24.6.2017

Astrid Lindgren - Mio, poikani Mio (+haastekoonti)


"Kuunteliko kukaan radiota viidentenätoista lokakuuta viime vuonna?
Kuuliko kukaan, että siellä etsintäkuulutettiin kadonnutta poikaa?"

Helsingin Liisankadulla asuu 9-vuotias Jussi Eedla-tädin ja Kosti-sedän kanssa. Pariskunta olisi halunnut tytön, mutta lastenkodissa ei silloin tyttöjä ollut, joten he tyytyivät vuoden vanhaan Jussiin. Käytän sanaa 'tyytyä', koska he eivät edes pidä pojista. Metelöivistä ja likaisista pojista, jotka nauravat liian kovaan ääneen.

"Eedla-täti sanoin tämän tästä, että onneton se päivä jona minä tulin taloon. Kosti-setä ei sanonut yhtään mitään. Tai kyllä sentään, joskus hän sanoi: - Alapa laputtaa siitä, pois silmistä."

Nyt ollaan vasta sivulla 7 ja minä olin valmis vaikka adoptoimaan Jussin pois noiden kauheiden ihmisten luota. Jussilla on onneksi hyvä ystävä Pena, jonka luona hän enimmäkseen on. Iltaisin Jussi toivoo, että Penan isä voisi olla hänenkin isänsä. Sitten eräänä iltana Jussi katoaa istuskeltuaan viimeksi Kaisaniemen penkillä. Jussi on mennyt Kaukaisuuden maahan kuningas-isänsä luo ja on nyt prinssi Mio.

"Siitä sen nyt näkee. Tuo "Jussi" oli väärin niin kuin kaikki muukin oli väärin siellä Liisankadulla. Nyt on kaikki muuttunut oikein päin."

Kaukaisuuden maassa Miolla on kaikki hyvin. Isä leikkii poikansa kanssa ja poika kiintyy häneen kovin. Isä pitää poikansa naurusta, eikä Mion tarvitse pelätä hänen seurassaan. Liisankadulta Mio ikävöi vain Penaa, mutta Kaukaisuuden maasta hän saa uuden ystävän Jum-Jumin, joka muistuttaa hätkähdyttävästi Penaa. Sitten, aivan liian pian, on tullut Mion aika suorittaa hänelle harteilleen langennut tehtävä ja ratsastettava Hämärän Metsän halki aina pimeään Autiuden Maahan saakka ja taisteltava kivisydämistä Kaamoa vastaan. Kaamo on niin kamala, että ruusutkin kuolevat ja perhoset menettävät siipensä.

Ilon Wiklandin kuvitus herättää Astrid Lindgrenin kauniin ja kaihoisan tarinan eloon, vaikka en pitänytkään tästä yhtä paljon kuin vaikkapa Veljeni Leijonamielestä. Kirjasta löytyy tasoja, jotka eivät lapsilukijalle varmastikaan aukene, mutta aikuinen ne sieltä nappaa. Mio, poikani Miosta tulee jotenkin lämmin ja hyvä olo. Että Mio pääsi vihdoin johonkin rakastavaan paikkaan.

Vieläkin on liian paljon Lindgrenin kirjoja lukematta (huom. positiivinen ongelma), joten tulette varmasti törmäämään hänen nimeensä täällä blogissa jatkossakin. Saariston lapset on jo lainattu kirjastosta kesälukemiseksi.
___________________________________

Astrid Lindgren - Mio, poikani Mio
Kuvitus: Ilon Wikland
(Mio, min Mio, 1954)
Wsoy, 2015
Kirjastosta

Muita postauksia
Astrid Lindgren: Lotta-kirjoja
Astrid Lindgren: Melukylän lapset


⧫         ⧫         ⧫


Ajattomat sadut ja tarinat -haaste päättyy varsinaisesti vasta kuun lopussa, mutta tämä oli viimeinen kirjani lukuhaasteeseen, joten seuraa yhteenveto omasta suoriutumisesta. Haasteen tavoitteena oli tutustua lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden klassikkoteoksiin. Luin suurimmaksi osaksi kotimaisia sekä luin uudelleen joitain muumeja.

Luetut kirjat
Uppo-Nalle - Elina Karjalainen
Muumipeikko ja pyrstötähti - Tove Jansson
Muumipapan urotyöt - Tove Jansson
Kaunotar ja hirviö -satu
Onnelin ja Annelin kootut kertomukset - Marjatta Kurenniemi
Yökirja - Mauri Kunnas
Hui kauhistus! - Mauri Kunnas
Kraukijahti - Lewis Carroll
Paddington puutarhurina - Michael Bond
Paddington hyppää kyytiin - Michael Bond
Mio, poikani Mio - Astrid Lindgren

Kiitos Jennylle haasteesta!

23.6.2017

Michael Bond - Paddington x2


"Eräänä päivänä Paddington otti kynän ja paperia, meni
puutarhaan ja alkoi kirjoittaa listaa niistä asioista, joiden
vuoksi oli mukavaa olla karhu ja asua Brownien luona."

Parhaiten tunnen Paddingtonin lapsuudessa katsotusta animaatiosta ja vasta nyt viime vuosina olen tutustunut häneen uudelleen näiden omistamieni kuvakirjojen kautta. Ensimmäinen Michael Bondin Paddington-kirja ilmestyi jo 1958 ja on ehdottomasti yksi lastenkirjallisuuden klassikoista.

Perun perukoilta Brownien perheen luokse asumaan päätynyt karhuherra Paddington listaa elämänsä mukavia asioita kuvakirjassa Paddington puutarhurina. Hänellä on lämmin vuode, hän saa aamupalaksi aina marmeladia... Paddington keksii monta asiaa ja viimeisenä hän muistaa Brownien kauniin puutarhan. Paddington saa perheen lasten kanssa ihan ikioman puutarhapalstan, josta hän on hyvin innoissaan. Sitten vain pitää suunnitella minkälaisen hän haluaa siitä tehdä ja ryhtyä toteuttamaan ideaa!

Kirjassa Paddington hyppää kyytiin seurataan herra Gruberia ja Paddingtonia, joka on päässyt miehen mukaan katselemaan Lontoon nähtävyyksiä. He ovat menossa kiertoajelulle ja herra Gruber on ostamassa lippuja, kun joukko turisteja luulee Paddingtonia oppaaksi. Arvatenkin syntyy aikamoinen sekasotku.

Molempiin kirjoihin kuvat on tehnyt Paddington-kuvittajista suosikkini R. W. Alley. Muista en niin välitä, mutta hänen tulkintansa Paddingtonista on mainion hellyyttävä. Tuolla pehmoisella nallukalla on monivihteiset ilmeet ja eleet ja ihmishahmoillakin on kaikilla omat piirteet ja tunnusmerkit. Paddington on kiltti karhuherra, joka joutuu tuon tuostakin kaikenlaisiin tilanteisiin, mutta kuten jälkimmäinen kirja osoitti, hän osaa tarvittaessa luoda myös tuikean katseen. 😄

Osallistun näillä haasteeseen Ajattomat sadut ja tarinat.
____________________________________________

Michael Bond - Paddington puutarhurina
Kuvitus: R. W. Alley
(Paddington's Garden, 2002)
Tammi, 2002
Omasta hyllystä


Michael Bond - Paddington hyppää kyytiin
Kuvitus: R. W. Alley 
(Paddington and the Grand Tour, 2003)
Lasten parhaat kirjat, 2003
Omasta hyllystä

Muita postauksia
Michael Bond: Olga da Polga

21.6.2017

Elena Ferrante - Uuden nimen tarina


"Keväällä 1966 Lila uskoi haltuuni peltilaatikon,
jossa oli kahdeksan muistivihkoa."

Oikeastaan heti kun sain Napoli-sarjan ensimmäisen osan, Loistava ystäväni, luettua, aloin odottamaan kuumeisesti jatkoa. Alkuun iski pieni paniikki, kun ensimmäiseksi näki pitkän henkilöluottelon, mutta kun kirjaa alkoi lukemaan, niin kyllähän ne asiat samantien muistuivat mieleen. Tämän pidemmälle ei kannata lukea, jos tuo Loistava ystäväni on lukematta.

Takakannesta: Napolin laitamilla varttuneet ystävykset Elena ja Lila pyristelevät irti lapsuutensa köyhyydestä, väkivallasta, näköalattomuudesta ja miesten määräysvallasta. Aikuisuuden kynnyksellä he viskautuvat eri suuntiin: Lila päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, mutta Elena onnistuu pääsemään yliopistoon. Lila nousee älynsä ja tarmonsa ansiosta lähiympäristönsä vaikuttajaksi sillä aikaa, kun Elena luovii 1960-luvun Italian opiskelijaliikkeen poliittisissa tuulissa. Kun tytöt hullaantuvat samaan mieheen, mustasukkaisuus ja kateus happamoittavat välejä. Toisaalta mutkikas ystävyys ja hiljainen keskinäinen kilpailu antaa kummallekin uhmakasta, eteenpäin ajavaa voimaa, eikä yhteenkuuluvuuden tunne häviä.

Uuden nimen tarina jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi päästiin. Elenalla ja Lilalla on edelleen mutkikkaat välit heidän astellessa kohti aikuisuutta. Lila on mennyt nuorena naimisiin ja Elena jatkaa sinnikkäästi opiskeluja. Lilalla on yhä läpitunkeva vaikutus Elenaan vaikka heidän tiensä eroaa pidemmäksikin aikaa Elenan ottaessa Napoliin ja kaikkeen siihen liittyvään etäisyyttä opiskelemalla muualla. Lilan tiukka ote pitää.


"Lilan jokainen sana kutisti minua. Tuntui kuin kaikki hänen lauseensa,
jopa pikkutyttönä kirjoittamansa, olisivat tehneet tyhjiksi minun ajatukseni - nykypäiväiset, ei lapsuudenaikaiset. Samalla jokainen sivu herätti minussa
omia ajatuksia, ideoita, kirjoitusaiheita, aivan kuin olisin siihen asti elänyt
ahkerassa mutta aikaansaamattomassa tylsyyden tilassa."

Elena Ferrante onnistuu kuvaamaan taitavasti italialaista elämäntyyliä, niin että minäkin, joka en sitä kovin tunne, uskon käsittäväni jotain. Elenan sisäinen maailma tulee lukijalle näkyväksi ja hänen kauttaan myös Lilan, joka on tosin oikukkampi tapaus. Lilasta ja hänen aikeistaan ei aina voi olla varma. Hän tekee mielensä mukaan ja määräilee. Jossain kohti hänen uhmansa kauhistutti ja sai pelkäämään tarinan jatkoa. Naisilla ei määräämisvaltaa miehiin verrattuna juuri ole, mutta Lila ei sovi hiljaisen ja myötäilevän vaimon muottiin.

Uuden nimen tarina onnistuu siinä, minkä luulin olevan mahdotonta; se on vähintään yhtä hyvä kuin Loistava ystäväni ja armottomasti se ottaa lukijan taas matkaansa Napolin korttelien myllerrykseen. On niin ihanaa olla näin hurmiossa jostain kirjasarjasta, vaikka tässä tapauksessa se tarkoittaa tuskaista odottamista sarjan kolmatta osaa ajatellen. Kaksi osaa siis odottaa vielä suomentamista, enkä malta odottaa❣ 😍
_____________________________________

Elena Ferrante - Uuden nimen tarina
(Storia del nuovo cognome, 2012)
Wsoy, 2017
Arvostelukappale

19.6.2017

Lewis Carroll - Kraukijahti


Jos - eikä mahdollisuutta ehkä täysin voida poiskaan sulkea - tämän
lyhyen mutta rakentavan runon tekijää joskus syytettäisiin siitä että
hän on kirjoittanut hölynpölyä, perusteena ei varmastikaan voisi
olla mikään muu kuin tämä säe: 
Keulapuomi peräsimeen joskus sotkeutui.

Lewis Carroll ei toivottavasti esittelyjä kaipaa. Hullunkuristen Liisa Ihmemaassa -tarinoiden lisäksi häneltä on ilmestynyt runoelma nimeltä Kraukijahti, josta on sittemmin tullut nonsenserunouden klassikko. Kraukijahti on varsin matalankynnyksen teos tarttua runouteen varsinkin kun kuvituksen pienoiseen kirjaan on tehnyt Tove Jansson. Hienosta suomennoksesta vastaa Alice Martin.

Päällikön johtama retkikunta muodostuu kaikenlaisista seikkailijoista, jotka purjehtivat etsimään outoa ja mystistä olentoa nimeltä Krauke. Ryhmässä matkaa Päälikön lisäksi Plankki, Pankki, Pipontekijä, Peluri, Prokuraattori, Pörssimeklari, Pitsinnyplääjämajava, Paakari ja Pyöveli, eivätkä he ole kaikkein valmistautuneimpia matkaan. Hahmot ovat hauskoja, mutta ottavat itsensä tietysti tosissaan.

"Käy sen kimppuun sormustimin ynnä sisulla,
huolella ja pöytähaarukalla,
säikytä se rautateiden osakekirjalla
ja hurmaa hymyllä ja saippualla." 

Erikoinen ja abrurdi matka on saanut alaotsikokseen "Kuolinkamppailu kahdeksassa kohtauksessa". Synkät sävyt tarina saa matkailijoiden tietäessä, että Krauki voikin olla Puijumi, jolloin sen löytäjä haihtuu ilmaan ja katoaa. Carrollin kielellä leikittely on nokkelaa ja huvittavaa ja Janssonin kuvitus sopii erikummalliseen tarinaan mitä loistavimmin. Se ei näytä kaikkea, vaan tarjoaa leikkikentän mielikuvitukselle.


 Majavalta tieto vei maun kraukijahdista.
Se ehdotti että Pyövelille
hankittaisiin matkaa varten oma laivansa.
Päällikkö vain puisti päätään sille.

Navigointi vaatii aina paljon taitoja,
vaikka yksi kello on ja laiva,
kahden ohjaaminen hipoo taidon laitoja;
yli voimien käy silloin vaiva.

"Hanki käytettynä takki puukonpitävä",
Paakari soi neuvon majavalle.
Henkivakuutus taas oli Pankin mielestä
hyvä turva - ei kun nimi alle.

__________________________________

Lewis Carroll - Kraukijahti
Kuvitus: Tove Jansson
(The Hunting of the Snark, 1876)
Wsoy, 2013
Ajattomia satuja ja tarinoita
Kirjastosta

18.6.2017

Korjaamon Dekkarilauantai + haastekoonti


Näin viikon päätteeksi lyhyesti eilisen kuulumisia dekkarilauantailta ja postauksen loppuun teen yhteenvedon dekkariviikosta eli siitä mitä tulikaan luettua. Postauksen kuvituksena joudutte kestämään luokattoman huonoja kännykkäkuvia tapahtumasta.

Mutta siis lauantaihin. Oltiin Tuntemattoman lukijan Handen kanssa Korjaamon Dekkarilauantaissa, jossa haastateltava oli mm. Antti Tuomainen, Tiina Raevaara, Pauliina Susi ja paras kesädekkari -äänestyksen voittanut Matti Laine. Tulin siihen tulokseen, että suomalaisiin dekkareihin tutustuminen on pahasti vaihessa, sillä ainut tapahtuman kirjailija, jolta mitään olen lukenut on Raevaara (eikä hänen kirjansakaan varsinaisesti dekkareita ole, psykologinen trilleri ehkäpä). No mutta oli miten oli, lukulistalta sentään löytyy Suden Takaikkuna sekä Tuomaisen Mies joka kuoli, mutta hänen kiintoisan haastattelun kuultuani taidan lisätä listalle vielä pari muutakin hänen kirjaansa kuten esimerkiksi syksyllä ilmestyvän Palm Beach Finlandin.

Korjaamon Dekkarilauantai oli mukava, pienimuotoinen tapahtuma, jota tietysti dekkarien ystävien lisäksi suosittelen etenkin niille, joita kirjamessujen suuri hälinä ja ihmismäärä kauhistuttaa. Dekkarilauantai on intiimimpi tilaisuus kuunnella haastatteluja ja vaikkapa jutella kirjailijoiden kanssa. Tapahtumassa oli kuitenkin varmaan parikymmentä kirjailijaa.

Oli oikein mukava päivä ja kiitos vielä Handelle seurasta 😊


⧫         ⧫         ⧫


Tänään päättyy kirjablogien dekkariviikko, jonka saldoksi sain kaikkiaan kolme kirjaa. Huonompi saalis kuin viime vuonna, mutta aika ei tällä kertaa antanut periksi. Loppuun asti en ehtinyt lukea Louise Pennyn Naivistin kuolemaa, joten siitä juttua myöhemmin. Luin takuuvarmoja suosikkeja (Bradley ja Christie) sekä kokeilin jotain uutta eli Harry Holea, joskin Nesbo oli ennestään tuttu. Kokeilut Holen parissa vielä joskus jatkuu.

Lisäksi listasin Top ten tuesday hengessä parikymmentä dekkaria, jotka haluaisin lukea.

Postaukset
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Jo Nesbø: Lepakkomies
Agatha Christie: Kolmas tyttö
TTT Dekkarit jotka haluaisin lukea
Korjaamon Dekkarilauantai

Kiitos Niinalle dekkariviikon emännöinnistä!

16.6.2017

Agatha Christie - Kolmas tyttö (Dekkariviikko)


"Hercule Poirot nautti varhaisaamiaistaan."

Aika palata murhamamman hellään huomaan. Viimeksi luin häneltä kasan kirjoja Agatha Christie-haasteen yhteydessä puolitoistavuotta sitten. Niin se aika menee huomaamatta. Paljon olen häneltä lukenut, mutta kymmenkunta lukematonta rikosromaania vielä löytyy novellikokoelmista puhumattakaan.

Hercule Poirot on kirjoittanut jännityskirjailijoita käsittelevän tutkielman ja miettii jo aavistuksen tylsistyneenä mitä tekisi seuraavana ajankuluksi. Hänen aamiaishetkeään tulee häiritsemään nuori nainen, joka mumisee sekavia murhaan syyllistymisestä, mutta lähtee samantien pois sanoen, että Poirot on liian vanha (auts, Poirot'n ego koki varmasti kolauksen). Poirot'a tapaus jää kiinnostamaan ja kirjailijaystävänsä Ariadna Oliverin avulla hän pääsee nimensä kertomatta jättäneen tytön jäljille.

Norma Restarick on tytön nimi ja Poirotin luona käymisen jälkeen hän katoaa. Poirot ja rouva Oliver kartoittavat hänen sukulais/ystäväpiiriä Norman mainitseman murhan löytämiseksi, mutta ruumista ei tahdo löytyä. Poirot'lla ei tunnu olevan helppoa tämän tapauksen kanssa - näin avuttomana häntä en ole vielä nähnyt. Harmaat aivosolut pääsevät tietysti sitten aikanaan kinkkisen jutun jäljille, enkä ollut aivan varma syyllistä, vaikka filmatisoinnin olin jo ennestään tästä nähnyt.


Kolmas tyttö on siitä jännä kirja, että kaikki ei ala murhasta, vaan sitä saa jännityksellä odottaa loppuun asti, että kuka on kuollut vai onko kukaan. Rouva Oliver tuo kirjaan toisenlaista särmää, vaikka ei ole kieltäminen etteikö Poirot olisi itsessään karismaattinen henkilö. Heidän keskinäiset keskustelut ovat nautinnollista luettavaa.

Yksi dekkari on vielä luettavana, mutta saa nähdä ehtiikö se aivan tälle dekkariviikolle.
_______________________________________________________________

Agatha Christie - Kolmas tyttö
(Third Girl, 1966)
Loisto, 2009
Omasta hyllystä

15.6.2017

Jo Nesbø - Lepakkomies (Dekkariviikko)


"Jokin oli pielessä."

Jep - ja pahasti. Takana on jo kolme huippuhyvää Jo Nesbøn dekkaria, mutta Lepakkomies on vasta ensimmäinen Harry Holeni. Tämä Nesbøn esikoisdekkari aloittaa siis Harry Holesta kertovan sarjan, josta ilmestyi juuri tänä vuonna yhdestoista osa, Jano, pitkän tauon jälkeen. Luulin tällä kokemuksella tietäväni mitä odottaa, mutta olin hakoteillä. Yritin kovasti etsiä sitä karismaa mitä niin monet ovat sarjasta löytäneet, mutta vedin vesiperän. Kirjalle on kaiken lisäksi myönnetty Lasiavain-palkinto, joka annetaan Pohjoismaiden parhaalle rikoskirjalle. Edellisiä kirjoja olen kuitenkin rakastanut, joten ehkä Nesbøsta on vasta viime vuosien aikana hioutunut minulle sopiva kirjailija. Niin sen on pakko olla.

Takakannesta: Rikostutkija Harry Hole on lähetetty Austaliaan tutkimaan nuoren norjalaisnaisen murhaa. Työparikseen hän saa persoonallisen aboriginaali Andrew Kensingtonin, josta tuntuu kehittyvän Holelle myös ystävä. Kun ratkaisu vaikuttaisi olevan käden ulottuvilla, paljastuu, ettei mikään ole aivan sitä miltä näyttää. Myös Holen omat menneisyyden haamut tunkeutuvat esiin, ja soppaa hämmentää vielä ihastuminen ruotsalaiseen tyttöön.

Lepakkomies on hyvin sekavaa haahuilua. En tiedä mikä näissä rappiolla olevissa poliiseissa viehättää lukijoita. Hole on kirjan alussa lopettanut juomisen vain ratketakseen uudestaan, ei muutenkaan kovin skarpin oloinen äijä alkoholiongelmineen. Naisetkin tuntuvat olevan olemassa kirjassa vain Holen pantavana oloa varten. Hurraa. Ja sitten virkavalta vielä puhuttelee läskiksi nartuksi - todellinen tunnelmanlatistaja. Hole näytti keskittyvän kyllä kaikkeen muuhun kuin rikoksen ratkaisuun eli sarjamurhaajan/raiskaajan löytämiseen. Suoraan sanottuna pääsi pitkiksi aikoihin unohtumaan, että mitä Hole ylipäätään on Australiassa ratkomassa. Henkilöt olivat yhdentekeviä, pelkkää taustahälinää, joten ei oikeastaan ollut väliä kuka teki mitä. Taisi jo syyllinenkin päästä unohtumaan...

Viimeiset sata sivua sujui vaivattomasti, joten melkein 500 sivuisessa järkäleessä olisi reilusti tiivistämisen ja fokusoinnin varaa. Kiinnostavinta olivat aboriginaalit, joihin en romaaneissa juuri koskaan törmää. Lepakko symboloi aboriginaalien mielestä kuolemaa, josta kirjan nimi juontaa juurensa. Sen syntytarina on hyvin samankaltainen kuin Eevan ja Aadamin. Verta lumella sen sijaan on niin huikean omaperäinen dekkarigenressä, raikas tuulahdus, että Hole hukkuu massaan.Totta puhuakseni pelottaa tarttua seuraavaan osaan, sillä paraneeko meno tästä? Tai sitten hyppään suoraan miehen myöhempään tuotantoon.

Dekkariviikko sen kun etenee ja seuraavan kerran palailen pettämättömän Agatha Christien kera!
_________________________________________________________________ 
½
Jo Nesbo - Lepakkomies
(Flaggermusmannen, 1997)
Johnny Kniga, 2012
Omasta hyllystä

13.6.2017

TTT 16. Dekkarit jotka haluaisin lukea



Dekkariviikko on parasta aikaa meneillään ja eilisen maanantaitempauksen jälkeen vuorossa on näin tiistain kunniaksi top ten tuesday ja aiheena mikäs muukaan kuin dekkarit. Listasin 10+10 dekkaria, jotka kiinnostaisi lukea. Suurin osa on ennestään lukemattomia kirjailijoita, mutta listalle on päässyt myös muutama vanha tuttu.


Henkiin herätettävät - Ian Rankin
Muistilabyrintti - Arttu Tuominen
Ääni kuin enkelin - Arnaldur Indriðason
Vanki - Jussi Adler-Olsen
Janitsaaripuu - Jason Goodwin
⧫ Pudotus - Enrico Morovich
Isä Brownin salaisuus - G. K. Chesterton
Iréne - Pierre Lemaitre
Minä matkustan yksin - Samuel Bjork
Berliinin ajokoirat - Jyrki Erra


Tasa-arvon nimissä listaan vielä 10 naisdekkaristia lisää (oikeastihan tämä jaottelu on pelkkä tekosyy saada listata enemmän kirjoja):

Naivistin kuolema - Louise Penny
Sinisten ympyröiden mies - Fred Vargas
Kämmekkä kukkii kuolemaa - Caroline Graham
Kirurgi - Tess Gerritsen
Alla kuoriaisen kellarin - Mary Willis Walker
Vainko rahasta, Stephanie? - Janet Evanovich
Kissa joka osasi lukea takaperin - Lilian Jackson Braun
Poika matkalaukussa - Lena Kaaberbol & Agnete Friis
Joka tuulen kylvää - Nele Neuhaus
Takaikkuna - Pauliina Susi



Olisi kiva kuulla minkälaisia nimiä muiden dekkarilistalta löytyy. Saa myös antaa suosituksia tältä omalta listaltani, jos joku on oikein kovaa kolahtanut.

12.6.2017

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula (dekkariviikko)


"Alussa oli täydellisen ihana englantilainen aamu: yksi
niistä huhtikuun alun säkenöivistä päivistä, jolloin aurinko
on palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä."

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa ja sen käynnistää blogissani bloggareiden maanantaitempaus eli yli 12 tunnin ajan julkaistaan dekkariaiheisia postauksia siellä täällä. Edellinen ja samalla ensimmäinen postaus ilmestyi Tuntematon lukija -blogissa ja seuraava julkaistaan kello 12 Kirjan pauloissa -blogissa.

Luin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaa jatkavan Kuolleet linnut eivät laula -kirjan ja voisin veikata, että tämä ei ole viimeinen postaus mitä kirjasta tullaan dekkariviikolla näkemään. Minulle tämä oli jännittävä paikka, sillä viime osa ei yltänyt samalle tasolle kuin edelliset, mutta jo silloin saamani aavistus piti paikkansa ja kuuden osa lunasti lupauksensa.

Takakannesta: Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 11-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop’s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. 

Perhesalaisuuksien ovet aukenevat tälle näppärälle pienelle etsivälle, sillä sukua on tulossa Buckshaw'n kartanoon. Edellisiin osiin ripotellut palapelin palaset sujahtavat nyt paikoilleen ja ennen hämärässä ollut Harriet-äidin vuorikiipeilyonnettomuus Himalajalla alkaa hahmottua. Harrietista ja hänen menneisyydestään paljastuu odottamattomia asioita ja esiin marssiin mielenkiintoisia sivuhenkilöitä ja sukulaisia, joita emme ole ennen tavanneet. Mukana on jopa sisäministeriö ja itse Winston Churchill.
 
"Perheasioissa vesi on syvää, ja minulla on vielä paljon opittavaa
siinä, millaisia vonkaleita oman perheeni pinnan alla uiskenteli."


Näemme Flaviasta herkän puolen, mutta tapansa mukaan tyttö turvautuu kemiaan ja laboratorioon, jotka hän tuntee kuin omat taskunsa. Tämän kirjan mielenkiintoisin projekti Flavialle on varmasti ruumis, jota olisi tietysti hyvin jännittävää päästä tutkimaan ja tekemään sille kokeiluja. Flavian isä pitää tiiviisti kulissia yllä ja tunteenpurkauksia muiden nähden vältellään.
 
"Yhtä hyvin sen voi sanoa suoraan: kuolema on tosi tylsää. Se on eloonjääneille
vielä vaikeampaa kuin vainajalle, jonka ei ainakaan tarvitse miettiä, koska pitää
istua ja koska seistä tai koska saa hymyillä vienosti tai vilkaista traagisen
näköisesti muualle." 

Flavia-kirjat eivät ole liian jännittäviä, vaikka kyse on välillä aika synkistäkin jutuista. Kirjassa on huumoria ja nämä on nopeasti luettu. Ensi kerralla taidetaankin olla sitten uusissa maisemissa, jota odotan innolla. Flavia pääsee esittelemään taitojaan uusissa kuvioissa. Blogini on dekkariviikossa mukana koko viikon ajan, ja jos ei nyt postaus per päivä tahdilla, niin useasti kuitenkin.
________________________________________

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula
(The Dead in their Vaulted Arches, 2014)
Bazar, 2017
Arvostelukappale

10.6.2017

Elämäni kirjojen kertomana

Riitta K.:n blogista lähti jälleen kiertoon Elämäni kirjojen kertomana, jossa ideana on vastata kysymyksiin omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä.


1. Oletko mies vai nainen?
Tyttö joka leikki tulella (Stieg Larsson)

2. Kuvaile itseäsi?
Minä olen monta (John Irving)

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? 
Suuri odotuksia (Charles Dickens)

4. Kuinka voit? 
Kaikki kuuluu minulle (Cecily von Ziegesar)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. 
Nukkelaakso (Jacqueline Susann)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Eedenistä itään (John Steinbeck)

7. Kuvaile parasta ystävääsi? 
Kuuntelija (Tove Jansson)

8. Mikä on lempivärisi? 
Lumi (Seita Parkkola)


9. Millainen sää nyt on? 
Tulkoon myrsky (Leena Lander)

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Taikatalvi (Tove Jansson)

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Elämän ja kuoleman salaisuudet (Rebecca Alexander)

12. Millainen on parisuhteesi? 
Minä matkustan yksin (Samuel Bjork)

13. Mitä pelkäät? 
Torakat (Jo Nesbo)

14. Päivän mietelause?
Kuin surmaisi satakielen (Harper Lee)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? 
Rakkaus on saari (Claudie Gallay)  

16. Miten haluaisit kuolla? 
Illan tullen (Michael Cunningham)

6.6.2017

John Steinbeck - Hyvien ihmisten juhla


"Cannery Row, Kalifornian Montereyn kaupungin katu,
on runoelma, löyhkä; se on kirskuva ääni, valonsävy,
sävel, tottumus, kotikaipuun tunne, unelma."

John Steinbeckin seuraan mieleni taas halajaa. Edellisestä kirjasta ei kauan ole aikaa, mutta mitä turhia odottelemaan. Haluan tutustua laajemmin miehen tuotantoon, sillä nyt tuntuu siltä, että olen pitänyt vain joka toisesta hänen kirjastaan. Ja sitten kun kaikki on luettua, voi viimein aloittaa uusinta kierroksen ja lukea Eedenistä itään - luultavasti en kuitenkaan jaksa odottaa niin kauaa.

Takakannesta: Maailmankirjallisuuden ikivihreisiin kuuluva hilpeä tarina syntymäpäiväjuhlista, jotka kalifornialaisen rannikkokaupungin laitapuolen eläjät järjestävät hyväntekijälleen.

Hyvien ihmisten juhlassa ei varsinaista päähenkilöä ole, mutta eniten se keskittyy Mackiin ja poikiin. "Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi varallisuutensa mukana vatsahaavan, pöhöttyisi ja tärvelisi silmänsä? Mack ja pojat väistivät tämän ansan, kiertävät myrkkysyötin loitolta, astuvat pyydyksen yli samalla kun kokonainen sukupolvi ansaan takertuneita ja kahliintuneita miehiä karjuu heille ja solvaa heitä tyhjäntoimittajiksi, kehnon lopun saajiksi, kaupungin häpeätahroiksi, varkaiksi, lurjuksiksi, jätkiksi." Asetuttuaan taloksi Palatsiruokalaan, pojat päättävät järjestää kaupungin tohtorille juhlat.

Kaikki pitävät pienikokoisesta ja parrakkaasta tohtorista, jonka kasvot muistuttavat puoliksi Kristusta ja puoliksi satyyria. Tohtori omistaa ja toimii Lännen Biologisen Laboratorion hoitajana. He tuntevat olevansa kiitollisuudenvelassa tälle miehelle, joka pulppuaa viisautta. Juhlien valmistelusta tuleekin pitkä ja harras prosessi, joka ei hyvästä tarkoituksesta huolimatta pääty aivan toivotulla tavalla, mutta ajatushan on tärkein ja sillai. Vai miten se sanonta menikään.


Sivuilla vilahtaa myös mm. pyöreänaamainen sekatavarakauppaa pyörittävä Lee Tshong, bordellinpitäjä ja portto Dora, koulupoika Frankie sekä Henki-maalari, joka "ei ollut ranskalainen eikä hänen nimensä ollut Henri. Ei hän myöskään ollut mikään oikea taidemaalari." En tiennyt Steinbeckin olevan näin huumorimiehiä. Hänen aikaisemmista kirjoistaan on jäänyt paljon vakavampi kuva, mutta Hyvien ihmisten juhla on varsinainen veijariromaani. Kovin juonivoittoiseksi sitä ei voi sanoa, mutta hengailin mielelläni Cannery Rowissa kiehtovien asukkaiden seassa ja pala palalta rakensin kuvaa elävaisestä kaupungista.

"Naiset, jotka paperoivat hyllyjä ja harrastivat tuollaisia pikku pyyhkeitä, epäilivät ja inhosivat vaistomaisesti Mackia ja poikia. Tuollaiset naiset tiesivät heidän olevan kodin pahimpia uhkia, sillä pojilla oli tarjottavanaan siistin kodin ja järjestyksen ja säädyllisyyden tilalle mukavaa oloa ja mietiskelyä ja toveruutta. He olivat tyytyväisiä nähdessään, että vaimo oli poissa."

Tämän jälkeen matkani jatkuu edelleen Cannery Rowissa, kun seuraavaksi tartun Torstai on toivoa täynnä -kirjaan!
_______________________________________
½
John Steinbeck - Hyvien ihmisten juhla
(Cannery Row, 1945)
Tammi, 1985
Päällys: Markko Taina
Omasta hyllystä

4.6.2017

KIRJAN MONET KASVOT: Garpin maailma ja Twilight


Kannet ovat tärkeä osa kirjaa, sillä se on ensimmäinen asia, joka kiinnittää huomion tuntemattomaan kirjaan. Omalla kohdallani kansilla on suuri merkitys; ne joko innostavat tarttumaan kirjaan tai sitten jättämään sen hyllyyn. Sirrin kansikuvahaasteeseen liittyen lanseeraan uuden postausasarjan nimeltä Kirjan monet kasvot. Haluan tutkia miten eri maissa on tulkittu saman kirjan sisältöä ja saatettu se visuaaliseen muotoon. Löytyykö erilaisista kulttureista huolimatta yhtäläisyyksiä ja ja jos löytyy, niin mitä.

Ensimmäisessä kansikäsittelyssä ovat Garpin maailma ja Twilight, joita maat ovat kohdelleet hyvinkin eri tavalla.


Huh, aikamoinen sillisalaatti tuli tästä kollaasista. Silmiin pomppaa ainakin uskonnollista kuvastoa ja eläimiä (voiko joku valaista miten sammakot tähän liittyvät?). Nyt tuntuu, että pitäisi lukaista uudelleen Garpin maailma ja yrittää sitten pähkäillä miten jotkut noista kansista liittyvät kirjan sisältöön. Suuri kysymysmerkki vain leijuu ylläni. Liettuan kengistä tulee lähinnä huono mielleyhtymä Forrest Gumpiin. Puolan kannet jätän suosiolla rauhaan - villi meno ollut heidän kustantamossaan. Suomalainen kansi sen sijaan erottuu edukseen.

Pelkkien kansien perusteella = Päähenkilö matkaa ympäri maailmaa uskonnollisessa hengessä kirjoittaen samalla seikkailuistaan.


⧫          ⧫          ⧫


Ylivoimaisesti tunnetuin on tuo ylin Yhdysvaltojen alkuperäinen kansi, jota monet maan, Suomi mukaanlukien, ovat käyttäneet. Goodreadsin arkistojen kätköistä löytyi kuitenkin joitain aika erilaisia versioita Twilightin ensimmäisestä osasta. Melkein kaikissa kansissa on tyttö, muutamassa silmät kiinni, katsoo poispäin tai sitten silmiä ei näy ollenkaan. Ainoastaan Venäjän laurapalmermaisissa kansissa on suora katsekontakti. Värit ovat tummia ja yleisvaikutelma kaikkia katsoessa hyvin synkkä. Omasta mielestäni alkuperäiskansi on todella upea, yksinkertainen mutta voimakas. Suurimman osan näiden muiden maiden kansista jättäisin ostamatta.

⧫          ⧫          ⧫

Kertokaa toki omat lempparikannet ja herättikö joku pään puistatuksia tai muita ajatuksia. Ensi kerralla tutkaillaan vain yhtä kirjaa, mutta, oh boy, siitä vasta variaatioita löytyykin!

2.6.2017

Yukio Mishima - Aaltojen pauhu


"Uta-jimalla - Laulusaarella - on vain noin tuhatneljäsataa asukasta
ja sen rantaviiva on hieman alle kolmen mailin pituinen."

Pienessä japanilaisessa kalastajakylässä Shinji on palaamassa kalastusreissulta ja kiinnittää rannalla huomiota tyttöön, jota ei aikaisemmin ole saarella nähnyt. 18-vuotias Shinji on ammatiltaan kalastaja. Hän meinasi epäonnistua loppututkinnossaan, mutta majakanvartija auttoi poikaa suhteillaan. Osan saaliistaan hän vie aina majakanvartijalle kiitollisuudesta. 

Rannalla ollut tyttö on Hatsue, jonka isä kuuluu saaren rikkaimpien miehien joukkoon. Hatsuen kolme sisarta isä naitti, pojan piti itsellään ja Hatsuen hän antoi ottolapseksi helmenkalastaja-perheeseen. Perheen ainoan pojan kultua isä tunsi olonsa yksinäiseksi ja kutsui Hatsuen takaisin kotiin. Shinjin ja Hatsuen välille syntyy molemmin puolinen ihastuminen, mutta luokkaero saa heidän orastavan suhteensa näyttämään toivottomalta.

"Hän kuuli aaltojen pauhun niiden iskiessä rantaan, ja oli aivan kuin
hänen oma nuoruuden verensä kuohu olisi aaltoillut samassa tahdissa
meren suurten vuorovesien kanssa."

Yukio Mishima kuljettaa tarinaa hienovaraisesti ja maalaa eläväntuntuisen maiseman silmien eteen: kimaltelevan meren, kalastajien laivat, vuoret, majakan, rannan... Meren kohinan ja aaltojen lyönnit kallioihin voi kuulla jos tarkkaan kuuntele. Luonnolla on iso osa kirjassa ja samalla saadaan pieni kurkistus japanilaiseen uskontoon. Romaanin maailmassa ahkeruus, kunniallisuus ja toisten kunnioittaminen palkitaan kuin missäkin perinteisessä lastensadussa.

Aaltojen pauhu on pieni, lumoava tarina, joka etenee tyynen seesteisesti. Latteaksi kirjaa ei saa erehtyä luulemaan, vaan siinä on uskallusta ja rohkeutta.

"Hatsue kosketti kuvaa kevyesti omalla kädellään ja antoi sen
sitten takaisin. Hänen silmänsä olivat tulvillaan ylpeyttä. Hän uskoi
valokuvansa pelastaneen Shinjin. Mutta Shinji kohotti kulmakarvojaan.
Hän tiesi oman voimansa ohjanneen hänet tuon vaarojen yön lävitse."

_________________________________

Yukio Mishima - Aaltojen pauhu
(Shiosal, 1956)
Otava, 1960
Kirjastosta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...