TEATTERISSA: Tainaron

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

Pääsin kutsuvieraslipulla katsomaan Kansallisteatterin Tainaron-näytelmän, joka pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan. Olin hyvin kiinnostunut näkemään, miten niin haastava teksti ja tapahtumien vähyys ja absurdius on saatu toiminaan lavalla. Miten ne kaikki kummalliset tapahtumat ja oudot ötökät on tuotu esille.

Kirjan tapaan näytelmän päähenkilö (Kati Outinen) kirjoittaa kirjeitä jollekin tutulleen ja kertoo Tainaronin maailmasta, joka ei muistuta millään lailla omaa maailmaamme. Tanaronin maailma oli luotu vähin, mutta erikoisin lavastein: katosta roikkuvia lasimaljoja, mekaanisesti liikkuvia ötötöitä vilisii kymmenittäin pitkin Pienen näyttämön lavaa, teltta ja kasvi, joka on ottanut haltuunsa yhden seinustan. Näytelmä ei ainakaan vilissyt kirjan tapaan vauhdilla ohi, vaan se jäi päähenkilön tavoin ihmettelemään ja hämmästelemään monenlaista pientä ja hämmentävää tapahtumaa. Aikansa siinä ihmetteli mukana, kunnes alkoi odottaa jotain uutta kiinnostavaa.

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

"Tainaron ei ole paikka vaan tapahtuma."

Tainaron muuttaa jatkuvasti muotoaan ja niin myös siellä asuvat eläimet ja kasvit. Päähenkilö käy itsekin läpi muutosprosessia ja siihen liittyviä ajatuksia. Kohokohdat muodostuivat oikeastaan Aino Vennan musiikkiosuuksista, jotka tavoittivat tuon häilyvän, oudon ja aavistuksen uhkaavan tunnelman, joka piti näytelmää kasassa. Vennalla on hieno vahva ääni ja kappaleet olivat upeita. Roolitus on mennyt aivan nappiin! Tainaron on pala purtavaksi.

Loistavasti näytelmän tunnelmiin pääsee Älkää luottako kukkiin -videon kautta.

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

ESIINTYJÄT Kati Outinen ja Aino Venna
OHJAUS Essi Rossi
DRAMATISOINTI Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
ESITYSDRAMATURGIA Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU Milla Martikainen
VIDEOIDEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS Milla Martikainen ja Aino Venna
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
MUSIIKKI Aino Venna
ÄÄNISUUNNITTELU Pauli Riikonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen

J. K. Rowling - Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (elokuvakäsikirjoitus)

Iso, syrjäinen ja hylätty linna kohoaa esiin pimeydestä.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on viime vuonna ensi-iltansa saaneen samannimisen elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus, jonka on kirjoittanut onneksemme itse J. K. Rowling. Kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvakäsikirjoituksensa, mutta mainiostinhan tuokin tekstilaji taittuu. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on mielenkiintoisimpia lukemiani kässäreitä - tosin suurelta osin siihen taitaa vaikuttaa tarinallinen sisältö. 😃

Takakannesta: On vuosi 1926. Tylypahkasta aikoinaan valmistunut velho ja tutkija ja taikaministeriön työntekijä Lisko Scamander on ollut tutkimusmatkalla ympäri maailmaa tutkimassa ihmeotuksia ja hänen tarkoituksenaan on pysähtyä pikaisesti New Yorkiin, mutta pysähdyksestä tuleekin pitempi kuin hän arvasi. Amerikan jästit ovat hankalaa joukkoa ja Amerikan velhot pahemmassa pulassa kuin Englannin velhot. Osa Liskon ihmeotuksista karkaa ja New York on kaaoksessa.

Eli nyt ollaan ajassa noin viisikymmentä vuotta ennen Harry Potter -tarinan alkua ja oli sanoinkuvailemattoman ihanaa päästä tästä jästien maailmasta sukeltamaan taikapiiriin. Tällä kirjalla on suuri etu esim. Kirottuun lapseen verrattuna, sillä nyt ei olla suoraan Tylypahkan maisemissa, vaan pelikenttänä on New York, joka on ihan oma maailmansa (siellä jästit kulkevat nimellä ei-taik), jolloin täytettävät saappaat eivät ole aivan niin valtavat.

Käsikirjoitukset ovat yleensä niin pelkistetty kertomisen muoto, että niitä lukiessa ei suoraan henkilöiden pään sisälle juurikaan pääse (paitsi tietysti lukemalla rivien välistä), mutta Rowling tekstistä löytyy vähän ajatusten kuvailuakin ja näin hahmoille muodostui pian oma persoonallisuus. Lisko on lempihahmojani ja yhdessä Jacobin kanssa he ovat hauska pari. Elokuvan nähneenä hahmot sai heti visuaalisen muodon ja vähän harmittaakin, etten saanut tilaisuutta kuvitella heitä ensin itse.

Keskellä ihana Haisku

Rowlingiin voi luottaa ja kirjan lukikin hetkessä. Siitä tekee koukuttavan nopeat juonenkäänteet, hauskuus, eläväiset henkilöt ja viittaukset jo Pottereissa tutuiksi tulleisiin asioihin. Kirjalle täytyy muuten antaa kunniamaininta kansista! Onko upeampaa nähty! Useamminkin voisin nähdä tällaista panostamista.

On olemassa myös toinen Rowlingin kirjoittama Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -kirja, joka on ikään kuin Lisko Scamanderin kirjoittama oppikirjamainen opus, jota mm. Tylypahkassa käytetään koulukirjana. Alkusanat siihen on kirjoittanut Albus Dumbledore.

★★★★★
J. K. Rowling - Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

(Fantastic Beast and Where to Find Them, 2016)

Tammi, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
J. K. Rowling: Käen kutsu
J. K. Rowling: Paikka vapaana

John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi

Tämän päivän en kuvitellut koskaan koittavan. Nimittäin sen että luen kahdeksatta osaa ihanasta sarjasta, jonka ei koskaan pitänyt jatkua. Ja jota ei ole edes kirjoittanut J. K. Rowling. Hulluus tai mikä lie iski. No mutta niin siinä kävi, että haalin Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmäkäsikirjoituksen omaan hyllyyni. Sen on näytelmäksi kirjoittanut Jack Thorne.

Takakannesta: Harry Potterilla ei ole koskaan ollut helppoa, ja vaikeuksia riittää nytkin kun hän on taikaministeriön ylityöllistetty virkamies, aviomies ja kolmen kouluikäisen lapsen isä. Samaan aikaan kun Harry kamppailee esiin pyrkivän menneisyytensä kanssa, hänen nuorin poikansa Albus joutuu ottamaan vastuksekseen suvun henkisen perinnön taakan. Menneisyyden ja nykyisyyden sulautuessa pahaenteisesti yhteen sekä isä että poika oppivat ikävän totuuden: toisinaan pimeys nousee odottamattomista paikoista.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjan tapahtumista ollaan hypätty 19 vuotta eteenpäin - siitähän kirjan epilogi antoikin aikanaan valitettavasti esimaksua. Harryn ja Ginnyn nuorin poika Albus on vuorostaan aloittamassa koulunkäynnin Tylypahkassa, mutta hänelle koulu ei näyttäydy niin loistavana paikkana kuin Harrylle aikoinaan ja tästä syystä isän ja pojan yhteys heikkenee. Koulun aloittaa samaan aikaan myös Hermionen ja Ronin tytär Rose sekä Draco Malfoyn poika Scorpius. Koulussa Albuksen ainut lohtu on hänen ystävyytensä Scorpiuksen kanssa, jota kummankaan isä ei oikein voi sulattaa.

Niin ihanaa kuin olisin päästä vanhojen tuttujen hahmojen pariin, kärsi juoni ennalta-arvattavuudesta. En pitänyt ajankääntäjä-juonenkäänteestä, vaan mielenkiintoisempaa olisi ollut keskittyä nykyhetkeen, eikä velloa vanhassa. Olisi kiintoisaa nähdä tämä näytelmänä, sillä jotkut kohdat vaikuttivat haasteellisista toteuttaa. En ole ollut Harryn fani ja tässä näytelmässä hän oli vielä raivostuttavampi. Eikö Harryn toisaalta pitäisi juuri ymmärtää Albusta oman taustansa takia? Tai sitten maine ja oma "voittamattomuus" on kilahtanut herran päähän. Ronistakin oltiin tehty aika aivoton hahmo.

Harry Potter ja kirottu lapsi on nopeasti luettu ja näytelmiä ennenkin samonneena ei kirjoitusasu ja kuvailujen puuttuminen kummastuttanut. Pidin eniten Scorpiuksesta ja Albuksesta yhdessä ja heidän sanailustaan. Aikamoisen villiä menoa kirjassa oli, muttei voi väittää, että inhosin, vaikka etukäteen ajastus Harry Potter -tarinaan kajoamisesta huolestutti.

________________________________________

★★★
Harry Potter ja kirottu lapsi
Tarina: John Tiffany, Jack Thorne 
Näytelmäksi kirjoittanut: Jack Thorne
Alkuperäistarina: J. K. Rowling

(Harry Potter and Cursed Child, 2016)

Tammi, 2016

Omasta hyllystä

TEATTERI: Näytelmä joka menee pieleen ja Vertigo

Brittiläisten näyttelijäopiskelijoiden pubiin tekemästä hupikomediasta alkunsa saanut Näytelmä joka menee pieleen on kahminut palkintoja mm. vuonna 2015 Olivier-palkinto parhaasta uudesta komediasta. Tampereen Teatterissa kävimme sen katsomassa.

Innokas harrastajateatteriryhmä on vihdoin löytänyt voimavaroilleen
sopivan näytelmän, kunnon brittiläisen murhamysteerin. Roolitus on
täydellinen, lavasteet ja rekvisiitta verrattomat. Kaikki on valmista,
ensi-ilta saa tulla! Mutta. Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen.
Poskettoman kaaoksen keskellä urheat amatöörinäyttelijät joutuvat
käyttämään kaiken taitonsa ja sinnikkyytensä – ja yleisö ulvoo naurusta!

Esittelyteksti on täysin oikeassa: en ole ikinä nauranut niin paljon, vaikka ne jututhan on käytännössä ihan hölmöjä: lavasteet tipahtelee, lattia romahtaa, tullaan väärään aikaan lavalle sanomaan repliikki, unohdetaan vuorosanat - varsinainen sekasotku. Mahtava sekasotku! Kahjoa sähläystä! Harvoin sitä näkee näyttelijän pitämässä tauluja seinillä kun ne eivät siellä itsekseen pysy.

Jo teatteriin mentäessä on aulassa joitain teatteriryhmän jäseniä huutelemassa kadonneen koiran perään. Lari Halme on huippu ohjaajan/poliisitarkastajan roolissaan, joka vähitellen luihistuu näytelmän mennessä aina vain enemmän pieleen - ne ilmeet! Muukin roolitus on mitä mainioin ja porukka klaaraa tilannekomedian perfecto! Polytekniselle Draamaseuralle en voi sanoa samaa... Ääni- ja valomieskin keskittyi muihin puuhiin, niin että oikeat hommat jäi hoitamatta ja jollain meni ylinäyttelemisen puolelle. Mielikuvituksen puutteesta heitä ei voi syyttää - tai yrittämättä jättämisestä. Urhoollisesti rämpivät koko näytelmän läpi. Että tsemppiä seuraavaan projektiin, tulisin kyllä ensimmäisten joukossa katsomaan! 😆

Elämäni hauskin parituntinen. Lähdin kotia kohti poskilihakset kipeinä ja mieli hilpeänä. Junamatkalla sai naureskella lisää tuolle kaikelle, kun kertasimme hauskimpia tapahtumia. Näytöksiä näyttää olevan tämän vuoden loppuun saakka.

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer, Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard
Rooleissa Lari Halme, Mari Turunen, Pia Piltz, Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Tomi Alatalo
Kuvat Harri Hinkka

🔺        🔺        🔺

Vertigo

Tarina pohjautuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin kirjaan Déntre les morts (1958) ja siitä on ohjannut oman elokuvaversionsa myös Alfred Hitchcock, joka on varmasti monille tuttu, mutta voin sanoa, että tämä näytelmä on ihan oma lukunsa. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jonne Lahden kaupunginteatterissa pääsimme kurkistamaan.

Jännitysnäytelmän keskiössä on entinen etsivä Flavières, joka sirpaleisen
uransa päätyttyä palkataan varjostamaan vanhan tuttavansa oudosti
käyttäytyvää vaimoa. Kun varjostaja ennen pitkää huomaakin rakastavansa
varjostettavaa, muuttuu velvollisuudesta vastaanotettu tehtävä miestä
piinaavaksi arvoitukseksi. Mikä on totta, mikä silkkaa savuverhoa? Kuka
on vain puoliksi tässä maailmassa elävä, kaunis Madeleine? Ja voivatko
menneisyyden haamut palata vainoamaan, jopa rakastamaan eläviä?

Ensimmäinen puoliaika oli fiilistelevä ja tarinaa hiljalleen kehittelevä, mutta toinen osuus olikin sitten jo tiivistä tykitystä ja ovelan juonen purkamista. Psykologisessa trillerissä mystinen ja viipyilevä tunnelma oli erittäinkin kohdillaan taitavien näyttelijöiden johdattelemana. Teemu Palosaari ja Maiju Saarinen muodostivat loistavan pääparin ja varsinkin Palosaaren roolihahmossa näkyvä muuttuminen näytelmän edetessä loppua kohden oli huikeaa katseltavaa. Lumikki Väinämöllä oli useampikin rooli, mutta hän onnistui olemaan kaikissa niissä hyvin erilainen.

Vertigo ottaa tilan haltuun; se on malliesimerkki taiturimaisesta lavankäytöstä, sillä pinta-alaa ei näyttämöllä paljoa ole, mutta paikasta ja ajasta toiseen hypyt on toteutettu saumattomasti ja tyylillä. Ei niitä voi oikein kuvalla, vaan ne pitää nähdä itse. Hyvin pienillä jutuilla on saatu toteutettua illuusio erilaisista tiloista: hotelli, taksi, hautausmaa, ravintola, vankila, museo...

On se vaan niin suuri onni päästä katsomaan näin hienoa teatteria ja ammattiosaamista.

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videosuunnittelu Antti Rautava
Rooleissa Hiski Grönstrand, Tapani Kalliomäki, Kai Kokko, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Maiju Saarinen ja Lumikki Väinämö sekä Veronica Dolhain Salpauksen sirkuslinjalta.
Kuvat Aki Loponen

TEATTERI: Kesäyön uni

Titania ja keijukaiset. Kuva (c) Tanja Ahola

Kesä ja kesäteatterit kuuluvat erottomattomasti yhteen ja mikä olisi vielä parempi tapa juhlistaa tuota kuin käydä Suomenlinnassa katsomassa Ryhmäteatterin tulkinta Shakespearen tunnetusta näytelmästä Kesäyön uni. Näytelmän sisällön tunsin jo entuudestaan luettuani sen jokunen vuosi sitten. Postaus täällä. Näytelmäkirjailijan "hulluille ja rakastavaisille" omistettu teos tempaisi mukaansa ja kirjoitin siitä, että "hauska, hulvaton, villi, kekseliäs". Täysin samoilla sanoilla voisin kuvailla teatteriesitystäkin.

”Sekaisin on miehet naiset
hulluja nuo kuolevaiset!”

Lyhyesti kerrottuna ateenalaiset nuorukaiset vannovat rakkauttaan ja isän vastusteluiden takia he karkaavat metsään yöllä toiset kaksi ateenalaista nuorta perässään. Taikametsässä maahinen riehuu ja keijut tanssivat. Tuon yön aikana tehdään rakkaustaikoja, toisaalta hyvää tarkoittaen toisaalta vain omaa etua ajatellen. Sekaannuksilta ei kuitenkaan vältytä, kun väärät ihmiset rakastuvat loitsujen alaisena. Kesäyön uni on kertomus unesta, kuvitelmista ja rakkaudesta. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 400 vuotta Shakespearen kuolemasta, joten sitä suurempi syy juhlistaa mestarillista sanataituria.

Kuva (c) Tanja Ahola

Käsityöläisten joukko. Kuva (c) Tanja Ahola

Lavan valloitti kirkkaimmin suloisen ilkeilevällä olemuksellaan Puck (Sari Mällinen) ja toisena on ihan pakko mainita Noora Dadu - ihan kohteliasuutena sanon - joka veti miehen roolin sellaisella antaumuksella ja osaamisella, että oksat pois! Muutenkin nämä neljä ateenalaisnuorta pelasivat loistavasti yhteen. Ja olihan se teatteriseuruekin viihdyttävä. Tekisivät joskus ihan oman teatteriesityksen, niin menisin katsomaan. Ainakin jos se yhtään samaa tasoa kuin esityksessä nähty :D

Visuaalisesti, vielä erityisesti pukujen osalta - näytelmä on komea. Katseltavaa on paljon. Komedian hengessä erilaiset väärinkäsitykset naurattivat sekä mainoit, osuvat roolisuoritukset. Juuri tuo aikaisemmin mainitsemani käsityöläisten oma esitys näytelmän sisällä kirvoitti sekin yleisön naurut. Osuva kesäteatterikipale!

Puck tekee taikojaan. Kuva (c) Tanja Ahola

Alkuperäisteos: William Shakespeare, Suomennos: Lauri Sipari, Ohjaus: Esa Leskinen
Rooleissa: Minna Suuronen, Robin Svartström, Noora Dadu, Aarni Kivinen, Sari Mällinen, Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Anna-Riikka Rajanen, Marko Tiusanen, Henri Tuominen (TeaK) ja Pyry Äikää, Sävellys: Samuli Laiho, Valosuunnittelu: Ville Mäkelä, Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen, Lavastus: Janne Siltavuori, Pukusuunnittelu: Niina Pasanen, Maskeeraus: Riikka Virtanen, Lennätykset: Pasi Warsell, Apulaisohjaaja: Aleksis Meaney, Kuvat: Tanja Ahola

William Shakespeare - Coriolanus

Silloin tällöin pujahdan Shakespearen maailmaan ja tällä hetkellä on menossa Lukuharjoituksia-haaste, joten tämä näytelmä osui hyvään saumaan senkin vuoksi. Viimeksi luin haasteeseen Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman,joka edustaa hieman nuorempaa näytelmäsukupolvea.

Coriolanus on tasavallan ajan Roomassa tapahtuva poliittinen tragedia. Nälkää näkevä kansa liikehtii, kun volskit lyönyt kopea Coriolanus on nousemassa konsuliksi. Plebeijien mielipide kääntyy häntä vastaan, ja hän pakenee raivostuneena volskien puolelle. Roomaan jäänyt äiti Volumnia estää poikaansa hyökkäämästä omiaan vastaan, mutta rauhan solmiminen tekee Coriolanuksesta kaksinkertaisen petturin. Takakansi

"Cor. Vai riittää?

Niinkuin ma maani hyväks' veren' annoin,

Pelkäämätt ulkovaltaa, samoin kielen'

Uuvuksiin asti sanojansa purkaa

Rupihin noihin, joita kammoksumme,

Vaikk' yhä niiden saastaa etsimme.

Brut. Puhutte kansasta, kuin olisitte

Te rankaiseva jumal', ettekä

Vain ihminen ja heikko niinkuin muutkin.

Sic. Tuo meidän pitäis saattaa kansan tietoon."

Näytelmän suomennoksesta vastaa Paavo Cajander. Olen tykännyt eniten Matti Rossin suomennoksista, sillä hänen tekstinsä on jo sen verran modernia, että tavallisempikin tallaaja ymmärtää sitä suhteellisen helposti. Coriolanuksen lukeminen oli pientä puurtamista juuri tästä syystä. Alunperin tarkoitus oli lukea niteen neljäs näytelmä Titus Andronicus, mutta enpä jaksakaan. Joskus sen vielä luen, mutta uudempana käännöksenä.

Eiköhän nämä tragediat saa hetkeksi riittää ja seuraavaksi siirryn vähän leppoisampien pariin eli komediat: Here I Come!

_______

William Shakespeare - Coriolanus

(Coriolanus, 1607-08)

WSOY, 1994

Omasta hyllystä
Lukuharjoituksia-haaste
Tähtiä: ★★½

Muita postauksiani:
Antonius ja Kleopatra
Macbeth
Kesäyön uni  
Kuningas Lear

Arthur Miller - Kauppamatkustajan kuolema

Kauppamatkustajan kuolema on kansainvälisesti ehkä Arthur Millerin tunnetuin näytelmä ja palkittu Pulitzer-palkinnollakin. Esipuhe jäi taas suosiolla väliin, kun ei kiinnostanut tietää näytelmän koko juonta etukäteen, kiitos vain.

Willy Loman on uhrannut elämänsä uran luomiseen. Vanhetessaan kauppamatkustaja joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei häntä ja hänen saavutuksiaan arvosteta. Ongelmat kärjistyvät kotona, kun pojat hylkäävät isänsä ja suistuvat itsekin punomaan valheita. Katsojalle perheen koko tilanne selviää takaumina. Takakansi

Willy Loman on kriisissä, kun hän huomaa työuransa haihtuvan silmiensä edessä. Nuoremmat ja jaksavammat vievät hänen paikkansa, eikä pitkällä ja uskollisella työuralla ole väliä, se ei johtajan vaakakupissa näytä paljoa painavan. Annetaan lämmintä kättä ja näytettään ovea. Willyn suhde kahteen poikaansa ei yhtään paremmassa mallissa ole. Isällä on suuret ja valmiiksi suunnitellut odotukset heitä kohtaan, mutta varsinkin toinen pojista tuottaa hänelle vain pettymyksen pettymyksen perään.

Näytelmässä "amerikkalaisen unelman konkurssi, joka ei ole niin kaukana suomalaisesta työelämästä" hajottaa Lomanin perhettä. Taustalla uhrautuva Linda-äiti yrittää pitää perheensä koossa tietämättä edes itse mitä kaiken taustalla on. Lukija pääsee perheen menneisyydestä ja suuresta petoksesta tietoiseksi vasta näytelmän edetessä vähän pidemmälle, jolloin uusia ulottuvuuksia ja näkökantoja avautuu. Ihmisten käytös selittyy paremmin. 

_______

Arthur Miller - Kauppamatkustajan kuolema

(Death of a Salesman, 1949)

WSOY, 2001

Kirjastosta lainattu
Lukuharjoituksia -haaste
Tähtiä: ★★★

TEATTERI: Olipa kerran minä

- narsistin kootut totuudet

Pieni narsismi ei ole haitaksi kenellekään - itseään on hyvä arvostaa -, mutta entä kun kyse on narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Näytelmä esittelee erilaisia narsisteja; toisia syyllistäviä marttyyrejä, huomionhakuisia, kylmiä, tunneköyhiä, toisista piittamattomia. Aihe on kovin kiinnostava.

Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Olipa kerran minässä on mielenkiintoinen asetelma: Minna Haapkylän näyttelemä kirjailija on vasta keksimässä näytelmää näyttäen siitä joitain kohtauksia paikalle - hieman hangoitellen - tulleelle ystävälleen. Näyttämilleen kohtauksille hän halusi jonkun mielipiteen ja tähän kaikkeen kirjailija tarvitsi sanojensa mukaan yleisön. Hän tarvitsee nykyään kaikkeen yleisön tai mikään ei tunnu tekemisen arvoiselta. Meidät yleisö otettiin mukaan osaksi näytelmää ja kysyttiin myös mielipiteitä. Teatterissa kun on tottunut uppoutumaan lavan tapahtumiin unohtaen kaiken muun ja toiset kanssakatsojat, mutta Haapkylän viitatessa meihin siinä tuli hyvinkin tietoiseksi itsestään ja muista niissä penkkiriveissä. Outo, mutta mielenkiintoinen veto. Harvoin sitä pääsee katsojana noinkin osalliseksi teatteriesitykseen.

Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Narsisti osaa halutessaan olla hurmaava ja imartelee, kuten kohtauksessa jossa näimme Rikon vikittelevän tulevaa tyttöystäväänsä. Ja näemme myöhemmin sen kuinka näyteltyä pintaa se kaikki vain oli. Todellisuus on karu. Haapkyläkin vaikutti aluksi "normaalilta", mutta näytelmän edetessä pinnan alla kytevä todellisuus tulee esille. Kirjailijan ystävä (Katja Kuttner) oli aivan huippu, lämmin ja järkevä. Näytelmän parasta antia olivat kirjailijan ja ystävän keskustelut, heidän intensiiviset väittelyt, syvälliset sananvaihdot. Sain niistä paljon irti, sillä tykkään kuunnella ihmisten keskusteluja noin muutenkin. Olen tarkkailija.

Näyttömälle marssii myös todellisia henkilöitä kuten Mika Myllylä ja Jari Sarasvuo, mutta ehdottomia lemppareitani olivat Esko ja Sisko, jotka käyttivät yöllä aikansa lähinnä riitelemiseen, mitä kummallisimmista asioista ja riidat saivat jopa absurdeja piirteitä. Ja kyllä, heissä on hyvinkin tunnistettavia piirteitä. Oli narsistit sitten stereotypioita tai ei, niin minulle tämä toimi. Voisin vaikka heti uudelleen mennä katsomaan!

Kertokaa. Älkää kertoko.

Kansallisteatteri / Stefan Bremer

______________

Heidi Junkkaala - Olipa kerran minä
Kansallisteatteri
Ohjaus: Milja Sarkola
Näyttelijät: Minna Haapkylä, Jessica Grabowsky, Iida Kuningas, Katja Kuttner, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen
Lavastus: Kaisa Rasila 

TEATTERI: Onnellisuuden tasavalta

Pitkästä aikaa jälleen teatterissa! Tullessani pienelle näyttämölle sisään, lavalla olevan pöydän ääressä istuvat jo näyttelijät valmiina jatkamaan joululounastaan.

"Jo valmiiksi virittynyt perheen jouluateria keskeytyy, kun paikalle ilmestyy yllättäen Bob-eno. Hän tuo autossa odottavalta puolisoltaan viestin, joka on arvaamaton ja hyvin outo. Tästä asetelmasta käynnistyy Martin Crimpin viiltävän ironinen tutkielma aikamme vapauden ehdoista. Se läpivalaisee yltiöyksilöllisen nykyihmisen, jonka henkilökohtainen onnentunne on noussut korkeimmaksi arvoksi."

Kansallisteatteri / Tuomo Manninen

Näytelmä on tiukasti nykyajassa kiinni. Se ruotii säälimättä ihmisten minäkeskeisyyttä ja tarvetta nostaa oma onnellisuus kaiken muun yläpuolelle - hinnasta viis. Ensimmäinen osa käsittää perheen joululounaan, joka ehdottomasti oli näytelmän hauskin ja selkein osuus. Lavalla nähtiin loistavia roolisuorituksia (ei sillä, että seuraavissa osissa ei niitä olisi ollut).

Toisessa osassa tutut roolit on heitetty romakoppaan ja näyttelijät seisovat yhdessä ryppäässä lavan reunalla ja heidän yläpuolellaan olevassa ruudussa lukee "Vapaus kirjoittaa oman elämän käsikirjoitus". Yhtenä rykelmänä he toistavat kirjoittavansa oman elämänsä käsikirjoitusta ja jankuttavat kuinka yksilöllisiä he ovat tehden omat päätökset, vaikka käytännössä toistavat vain toistensa lauseita. Siihenkö nykyihmisen yksilöllisyys jää? Seuraammeko vain loppujen lopuksi muiden jalanjälkiä?

Katsojat pääsevät myös seuraamaan politiikkakeskustelun kaltaista keskusteluohjelmassa (Vapaus levittää jalkansa - siinä ei ole mitään poliittista) sekä terapiaan haluavaa miestä, joka tarvitsee oikesti apua, mutta muut eivät häntä kuuntele; käskevät vain laulaa laulun ja jatkaa eteenpäin. Toisen osan lopuksi näyttelijät siirtyvät lavan eteen hokemaan kuinka hyvältä näyttävät ja kuinka he pitävät huolen, että muut näkevät miten hyvin heillä menee. Loistava rinnastus juurikin tämän hetken maailmaan, jossa somen ja blogien avulla näytetään - vähän näin kärjistettynä - oman elämän kiiltokuvapinta. "Katsokaa kuinka hyvältä näytän! Katsokaa minua!" 

Jos ensimmäinen osa oli hauskin, niin yllä mainittu oli mielenkiintoisin. Se jäi kaihertamaan mieltä ja herätti paljon ajatuksia. Kaikkea en varmasti ole vielä edes ehtinyt prosessoida tekstiksi. Niin paljon siinä kaikenlaista oli. Kolmas osa sen sijaan oli aika käsittämätön, hieman ahdistavakin. Paratiisi se ei ainakaan ollut.

"Kolmiosainen näytelmä kulkee Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän jalanjäljissä, mutta kuvaa nykyajan ihmisen sinnikästä vaellusta läpi helvetin ja kiirastulen kohti – niin, mitä?"

Kansallisteatteri / Tuomo Manninen

______________

Martin Grimp - Onnellisuuden tasavalta
Kansallisteatteri
Ohjaus: Minna Leino
Näyttelijät: Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov

Sadie Jones - Ehkä rakkaus oli totta

New York ei ollut hänen kaupunkinsa,
eikä tämä ollut hänen elämäänsä.

Sadie Jones tietää romaanissaan Ehkä rakkaus oli totta mistä puhuu, sillä hänen äitinsä on näyttelijä ja isä käsikirjoittaja kuten kirjailija itse.

Kirja siis sukeltaa syvälle teatterimaailmaan englantilaisen pikkukaupungin pojan Luke Kanawskin mukana, joka sattumalta tapaa teatterin parissa työskentelevät Paulin ja Leighin. Hetken mielijohteessa Luke pakkaa tavaransa ja muuttaa Lontooseen. Teatterimaailma vetää häntä vahvasti puoleensa - ja niin myös herkkä Nina Jacobs.

Pidän kirjan konseptista: teatterimaailmasta ihmissuhde draamoineen, joka sisältää kaikkea luomistyön tuskasta ensi-ilta huumaan. Se on vahvasti kasvutarina, kaikkien heidän neljän, mutta vahvimpina nousevat Luke ja Nina, joiden lapsuus ei ole ollut kaikista rakkaudentäyteläisin tai ehein. Lukella riittää halukkaista naisia jakamaan vuoteen yöksi ja Ninan elämää on varjostanut hänen äitinsä hallitseva (kahlitseva) ote.

Toisen rakastaminen ei ole helppoa, tai sen hyväksyminen että rakastaa jotakuta. Ja miten se kaikki saadaan toimimaan? Miten ylläpidetään rakkaus. Ehkä rakkaus oli totta ei ennakkoluuloistani huolimatta ole pelkästään mikään kepeä kirja, vaan siinä on syvyyttä ja tunnelma on jotenkin kaihoisa. Ihmisten halu olla jotain, jotain merkittävää, tehdä jotain suurta. Olla osa jotain. Ja kuitenkin kaikki on niin haavoittuvaista ja hetkessä katoavaa.

Jonesin tapa kuvailla ihmisiä on enemmän kuin onnistunut. Hän saa heidät tuntumaan moniulotteisilta ja niin että pintaa syvemmältäkin löytyy kaikenlaista. Hän taustoittaa kaikkien neljän päähenkilönsä historiaa, jolloin lukijalla on mahdollisuus muodostaa heistä laajempi kuva ja löytää mahdollisia syitä heidän käyttäytymiseen. Varsinkin kun he eivät aina tunnu käyttäytyvän niin kuin omasta mielestä pitäisi. Lukeminenhan on parhaimmillaan toiseen rooliin astumista ja hänen hyväksymistään, ei tarvitse hyväksyä henkilön tekoja, mutta hänelle pitää antaa vapaus olla juuri sitä mitä hän on. Tämä vinkki myös tosielämää varten.

Otan myös esille saman kuin monet muutkin ovat minua ennen tehneet: kirjan nimi ei ole kaikkein paras, se ei ehkä anna ihan oikeaa kuvaa kirjasta vaan sopisi enemminkin vaikkapa chick-lit kirjalle. Ehkä rakkaus oli totta on romantiikan nälkäisille, kaihosta pitäville ja ennen kaikkea teatterimaailman rakastajille.

★★★★
Sadie Jones - Ehkä rakkaus oli totta

(Fallout, 2014)

Otava, 2015

Kirjastosta

John Buchan - 39 askelta (+näytelmä)

39 askelta - John Buchan

(The Thirty-nine Steps, 1915)

Faros, 2011

Kirjastosta lainattu

"Tuona toukokuisena iltapäivänä palasin Citystä jokseenkin kyllästyneenä elämään."

kirjan ensimmäinen lause

39 askelta lienee tutuin monille (ei tietenkään todellisille kirjojen ystäville;) ) Alfred Hitchcockin ohjaamana elokuvana. Vakoilutarinana Buchanin 39 askelta se on näyttänyt tienviittaa tuleville seuraajilleen.

Richard Hannay pitää Lontoota ikävystyttävänä kaupunkina, kunnes alkaa tapahtua kaikenlaista: hermostunut mies pyytää päästä hänen asuntoonsa uskoutuen Hannaylle ja sekoittaen tämän samalla mukaan monimutkaisiin ja vaarallisiin poliittisiin kuvioihin. Tilanteen vakavuuden Hannay tajuaa viimeistään, kun tämä salaperäinen vieras löytyy seuraavana aamuna kuolleena. Alkaa kissa-hiiri -leikki, jossa kylmäpäinen Hannay sinkoilee sinne tänne yrittäen karistaa takaa-ajajat kannoiltaan ja törmää samalla monenlaisiin ihmisiin.

Kirja ei mitään hengästyttävä ole, eikä siinä ole todellista takaa-ajon tunnetta, vaikka siltä voikin kuulostaa. Hannay ehtii aina rauhassa miettiä seuraavaa askeltaan, milloinkaan ei ole liian kiire pitää pientä paussia ja hengähtää. Väkivaltaakaan ei kirjassa juuri ole, vaan olematon jännitys syntyy takaa-ajosta. Tosiaan tämä vakoilutarina on innoittanut monia muita jännäreitä ja inspiraation lähteeksi on otettu tavallinen pulliainen, joka luovii tiensä gangterit kannoillaan.

Kirja on pelkkää puhdasta takaa-ajoa, lukijan ei tarvitse ratkoa mitään tai edes yrittää pysyä mukana, sillä kärryiltä on mahdoton pudota. En kokenut kirjaa mitenkään sykähdyttäväksi tai edes viihdyttäväksi ajankuluksi. Eikä siitä jäänyt kauheasti mitään sanottavaa.

Tähtiä: ★★

Odottavin ja suhteellisen positiivisin mielin matkasin siis joulukuun viimeisinä päivinä viimeistä 39 askeleen teatteriesitystä katsomaan Helsingin kaupunginteatteriin, sillä kun kirja ei herätä kummempia tunteita, niin näytelmällä / elokuvalla on suuret mahdollisuudet onnistua.

39 askelta

Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila, 2014

Ohjaaja: Mikko Kivinen
Näyttelijät: Ilkka Forss, Risto Kaskilahti, Pertti Koivula, Jane Kääriäinen
TRAILER

"4 näyttelijää, 139 roolia"

39 askelta -näytelmä on todellinen aivot narikkaan näytelmä, josta on turha etsiä mitään syvällistä kansakuntia liikuttavaa sanomaa eli ei siis sovi tosikoille tai jöröjukille. Nauraa nimittäin joutuu. Näyttelijät naljailivat toisilleen, heittivät nokkelasti huulta ja näpäyttivät aika ajoin toisiaan. Heillä näytti olevan hyvin hauskaa ja minulla oli hauskaa katsella heidän hauskanpitoaan. Sain myöskin käsityksen, että näyttelijät improvisoivat välillä näytelmän aikana. Tiedä sitä mikä oli oikeasti sovittua ja mikä tahallista toisten jujuttamista, mutta ihan sama, tämä tyttö tykkäsi! Ja paljon!

Näytelmässä oli paljon nopeita roolivaihtoja, kekseliäitä juttuja kuten junan katolla hyppely, joka vaikutti ihan aidolta pelkän sumun ja takkia heiluttamisen ansiosta. Hulvatonta menoa kerrassaan, vaikka tunnustan, että kaikki vitsit eivät osuneet minun huumorini kenttään.

Entä kuinka uskollisesti oltiin kirjaa seurattu: sanoisin 90 prosenttisesti - oltiin siis lisäilty omia. Tämän kohdalla tuo on vain ja ainoastaan hyvä juttu, sillä näytelmähän olisi muuten ollut kuolettavan tylsä! Kuvitelkaa nyt: mies juoksemassa kaksi tuntia sinne tänne gangsterit ja poliisi kannoillaan. Voisiko joku pöyhiä tyynyni kiitos. Näytelmä seurasi enemmänkin sitä Alfred Hitchcockin samannimistä elokuvaa, jota minä en ole tietenkään nähnyt.

Hitchcockin elokuvan tapaan näytelmään on myös lisätty nainen, sillä kirjassa ei sanota halaistua sanaa yhdestäkään naisesta. Tämä lisäys on ihan hyvä juttu, ettei tullut liian maskuliininen pläjäys. Ilmeisesti Buchan ei ollut aluksi pitänyt Hitchcockin tekemistä perusteellisista muutoksista, mutta lämpeni elokuvan nähtyään ja piti sitä jopa omaa kirjaansa parempana. Olen samaa mieltä!

Tämä oli siis näytelmä minun makuuni, eikä ole edes mitään pahaa sanottavaa kenestäkään näyttelijästä, vaikka olihan varsinkin ne poijjaat aika vekkuleita ;) Kiitos ja kumarrus tekijöille!

Siinä olikin sitten ensimmäinen teatteribloggaukseni! Ja näitä tulkoo vielä paljon lisää!

Tähtiä: ★★★★½

William Shakespeare x2

Shakespearen lukeminen jatkuu taas ja tällä kertaa jopa kahden näytelmän parissa. Nyt jo useamman Shakespearen näytelmän lukeneena voin sanoa, että olen hyvin päässyt näiden näytelmien makuun ja lukeminen sujuu hyvinkin lennokkaasti. Ennen kaikkea olen päässyt nauttimaan kirjailijan teksteistä kunnolla.

Antonius ja Kleopatra - 
William Shakespeare

(Anthony and Cleopatra, 1606-07)

WSOY, 2013
Suomentanut: Matti Rossi
Graafinen suunnittelu: Martti Ruokonen

Kirjastosta lainattu

"Tuo päällikkömme hullaannus 
käy sietämättömäksi."

kirjan ensimmäinen lause

Marcus Antonius on yksi Rooman valtakuntaa hallitsevista, mutta mies vain vetelehtii rakkauden huumaamana Egyptissä kuningatar Kleopatran luona. Cesar ei pidä järjestelyistä ja ylläpitääkseen rauhan Antonius jopa nai Cesarin sisaren, mutta palaa tietenkin lopulta Kleopatransa syleilyyn, mutta koska tämä on tragedia, niin ei kaikki tietenkään pääty hyvin.

Alkuunsa näytelmä näyttäytyy hyvinkin romanttisena. Antonius pallottelee halunsa ja velvollisuuden välillä, häntä ei niinkään enää kiinnosta sotatouhut, vaan sydän halajaa Kleopatran rinnalle. Esittelypuheen mukaan näytelmää on sanottu Shakespearen loisteliaimmaksi tragediaksi, mistä en ole ihan samaa mieltä, sillä muutama muu näytelmä menee kyllä tämän ohi (Romeo ja Julia sekä Macbeth).

Kiehtovaa on miten näytelmään voi kätkeytyä kaikenlaista, mitä ei ensisilmäyksellä kaikki välttämättä tajua: "Elisabetin ajan Englannissa vallitsi voimakas sensuuri, mikä teki ajankohtaisten poliittisten aiheiden esittämisen näyttämöllä vaaralliseksi. Yhteiskuntakriittinen tematiikka oli naamioitava historiallisiin tapahtumiin."

Tähtiä: ★★★★

  Macbeth - William Shakespeare

(Macbeth, 1605-08)

WSOY, 2004
Suomentanut: Matti Rossi
Graafinen suunnittelu: Martti Ruokonen

Kirjastosta lainattu

"Milloin me kolme alamme työn?"

kirjan ensimmäinen lause

Macbeth on viimeinen Shakespearen suurista tragedioista ja ainakin minulle tämä maistui oikein hyvin! Ainakin tällä hetkellä yksi lemppareitani Shakespearelta, tuolta näytelmien kuninkaalta.

Macbeth, Skotlannin kuninkaan armeijan komentaja, törmää kolmeen noitaan, jotka ennustavat hänelle suuria: Macbeth on ensin saava haltuunsa Cawdorin kreivikunnan ja sitten pääsevän itse kuninkaan paikalle. Tämä ennnustus saa Macbethin vaimoineen kokonaan valtaansa ja he alkavat punoa murhajuonia ennustuksen toteuttamiseksi.

Macbeth on hyvin synkkä kuvaus vallanhimosta ja ihmisen tuhoutumisesta. Säälimättä Macbeth ja hänen vaimonsa raivaavat ylimääräiset tieltä, vaikka joskus omantunnonääni saattaa olla siinä häiritsemässä ja lopulta ajamassa hulluuden partaalle. Näytelmäsovituksena tämä on varmasti hyvinkin rankka, mutta pidän Shakespearen näppärästä tekstistä ja tarinankujetuksesta, että ei tämän jälkeen tarvitse nyt ihan masentua. Ja kuulemma Macbethin nimeä ei pidä näyttelijän pukuhuoneessa mainita, koska se tuottaa huonoa onnea.

Tähtiä: ★★★★★

Muita postauksiani
Kesäyön uni
Kuningas Lear