichie
(Purple Hibiscus, 2003)
Seven, 2011
Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen
Omasta hyllystä

"Kaikki alkoi luhistua sinä päivänä, jolloin veljeni Jaja ei osallistunut ehtoolliselle ja isä paiskasi raskaan messukirjansa huoneen poikki ja rikkoi koristehyllykön pienoispatsaat."
kirjan alku 

Kirjailijan esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus on saanut paljon blogihuomiota, jonka takia minäkin päätin kirjan lukaista ja se osoittautui loistavaksi elämykseksi, mutta kaikkea muuta kuin kepeäksi luettavaksi.

15-vuotiaan Kambilin katollinen tyranni isä hallitsee perhettään rautaisella otteella, mutta yhteisölleen hän näyttäytyy hurskaana ja aurinkoisena hyväntekijänä, joka mahdollistaa monien lasten koulunkäynnin, johon heillä ei olisi muuten varaa. Uskonnolisessa vakaumuksessaan isä on vankkumaton: muita ajatusmaailmoja ei sallita ja Herran opetusten vastaisista teoista rangaistaan välittömästi. Tämä ruumiillinen kuritus ulottuu äidin lisäksi myös lapsiin, mutta hakkaaminen on heidän omaksi parhaakseen ja tarkoitushan on hyvä, ei isä sitä tee pahuuttaan vaan päinvastoin yrittää saada pahan pois perheestään. Järisyttävän kammottava ajatusmaailma ja inhottavan kirjasta teki juuri isän teot ja hänen koko vastenmielinen olemuksensa. Kuinka kauheaa olisi olla sidottuna sellaiseen ihmiseen. Hänelle ei saa sanoa vastaan ja Purppuranpunainen hibiskus alkaakin konfliktitilanteesta, jossa Kambilin isoveli Jaja uskaltautuu asettumaan poikkiteloin isänsä mielipiteen kanssa. Seuraavaksi kirja kuitenkin hyppää aikaan ennen Jajan uhkarohkeaa tekoa ja palaa taas siihen kirjan loppupuolella.

"Jos isä huomaisi Jajan tai minun alkavan väsähtää tai harhailla kolmannentoista, pyhälle Juudakselle suunnatun pyynnön kohdalla, hän kehottaisi meitä aloittamaan uudelleen alusta. Meidän oli osattava kunnolla. Rukoillessani en kertaakaan miettinyt - en rohjennut edes ohimennen miettiä - mitä äidin olisi pitänyt saada anteeksi."

Lasten elämä on hyvin rajoitettua ja isä tuntuu määräävän aivan kaikesta. Isä on tehnyt jokaiselle päivälle oman lukujärjestyksen, mihin on tarkkaan merkattu jokaisen päivän jokaisen tunnin ohjelma. Sitä tulee noudattaa tarkalleen. Lähellä asuu Kambilin ja Jajan isoisä, mutta hänet isä on hylännyt, sillä tämä edustaa isän silmissä pakanauskontoa. Lapset saavat tervehdyskäynnillä vierailla vartin hänen luonaan, mutta mitään isoisän tarjoamaa ei saa syödä tai juoda.

Hetkeksi lapset pääsevät sentään isänsä ulottumattomiin, vaikka perheessä vaalitut tavat pitävät vielä Kambilin tiukasti rautaisessa ottteessa. He vierailevat joitain päiviä köyhemmissä oloissa elävän Ifeoma-tädin perheen luona, joka on aivan toisenlainen kuin heidän omansa: siellä nauretaan, lauletaan ja lapsilla on omat vahvat mielipiteet. Perheen lapset eivät noudata mitään lukujärjestystä ja Jaja ja Kambili jättävät omansa huomiotta, vaikka isä oli heitä käskenyt sitä noudattamaan. Ifeoman käsitys uskonnosta ei ole niin rajoittunut ja ehdoton kuin Kambilin isän, mutta koko pienen ikänsä isänsä valvovan silmän alla elänyt Kambili ei osaa heti päästää irti. Hän vierastaa uusia tapoja, joita ei kotona olisi missään nimessä voinut tehdä. Vähitellen hän kuitenkin alkaa päästä elämän makuun.

Kambilin kasvutarina on kaunis, mutta kipeä. Se ei päästä helpolla ja pistää miettimään asioita omassakin elämässä. Se on tarina alistamisesta ja vaikeudesta päästä siitä irti. Toivoakin on ja asiat voivat muuttua. Taustalla kulkee myös poliittisia tapahtumia, mutta ne jäävät nopeasti itse Kambilin perheen tarinan taakse, eivätkä minun silmissäni saaneet kauheasti huomioarvoa.

Vaikka kannet ihan kivat onkin, niin ne kuitenkin hukkuvat massaan eikä niissä ole tarpeeksi persoonallisuutta, eivätkä ne heijasta kirjan tarinaa kunnolla. Valokuvina esiinnostetut tummaihoinen nainen ja kukat ovat vähän liiankin kirjaimellinen esitys romaanista.

Tähtiä:



Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Nigeria


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...