Taru Sormusten Herrasta (J.R.R. Tolkien)

Kun Repunpään herra Bilbo Reppuli ilmoitti, että hän piakkoin viettäisi yhdettätoistakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväänsä suurin ja arvokkain juhlamenoin, alkoi Hobittilassa puhe ja kohu.

Alle vuosi sitten sain tartuttua pitkältä ja rankalta vaikuttavaan projektiin eli Taru Sormusten Herrasta -trilogian läpi kahlaamiseen. Taru Sormusten Herrasta kansien väliin mahtuu kokonainen trilogia eeppistä fantasiaa. Elokuvat on nähty moneen kertaa ja pidennetyt versiot vielä päälle, joten tarina oli ennestään hyvin tuttu. Ehkä juuri siksi jännitti tarttua kirjaan, kun filmit on niin rakkaat, eikä projektin aloittamista helpottanut sekään, että aikoinaan Hobitti ei saanut minua kiljumaan riemusta. Pidin sitä hieman pitkäveteisenä, mutta halusin antaa Taru Sormusten Herrasta -kirjalle mahdollisuuden eikä sen lukeminen ei ollutkaan sellaista tarpomista mihin olin ennalta varautunut vaan jouhevaa kerrontaa!

Takakannesta: Hobitit ovat vähäpätöinen kansa, joka rakastaa elämän yksinkertaisia iloja, maalaisruokaa, olutta ja kessua. He ovat pienikasvuisia ja iloluontoisia, laiskojakin, mutta pohjimmiltaan sisukkaita. Kun tummat pilvet alkavat kerääntyä Keski-Maan taivaalle ja vihollinen uhkaa, pienet ja hiljaisetkin joutuvat tekemään sankaritöitä.

Hobitti Frodo Reppuli saa haltuunsa näkymättömäksi tekevän taikasormuksen, josta riippuu koko Keski-Maan kohtalo. Hänen on lähdettävä pimeyden valtakuntaan Mordoriin tuhoamaan sormus. Pitkälle, vaaralliselle matkalle hän saa seurakseen ystävänsä Samin ja suojakseen saattueen.

Kontu osuudet - eli ihan alku - olivat melkein lemppareitani, joten lukemisen aloittaminen oli kivutonta ja tarina pyörähti heti mukavalla tavalla käyntiin. Tosin olisin ihan hyvin voinut sinne Kontuun loppuajaksikin, varsinkin kun tiesin edessä olevan piiiiitkän ja karun matkan. Ei kun vaikeuksia kohti!




Frodo sai harteilleen raskaimman ja uuvuttavimman työn kantaessaan sormusta, mutta suuren työn tekee myös Sam pitäessän huolta rakkaasta ystävästään ja venyessään huimiin suorituksiin päämäärän saavuttamiseksi. Olin myös iloinen siitä, että Legolaksella oli paljon viisaampia puheenvuoroja kuin leffoissa😂. Hän ja Gimli olivat mainio parivaljakko. Naisten edustus jää minimaalisen pienelle tasolle, vaikka yksi heistä tekeekin erittäin merkittävän uroteon. Ja sitten on Gandalf ja Merri ja Pippin... kaikkia ihania hahmoja!

Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,

seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,

yhdeksän ihmisille jotka vie tuoni armoton,

yksi Mustalle ruhtinaalle valtaistuimellaan

maassa Mordorin joka varjojen saartama on.

Yksi Sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,

se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee

maassa Mordorin joka varjojen saartama on. 

En osaa tehdä suurta eroa trilogian eri osien välille. Sormuksen ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu sulautuivat saumattomasti suureksi kokonaisuudeksi - olivathan ne yhtenä niitenä kirjassa. Yllättävää oli kirjan erilainen loppu verrattuna elokuvaan. Positiivista: taistelua paljon vähemmän luin leffoissa. Onneksi! Eihän kukaan jaksa sivu tolkulla lukea päiden katkomisista.

★★★★
J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta

(The Lord of the Rings, 1954-55)

Wsoy, 2001

Omasta hyllystä

Ranmaru Kotone - Your name (#1-3)

En koskaan muista, mitä unta näin.
Mutta on kuin jokin puuttuisi. Kuin etsisin jotakin.

Your name -mangatrilogia perustuu palkittuun samannimiseen animaatioelokuvaa ja mangan on tehnyt Ranmaru Kotone.

Takakannesta: Kohtaaminen, jota ei pitänyt tapahtua.
Pitkästynyt maalaistyttö Mitsuha uneksii elämästä tokiolaispoikana. Eräänä aamuna hän tosiaan herää sellaisena! Samalla Taki, nuorukainen Tokiosta, herää Mitsuhan kehossa. Tätä tapahtuu useita kertoja. Vähitellen kaksikko saa erilaisilla viesteillä yhteyden toisiinsa. Mistä on kyse? Onko kaikki pelkkää unta vai onko taustalla jokin suurempi kuvio...?

Kaukana toisistaan asuvat Mitsuha ja Taki vaihtavat kehoja selittämättömästä syystä ja vaikka tuttavapiiri ihmettelee heidän väillä muuttuvaa luonnettaan, ovat nuoret itse hämmentyneimpiä. Päiväkirjojen avulla he pystyvät kommunikoimaan keskenään ja yrittävät selvittää tilannetta. Kolmannessa osassa tilanne muuttuu jo jännittäväksi.

Vetävä Your name -trilogia sai minut taas piirun verran kiinnostuneemmaksi mangoja kohtaan ja pitäisikin lukea viimein hyllyssä odottavat Sailor Moonit loppuun. En kuitenkaan voi olla kaipaamatta aina näiden kohdalla värejä, varsinkin kun ihan ensimmäiset sivut on väreinä ja sen jälkeen joutuu tyytymään mustavalkoiseen. Mutta se onkin ainoita isoja miinuksia ja käsitän värillisyydestä koituvat kulut. Aina voi haaveilla😉

★★★★
Ranmaru Kotone - Your name 1-3
Sangatsu-manga, 2016

Kirjastosta

Elina Rouhiainen - Muistojenlukija (#1)

Linnut olivat kaikkialla. Kiuru ei ole 
koskaan nähnyt yhtä montaa samaan aikaan.

Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjaa olen hullaantuneena lukenut kaksi ensimmäistä, hyvin koukuttavaa, osaa, mutta loput osat saivat väistyä kirjailijan uusimman romaanin Muistojenlukijan tieltä. Muistojenlukija aloittaa Väki-fantasiatrilogian, joka ensimmäisen osan kohdalla sijoittuu Itä-Helsinkiin, mutta näyttää sen jälkeen suuntaavan muualle maailmalle.

Takakannesta: Kiurulla on salaisuus: hän pystyy napsimaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja haaviin. Kun hän sattumalta törmää samankaltaisia kykyjä omaaviin romaniveljeksiin ja intialaistaustaiseen genderqueeriin, Kiurulle avautuu aivan uusi todellisuus. Pian vallatussa talossa hengailevaan porukkaan liittyy myös Kiurun lapsuudenystävä Samuel, johon Kiuru on ollut jo pitkään ihastunut. Mitä paremmin Kiuru oppii tuntemaan uudet ystävänsä, sitä ristiriitaisemmaksi hänen suhtautumisensa käy. Mutta kun railo syntyy, se syntyykin yllättävään kohtaan, ja pian Kiuru tajuaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä.

Kiinnostus vie Kiurun rannalta lähtevälle syrjäiselle hiekkapolulle, eikä Kiuru voinut välttyä vaikutelmalta, että menossa johonkin kaukaiseen maahan, jossa elettiin tyystin eri tavalla kuin muualla, jonka päästä hän löytyy Shangri-La; leiri jota asuttaa hyvin sekalainen joukko erilaisia ihmisiä. Kiurun tutustuttua paperittomina kiertolaisina eläviin romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä intialaistaustaiseen genderqueeriin Bollywoodiin, hän tuntee kerrankin olevansa osa jotain joukkoa. Heitä kaikkia yhdistää myös jokin harvinaislaatuinen kyky.

"Kiuru päätti, että hän piti itsestään tällaisena. Ehkä ystävät tulikin valita sen mukaan, kenen seurassa tunsi itsensä siksi ihmiseksi, joka halusi olla, eikä sen mukaan, ketä ihaili eniten."

Fantasiaelementtejä ei ole liialti käytetty ja joissain tilanteissa mietinkin, että mikseivät he käyttäneet kykyjään niin olivat päässeet tilanteista paljon helpommalla. Nuoret saavat peräänsä Väki-nimisen seuran, jonka tarkoitusperät jäävät hämäränpeittoon. Muistojenlukija on kiinni vahvasti tässä ajassa ja tästä varmasti alkaakin pitkä matka kohti kirjoja, joissa kaikenlaiset ihmiset ovat luontevasti osa tarinaa ilman, että täytyy kauheasti selitellä ja kirjan ihmisten käydä vuoropuhelua siitä.

Seksuaalisuuden ja itsensä kokemisen lisäksi kirja käsittelee kaikenlaisia muitakin teemoja kuten siirtolaisia, ihmisryhmiä, eriarvoisuutta, ennakkoluuloja ja noiden vaikutusta siihen miten erilaisesti ihmisiä kohdellaan. Vaikka haluttaisiin ajatella, että kaikki ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla ja yhtä arvokkaita, ei käytännössä niin ole. Kirja loppuu jännittävästi ja seuravana kai jatkan Susirajan loppuun ja odottelen jatkoa Muistojenlukijalle.

★★★★
Elina Rouhiainen - Muistojenlukija

Tammi, 2017

Kirjastosta

Susiraja-sarja
Kesytön (#1)
Uhanalainen (#2)

Tiina Raevaara - Veri joka suonissasi virtaa

"Pitäisi jatkaa jo matkaa, mutta minun on
pakko seisahtua hetkeksi katselemaan."

kirjan alku

Melkein tasan vuosi sitten nautiskelin Korppinaisista ja nyt luettavana oli sarjan vahva päätösosa Veri joka suonissasi virtaa. Periaatteessa osat voi lukea itsenäisinä teoksina lähtien Yö ei saa tulla -kirjasta, mutta minä olen tykännyt lukea ne näin ilmestysmisjärjestyksessä.

Takakannesta: On syksyinen aamu Helsingissä, kun Johannes Heinosen kelloliikkeen lattialle tuupertuu luonnottoman kalvakka nuorukainen. Käy ilmi, että mies on lähtenyt Romaniasta, paennut salaperäisestä laitoksesta, jonka toiminnasta kukaan ei tunnu tietävän mitään. Johannes saa kuulla kauan sitten kadonneen rakastettunsa olevan samassa laitoksessa, ja hän päättää matkustaa Romaniaan etsiäkseen naisen käsiinsä.

Veri joka suonissasi virtaa -kirjan inspiraationa toimii Bram Stokerin Dracula ja siitä tai jostain muusta johtuen luin kirjaa yleensä iltaisin. Se olikin paras tapa virittäytyä tunnelmaan ja Johanneksen synkkään matkaan ja hänen pimeään sisäiseen sielunmaisemaansa. Tätä postaustakin on hyvä kirjoittaa illan pimentyessä.

Johanneksella ja hänen vaimollaan Hannalla on ollut kaksi lasta, mutta toinen heistä on menehtynyt. Johannekselle Aaro on kuitenkin läsnä. Hän ei ole saanut käsiteltyä suruaan ja moneen otteeseen parjaa itseään siitä ettei ollut paikalla. Avioliittokaan ei ole vankalla pohjalla. Johannes ei ole kyennyt unohtamaan Aaloa, elämänsä todellista ja ainoaa rakkautta ja kuullessaan Aalon olevan Romaniassa ei hänen tarvitse kauaa miettiä matkalle lähtöä. Seuraa hän saa yllättävältä taholta, kun tiet kohtaavat ensimmäisestä kirjasta tutun hahmon kanssa.

Veri joka suonissasi virtaa on synkkä, täynnä surua ja ahdistavuutta. Se on toki kauhutarina, mutta pelätä ei tarvitse. Jännittäväksi asiat kyllä kehkeytyivät ja oikeastaan varsinkin loppuosa pitäisi lukea putkeen, sillä oli inhottavaa keskeyttää jännitysnäytelmä ja jättää Johannes yksin selviytymään tietämättä mihin suuntaan juoni on menossa. Todellisuuteen sekoittuu muita elementtejä, tummia sävyjä ja mielen monimutkaisuutta.

"Minun maailma on ollut jo valmiiksi julma ja järjetön. Minun vereni
on kyllästetty surulla. Kuolemakaan ei ole vapautus, ei todellakaan.
Se on vain ovi toiseen, yhtä hirvittävään paikkaan."

Tämän postauksen kirjoittaminen on ottanut aikansa, sillä tuntuu etten saa sanoilla kirjoitetuksi kirjan huikeaa, intensiivistä tunnelmaa ja kaikkia niitä asioita joista pidin. Kirja jatkaa sitä vahvaa linjaa minkä Yö ei saa tulla pari vuotta sitten aloitti. Nyt jään innolla odottamaan mitä Tiina Raevaara meille lukijoille seuraavaksi tarjoilee ja jos olo käy liian malttamattomaksi voin onneksi korkata vaikka Hukkajoen tai Eräänä päivänä tyhjä taivas -kirjan.

____________________________________________

★★★★★
Tiina Raevaara - Veri joka suonissasi virtaa

Like, 2017

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Tiina Raevaara: Korppinaiset
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

"Se on turkasen huono juttu, veikkonen."

kirjan alku

Alunperin huomioni kiinnitti romaanin näyttävät kannet ja juoni kuulosti sen verran kiinnostavalta, että otin kirjan lukuun, vaikka fantasiaa lukemistooni eksyy vain satunnaisesti. Erika Vik on muuten itse tehnyt kirjalleen kannen. Hän sanoi nimekseen Aleia on avausosa Kaksoisauringot -trilogiaan. 

Takakannesta: Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Herättyään hän ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt? 

Corildon epäilee muistinsa menettäneen Aleian altistuneen laittomalle magialle ja lähtee viemään tyttöä Seleesiaan, jossa häntä voitaisiin paremmin auttaa. Vielä tämän ensimmäisen osan aikana ei perillä asti päästä, vaan Corildonin ja Aleian matkanteko jää pahasti kesken. Suurimpana arvoituksena säilyy kuka Aleia oikeastaan on ja minkälainen menneisyys hänellä on takana. Hänestä olisi ollut kiva saada tietää lisää, sillä ainut aavistus mikä Aleialla on itsestään on se, että hänen on pysyttävä poissa muiden katseilta.

Vikin fantasiamaailmaan on helppo päästä mukaan, sillä se on tarpeeksi suurilta osin tuttu. Fantasiaelementtejä kirjaan luo seleesien kyky nähdä näkyjä ja käskeä liikkuvia elementtejä sekä suloiset fennekit. Toisen pulssin avulla seleesit voivat kokea varjomaailman. Pidin erityisesti kirjan alkuosasta ja Vikin hienosta kuvailusta kuten "Tuuli tunnusteli Aleian poskipäitä." tai "Aamunkoitto oli kalpea aavistus taivaanrannassa. Valo ei jaksanut raahautua yli Gremin vuoriston särmikkäiden huippujen, jotka kohosivat horisontissa utuisena maalauksena." Kirjan maisemat ja rakennukset näkee helposti mielessään. Tie pöllyää, juna kiitää eteenpäin ja kabaree raikaa.

Herrasmies Corildonin ja Aleian välisestä suhteesta ei tahdo ottaa selkoa, mutta kovasti se lukijana kiehtoi. Voiko heitä sanoa ystäviksi? Vai mihin suuntaan kaikki tämä on menossa. Hyvin ajnkohtaiseksi aiheeksi osoittautuu se kuinka varauksella seleeseihin suhtaudutaan ihmisten keskuudessa - oikeastaan he eivät ole edes kauhean tervetulleita. Hän sanoi nimekseen Aleia on raikas esikoisteos, joka toivottavasti saa tuulta siipien alle ja lentää rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelle.

Sarja saa jatkoa syksymmällä, mutta jos ei jaksa sinne asti odottaa, niin voi käydä katsomassa kirjasarjalle tehtyjä omia sivuja, josta saa lisää tietoa kirjojen maailmasta ja hahmoista. Osa henkilöistä on myös saanut Vikin käsittelyssä visuaalisen muodon.

_________________________________________

★★★½
Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus, 2017
Kuvittaja: Erika Vik

Arvostelukappale

Rick Yancey - Viimeinen tähti (#3)

"Vuosia sitten, kun tytön isä oli ollut kymmenen, hän oli
matkustanut isolla keltaisella bussilla planetaarioon."

kirjan alku

Nykyään tuntuu olevan harvinaista, että saan jonkin sarjan luettua loppuun, mutta 5.aalto -trilogian sain päätökseen! Mahtavaa! Todella hyvä sarja ja trilogian päätösosa, Viimeinen tähti, kertoo viimein miten maapallon ja sen asukkaiden käy. Niiden ketkä siis ovat tarpeeksi onnekkaita (tai miten sen nyt ottaa) ollakseen elossa. Tätä pidemmälle ei kannata jatkaa, jos edelliset osat ovat lukematta.

VIHOLLISIA OVAT TOISET.
VIHOLLISIA OLEMME ME.

Ne ovat Maan päällä, ne ovat avaruudessa, ne eivät ole missään. Ne haluavat anastaa maapallon, ne haluavat antaa sen meille. Ne tulivat tuhoamaan meidät, ne tulivat pelastamaan meidät. Näiden arvoitusten takana piilee kuitenkin yksi totuus: Cassie Sullivania on petetty. Niin on myös Hakaa, Zombia, Nugettia ja kaikkia planeettamme yli seitsemää miljardia entistä asukasta. Ensin heidät pettivät Toiset ja nyt me itse. Kun Maan kohtalon hetki koittaa, ihmiskunnan viimeisten selviytyjien on tehtävä päätös: onko tärkeämpää pelastaa itsensä – vai se, mikä tekee meistä ihmisiä? Takakansi

Viimeinen tähti etenee edellisten osien tapaan kiivaalla sykkeellä. Vihollinen haluaa hävittää ihmiset maan päältä ja on keksinyt siihen keinon: "Vastaus ihmisongelmaan on tuhota se, mikä tekee meistä ihmisiä." Jos ei ole luottamusta ei ihmiskunta voi kehittyä. Loppuun ei ole enää montaa päivää ja silloin vihollinen aikoo nopeuttaa kertaheikolla tuhoamisprosessiaan.

"Tuska on välttämätöntä. Tuska on elämää.
Ilman tuskaa ei voi olla riemua."

Suurin osa hahmoista on pysynyt samana koko trilogian läpi, mutta joissain on nähtävissä suuriakin muutoksia, mikä toisaalta on aika väistämätöntä ottaen huomioon vallitsevan katastrofaalisen tilanteen. Nuorimmat ovat kaikista alttiimpia vaikutteille ja radikalisoitumiselle. Jälleen saa pelätä hahmojen puolesta, että kuka selviää kirjan loppuun saakka, sillä kaikkihan eivät selvinneet edes tähän viimeiseen kirjaan asti. Olen onnekas, sillä suosikkihahmoni säilyivät kirjan viimeisille sivuille saakka. Kirjassa tytöt ovat yhtälailla rohkeita ja kovapäisiä toimijoita kuin pojat - välillä oikeastaan rohkeampiakin.

"Reagoin ennen kuin ajattelen. Keskitin päättää puolestani - ja juuri
se kahdessatoista järjestelmässä on kammottavaa: en tiedä enää,
mihin se loppuu ja mistä minä alan. Ei täysin ihminen, ei täysin
avaruusolento, ei kumpaakaan, molempia, jokin on päästetty
irralleen sisälläni, jokin on vapautettu kahleista."

Avaruusolentojen ja tekniikan keskellä sarjassa on kuitenkin jotain niin inhimillistä ja syvempää sanomaa luottamuksesta ja siitä miten kaikella on väliä, pienilläkin jutuilla. Rick Yanceyn 5. aalto on ollut hyvin mielenkiintoinen trilogia ja olen yllättänyt kuinka voimakkaasti elin mukana genressä, jota muuten vierastan. Trilogian lukeminen on kuin virtaavaan jokeen heittäytymistä; se vie kylmäävässä puristuksessa mennessään ja sekoittaa pään. Lopun avoimuus jatkaa elämää mielessäni.

_________________________________________

★★★★
Rick Yancey - 5. aalto: Viimeinen tähti

(The Last Star, 2016)

Wsoy, 2016

Kirjastosta

Muita postauksia
Rick Yancey: Ääretön meri (#2)
Rick Yancey: 5. aalto (#1)

Katharine McGee - Tuhat kerrosta: Pudotus (#1)

"Naurun ja musiikin äänet hiipuivat tuhannennessa kerroksessa,
juhlat päättyivät vähitellen, kun kaikkein riehakkaimmat
vieraat viimein kompuroivat hisseihin ja koteihinsa."

kirjan alku

Tuhat kerrosta: Pudotus on nuorten scifi-trilogian ensimmäinen osa, jossa ollaan tulevaisuuden New Yorkissa, tarkemmin sanottuna Manhattanissa, tuhatkerroksisessa superpilvenpiirtäjässä, jossa ihmiset eivät vain asu vaan käyvät siellä töissä ja koulussa. Tornista löytyy kaikki muukin tarvittava kuten kaupat, ravintolat ja puistoja. Se on siis kuin pieni kaupunki, josta ihmisten ei tarvitse poistua.

Ihmisen asumiskerros paljastaa heti hänen varallisuutensa, sillä vain rikkailla on varaa asua ylimmissä kerroksissa. Köyhimmät asuvat alimpina huonommin varustelluissa asunnoissa heikomman teknologian varassa.

Pudotuksen 2110-luvun maailmasta löytyy kaikenlaisia futuristia ja teknologisesti erittäin edistyksellisiä vimpaimia ja laitteita, mutta nuorten draamat, juonittelut ja salaisuudet, ovat pysyneet samana vuosisadasta toiseen. Kirja seuraa tornin nuoria asukkaita, joista jotkut asuvat yläkerrosten luksuslukaaleissa ja toiset alakerroksessa miettien mistä saisivat rahaa seuraavaan vuokranmaksuun. Kaikki he kuitenkin kipuilevat ihmissuhteiden ja salaisuuksien kanssa.

Joukossa on muutama oikeasti kiinnostava hahmo kuten 240. kerroksessa asuva Watt, jolle on asennettu laiton kvantti. Hänellä on ikään kuin tekoäly päänsä sisällä, jonka avulla hän ansaitsee rahaa. Sitten on niitä ylimmässä kerroksessa asuvan täydelliseksi geenimanipuloidun Averyn kaltaisia mitäänsanomattomia perustyyppejä, joista ei ole kauheasti sanottavaa.

Tarvittavan jännitteen kirjaan luo alun paljastus, siitä että joku putoaa pilvenpiirtäjän huipulta. Ja sitten on koko kirja aikaa arvuutella, että kuka tuo kyseinen henkilö tulee olemaan ja hyppäsikö hän tarkoituksella vai tönäisyn voimin.

Tarinan sijoittuminen tulevaisuus toi Pudotukseen tarvittavan mielenkiinnon, sillä nykypäivään sijoitettuna ei kirja olisi kiinnostanut lainkaan. Voi hyvin olla, että vähäinen vertailun puutteeni tämän genren muihin kirjoihin sai minut nauttimaan kirjasta paljon. Tai sitten sen selittää se, että pienenä Gossip Girl oli ihan huippusarja (pitäisiköhän ottaa se uudelleen lukuun?) ja Pudotustahan muistuttaa monessa suhteessa GG:tä. Kirjan lukee nopeasti ja trilogian seuraavan osan luen heti kun se vain suomennetaan.

_______

★★★½
Katharine McGee - Tuhat kerrosta: Pudotus

(The Thousandth Floor, 2016)

Otava, 2016

Kirjastosta

Dolores Redondo - Myrskyuhri (#3)

"Lipaston päällä oleva lamppu heijasti huoneeseen lämmintä 
punertavaa valoa, joka sai muitakin hempeitä sävyjä 
suodattuessaan varjostimen keijukuvioiden läpi."

kirjan alku

Tuntuu ettei siitä ole kauaakaan, kun aloin lukemaan Baskimaan murhat -trilogian ensimmäistä osaa Näkymätön vartija ja nyt on jo viimeisenkin kirjan viimeinen sivu käännetty. Varmasti yksi koukuttavimpia lukemiani rikossarjoja.

Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar kutsutaan Pamplonaan, Navarran pääkaupunkiin, tutkimaan kätkytkuolematapausta. Perheen isoäidin mukaan isä yritti karata lapsen ruumis mukanaan, mumisten omituisuuksia uhrilahjasta. Isoäiti kertoo myös maagisesta, painajaismaisesta olennosta, Ingumasta, joka vie nukkuvat unesta ikiuneen. Tutkinnan edetessä Amaia ja hänen tiiminsä yhdistävät tapauksen Baztanin laaksossa vuosia sitten tapahtuneisiin kauheuksiin. Amaian on viimein kohdattava järkyttävä totuus laaksoa vuosia piinanneesta tapahtumista. Takakansi

Oudon tiheät kätkytkuolemat herättävät poliisien mielenkiinnon. Samaan aikaan Amaian parisuhdetta hiertää vähäinen yhdessä vietetty aika ja se, että Amaia on niin kiinni työssään. Näin koetuksilla Amaian avioliitto ei ole vielä ollut. Rikosjutussa on kyse kuitenkin Amaian omaankin menneisyyteen liittyvistä asioista, joihin hänen äitinsä liittyy. Salaisuudet paljastuvat ja veri virtaa jälleen.

 "Luonto suojelee meitä", hän kuiskasi ääneen ympärilleen katsellen, ihaillen taivaalle kurottavia puunlatvoja, jotka langettivat tiellä varjojaan; vaikka kevät ei ollut enää kaukana, puut kasvoivat niin tiheässä ettei valo päässyt tunkeutumaan niiden läpi. Amaia aisti tien halkaiseman ikimetsän energian.

Erilaisen muihin rikossarjoihin verrattuna tästä tekee luonnon vahva läsnäolo ja entisaikojen uskomusten sekoittuminen rikostutkintaan. Trilleri etenee armottomasti eteenpäin ja aiempien osien tapahtumat nivoutuvat myös tässä päätösosassa yhteen. Nyt kiinnostaisi lukea lisää espanjalaisilta kirjailijoilta. Keneenhän sitä tarttuisi?

_______

Dolores Redondo - Myrskyuhri

(Ofrenda a la tormenta, 2014)

Gummerus, 2016
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Kustantajalta
Tähtiä: ★★★★½

Baskimaan murhat -sarja:
Näkymätön vartija #1
Luualttari #2
Myrskyuhri #3

Dolores Redondo - Luualttari (#2)

"Hän löysi haudan seuraamalla uraa, jonka 
räystäästä tippunut vesi oli piirtänyt maahan."

kirjan alku

Baskimaan murhat-trilogia jatkuu! Toisen osaan oli yllättävän helppo päästä kiinni ja hyvin äkkiä muistui edellisen osan tapahtumat mieleen, vaikka sen lukemisesta onkin aikaa jo yli puoli vuotta.

Rikosylikonstaapeli Amai Salazar tutkii Navarrassa naisiin kohdistuneita henkirikoksia, joihin liittyy kummallisia piirteitä. Naisten omien puolisoiden syyllisyys vaikuttaa päivänselvältä, mutta baskimytologiaan ja paikalliseen noitakulttiin kytkeytyvät makaaberit rituaalit viittaavat kuitenkin siihen, että murhien sarjaa orkestroisi pirullinen mielipuoli. Kaiken lisäksi syytettyinä olleet miehet  haluavat mystisissä itsemurhaviesteissään kiinnittää nimenomaan Amaian huomion.

On selvää, että Amaia ei ole vielä saanut selville koko totuutta Baztanin laaksosta ja sen hämärästä, synkästä menneisyydestä. Rikostutkintaa mutkistaa myös se, että hän on hiljattain synnyttänyt hartaasti toivotun esikoislapsensa. Henkirikosyksikön päällikön ja tuoreen äidin roolien välissä tasapainoilu ei ole helppoa, kun kuolema vaanii nurkan takana, työpaineet kasvavat ja oma traumaattinen äitisuhde nousee pintaan. Sinnikäs rikosylikonstaapeli aikoo kuitenkin saada tutkinnan päätökseen, hinnalla millä hyvänsä. Takakansi

"Salazar käveli tarmokkaasti valoa kohti yrittäen hillitä lapsellisen halun pinkaista juoksuun ja tukahduttaa vainoharhaisen tunteen siitä, että joku seurasi häntä. Hän vei kätensä aseelle, vaikka ääni hänen sisällään kysyi ivallisesti: Pistoolihan sinulla toki on, tyttöseni, mutta mitä hyötyä siitä mahtaa tässä tilanteessa olla?"

Luualttari paljastaa taas lisää Amaian rankasta menneisyydestä - hurjia, piiloteltuja asioita. Hän yrittää selviytyä paljon aikaa vievän rikoksen selvittelyn kanssa ja lapsensa huomioimisen välillä. Amaian jatkuva poissaola hiertää hänen omatuntoaan sekä välejä Jamesin kanssa. Tutkimukset kuitenkin vaativat Amaian läsnäoloa, sillä jotenkin ne liittyvät häneen.

Tässä sarjassa kiehtoo erityisesti baskimytologian kietoutuminen yhteen rikostutkinnan kanssa. Aivan kuin magian ja realismin liitto. Se on myös se, mikä saa Baskimaan murhat erottumaan muusta rikoskirjallisuudesta edukseen. Virkistävää on myös löytää pääosasta ja rikosylikonstaapelin roolista perheellinen nainen.

Trilogian viimeinen osa Myrskyuhri ilmestyy kesällä 2016.

_______

Dolores Redondo - Luualttari

(Legado en los huesos, 2013)

Gummerus, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★½

Muita postauksiani:
Dolores Redondo: Näkymätön vartija
 

Blake Crouch - Wayward Pines: Viimeinen kaupunki

"Hän avaa silmänsä."

kirjan alku

Tähän se kaikki kulminoituu. Wayward Pinesin viimeinen osa. Tätä sarjaa ei sinänsä rauhassa ja nautiskellen voi lukea, vaan nopealla tahdilla sivut kääntyvät, sillä on pakko saada pian tietää miten kaikki päättyy. Jossain vaiheessa mietinkin, että miten kaikki voisi päättyä hyvällä tavalla - tai edes jokseenkin hyvin. Ettei jää paha mieli. Mutta oli oikein mainio lopetus. Oikeastaan ainoa oikea. Vaikka nyt tietenkin tekisi mieli lukea vielä lisää.

Makea valhe vai katkera totuus?

Mystisen pikkukaupungin aika on kulumassa loppuun.

Aitoamerikkalaisen herttaisessa Wayward Pinesissa on vain yksi vika: sieltä ei voi lähteä pois. Kaupunkia ympäröi sähköaita, ja pakoyrityksestä saa maksaa hengellään. mistä oikein on kyse - sen tietää vain kaupungin perustaja, mielipuoli miljonääri David Pilcher. Kunnes salaisen palvelun agentti Ethan Burke saapuu kaupunkiin. Edessä on katkera taistelu Wayward Pinesista, viimeisestä kaupungista. Takakansi

Blake Crouch osaa selvästi pitää langat tiukasti käsissään ja tässä trilogian viimeisessä osassa liikutaan hengästyttävissä tunnelmissa, mihin tietenkin totuttiin jo kahden edellisen osan aikana, mutta nyt se oli potenssiin kymmenen. Valtataistelu Ethanin ja Davidin välillä saa peruuttamattomat seuraukset, eikä kukaan kaupunkilaisista ole varautunut siihen. Panoksena on paljon suurempaa kuin yhden kaupungin selviytyminen, kyseessä on koko ihmiskunnan tulevaisuus. Ei paineita.

Ainoana miinuksena sanoisin, että pidin enemmän edellisten kirjojen pikkukaupunkitunnelmasta, jota varjosti salamyhkäisyys ja tässä on enemmänkin takaa-ajo tunnelma, salaisuudet ovat suurimmaksi osaksi jo selvinneet. Äh, onpa vaikea kuvailla, kun ei saisi liikaa paljastaa, jos joku ei edellisiä osia ole lukenut. Takaumat henkilöiden entisiin elämiin olivat juuri tuosta edellä mainitusta syystä entistäkin mukavampi lisä. Wayward Pines on kaikenkaikkiaan aivan loistava trilogia, joka koukuttaa. Kauhukuva maailmamme tulevaisuudesta. Trillerien ja dystopioiden ystäville.

_______

Blake Crouch - Wayward Pines: Viimeinen kaupunki

(The Last Town, 2014)

Tammi, 2016
Päällyksen kuva: iStockphoto 

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Muita postauksiani:
Wayward Pines: Ei pakotietä
Wayward Pines: Salaisuus

Rick Yancey - 5. aalto

"Hän ei herää."

kirjan alku

En koe scifiä omaksi genrekseni, mutta tarkoitus onkin välillä pompata hetkeksi pois omalta mukavuusalueelta. Varsinkaan avaruusolennot eivät kuulu lempiaiheisiini (vaikka X-Filesin toinen kausi onkin menossa), mutta välillä voi vaikka yllättyä positiivisesti, kuten nyt kävi. Näyttävä kantinen 5. aalto aloittaa scifitrilogian, jonka viimeinen osa ilmestynee nyt keväällä.

1. AALTO Sähköt katkeavat.
2. AALTO Onnekkaat pakenevat.
3. AALTO Vain epäonnisimmat jäävät henkiin.
4. AALTO Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin.
5. AALTO Se alkaa nyt.

Cassie on tyttö jolla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastruktuuri tuhottu ja planeetta kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea. Kaoottinen Maa vilisee ihmishahmoisia soluttautujia ja väärän valinnan hinta on kuolema. Takakansi

5. aalto on hyvin rakennettu: aluksi kysymyksiä kasaantuu liittyen maailman tilaan ja kirjan edetessä niihin saa vähitellen vastauksia. Eri kertojaäänet pitävät mielenkiinnon yllä ja luovat moniulotteisemman kuvan kirjan tapahtumissa. Ne valottavat laajemmin sitä, mitä kaikkea on tapahtumassa ja lopulta langat kasataan yhteen, mutta jätetään tietysti sopivissa määrin auki maailman kohtalo, jotta lukija tarttuisi seuraavaan kirjaan.

Cassie on hyvä päähenkilönä, ei mitään nössöjä, hämmentyneitä päähenkilötyttöjä enää kiitos! Cassie ei myöskään ajaudu olemaan mikään suuren luokan badass toisin kuin kirjassa esiintyvä Haka - josta muuten pidin hänestäkin paljon. Aina tarvitaan yksi kovanluokan kovanaama ja jos se vielä tyttö sattuu olemaan niin parempi. Cassien pikkuveli Sammy oli aivan syötävän suloinen. Nalle <3 Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin heti Zombi-nimeä kantava poika ja hänen tarinansa avaruusolioiden saapumisen jälkeen. Häneen liittyi hyvä juonenkäänne, jonka tosin arvasi aika ajoissa, mutta ei sillä niin väliä. Arvostan hyvää yritystä.

Hankalan pulman Rick Yancey oli kirjaan laittanut, sillä ihmiset eivät voineet enää luottaa kehenkään avaruusolioiden keksittyä nerokkaan keinon tappaa ihmisiä; He laittoivat ihmiset toisiaan vastaan, sillä he olivat soluttautuneet ihmisten joukkoon, eikä heitä sieltä voi erottaa. Toisin sanoen tapaamastaan henkilöstä on mahdoton sanoa onko hän ihminen vai avaruusolio. Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin.

Kirjan loppu sai hyvin jäämään odottamaan seuraavaa osaa - vaikka en olekaan vielä päättänyt luenko sen :D Kirjan pohjalta tehty elokuva tulee kuukauden päästä Suomessa ensi-iltaan, joten tällä osallistun Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

_______

Rick Yancey - 5. aalto

(The 5th Wave, 2013)

WSOY, 2013
Kannen kuvamateriaali: Stephen Mulcahey/Arcangel Images

Kirjastosta lainattu
Seitsemännen taiteen tarinat 
Tähtiä: ★★★★

Anne B. Ragde - Berliininpoppelit-trilogia

"Kun puhelin soi yhdeltätoista sunnuntai-iltana, 
hän luonnollisesti tiesi mistä oli kyse."

Se on aina yhtä huikea fiilis, kun aloittaa kirjan mistä ei ennakko-odotuksia juurikaan ole ja se vain välittömästi vetää mukaansa! Näin kävi Berliininpoppelit-trilogian kanssa. Vaarana on myös sarjan lässähtäminen, sillä tunnetusti ensimmäiset osat ovat yleensä parhaita, mutta näiden kirjojen kohdalla sitä ongelmaa ei ollut. Jokainen kirja oli suuri nautinto. Nyt jo muistelen haikeana aikaa, kun trilogia oli vielä kesken... ja ai että, pidän jo siitä miltä nuo kirjat näyttävät, ensimmäinen osa tietenkin komeimpana. ♥

Sarja kertoo Neshovin suvun veljeksistä ja yhdestä veljentyttärestä. Anne B. Ragden taiturimaisesti kirjoitettu "elämänmakuinen perhedraama" on sellainen tuju lukupaketti, johon en ole hetkeen törmännyt. Kirjan tapahtumissa elää vahvasti mukana, sen mukana saa nauraa - ja itkeä.

Berliininpoppelit
Takakannesta: Tragedian ei pitänyt osua Neshovin veljeksien kohdalle. Uutinen koomaan vajonneesta äidistä yllättää kaikki kesken rauhaisan joulunodotuksen. Miesystävänsä Krummen kanssa elämästä nautiskeleva tanskalaistunut Erlend on juuri pysähtynyt ajattelemaan, kuinka onnellinen onkaan. Lapsuudenkotiin jäänyt sikafarmari Tor halveksii niitä, jotka laittavat oman kärsimyksensä eläinten hädän edelle. Hautausurakoitsijana toimiva Margido ei ole tajunnut, ettei työ valmista häntä oman läheisen menettämiseen. Isoäitiään saapuu katsomaan myös Torin aikuinen tytär Torunn. Veljesten ränsistyneellä kotitilalla odottavat lähes mykkyyteen vajonnut isä ja mieleen hiipivät vanhat muistot. Vähitellen tilanne pakottaa kaikki katsomaan menneisyyttä uudesta näkökulmasta. 

Ensimmäisestä kirjasta lähtien trilogia imaisi samantien mukaansa. Sen henkilögalleriasta löytyy kirjava joukko erilaisia persoonia, vetäytyviä ja räiskyviä tyyppejä. He ärsyttävät, ihastuttavat, säälityttävät. He tuntuvat aidoilta. Heidän väliset ihmissuhteet ovat monimutkaisia ja -syisiä. Erlend nousi hahmoista minulle tärkeimmäksi. Näkyvä persoona, jonka työ somistajana lisäsi mielenkiintoa. Jossain mielessä aika hankalakin tyyppi, mutta huomaavaisuudessaan ihastuttava.

Erakkoravut
Takakannesta: Neshovin sikatilalla Trondheimin lähellä eletään rauhatonta aikaa: äiti on kuollut, isä vanha ja kolme veljestä ymmällä miten järjestää elämänsä. -- Nyt keskiöön nousee Torin aikuinen tytär Torunn, joka ensimmäistä kertaa joutuu kunnolla tutustumaan isäänsä ja lähisukulaisiinsa. Hänellä on oma elämänsä Oslossa koirienkouluttajana, mutta kuten isä ja sedät, joutuu Torunnkin valintojen eteen. Kuka huolehtii kenestä, mitä rakkaus oikeastaan on ja miten käy sikatilan?

Ja edelleen tarina on kiehtova, vaikka kyse on kuitenkin pitkälti ihan normaalista arjesta. Enpä olisi heti uskonut, että sikatilan arjesta kertova kirja voi olla niin mielenkiintoinen. No onhan tässä toki kaikkea muutakin, mutta suurimmaksi osaksi kaikki kuitenkin pyörii Neshovin sikatilan ympärillä.

Erakkaravut on kirja, joka nauratti ja melkein itketti. Huvitti kaikenmaailman "väärästä päästä avatut rusinarasiat" -keskustelut ja jos itkisin kirjoja lukiessa, niin se olisi tapahtunut ehdottomasti tämän kirjan kohdalla. Koskettavaa oli muutenkin Krummen ja Erlendin tarina, heidän elämänsä ja rakkautensa. Voin ainoastaan motkottaa siitä kuinka inhottavaan kohtaan Erakkoravut loppui, kunnon cliffhanger! Kärpästen herran jälkeen en ole tykännyt lukea sioista, joten aavistin siinä suhteessa pahaa alusta asti ja nyt se sitten tapahtui. Yyyh.

Vihreät niityt 
Torunn herää rankkaan todellisuuteen: sikatilan hoitaminen on raskasta puuhaa eikä kiitosta heru, mutta onneksi apuna on komea lomittaja Kai Roger. Kööpenhaminassa Torunnin Erlend-setä valmistautuu isyyteen ja suunnittelee komeaa kesäasuntoa Neshovin viljasiiloihin. Torunnin toinen setä Margido uudistaa rohkeasti sekä hautajaistoimistoaan että puvustoaan. Elämä hymyilee sedille, mutta miksi heillä on niin oudosti syyllinen olo?

Muutoksen tuulet jälleen puhaltavat ja kaikille se ei ole aivan yhtä mieluinen. Jokainen toimii omilla tavallaan syyllisyydentunnon vaimentamiseksi, mutta jollekin taakka on yksinkertaisesti liikaa. Ratkaisuiden tekeminen ja itsensä kuunteleminen ei ole helppoa, sillä päätöksiin liittyy aina muita osapuolia.

"- Anteeksi, Torunn kuiskasi. - Kun minä olen vain niin hirveän väsynyt...

Arkkitehti nousi seisomaan. - Minun on pakko ottaa kuva, hän sanoi.
- Nytkö? Erlend ihmetteli. - Kun Torunn itkee?
- Tämä pöytä on kerta kaikkiaan uskomaton! Kristallimaljakoita ja antiikkista puuta ja niittykukkia jouluservettien kera! Ja itkeviä ihmisiä pisteenä i:n päällä! Ja entä tämä valaistus! Norjalainen kesäyön hämy! Minä rakastan tätä paikkaa! Ja siiloista tulee kertakaikkinen ihme! Minä lupaan!"

Tarinana sarja on toki synkkä ja traaginen, sitä ei ole kieltäminen, mutta huumori ja toivo ovat myös vahvasti läsnä. Lisäksi kolmen kirjan sarja on tarpeeksi pitkä vakuuttaviin kehityskertomuksiin ja ihmisten henkiseen kasvuun ja muuttumiseen. Maisemakuvausten puolesta olisin valmis vaikka heti matkustamaan Norjan länsirannikolle!

"Hän katsoi Margidoa. Tämän tavallisesti kovin sulkeutuneet kasvot olivat aivan vieraalla tavalla apposen avoimet, se oli outo näky. Kravatinsolmu oli aivan aavistuksen vinossa, ja puvuntakin olkasaumalla oli hius."

Anne B. Ragde - Berliininpoppelit

(Berlinerpoplene, 2004)

Tammi, 2007

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Anne B. Ragde - Erakkoravut

(Eremittkrepsene, 2005)

Tammi, 2008

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Anne B. Ragde - Vihreät niityt

(Ligge i gronne enger, 2007)

Tammi, 2009

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Kerstin Gier - Lupaus

"Koira nuuski matkalaukkuani."

kirjan alku

Lupaus aloittaa Unien kirjat- trilogian. Kirjailijalta on aiemmin ilmestynyt toinenkin trilogia Rakkaus ei katso aikaa, jota tosin en ole vielä ennättänyt lukea.

Viisitoistavuotias Liv Silber on asunut ympäri maailmaa, joutuen aina muuttamaan sisarensa ja heidän lastenhoitajan kanssa äitinsä työn perässä. Tällä kertaa Lontooseen muuton syy on äidin uusi mies. Jännitystä elämää tarjoaa myös Livin näkemät todentuntuiset unet, joissa hän kulkee salaperäisistä ovista ja joutuu osalliseksi velipuoli Graysonin ja tämän ystävien oudoista puuhista hautausmaalla. Unien tapahtumat eivät jää vain unitasolle, vaan koulussa pojat puhuvat asioita, jotka vain Livin pitäisi - kaiken järjen - mukaan tietää.

Livin uteliaisuus johdattaa hänet alkuunsa harmittomalta vaikuttaneeseen, mutta sittemmin vaarallisia piirteitä saaneeseen leikkiin. Nuori tyttö pääsee myös ihastumisen makuun, eikä täysin helppoa ole mennä uutena oppilaana uuteen kouluun, mutta tietenkin asiaa auttaa suosittu, komea velipuoli.

En ollut Lupauksesta niin innoissani kuin olin olettanut olevani. Liv oli lapsellinen ja lievästi sanottuna ärsyttävä. Monet muutkaan henkilöt eivät oikein inspiroineet, vaan tuntuivat jo miljoonaan kertaan nähdyiltä. Eikä heistä päässyt näkemään pintaan syvemmälle. Kirjan sarkastinen ja näsäviisas huumoria ei jaksanut naurattaa alun hymähdyksiä lukuunottamatta. Kymmenen vuotta sitten olisin tykännyt. Nyt en. Tunsin olevani liian vanha niihin juttuihin. Minä? Minä joka edelleen nautin esim. Jacqueline Wilsonin lapsekkaista kirjoista!

Seikkailu unen ja valveen rajamailla oli sinällään mielenkiintoinen, enkä aikaisemmin ole törmännyt muistaakseni moiseen ideaan. Juorublogi sen sijaan tuntui suoraan Gossip Girlistä repäistyltä, eikä antanut kirjalle mitään lisäarvoa. Turha lisäys.

Lupauksen kannet sen sijaan ovat hienoin asia kirjassa!

_______

Kerstin Gier - Lupaus: Unien ensimmäinen kirja

(Silber - Das erste Buch der Enwald, 2013)

Gummerus, 2015
Kannen kuvitus: Eva Schöffmann-Davidov

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★½