Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat

"Tämä tarina alkaa pihajuhlista", Clementine sanoi. Mikrofoni voimisti ja
silotti hänen äänensä, teki sen arvovaltaisemmaksi, aivan kuin sitä olisi
jotenkin käsitelty. "Tavallisten naapurusten pihajuhlista tavallisella pihalla."

kirjan alku

Olen pitänyt hurjan paljon lukemistani Liane Moriartyn kirjoista, joista ihan lemppareiden joukkoon päätyi Mustat valkeat valheet. Näennäisen kepeän kerronnan taakse kätkeytyy todella rankkoja juttuja, mutta kirjailija ei päästä lukijaa ahdistumaan liikaa. Järkyttäviin ja kipeisiin asioihin tullaan Tavallisissa pikku pihajuhlissakin törmäämään.

Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira. Eihän mikään ei voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes menoa kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti, Clementine, voi heittää hetkeksi mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman Erika kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä, Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio hervahtaa vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä. Takakansi

Tuota tapahtumaa ei tietenkään paljasteta, vaan koko kirjan idea on sen selviäminen hiljakseen. Kirjassa keskitytään tapahtumaa edeltäneeseen aikaan sekä siihen miten asiat muuttuvat tapahtuman jälkeen. Ihmis- ja parisuhteet muuttuvat, jollain nousee syyllisyys pintaan. Käydään läpi tapahtuma, joka voisi sattua oikeastaan kenelle vain. Tapahtuman kertomista pitkitettiin liian kauan, koska siihen mennessä odotukset olivat kasvaneet todella isoiksi, eikä kirja pystynyt niitä lunastamaan. Parisataa sivua kun odottaa, niin lopputuleman pitäisi olla jotain hurjaa ja mullistavaa. Kirjan paras ja mielenkiintoisin osuus alkoi vasta tuon paljastuksen jälkeen ja sitä olisin jaksanut pidempäänkin lukea!

Alussa oli sen verran käynnistymisvaikeuksia, että välillä oli hankala palauttaa mieleen kuka on kenenkin puoliso; ongelma, johon en ole törmännyt muissa Moriartyn kirjoissa. Naishahmot olivat mieleenpainuvia ja omia persooniaan, mutta miehet jäivät värittömiksi. Tavalliset pikku pihajuhlat on kirja vanhemmuudesta ja ystävyydestä sekä niistä ihan arkisista pikku asioista. Luotettavaan tyyliinsä Moriarty kuljettaa lukijansa monen erilaisen suhteen läpi näyttäen elämän värikästä kirjoa.

Lopputulema: Mustat valkeat valheet on edelleen minulle The Kirja, mutta Moriartysta tykkääville voin huoletta suositella tätäkin. Itse tykkään kovasti Moriartyn tyylistä, mutta tarina ei yllä edellisten kirjojen tasolle. Kirjan luettua selkiytyy kansikuvankin tarkoitus, joka totta puhuen ennen sitä näytti pelkästään ihan kivalta. Nyt pidän siitä jo paljon enemmän, kun tiedän kannen välittämän tarinan.

________________________________________________

★★★★
Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat

(Truly Madly Guilty, 2016)

Wsoy, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

TEATTERI: Olipa kerran minä

- narsistin kootut totuudet

Pieni narsismi ei ole haitaksi kenellekään - itseään on hyvä arvostaa -, mutta entä kun kyse on narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Näytelmä esittelee erilaisia narsisteja; toisia syyllistäviä marttyyrejä, huomionhakuisia, kylmiä, tunneköyhiä, toisista piittamattomia. Aihe on kovin kiinnostava.

Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Olipa kerran minässä on mielenkiintoinen asetelma: Minna Haapkylän näyttelemä kirjailija on vasta keksimässä näytelmää näyttäen siitä joitain kohtauksia paikalle - hieman hangoitellen - tulleelle ystävälleen. Näyttämilleen kohtauksille hän halusi jonkun mielipiteen ja tähän kaikkeen kirjailija tarvitsi sanojensa mukaan yleisön. Hän tarvitsee nykyään kaikkeen yleisön tai mikään ei tunnu tekemisen arvoiselta. Meidät yleisö otettiin mukaan osaksi näytelmää ja kysyttiin myös mielipiteitä. Teatterissa kun on tottunut uppoutumaan lavan tapahtumiin unohtaen kaiken muun ja toiset kanssakatsojat, mutta Haapkylän viitatessa meihin siinä tuli hyvinkin tietoiseksi itsestään ja muista niissä penkkiriveissä. Outo, mutta mielenkiintoinen veto. Harvoin sitä pääsee katsojana noinkin osalliseksi teatteriesitykseen.

Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Narsisti osaa halutessaan olla hurmaava ja imartelee, kuten kohtauksessa jossa näimme Rikon vikittelevän tulevaa tyttöystäväänsä. Ja näemme myöhemmin sen kuinka näyteltyä pintaa se kaikki vain oli. Todellisuus on karu. Haapkyläkin vaikutti aluksi "normaalilta", mutta näytelmän edetessä pinnan alla kytevä todellisuus tulee esille. Kirjailijan ystävä (Katja Kuttner) oli aivan huippu, lämmin ja järkevä. Näytelmän parasta antia olivat kirjailijan ja ystävän keskustelut, heidän intensiiviset väittelyt, syvälliset sananvaihdot. Sain niistä paljon irti, sillä tykkään kuunnella ihmisten keskusteluja noin muutenkin. Olen tarkkailija.

Näyttömälle marssii myös todellisia henkilöitä kuten Mika Myllylä ja Jari Sarasvuo, mutta ehdottomia lemppareitani olivat Esko ja Sisko, jotka käyttivät yöllä aikansa lähinnä riitelemiseen, mitä kummallisimmista asioista ja riidat saivat jopa absurdeja piirteitä. Ja kyllä, heissä on hyvinkin tunnistettavia piirteitä. Oli narsistit sitten stereotypioita tai ei, niin minulle tämä toimi. Voisin vaikka heti uudelleen mennä katsomaan!

Kertokaa. Älkää kertoko.

Kansallisteatteri / Stefan Bremer

______________

Heidi Junkkaala - Olipa kerran minä
Kansallisteatteri
Ohjaus: Milja Sarkola
Näyttelijät: Minna Haapkylä, Jessica Grabowsky, Iida Kuningas, Katja Kuttner, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen
Lavastus: Kaisa Rasila 

Ian McEwan - Ikuinen rakkaus

Ikuinen rakkaus - Ian McEwan

(Enduring Love, 1997)

Seven, 2010
Kansi: Saku Heinänen

Omasta hyllystä

"On helppo sanoa, miten kaikki alkoi."

kirjan ensimmäinen lause

Kirjasta en etukäteen tiennyt mitään ja takakansikin oli hyvin vähäsanainen sisällön suhteen. Ainoastaan mainittiin "psykologinen jännityskertomus", "parisuhteen analyysi" ja "mielisairaus". Ei siis ollut kauheita ennakko-odotuksia, vaikkakin miehen edelliset kirjat herättivät hieman ristiriitaisia fiiliksiä.

Joe ja Clarissa ovat piknikillä, kun kuumailmapallo meinaa lähteä erään miehen käsistä ja viedä korissa olevan pojan mennessään. Joe ja muutama paikalle sattunut maatyöläinen juoksee auttamaan heitä ja hetken näyttää, että tilanne selviää, mutta pahaksi onneksi tuulenpuuska osuu paikalle ja alkaa nostattamaan palloa yläilmoihin. Miehet tarttuvat kuumailmapallosta roikkuviin köysiin ja pallo kohoaa ylöspäin. Tapahtuu onnettomuus ja sen jälkeisessä järkytyksen tilassa Jed Parry katsahtaa Joeta ja alkaa tuntea jotain tätä kohtaan.

Parryn vainoaminen alkaa saada pelottavia piirteitä ja Joen ja Clarissan suhde uhkaa loppua. Clarissa ei ole nähnyt Parrya ja hänen mielestään Joe liioittelee. Parry-aihe seuraa heitä kaikkialle ja jokaiseen keskusteluun hiertäen välejä entisestään.

Olin jo pitkällä alussa, kun alkoi hieman hirvittää, etttä tuliko tässä nyt astuttua sudenkuoppaan ja valittua hirveä kirja, jonka kanssa saisi taistella eteenpäin menemisestä. Kirja ei tuntunut etenevän yhtään vaan junnasi samassa kohtaa. Jaariteltiin siitä sun tästä ja vaikka mistä, kunhan se oli vain epäoleellista tarinaan liittyen. Muutenkin sivuja on sen verran reippaanlaisesti, että tiivistäminen ei olisi yhtään haitannut juonen etenemisen kannalta, vaan reilu karsiminen olisi ollut tarpeen kustannusvaiheessa. Anteeksi vain ettei kvanttielektrodynamiikka ja muut käsittämättömät jorinat kiinnostaneet. Kemia ja fysikka eivät ole ikinä kiinnostaneet ja huudan raivosta, jos sellaista joudun lukemaan.

Tunnelmaltaan kirja on painostava ja jossain välissä sitä itsekin tuli miettineeksi, että onko Parry vain Joen mielikuvituksen tuotetta. Parry odotti Joeta kotiovella ja halusi kiihkeästi päästä juttelemaan miehen kanssa, joka alkoi tuntumaan hyvin ahdistavalle, sillä oli selvää, että Joe ollut hyvillään saamastaan kiusallisesta huomiosta. Joe ei käsitellyt tilannetta kovin hyvin ja olisin heti halunnut, että he kaikki kolme olisivat jutelleet keskenään sen sijaan, että Parryn stalkkaamisesta tuli hyvin ahdistavaa. Parry luuli Joen jättävän juuri hänelle tarkoitettuja viestejä esimerkiksi pensasaidan lehtiin, joita Joe oli koskettanut mennessään sisään. Parry meni hiplailemaan samoja lehtiä ja tunsi niiden olevan erilaisia kuin muut lehdet: "Olit koskettanut niitä aivan tietyllä tavalla, niin että ne välittivät yksinkertaisen viestin. Luulitko tosiaan, että se jäisi minulta huomaamatta, Joe? Niin yksinkertaista, niin nokkelaa, niin hellää. Mikä ihana tapa saada kuulla rakkaudesta sateen ja lehtien ja ihon välityksellä --" Pidin siitä, että kyse oli kahdesta miehestä, eikä naisesta ja miehestä, koska sellaisesta olen lukenut jo monia kertoja enkä välttämättä halua lukea lisää - esimerkkinä Neitoperho.

Kirjan ylihienot sanat ja lauseenparret pitivät huolen, että lukeminen sujuisi mahdollisimman hitaasta, sillä lukemisen aikana piti miettiä ihan liikaa, sitä mitä luki ja mitä se tarkoitti. Arg, hermostuttaa edes kirjoittaa tästä kirjasta, verensokeri vaan nousee. Mutta kyllä se McEwan osaa hauskastikin kirjoittaa ja kieltä hyvin käyttää, vaikka tässä kirjassa se jäi aika vähälle.

"Istuuduttuaan pöydän päähään Steve painoi kämmenensä yhteen, kohotti päätään ja sulki silmänsä. Hän veti samalla syvään henkeä nenän kautta. Sattuma oli muovannut limasta johonkin syvälle hänen nenäonteloihinsa kaksinuottisen panhuilun, jota me nyt jouduimme kuuntelemaan. Hän pidätti henkeä monen tukalan sekunnin ajan ja hengitti sitten pitkään ulos. Se oli hengitysharjoitusta, meditaatiota tai ruokarukousta."

Jos Sovituksesta pidin ja Sementtipuutarhaa inhosin, niin Ikuinen rakkaus sijoittuu johonkin tähän välimaastoon. En siis liity mukaan Ian McEwan-blogihysteriaan ;)

Tähtiä: ★★½

Hyllyssä jäljellä: 

Ian McEwan - Ajan lapsi