Jo Nesbø - Kukkulan kuningas

"Kahden ajoneuvon yhteentörmäyksessä 
on kyse yksinkertaisesta fysiikasta."

kirjan alku

Parasta lääkettä pieneenkin lukujumiin ovat dekkarit ja tällä hetkellä nimenomaan Jo Nesbøn kirjat, sillä Verta lumella-sarja meni luihin ja ytimiin. Muut kirjat jos ei maistu, niin nämä viimeistään. Tai sitten asiat ovat todella huonolla tolalla. Harry Holeja en ole vielä uskaltanut lukea, mutta seuraavana kentien niiden aika viimein koittaa. Ei paineita Nesbø.

Roger Brown ei ole mikään tavallinen headhunter, kykyjenetsijä. Hän on pääkallonmetsästäjä, Kukkulan kuningas isolla koolla. Brownin löytämät ihmiset on aina valittu työhönsä. Hän on erehtymätön. Brownilla on kaupungin kaunein vaimo, loistelias talo paraatipaikalla ja vaimolla reilusti tappiollinen taidegalleria. Rahasta on huutava pula.

GPS-yritys Pathfinder tarvitsee johtajan ja Brownin tehtävä on etsiä hänet. Vaimonsa gallerian näyttelynavajaisissa hän kohtaa Clas Greven, joka on miltei liian täydellinen Pathfinderin johtajaksi. Isoäitinsä vanhasta asunnosta Greve on löytänyt kadonneeksi kuvitellun Peter Paul Rubensin mittaamattoman arvokkaan maalauksen. Niin arvokkaan, että sen myymällä eläisi loppuelämänsä herroiksi. Alkaa tapahtumien vyöry, jossa metsästäjä voi muuttua saaliiksi ja vain yksi jäädä henkiin. Kukkulan kuningas. Takakansi

Juonesta ei tarvitse tietää sen enempään kuin, että Nesbø rakentaa sen nerokkaasti ja sitten kun luulee kaiken olevan selvää Nesbø pamauttaa pöytään vielä yhden valttikortin ja toisen. Ja kolmannen. Loppu oli varsinaista pyöritystä ja ajatusten uudelleen kokoamista tapahtumien oikein kulun suhteen. Rakastan hämmentymistä ja huuli pyöreänä lukemista! Nesbø vedättää taitavasti.

Vauhdilla etenevä trilleri liimaa lukijan sivujen ääreen ja se oli sitä mitä kaikkein eniten kaipasin! Tietyt inhonpuistatuksia (eikä tässä ole kyse edes väkivallasta) aiheuttaneet kohdat halusi nopeasti ohittaa, mutta liian julmiksi en kirjoja sanoisi. Väkivalta näihin kuuluu, mutta siedettävissä määrin. Huumoriakin on mukana. Päähenkilö Roger on kertojana jotenkin... voiko sitä tässä yhteydessä sanoa ihastuttava..? Päähenkilöt ovat Nesbølla olleet huikeita. Tähän asti. Varo vaan Harry Hole, rima on korkealla!

_______

★★★★★
Jo Nesbø - Kukkulan kuningas

(Hodejegerne, 2008)

Kniga, 2011

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Jo Nesbo: Verta lumella II
Jo Nesbo: Verta lumella I

Jim Morrison - Jumalat & Uudet olennot

"Katsojat ovat hiljaisia vampyyrejä."

Jim Morrison sieppaa aikansa hengen kiihkeiksi kuviksi, jotka huokuvat ekstaasia ja tuskaa. Shamanistinen runoilija ottaa lukijansa tutkimusmatkalle moderniin mytologiaan, jossa elokuva on uskontoa ja median hallitsijat jumalia. Loisteliaat runot ovat estoton visio maineen, vapaan rakkauden ja rajoittamattomien huumeiden maailmasta. Morrisonin kiihkeä, eroottinen ja arvoituksellinen lyriikka puree yhä samalla voimalla kuin The Doorsin perustamisen aikaan, jolloin vielä tuntematon bändin keulahahmo kirjoitti runoja muistivihkoonsa. Suomennos sisältää James Douglas Morrisonin itse kokoamat ja vuonna 1969 julkaisemat omakustannekokoelmat. Takakansi

"Laiskat leijonat usvaisella rannalla.

Maailmankaikkeus polvistuu suolle

tutkimaan oman rappionsa

raakoja asentoja

ihmistietoisuuden peilistä.

Autio ja asutettu peili, imukykyinen,

passiivinen kaikille vieraille,

vaatii uteliaisuuttamme.

Ovi tarjoaa käytävän toiselle puolelle,

sielu astuu ulos ruumiista.

Käännä peilit seinää vasten

uusien kuolleiden talossa."

Legendaarinen Jim Morrison tunnetaan varmasti parhaiten The Doorsin laulajana ja suomentajan (Jantso Jokelin) esipuheessa on mainittu, että Morrison toivoi, että hänet muistettaisiin runoilijana. Kirjoittaminen merkitsi vapautta. "Päästäkseen kiinni Morrisonin todelliseen persoonaan on luettava hänen runouttaan. Niissä näyttäytyy vaivihkainen Morrison, ominta itseään toteuttava kirjoittaja, profeetallinen loitsija, beat-vaikutteinen suurkaupunkeihin kietoutunut lyyrikko, esoteerinen teoreetikko." Joidenkin runojen miettimiseen piti käyttää enemmän aikaa, jotkut eivät siltikään auenneet. Jumalat & Uudet olennot on synkkä tutkielma taiteesta ja sen runot ovat voimakkaita ja pohdiskelevia.

"-- Jumalat rauhoittavat meidät kuvilla. He antavat meille kirjoja, konsertteja, gallerioita, esityksiä, elokuvia. Etenkin elokuvia. Taiteen avulla he hämäävät meitä ja sokaisevat meidät orjuuteen. Taide koristaa vankilamme seinät, pitää meidät hiljaa, huvitettuina ja välinpitämättöminä."

_______

Jim Morrison - Jumalat & Uudet olennot

(The Lords and The New Creatures, 1969)

Sammakko, 2006

Kirjastosta
Tähtiä: ★★★½

Donna Tartt - Tikli

"Kun vielä olin Amsterdamissa, näin unta äidistäni 
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen."

kirjan alku

Jumalat juhlivat öisin ja Pieni ystävä olivat nautinnollisia kirjoja ja yksitoistavuotta edellisestä romaanista ja minkälaisen teoksen Donna Tartt onnistui kirjoittamaan siinä ajassa. Ainakin massiivisen. Etuliepeen mukaan myös eeppisen. Tikli sai lisäksi viime vuonna Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon.

Kolmetoistavuotias Theo Decker, rakastavan äidin ja holtittoman isän poika, jää ihmeen kaupalla eloon onnettomuudessa, joka repii hänen koko elämänsä kappaleiksi. Hän ajelehtii New Yorkissa yksi ja vailla suuntaa, kunnes varakkaan ystävän perhe ottaa hänet hoteisiinsa. Uusi koti Park Avenuella hämmentää Theoa, eivätkä koulutoverit tiedä miten puhua hänelle. Theo kaipaa äitiään tuskallisen kipeästi, ja vuosien kuluessa hän takertuu siihen mikä eniten muistuttaa äidistä: pieneen, ihmeen puoleensavetävään maalaukseen, joka aikaa myöten vie hänet rikolliseen alamaailmaan.

Aikuistuessaan Theo oppii ketterästi sukkuloimaan yläluokan salonkien ja työpaikkansa, tomuisten, sokkeloisten antiikkiliikkeiden välillä. Hän on vieraantunut, hän on rakastunut - ja maalaus, hänen talismaaninsa, johtaa hänet keskelle yhä ahtaammaksi ja yhä vaarallisemmaksi käyvää kehää. Takakansi

Noihin yli kahdeksaansataan sivuun mahtuu siis melkein kokonainen elämä, ei ihan mutta melkein. Kirjan alku varsinkin vei mennessään ja alkupuolisko onkin varmaan se mielenkiintoisempi, jolloin Theo on vielä nuori, eikä lukija tiedä mitä on tulossa (ellei sitten ole käynyt vilkuilemassa jo etukäteen juonipaljastuksia, kröhkröh). Theo on hyväuskoinen kaveri, joka äitinsä kuoleman jälkeen ei oikein hallitse omaa elämäänsä. Tikli on hänen kasvutarinansa.

Tykästyin kovasti kirjan kanteen ja se on myös oiva tulkinta sisällöstä; sen lisäksi tietenkin, että kirjan keskiössä on Theon Tikli-maalaus, joka tuosta revenneen paperin alta pilkottaa (Theohan kääri maalauksen aina huolella jos jonkinlaiseen paperiin ja liinaan suuren teippimäärän kera). Itse maalaus kuvaa lintua, joka on jalastaan ketjulla kiinni, jonka voi tulkita viittaavan Theoon: hän on aina kiinni jossain (isä, huumeet, rikollisuus, lääkkeet, taulu...), eikä pääse kauaksi aikaa pakoon. "Vain satunnaisesti kiinnitin huomiota tiklin jalkaan tai ajattelin, että pienen elävän olennon pitäminen kiinni kytkettynä oli julmaa - se sai lehahtaa vain hetkeksi, ja aina oli pakko laskeutua samaan paikkaan ilman toivoa."

Varsinkin taulusta on Theolle tullut varsinainen pakkomielle. Jatkuvasti on tarkistettava onko se vanhalla paikallaan ja ettei kukaan ole sitä löytänyt. Joskus turhamaisuuttaan hän avaa kääreet ja ihastelee taulua. Taulu on tärkeä, sillä se on ollut mukana Theon elämän mullistavassa hetkessä, jolloin hänen siihenastisen elämänsä kiintopiste ja valo katosi. Sen jälkeen elämä on vapaa heittelemään häntä ympäriinsä ja kohtalon oikusta Theo joutuu huonoon seuraan. Huumeet ja viina astuvat hänen elämäänsä pysyvästi ja aina vain voimakkaamman roolin ottaen. Hyviäkin hahmoja pojalla kulkee mukanaan elämän kivikkoisella tiellä. Hobie omistaa antiikkiliikkeen ja tuo paikka toimii jonkinlaisena turvasatamana Theolle, joka siellä tutustuu myös suloiseen Pippaan.

"Häpeäni oli polttava; olin aina salannut petturiminäni häneltä niin huolellisesti ja näyttänyt vain parannellun ja kiillotetun version itsestäni, en koskaan sitä häpeällistä ja nukkavierua minää, jonka niin epätoivoisesti halusin kätkeä, petkuttajaa ja pelkuria, valehtelijaa ja huijaria - "

Tarinana Tilki on kieltämättä karu, mutta en kokenut sitä kuitenkaan niin rankkana huumekuvauksena kuin esim. Unelmien sielunmessun, jossa henkilöt riutuvat huumeissa kärsien kaikenlaisista sivuvaikutuksista, niin fyysisistä kuin henkisistä ja heillä on erittäin paha olla. Tiklissä huumet tuovat pikemminkin helpotusta, vaikka ne irtauttavatkin todellisuudesta. Tästä syystä Tiklin Boris ei ollut kaikista uskottavin henkilö huomioon ottaen kuinka kauan hän aineita oli käyttänyt eikä edes mitään miedoimpia. Oli se sitten Tarttin kirjoitustyyli tai mikä hyvänsä, niin kaukana oltiin rappiotilasta, turhan siloteltu kuva tuli huumeidenkäyttäjistä.

"-- kumarruin pöydän ylle silmät odotuksesta kosteina: nyt, pam, kitkerä maku kurkunpäässä ja sitten helpotuksen ailahdus ja retkahdus sängylle, kun autuuden tunne jysähti sydämeen: puhdas nautinto, pakottava kirkas, kaukana kurjuuden peltipurkkiräminästä."

Taidenäkökulmasta kiinnostavia olivat kuvaukset vanhojen huonekalujen entisöinnistä ja niiden kauppaamisesta sekä myös väärennösten tekemisestä ja eteenpäin myynnistä. Henkilöhahmot olivat yleisesti ottaen hyvin luotuja ja mielenkiintoisia persoonia kaikki eli yhteenvetona: Kannatti kyllä lukea.

_______

Donna Tartt - Tikli

(The Goldfinch, 2013)

WSOY, 2014
Päällyksen suunnittelu: Keith Hayes
Päällyksen kuva: Tikli, 1654, öljy kankaalle, Carel Fabritius

Ystävältä lainattu
Tähtiä: ★★★★

Dan Brown - Da Vinci -koodi

Da Vinci -koodi - Dan Brown

(The Da Vinci Code, 2003)

Loisto, 2006
Päällyksen kuva: Gianni Dagli Orti/Corbis/SKOY
Päällys: Kirsi Kujansuu

Omasta hyllystä

"Louvren maineikas intendentti, 76-vuotias Jacques Sauniere, 
hoiperteli holvikäytävästä museon Suureen galleriaan."

kirjan alku 

Listasin juuri hyllyni unohdetut kirjat ja Dan Brownin Da Vinci -koodi oli yksi niistä. Muuten ihan mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan en ole tarttunut lähinnä sen saaman ylidramaattisen huomion takia. Kohukirjat eivät aina herätä kiinnostusta, vaan ne joutuvat odottamaan rauhallisempaa aikaa lukea, vaikka samaan lauseeseen voin todeta, että nyt kirjan lukeneena ihmettelen miten en aikaisemmin ole sitä lukenut, sillä lukeminen oli erittäin nautittavaa.

Eräs salaseura on vuosisatojen ajan varjellut mullistavaa salaisuutta, jonka paljastumista Vatikaanin kirkko erityisesti pelkää. Salaisuus ei enää ole kuitenkaan aivan turvassa, sillä intendentti Jacques Sauniere löytyy kuolleena Louvren taidemuseosta. Hän on ennen kuolemaansa ehtinyt kirjoittaa salaisia viestejä, jotka johdattavat oikein tulkittaessa salaisuuden äärelle. Paikalle kutsutaan Robert Langdon, Harvardin yliopiston uskontosymbologian professori, jonka nimen poliisi löysi Saunieren kalenterista, vaikka miehet eivät koskaan ehtineet tavata. Symbolien asiantuntijana Robertia pyydetään ratkomaan intendentin jättämä monimutkainen viesti. Itsensä rikospaikalle kutsuu myös nuori pariisilainen agentti Sophie Neveu. Salakirjoitusten asiantuntijana ja koodien murtajana hänen apunsa on kuitenkin tarpeen, vaikka poliisi Fache ei hänen läsnäoloaan henkilökohtaisista syistä hyvällä katso.

Alkaa tapahtumarikas matka, jossa Robert ja Sophie ratkovat kuolleen miehen jättämiä viestejä ympäri Ranskaa ja lopulta myös Ranskan ulkopuolelle kannoillaan poliisi ja Opus Dein. Viimeksi mainittu on syvästi uskonnollinen katolinen järjestö, jonka radikaalimmat jäsenet harjoittavat itsekidutusta. Ja kaikki tämä häslinki Graalin maljan vuoksi.

Robertin ja Sophien perään lähetetty Silas, suuri albiino, on mielenkiintoisimpia romaanin henkilöitä. Hän ei ole aivan yhtä tasapaksu kuin muut ja menneisyyden valottaminen tuo syvyyttä hahmoon, joka muuten jäisi pelkäksi ihmisen väkivaltaiseksi kuoreksi, joka pienellä näpäytyksellä hajoaisi kasaan. Silasin vaarallinen motto "kipu on hyväksi" ei toteudu vain ajatuksen tasolla, vaan miehen reidessä löytyy verinen, piikikäs hihna, jolla lihalliset himot unohtuu, mutta "sielu laulaa ilosta palvella Herraa". Silas noudattaa tarkasti Opettajan ohjeita, miehen jota hän ei ole koskaan tavannut.

En minä kirjaa kaunokirjallisuuden mestariteokseksi sanoisi kirjoitusasunsa puolesta, mutta herkulliseksi välipalakirjaksi ehdottomasti kyllä. Brown on onnistunut kasaamaan näppärän kokonaisuuden paljosta materiaalista ilman, että se tuntuisi liian tuhdilta luettavalta. Elokuvakin on tullut katsoa joitain kertoja, vaikka Tom Hanks on kerrassaan pöyristyttävän kammottava näyttelijä, mutta Audrey Tatou pelastaa paljon. Ja Ian McKellen. Ja Paul Bettany alias albiino Silas.

Juoni on kiistatta vetävä ja tarina on tarpeeksi totuudenmukainen jossain suhteessa ja sisältää mielenkinntoista historiallista tietoa sekä tietenkin erittäin mielikuvituksellisia väittämiä, joka selittää sen miksi ilmestymisensä aikoihin kirja herätti niin hirveästi kohua ja tietysti vastustustakin maailmalla, sillä se väittää todeksi asioita, joita on hyvin vaikea uskoa. En ota kantaa kirjan tietojen paikkaansapitävyyteen - okei, no oli se aikamoista hölynpölyä - mutta täytyy muistaa, että Da Vinci-koodi on kuitenkin ennen kaikkea romaani, ei historiallinen faktakirja, ja kaunokirjallisena teoksena se tuleekin lukea. Siis huijausta tai ei, I like it. Ja aivan samaa mieltä olen Kirjaneidon kanssa, joka postauksessaan kirjoitti niin mainion osuvasti, että: "-- menee luultavasti muutama päivä ennen kuin kykenen suhtautumaan normaalisti Raamattuun, Leonardo Da Vinciin, Vatikaaniin tai Disneyn elokuviin" Kyllä, tästä lähtien katson Disney elokuvia 'sillä silmällä'.

Tähtiä: ★★★½