Anna Gavalda - Kimpassa

Ei Paulette Lestafier niin hullu ollut kuin väitettiin.

Olen elokuvan joskus muinoin nähnyt, mutta jos näin ei olisi ollut, olisin voinut etukäteen kuvitella kirjan olevan hömppäromantiikkaa. En nytkään täysin tietysti tiennyt miten kirja on kirjoitettu, mutta sisällöstä oli aika kattava kuva. Odotuksen ylittyivät ja vaikka Anna Gavaldan Kimpassa menee kevyen kirjallisuuden puolelle, on siinä syvyyttä, nokkelasanaista dialogia ja hellyyttäviä hahmoja. En usko, että juonikaan on ihan ennalta-arvattavimmasta päästä, vaikka suurimmat juonikuviot on helppo arvata takakannen lukemisen jälkeen, mutta tosiaan paha mennä sanomaan.

Takakannesta: Camille Fauque on 26-vuotias langanlaiha nuori nainen, jonka lapsuus oli ankara ja nuoruus kaoottinen. Yksinäinen Camille on lahjakas piirtäjä, muttei uskalla enää tarttua kynään vaan siivoaa henkensä pitimiksi. Philibert Marquet de la Durbillière puolestaan on vanhan aristokraattisuvun vesa, joka tietää kaiken Ranskan historiasta ja käyttäytyy huomaamattaan kuin muinaisjäänne. Franck harrastaa yhden yön juttuja, rassaa moottoripyöräänsä ja käy tervehtimässä isoäitiään Paulettea.

Philibert pelastaa riutuneen ja flunssaisen Camillen omaan suuren perintöasuntoonsa, jossa asuu myös ärtyisä, kokkina vähäisen elantonsa hankkiva Franck. Philibert ja Camille tulevat loistavasti juttuun, mutta yhteiselo Camillen ja Franckin välillä ei ala kovin sujuvasti. Seuraavaksi seurataankin heidän mielenkiintoista yhteisasumista. Ihmettelen miten noin surkeista ihmisistä voi kirjoittaa niin hyväntuulista tekstiä. Camille, Philibert ja Franck ovat rikkinäisiä kaikki tavallaan, mutta heitä yhdistää lapsuudesta asti koettu hankala suhde vanhempiin. Neljäntenä joukkoon liittyy myöhemmin Franckin iäkäs isoäiti Pauline, joka on pantu kunnalliseen vanhainkotiin.

"Mitenpä aseista riisuttu rojalisti, hauras haltiatar, rikki revitty nuorukainen ja yltä päältä mustelmainen vanha rouva olisivatkaan osanneet bluffata?

Mahdotonta.

Pah... samapa se... Parempi pienikin panos ja naurettavat voitot kuin luovuttaminen."

Kimpassa kertoo tavallisista, elämän heittelemistä ihmisiä ja tarina kulkee eteenpäin leppoisaan tahtiin. Kirjasta on tehty samanniminen elokuva, joka sekin on söpö ja herttainen ja siinä Camillena nähdään ihastuttava Audrey Tautou.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★★
Anna Gavalda - Kimpassa

(Ensemble c'est tout, 2004)

Loisto, 2008

Omasta hyllystä

J. R. Ward - Halu (#1)

Demoni oli kovin ikävä sana.

kirjan alku

Siinä kävi kuulkaas hyvät lukijat niin, että minä tykkäsin Halusta. Huuuh, elämä yllättää. Kirjat yllättää. Totta se taitaa siis olla, että kaikille kirjoille on aikansa ja paikkansa - ainakin suurimmalle osalle. Ehkä sitten parin vuoden päästä luen häpeillen tätä postausta ja mietin, miksi ihmeessä tykkäsin, mutta nyt mennään näillä! Halu on Langenneet enkelit -sarjan ensimmäinen osa ja merkkasin jo seuraavat osat luettavaksi.

Jim Heron ei tiedä paljoakaan vapahduksesta – hänen erikoisalaansa on kosto, ja hänelle synti on suhteellinen käsite. Kaikki muuttuu, kun hänestä tulee langennut enkeli ja hänelle annetaan tehtäväksi pelastaa seitsemän ihmissielua seitsemältä kuolemansynniltä. Eikä epäonnistuminen tule kyseeseen.
Vin di Pietro on täydellisen omistautunut työlleen – kunnes kohtalo puuttuu peliin kovapuheisen, Harrikalla ajavan pelastajan hahmossa sekä naisen, joka saa Vinin kyseenalaistamaan kohtalonsa, järkensä ja sydämensä. Kun ikiaikainen paha on valmiina vaatimaan Viniä itselleen, täytyy hänen ryhtyä yhteistyöhön langenneen enkelin kanssa valloittaakseen rakastettunsa – ja pelastaakseen oman sielunsa. Takakansi

Olihan tässä niitä elementtejä, jotka esimerkiksi romantiikkakirjallisuudessa saavat minut ärsyyntymään kuten imelät keskustelut ja vuoropuhelut etenkin Vinin ja Marie-Teresen väillä sekä tökkivät (ja toistuvat) eroottisen seksikohtaukset ja muut lipevyydet, mutta sitä kaikkea muuta hyvää ei voi ohittaa noiden äsken mainittujen seikkojen varjossa. Vetävä juoni toimii magneetin lailla ja mukavan erilainen päähenkilö Jim saa minulta kiitosta, karski toiminnan mies. Karski ja raamikas äijä se Vinkin on. Halu on paikoin höttöinen, mutta täytti tehtävänsä tavallisen arjen viihdyttävänä häiriötekijänä ja ripaus huumoria toi mukavan lisän.

Luulen, että näitä kirjoja joko rakastaa ta inhoaa ja tällä hetkellä minä kallistun ensimmäiseen, saa nähdä sitten seuraavien osien kanssa, että vieläkö innostaa vai alkaako kirjat toistaa itseään. Paranormaalista romantiikasta kertovia kirjoja en kauheasti ole lukenut, joten sekin voi vaikuttaa mielipiteeseeni, vertailukohteita ei kaiheasti ole. Lukemistahan tässä massiivisessa sarjassa riittää, mutta otan haasteen vastaan, sillä haluan tietää miten Jimin seuraavan pelastettavan käy.

_______

J. R. Ward - Halu

(Covet, 2009)

Basam Books, 2012

Omasta hyllystä
Halloween-haaste
Tähtiä: ★★★★

Miniarvioita uutuuksista

Vai pitäisikö sanoa kahdesta uutuudesta ja yhdestä viime vuoden kirjasta. Yleensä tapanani on ollut pyrkiä tekemään jokaisesta kirjasta oma bloggauksensa, mutta sattuneista syistä en koneella ole viime aikoina juuri ollut ja bloggaamattomien kirjojen pino kasvaa, niin helpotan urakkaani niputtamalla kolme samaan. Mikään näistä ei myöskään viiden tähden kirja ollut, joten lyhyempi esittely riittänee.

"Täytän tänään sata vuotta."

kirjan alku

Yksitoistavuotias Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, ystävystyy omapäisen prinsessa Indiran kanssa ja pääsee osaksi tämän satumaista elämää lemmikkinorsuineen ja palatseineen. Prinsessan virallisena seuralaisena Anahita matkaa kauas Englantiin sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Englannin maaseudulla hän tutustuu nuoreen Donald Astburyyn, joka on upean Astburyn kartanon perijä, sekä tämän juonittelevaan äitiin.

Lähes vuosisata vuotta myöhemmin Rebecca Bradley, nuori amerikkalainen filmitähti, elää julkisuuden valokeilassa. Kesken elokuvan filmausten Englannin maaseudulle Astburyn kartanoon saapuu yllättäen Ari Malik selvittämään isoisoäitinsä Anahitan menneisyyttä. Pian Astburyn suvun tarkoin varjelemat salaisuudet alkavat paljastua. Takakansi

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusua odotin tänä vuonna kovasti. En ole aikaisemmin lukenut häneltä mitään, mutta joskus vuosia sitten katsomani dokumentti sai minut lisäämään Rileyn 'suomennosta odotellaan' -listalle. Nautin valtavasti isoäidin kiehtovista osuuksista, mutta Rebeccan tarina oli turhan höttöinen ja romanttinen makuuni. Jos kirjan kliseet ja itsestäänselvyyksien kertomiset ohittaa, jää jäljelle oikein hyvä tarina.

Yksi kirjan tutkimuslähteistä on muuten ollut Ruth Prawer Jhabvalan Kuumuus ja kiihko. Kannattaa lukea, jos Intia kiinnostaa.

*****

"Kohotin katseeni kun kuulin naurua, 
jäin katsomaan kun näin tytöt."

kirjan alku

Kesällä 1969 neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie on tylsistynyt, yksinäinen ja janoaa uusia kokemuksia. Hänen vanhempansa ovat juuri eronneet, hän riitautuu parhaan ystävänsä kanssa, hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungista. Evie ihastuu puistossa kohtaamaansa hippityttöön Suzanneen ja päätyy tämän matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell. Kesä kuluu kommuunin maatilalla vetelehtien. Vähitellen raadollinen totuus idyllin taustalla alkaa paljastua, ja lopulta tapahtumat riistäytyvät kokonaan käsistä. Takakansi

"Laulut lietsoivat minun omaa oikeamielistä murhettani, kuviteltua ykseyttäni maailman perimmäisen traagisuuden kanssa. Miten ihanaa minusta olikaan tuskistella sillä lailla, ruokkia tunteitani kunnes ne kasvoivat sietämättömiksi. Halusin että koko elämä tuntuisi yhtä kuumeiselta ja pakahduttavan merkitykselliseltä, niin että jopa värit ja sää ja maut olisivat täyteläisempiä. Sitä laulussa luvattiin, sitä ne luotsasivat minusta esiin"

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on paljon puhuttu ja kohuttu. Se on kirja nuoruuden haavoittuvuudesta ja vaikutusalttiudesta. Evie on tyttö, joka haluaa kuulua johonkin ja kuten kirjassakin sanotaan: haluamme kaikki tulla nähdyiksi. Taustalla on tositarina Mansonin johtamasta kultista, joka on lopulta turha viittaus, romaani olisi pysynyt pystyssä omilla jaloillaankin. Tytöt ei ole mitään maailman iloisinta luettavaa, mutta ainakin se saa ajattelemaan.

*****

"Juna kaarsi Kajaanin asemalle juuri samalla hetkellä kun Mira ja hänen veljensä Heikki porhalsivat asemalaiturille laukkuja raahaten."

kirjan alku

Maalaistyttö Mira muuttaa Helsinkiin ja alkaa etsiä asuntoa, koska ei voi ikuisesti asua serkun nurkissa. Käpylästä löytyy ihana kämppä, jos Mira suostuu hoitamaan talonmiehen tehtäviä kesän ajan. Hänellä ei ole lainkaan kokemusta sellaisesta työstä, eikä kaikki sujukaan kommelluksitta. Muut talon asukkaat ovat mukavia ja ymmärtäväisiä, mutta rouva Tiitinen valittaa kaikesta, ja erityisen ärsyttävä on piikittelevä, aina vihaisen oloinen lakimies Ossi Manner. Takakansi

Asta Ikonen on entuudestaan tuttu nuortenkirjoistaan, mutta Rakkautta rappukäytävässä loikkaa aikuisten viihderomaanien puolelle. Tämä kirja vei minut niihin ihaniin tunnelmiin kun nuorena luin Ikosen Kettukuja-kirjoja ja vaikka en voi sanoa olevani romantiikka- tai viihdegenren ylin ystävä, niin onhan tämä suloinen tarina.

_______

Lucinda Riley - Keskiyön ruusu

(The Midnight Rose, 2013)

Bazar, 2016
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Arvostelukappale
Seitsemännen taiteen tarinat
Tähtiä: ★★★

Emma Cline - Tytöt

(The Girls, 2016)

Otava, 2016

Arvostelukappale
Tähtiä: ★★★

Asta Ikonen - Rakkautta rappukäytävässä

Reuna, 2015
Kannen piirros: Riikka Nikko

Kirjastosta
Tähtiä: ★★½

Nicolas Barreau - Pieni elokuvateatteri Pariisissa

"Eräänä iltana Pariisissa, noin vuosi sen jälkeen kun Cinema Paradis oli avattu uudelleen ja tarkalleen kaksi päivää siitä kun ensimmäistä kertaa olin suudellut punatakkista tyttöä ja jäänyt kuumeisesti odottamaan seuraavaa kohtaamistamme, tapahtui jotain uskomatonta."

kirjan alku

Ajatukseni menivät väkisin muutama kuukausi sitten lukemaani Punaisen muistikirjan naiseen, sillä molemmissa ollaan tunnelmallisessa Pariisissa ja pääjuoneltaankin ne ovat samankaltaisia: molemmissa etsitään kadonnutta rakkautta. Sanoisin Barreaun kuitenkin pistäneen paremmaksi.

Alain Bonnard pitää pientä ja tunnelmallista elokuvateatteria Pariisin sydämessä. Keskiviikkoisin teatterissa pyörii rakkauselokuvien sarja, ja joka viikko näytäntöön saapuu punaiseen takkiin pukeutunut nuori nainen. Ja joka kerta hän istuu samalla paikalla rivillä 17. Alain ei saa salaperäistä kaunotarta mielestään ja rohkaistuu viimein pyytämään häntä ulos. Alain ja Mélanie hullaantuvat toisiinsa, mutta seuraavaa tapaamista ei tule, sillä Mélanie katoaa. Alainin kuumeiset etsinnät eivät tuota tulosta, varsinkaan kun samaan aikaan Alainin huomion vie kuuluisa amerikkalainen ohjaaja ja hänen tähtinäyttelijänsä, jotka valikoivat uuden elokuvan kuvauspaikaksi Alainin pikku teatterin. Takakansi

"Mutta yhtäkkiä en enää ollutkaan tarkkailija, oli yltä päältä sisällä tuossa kiivaassa, odottamattomassa, pään pyörälle panevassa myllerryksessä, joka salpasi minulta hengen ja melkein vei järkenikin."

Löytyyhän kirjasta toki romantiikkaa ja kliseisyyttä, mutta muuten koin kirjan erittäinkin vetävänä ja kiinnostavana. Sen pystyi melkeinpä lukiessa kuvittelemaan mielessään valkokankaalle. Alain on romanttisten tarinoiden se ujonpuoleinen kaveri, joka kerää pitkään rohkaisua puhuakseen ihastuksen kohteelleen Melanielle ja viimein niin uskallettuaan vastapuoli kertoo tuntevansa samoin. Onnellisuudella ei ole rajoja, mutta kauaa sitä ei kestä, sillä viikkoa myöhemmin Melanie ei saavu sovittuun tapaamiseen, vaikka Alain odottaa ties kuinka kauan. Alkaa epätoivonen etsintä.

Alainin elokuvateatteriin saapuvalla kuuluisalla elokuvaohjaajalla on kumman tuttu nimi: Allan Wood. Luin itseasiassa tuon nimen aluksi väärin ja ajttelin kuinka hupaisaa on, että Barreau on ottanut romaaniinsa oikean henkilön. Mietin myös onkohan tähtinäyttelijä Soléne Avrilin esikuvana oikea näyttelijä, mutten keksinyt kuka se voisi olla.

Pieni elokuvateatteri Pariisissa on myös ylistyslaulu elokuville ja kirjan lopusta löytyykin lista Alainin elokuvateatterissa näytettävistä keskiviikkoiltojen rakkauselokuvista. Sieltä vaan noukkimaan vinkkejä romantiikan nälkään.

_______

Nicolas Barreau - Pieni elokuvateatteri Pariisissa

(Eines Abends in Paris, 2012)

Tammi, 2014

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★½

Sidney Sheldon - Veren perintö (+elokuva)

"Hän istui yksin pimeässä Hajib Kafirin kirjoituspöydän ääressä ja tuijotti mitään näkemättä pölyisestä ikkunasta Istanbulin ajattomia mineraatteja."

kirjan alku

Anna mun kaikki kestää. Pakko oli kuitenkin päästä katsomaan kaikki ihanan Audrey Hepburnin leffat, joten sitä ennen oli kirja luettava. Tiesinhän minä mitä sieltä oli tulossa, mutta oli se lukeminen vielä tuskaisempaa kuin odotin. Olen jo siis aikaisemmin todennut, etten harlekiinien ystävä ole vähääkään, mutta silti niitä näköjään joskus eksyn lukemaan. Nyt oli ainakin hyvä syy.

Elizabeth Roffella on kaikkea mitä nainen voi toivoa. Hän on nuori, kaunis, älykäs. Hän on suunnattoman omaisuuden ainoa perijä. Mutta äkkiä kaikki muuttuu: hänen isänsä, mahtavan maailmanlaajuisen lääkekonsernin johtaja menettää mystisellä tavalla henkensä Ranskan alpeilla. Testamentissaan hän on määrännyt tyttärensä yhtiön pääjohtajaksi. Häkeltynyt Elizabeth on jo vähällä alistua sukulaistensa painostukseen luovuttaa osakkeet vapaaseen myyntiin, kunnes alkaa epäillä rikosta ja kieltäytyy. Se on kohtalokas siirto. Jokaisella yhtiön viidestä johtajasta on pakottava halu päästä käsiksi Roffen omaisuuteen ja joku heistä on päättänyt käyttää äärimmäistä keinoa: Elizabeth Roffen on kuoltava… Takakansi

Kaipa tällekin kirjalle on oma lukijakuntansa, jos kliseistä ja yllätyksetöntä romantiikkatarinaa kaipaa jännityksellä höystettynä. Kirja eteni aina juuri niin kuin olin ajatellut, eikä näin ollen mitään järin suuria yllätyselementtejä tullut vastaan. Kaikki tuntui niin keinotekoiselta: Elizabethin avioliitto, itseasiassa kaikkien avioliitot olivat... hohhoijaa. Ei osunut ja vielä vähemmän upposi.
 

Tästä lähtien lupaan pysyä hyvin kaukana harlekiineista yms. ja jätän ne mielummin sellaisten ihmisten luettavaksi, jotka niistä oikeasti pitävät.

Yleensä kliseiset harlekiinittarinat voivat toimia jopa yllättävän hyvin elokuvana, mutta eipä niin käynyt tällä kertaa. Pettymystä pettymyksen perään. Tarina tuntui edelleen tökeröltä ja imelältä ja olen niin pahoillani, että Hepburn joutui mukaan johonkin näin kammottavaan. Hän olikin ainoa, joka elokuvaa veti eteenpäin ja jolla oli riittävästi karismaa. Ben Gazzara oli myös ihan kiva. Kirjaa oltiin seurattu mukavan tarkasti, vaikka tässä tapauksessa en tiedä olisiko yhtään haitannut, jos siitä olisi poikettu.

Teemoiltaan elokuva pyörii kirjan lailla ahneuden ja kateuden ympärillä, sillä kuin nälkäiset suden, sukulaiset pyörivät Elizabethin kannoilla rahankuvat kiiluen himokkaissa silmissä. Ja siitä päästää toisenlaisiin himoihin. On oikeaa rakkautta (todella yllättävää keiden välillä...) ja sitten on vain toisen hyväksikäyttöä ja omien halujen tyydyttämistä. Jotka oli kuvattu aika mauttomasti.

Oli muuten hyvin mielenkiintoista katsoa elokuva, jossa Hepburn on vähän vanhempi, sillä aikaisemmin olen katsonut lähinnä hänen aikaisempia elokuviaan. Naisen ääni on pysynyt samana, mutta jotenkin en kasvoihin osannut yhdistää :D

_______

Sidney Sheldon - Veren perintö

(Bloodline, 1978)

SSKK, 1979

Omasta hyllystä 
Lue kirja & katso elokuva
Tähtiä: ★½

Veren perintö  
Bloodline, 1979  
Rikos / Draama / Mysteeri

Ohjaaja: Terence Young

Näyttelijät: Audrey Hepburn, Ben Gazzara, James Mason 
Tähtiä: ★★

C. J. Daugherty - Night School 2: Yön perintö

"Isabelle, tarvitsen apua!" Allie kuiskasi 
puhelimeensa hädissään kyyristellessään pimeässä.

kirjan alku

Night School -sarjan parissa jatketaan ja käsittelyssä on toinen osa (viimeinen joka on tällä hetkellä suomennettu). Ei innostanut minua aivan samalla tavalla kuin edellinen osa, mutta kyllä tämän ihan mielellään luki.

Allie palaa lomilta takaisin Cimmerian sisäoppilaitokseen, joskin hieman hengästyttävissä tunnelmissa, sillä vaara ei todellakaan ole ohi. Taistelu on vasta alkamassa. Allie otetaan mukaan salaperäiseen Yökouluun, josta hän vasta äskettäin oli saanut vihiä. Salaseura onkin jotain suurempaa kuin miltä ensinäkemältä vaikuttaa ja sen vaikutusvalta ulottuu paljon sisäoppilaistosta kauemmas. Näin ollen Yökoululla on myös vastustajia, jotka tekevät sisäoppilaitoselämästä vähän enemmän jännittävää - varsinkin Allielle.

Kolmiodraama - Allien tuskailut Carterin ja Sylvainin välillä - ei ennakko-odotuksista huolimatta ollut ärsyttävintä kirjassa, vaan näin jälkikäteen ajateltuna, ja jo lukiessa mietityttäneenä, kakkososa oli liian paljon ensimmäisen kaltainen, enkä osittain siitä syystä saanut oikein mitään irti kirjasta. Kaikki oli jo koettu ja tämä oli lähinnä vanhan toistoa. Ykkösosan lopussa odotin suurta valtataistelua ja sitä odotan yhä edelleen. En kokenut saaneeni sitä, mitä oli luvattu.

Se miksi kirja sitten ei huonoja tähtiä saanut on se, että lukukokemus ei aivan tuskainen kuitenkaan ollut. Osasyynä kirjasarjan koukuttavuuteen on varmasti sen nopeatempoinen juoni; asioita tapahtuu jatkuvalla syötöllä ja draamalta ei voi välttyä. Yön perinnössä selviää hiukan lisää asioita Allien kadonneesta veljestä sekä heidän isoäidistään.

Suomennettuja osia ei näillä näkymin enää ole, vaikka sarjahan kyllä englanniksi jatkuu, joten nyt voinkin hypätä seuraavan sarjan pariin jahka osaan päättää minkä niistä (miljoonasta) valitsisin...

_______

C. J. Daugherty - Night School: Yön perintö

(Night School Legacy, 2013)

Otava, 2014

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

Muita postauksiani
C. J. Daugherty - Night School: Yön valitut

Antoine Laurain - Punaisen muistikirjan nainen

"Taksi oli jättänyt hänet bulevardin kulmaan."

kirjan alku

Kirjakauppias Laurent Letellier löytää kauniin käsilaukun hylättynä roskasäiliön kannelta. Henkilöllisyyspaperit ovat tiessään, mutta laukun muu sisältö - mm. punainen muistikirja, Modianon romaani, hajuvesipullo, hieroglyfiavaimenperä, muutama valokuva, kolme pikkukiveä ja nopat - piirtää kuvan naisesta, joka vaikuttaa Laurentista kiehtovalta, rakastettavalta, jopa tutulta. Esineet johtolankoinaan Laurent ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa. Vähitellen salapoliisileikki muuttuu romanttiseksi aarrejahdiksi, joka mullistaa niin etsijän kuin etsityn elämän. Takakansi

Punaisen muistikirjan nainen on kaunis ja ihastuttava tarina, joka tarjoaa lohdutusta kaipuuseen ja uskoa rakkauteen. Ehdottomasti kirjan parasta antia oli osuus, jossa Laurent etsi naista hänen käsilaukkunsa avulla. Lukija tiesi jo mistä Lauren löytää, mutta mies joutui huolellisesti penkomaan laukun koko sisällön etsien vihjeitä sen omistajasta. Laure vaikutti käsilaukusta löytyneen punaisen muistikirjan perusteella kiinnostavalta henkilöltä. Kirjaseen hän oli laittanut ylös monenlaisia listoja: mitä pelkää, mistä pitää, mitä pitää muistaa tehdä... Olen itsekin varsinainen listafriikki, joten tuollainen vetoaa minuun.

Vaivattomasti etenevä tarina esittelee myös toisen mielenkiintoisen henkilön: Laurentin määrätietoisen tyttären, joka tietenkin jossain vaiheessa ei voi malttaa kiusausta sekaantua asiaan. Isän ja tyttären tapaamisilla ravintolan terassilla on oma suloinen atmosfäärinsä.

Kirjatoukkia tietysti viehättää salakavalasti tarinaan mukaan vedetty Nobel-palkittu Patrick Modiano, jota pidin hauskana lisänä, sillä juurikin tänä kesänä tutustuin ensi kertaa miehen tuotantoon. Modianohan ei julkisesti oikein edes esiinny tai anna haastatteluja, joten hänen valitseminen tähän pieneen - mutta silti niin suureen - rooliin oli oivallinen. Ja itse päähenkilö on tietenkin kirjakauppias.

Ranskalaiset ne vain tuntuvat osaavan herkän, mutta älykkään kirjoittamisen taidon. Heiltä löytyy kauniita tarinoita ja tämäkin oli varsin lohdullinen kirja. Aikansa kuullakin, eikä milloinkaan voi tietää minne elämä seuraavaksi johdattaa, joten "odota odottamatonta".

Kirjalla on romanttisen suloiset kannet, mutta järkyttävä tapa muuten leikata nuo kannet ennen päällystämistä. Uh. Ei mitenkään järin kaunista.

_______

Antoine Laurain - Punaisen muistikirjan nainen

(La femme au carnet rouge, 2014)

WSOY, 2015

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

Nicholas Sparks - Kuuntele vain muistojasi (+elokuva)

LUE KIRJA & KATSO ELOKUVA 

 

Kuuntele vain muistojasi - Nicholas Sparks

(The Notebook, 1996)

WSOY, 1996

Kirjastosta lainattu

"Kuka minä olen? Ja kuinka tämä tarina mahtaa päättyä?"

kirjan alku 

Syyniin pääsi se "kaikkien rakastama vuosisadan rakkaustarina". Tosin allekirjoittanut ei tätä lausahdusta voisi missään nimessä allekirjoittaa. Hehkutusta tästä kirjasta saat suosiolla etsiä jostain muualta.

Rikkaasta perheestä tuleva Allie on menossa naimisiin, mutta lehtileike saa hänen ajatukset palaamaan nuoruuteen ja nuoruudenrakastettuunsa, josta hän joutui ennen sotaa luopumaan luokkaeron takia. Nyt Allie ei voi vastustaa kiusausta vaan lähtee tapaamaan Noahia selvittääkseen asita lopullisesti ennen kun hän voi astella rauhallisin mielin avioliiton satamaan. Neljätoista vuotta on kulut heidän viime näkemisestään, mutta Allie tunnistaa Noahissa yhä saman hengenheimolaisen, jonka kanssa pysyi kaiken jakamaan. Tuntuu kuin he heti palaisivat siihen mitä heidän välillään joskus oli, eikä noilla vuosillä heidän välissään olisi mitään merkitystä. Pieni ongelma heidän suhteessaan toki on: Allie on menossa naimisiin - eikä sulhasen paikalla lue Noahin nimeä. Allien on tehtävä valinta (wouuuu, todella jännittävää): ottaako hän nuoruudenrakastettunsa Noahin vai palaa kotiin sulhasensa luokse, joka edustaa Allielle turvallisuutta ja rahallista vakautta.

Koko kirja on vaan niin kliseinen, eikä se sisältänyt mitään yllätyksiä. Juoni oli erittäin itsestäänselvä  ja se vain pyöri samojen asioiden ympärillä jaaritellen. Välillä palattiin menneisyyteen, niinkin kauas kuin Allien ja Noahin ensitapaamiseen ja miten asiat siitä kehittyivät. Kirjan nykyhetken käsittää kaksi vanhusta: mies lukee naiselle Allien ja Noahin tarinaa ja lukija tietenkin hoksaa heti kyseisten vanhusten olevan Allie sekä se mies kenet hän lopulta valitsi. Eikä muuten tarvitse mikään Einstein olla tietääkseen lopputuloksen. Tiesin sen jo ennen kirjan avaamista. Erilaisen tästä kirjasta tekee muihin romanttisiin verrattuna juuri nämä kaksi vanhusta ja heidän pitkään kestänyt rakkautensa. Edes naisen muistamattomuus ei ole esteenä vaan mies päättäväisenä ja tyynenä pysyy hänen rinnallaan.

Noahin ja Allien suhde oli niin siirappisen imelä. Romantiikka pursusi yli laitojen ja mielelläni olisin vaikka mereen hypännyt sitä pakoon. Pikkasen draamaa oltiin yritetty tuoda Allien ja Noahin luokkaeron avulla, eivätkä Allien vanhemmat tietenkään hyväksyneen Noahia, mutta Allien sulhanen tietty sai heti perheen hyväksynnän. Sain vaivoin hillittyä itseni lyömästä päätä seinään. Kirjailija on selvästi päästänyt itsensä aivan liian helpolla ja mennyt sieltä mistä aita on matalin. Surullista.

Nyt on tullut valitettua sen verran paljon, että suuta ihan kuivaa, joten en edes viitsi kommentoida kirjan mitäänsanomatonta kantta (hups, kommentoin jo).

Tähtiä: ★½


 
The Notebook - Rakkauden sivut

2004
Ohjaaja: Nick Cassavetes
Näyttelijät: Ryan Gosling, Rachel McAdams, Gena Rowlands, James Garner 
Draama, romantiikka

TRAILER 

Sitten elokuvan pariin. Tiesin jo kirjan lukemisen aikana mihin tässä oltiin ryhtymässä, mutta kunnialla päätin viedä suunnitelman loppuun saakka! Olihan siinä mukana pieni kiinnostuskin, sillä elokuvissa ja sarjoissa henkilöiden lempileffa on aina Notebook, joten täytyyhän minunkin tietää mistä puhutaan.  

40-luvun Etelä Carolinassa rikas nuori tyttö ja köyhä poika rakastuvat... ja blaablaablaa. Eiköhän tuo tarina tullut jo selväksi ylempänä, joten en lähde sitä toistamaan. Samoista ongelmista elokuvakin kärsii kuin kirja: höttönen juoni, joka ei itkettänyt, ei koskettanut. Positiivisena asiana heti alkuun, että Goslingin ja McAdamsin käsittelyssä henkilöt heräsivät eloon zombie-tilasta, johon kirja oli heidät kylmästi jättänyt.

Kirjaan verrattuna draamaa oltiin lisätty jonkin verran, jotta elokuvan katselu pysyisi jokseenkin mielenkiintoisena. Leffa toi paremmin esille Allien ja Noahin välisen luokkaeron sekä Allien vanhempien kielteisen suhtautumisen heidän suhteeseensa. Allien tappelut vanhempiensa kanssa osoittivat, että tytöstä löytyy enemmän luonnetta. Hänestä tuli vähemmän pinnallisen oloinen ja enemmän rosoinen. Noahin hahmo jäi hieman hänen jalkoihinsa ja valitettavasti pysyi nössö-tasolla. Selvennetään: Ryan Goslingissa ei mitään vikaa ole, mutta Noahin kanssa minulla on ongelma.

Allien sulhasehdokaskin sai enemmän näkyvyyttä, kun kirjassa hänet unohdetaan tyystin paria säälittävää kohtausta lukuunottamatta. Tälläiselle elokuvalle pieni kolmiodraaman poikanen on hyväksi, mutta hyvin vaisulle tasolle se edelleen jäi. Filmi meni aivan liian suoraviivaisesti eteenpäin ja aivan liian tasaista kyytiä.

Lopputuloksena voin sanoa, että ihmettelen miten hyvän vastaanoton kirja (ja elokuva) on saanut - tai ainakin miten ylistäviin teksteihin olen törmännyt. Jos joku Notebook-fani tahtoo avata kirjan tai elokuvan loistokkuutta, niin be my guest! Kaikki mielipiteet sallittuja.

Tähtiä: ★★

Osavaltiot-haaste: Nebraska