Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

"Se on turkasen huono juttu, veikkonen."

kirjan alku

Alunperin huomioni kiinnitti romaanin näyttävät kannet ja juoni kuulosti sen verran kiinnostavalta, että otin kirjan lukuun, vaikka fantasiaa lukemistooni eksyy vain satunnaisesti. Erika Vik on muuten itse tehnyt kirjalleen kannen. Hän sanoi nimekseen Aleia on avausosa Kaksoisauringot -trilogiaan. 

Takakannesta: Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Herättyään hän ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt? 

Corildon epäilee muistinsa menettäneen Aleian altistuneen laittomalle magialle ja lähtee viemään tyttöä Seleesiaan, jossa häntä voitaisiin paremmin auttaa. Vielä tämän ensimmäisen osan aikana ei perillä asti päästä, vaan Corildonin ja Aleian matkanteko jää pahasti kesken. Suurimpana arvoituksena säilyy kuka Aleia oikeastaan on ja minkälainen menneisyys hänellä on takana. Hänestä olisi ollut kiva saada tietää lisää, sillä ainut aavistus mikä Aleialla on itsestään on se, että hänen on pysyttävä poissa muiden katseilta.

Vikin fantasiamaailmaan on helppo päästä mukaan, sillä se on tarpeeksi suurilta osin tuttu. Fantasiaelementtejä kirjaan luo seleesien kyky nähdä näkyjä ja käskeä liikkuvia elementtejä sekä suloiset fennekit. Toisen pulssin avulla seleesit voivat kokea varjomaailman. Pidin erityisesti kirjan alkuosasta ja Vikin hienosta kuvailusta kuten "Tuuli tunnusteli Aleian poskipäitä." tai "Aamunkoitto oli kalpea aavistus taivaanrannassa. Valo ei jaksanut raahautua yli Gremin vuoriston särmikkäiden huippujen, jotka kohosivat horisontissa utuisena maalauksena." Kirjan maisemat ja rakennukset näkee helposti mielessään. Tie pöllyää, juna kiitää eteenpäin ja kabaree raikaa.

Herrasmies Corildonin ja Aleian välisestä suhteesta ei tahdo ottaa selkoa, mutta kovasti se lukijana kiehtoi. Voiko heitä sanoa ystäviksi? Vai mihin suuntaan kaikki tämä on menossa. Hyvin ajnkohtaiseksi aiheeksi osoittautuu se kuinka varauksella seleeseihin suhtaudutaan ihmisten keskuudessa - oikeastaan he eivät ole edes kauhean tervetulleita. Hän sanoi nimekseen Aleia on raikas esikoisteos, joka toivottavasti saa tuulta siipien alle ja lentää rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelle.

Sarja saa jatkoa syksymmällä, mutta jos ei jaksa sinne asti odottaa, niin voi käydä katsomassa kirjasarjalle tehtyjä omia sivuja, josta saa lisää tietoa kirjojen maailmasta ja hahmoista. Osa henkilöistä on myös saanut Vikin käsittelyssä visuaalisen muodon.

_________________________________________

★★★½
Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus, 2017
Kuvittaja: Erika Vik

Arvostelukappale

S. J. Watson - Kun suljen silmäni

Makuuhuone on outo, vieras. En tiedä missä olen ja miten
olen tänne joutunut. En tiedä miten pääsen täältä kotiin.

kirjan alku

Olen lukenut paljon kehuja S. J. Watsonin Kun suljen silmäni -kirjasta, joten odotukset olivat luonnollisesti korkealla. Odotin pääseväni yllättymään ja kunnolla höynäytetyksi ja jollain tasolla nuo tavoitteet tulivatkin saavutetuiksi - ei tosin ihan täydellisin arvosanoin, mutta riittävän hyvin, että kirjaan halusi tarttua.

Christine herää aamuisin vieraan miehen vierestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä. Hän kuulee olleensa auto-onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen aivonsa ovat vaurioituneet. Joka ilta kun hän nukahtaa, kuluneen päivän tapahtumat pyyhkiytyvät pois muistista. Christine kirjoittaa päiväkirjaa selkiyttääkseen sirpaleista elämäänsä. Hän kirjaa muistiin kaikki tapahtumat - aviomiehensä Benin kanssa vietetyt hämmentävät aamut, salaiset tapaamiset tohtori Nashin kanssa, välähdykset menneestä. Christine joutuu rakentamaan muistonsa päivä päivältä uudestaan. Takakansi

Christine löytää tohtori Nashin puhelinsoiton avulla päiväkirjansa ja lukee omat raapustuksensa läpi saadakseen kuvan elämästään, josta hän ei muista muuten mitään viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Päiväkirjan sivujen kertyessä Christine muistaa vähitellen aina vain enemmän. Aikamoinen dilemma hänellä on, sillä toisaalta kenenkään sanoihin ei voi luottaa, mutta voiko hän uskoa edes omiin teksteihinsä.

Kirjan henkilögalleria on pidetty pienenä, joka on varmasti helpostus monelle mukana pysymisen kannalta. Odotin nopeasti kiihtyvää jännitysnäytelmää, mutta vasta ihan loppupuolella Kun suljen silmäni oli trillerimäinen. Pulssi ei kauheasti lukemisen aikana kiihtynyt, mutta käänteiden arvaaminen oli hauskaa ja tuli niin osumia kuin hutejakin. Asioita Christinen menneisyydestä paljastuu ripotellen, eikä kaikki osoittaudu tietenkään todeksi ja kysymys kuuluu: mikä syy ihmisillä on valehdella?

_______

S. J. Watson - Kun suljen silmäni

(Before I Go to Sleep, 2011)

Bazar, 2012

Omasta hyllystä
Halloween-haaste
Tähtiä: ★★★

Lisa Genova - Edelleen Alice

Edelleen Alice - Lisa Genova

(Still Alice, 2007)

WSOY, 2010

Kirjastosta lainattu

"Alice istui kirjoituspöytänsä ääressä heidän makuuhuoneessaan, 
mutta Johnin äänekäs juoksentelu alakerran huoneissa häiritsi häntä."

kirjan alku 

Blogger päätti sitten poistaa koko tekstini, joka oli, by the way, melkein valmis, joten ei kun uudestaan kirjoittamaan... Kiitti kauheesti!

Alice on Harvardin yliopistossa kongnitiivisen psykologian professori. Yksityiselämän osalta häntä on siunattu hyvällä aviomiehellä ja kolmelle lapsella, joista kukaan ei enää asu kotona. Hän on vasta viidenkymmenen kun hänellä todetaan alzheimerintauti. Kaikki alkaa alkuun harmittomilta tuntuvilla unohduksilla, jotka kuitenkin häiritsevät Alicea, sillä Harvardissakin hän on kuuluisa erinomaisesta muististaan. Lenkillä hän saattaa unohtaa missäpäin koti on ja luennolla unohdella tärkeitä sanoja. Vaikka sairaus etenee jokseenkin hitaasti, muuttuu Alicen elämä tyystin sekä muiden ihmisten suhtautuminen häneen kuullessaan sairaudesta. Harvardissa ihmiset eivät tiedä mitä sanoa hänelle ja lyhyet sananvaihdot ovat kiusallisia molemmille osapuolille.

Kirja antaa aika kauhean kuvan alzheimerpotilaista: diagnoosin jälkeen Alicen ympärillä olevat ihmiset - varsinkin hänen oma perheensä - alkavat käyttäytyi kuin Alicea ei olisikaan, vaikka hän istuisi samassa huoneessa ja he saattavat keskustelle Aliceen liittyvistä asioista aivan kuin hänellä ei olisi mielipiteitä tai tunteita, vaikka asia ei näin ole. Milloin aikuinen ihminen menettää vallan päättää omista asioistaan? Alicella on kuitenkin tunteet ja erittäin viisaita ajatuksia. Hyvin hän erään riidankin päätteeksi sanoo aviomiehelleen Johnille: "Ei John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer. Mikä vitun veruke sinulla on?"

Olin kokoajan Alicen puolella ja koin vahvaa myötäelämisen tunnetta, joka selittää lopussa ärsyyntymiseni Alicen Johniin. Vaikka en häntä täysin syyttänytkään, sillä ei se nimittäin läheisillekään ole helppoa, mutta pahinta kuitenkin aina pahinta itse sairaalle. Ihmisten pitäisi olla tärkeämpiä kuin asioiden tai mahdollisten tulevien saavutusten ja heidät pitäisi asettaa kaiken edelle. Siksi olisin toivonut hänen voivan ottaa laput pois silmiltä ja miettiä vähän juuri tuota mikä on tärkeää. Tietysti myös Alicen puolella olemiseni saattoi johtua siitä, että kirja kerrottiin hänen näkökulmastaan, mutta oli syy sitten se tai mikä muu hyvänsä, Alice tulee hyvin lähelle lukijaa tämän taustoista riippumatta. En juuri tunne alzheimerpotilaita, mutta elin vahvasti mukana ja juuri se kirjoissa on parasta: asiaan vihkiytymätön voi elää hetkessä mukana ja tuntea olevansa osa tarinaa, ainakin sivustakatsojan verran.

Edelleen Alice antaa hyvin realistisen ja uskottavan kuvan alzheimerpotilaan elämästä ja mielestäni kirja muuttui entistä nerokkaammaksi loppua kohden, jolloin Alicen ajatukset ja teot muuttuivat entistä enemmän kaaosmaiseksi, jolloin itse tekstikin alkoi muuttua pomppivammaksi. Lukija pääsee aitiopaikalta seuraamaan Alicen mielenliikkeitä ja pääsee hyvin sisälle tuohon dementiaa aiheuttavaan sairauteen. Uskottavuus syntyy myös kirjailijan faktaperäisistä tiedoista, sillä Genova on itse valmistunut neurotieteiden tohtoriksi juurikin Harvardista.

Kirjan nimi on erittäin osuva: vaikka Alice ei esimerkiksi pysty käymään yhtä vauhdikkaita keskusteluja tai ei aina muista missä mikäkin tavara on, niin silti hän on edelleen Alice; Aivan sama henkilö kuin ennen taudin diagnisointiakin. Kannessa oleva perhonen taas liittyy vahvasti kirjan sisältöön ja siitä puheenollen, loppu oli tehty kauniisti ja loppujen lopuksi ratkaistu varmaan parhaalla tavalla, vaikka myönnän, että ajatukseni kävivät välillä vähän erilaisen loppuvaihtoehdon parissa. Mutta hyvä noin.

Kirjan pohjalta tehty samanniminen elokuva sai ensi-iltansa Suomessa eilen.

Tähtiä: ★★★★½