Katja Kettu - Kätilö

"Minä olen kätilö Jumalan armosta ja 
kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes."

kirjan alku

Jatkan suomalaiset kirjailijat -sivistysprojektiani. Suurin syy Kätilön karttamiseen on ollut sen luotaantyöntävä kansi, joka sai minut aiemmin ohittamaan kirjan välittömästi. Kätilö on kuitenkin palkittu teos ja Blogistanian 2011 voittaja, joten rohkaistuin katsomaan kansien ohi itse kirjan sisältöön.

Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin kohtaamisesta keskellä kaoottista, loppuaan kohti kulkevaa sotaa. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden. -- teos maalaa esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen. Takakansi

Kauniiksi kirjaa ei voi sanoa. Sen ihmiskuvaus ei ole silottelevaa tai mitenkään kaunistelevaa, vaan heidät näytetään juuri niin raakoina ja epätäydellisinä kuin todellisuuskin on. Paikoitellen aika kuvottavaakin luettavaa, sillä sota-aikana oli kurjaa ja niihin oloihin on sopeuduttava ja koitetttava vain säilyä hengissä saksalaisten keskellä. Selviytyminen ei ole itsestäänselvää, mutta ainakin kätilöä tarvitaan. Aina ei hänenkään työnsä ole palkitsevaa, pakko tehdä niin kuin käsketään. Operaatio navettaan Villisilmä odotetusti lopulta joutuu ja sen hirvittävyys on kyllä ylitse muiden.
 

Villisilmän ja Johanneksen rakkaus on ainut pelastus vankileirin kurjuuden keskellä ja se kun kätilö ottaa Mashan siipiensä suojaan, vaikka ei ehkä sitä kuitenkaan lopulta tee täydestä sydämestään. Samaistumista en kokenut kehenkään.

"Meidät on tarkoitettu tätä maailmaa kaksin silmin katsomaan, meidät yhdessä vain, sillä ilman meidän rakkauttamme tämä maailma on ammottava ämyri jossa ärjyy julma ja mätä kuoleman puhuri."

Kätilön ronski kieli ravistelee, eikä Katja Kettu sen käyttöä kaihda. Kirjan aiheen huomioonottaen ei tätä esimerkiksi millään maalailevalla ja hempeällä tyylillä oliskaan voinut kirjoittaa. Yllättävän hankalaa on lukea murteella kirjoitettuja vuoropuheluita ja juuri se vaikeutti ja hidasti lukemista, kun piti oikeastaan hiljaa mielessä lausua nuo murrekohdat, että tajusi mitä niissä sanottiin (Mie näjin varmhan teän tyären tuola vuonola kulkemasa). Äänikirjana tämä olisi siis minulle toiminut varmasti paremmin.

Kirjan kautta sai pienesti lisää tietoa Lapin sodasta ja kirjan takaa löytyy myös faktatietoa sodan etenemisestä. Jotain luotaantyöntävää ja vastenmielistä kirjassa oli, joka esti minua suoranaisesti pitämästä Kätilöstä, mutta tässä kohtaa se onkin vain täysin mieltymyskysymys. Tunnistan hienon kirjan, mutta omaan makuuni se ei ole.

_______

Katja Kettu - Kätilö

WSOY, 2011
Kannen kuva: Daniela Lombard/Arcangel Images/Fennopress

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★½

Muita postauksiani
Jan Andersson & Katja Kettu - Peräkammarin poika
 

Nicolas Barreau - Pieni elokuvateatteri Pariisissa

"Eräänä iltana Pariisissa, noin vuosi sen jälkeen kun Cinema Paradis oli avattu uudelleen ja tarkalleen kaksi päivää siitä kun ensimmäistä kertaa olin suudellut punatakkista tyttöä ja jäänyt kuumeisesti odottamaan seuraavaa kohtaamistamme, tapahtui jotain uskomatonta."

kirjan alku

Ajatukseni menivät väkisin muutama kuukausi sitten lukemaani Punaisen muistikirjan naiseen, sillä molemmissa ollaan tunnelmallisessa Pariisissa ja pääjuoneltaankin ne ovat samankaltaisia: molemmissa etsitään kadonnutta rakkautta. Sanoisin Barreaun kuitenkin pistäneen paremmaksi.

Alain Bonnard pitää pientä ja tunnelmallista elokuvateatteria Pariisin sydämessä. Keskiviikkoisin teatterissa pyörii rakkauselokuvien sarja, ja joka viikko näytäntöön saapuu punaiseen takkiin pukeutunut nuori nainen. Ja joka kerta hän istuu samalla paikalla rivillä 17. Alain ei saa salaperäistä kaunotarta mielestään ja rohkaistuu viimein pyytämään häntä ulos. Alain ja Mélanie hullaantuvat toisiinsa, mutta seuraavaa tapaamista ei tule, sillä Mélanie katoaa. Alainin kuumeiset etsinnät eivät tuota tulosta, varsinkaan kun samaan aikaan Alainin huomion vie kuuluisa amerikkalainen ohjaaja ja hänen tähtinäyttelijänsä, jotka valikoivat uuden elokuvan kuvauspaikaksi Alainin pikku teatterin. Takakansi

"Mutta yhtäkkiä en enää ollutkaan tarkkailija, oli yltä päältä sisällä tuossa kiivaassa, odottamattomassa, pään pyörälle panevassa myllerryksessä, joka salpasi minulta hengen ja melkein vei järkenikin."

Löytyyhän kirjasta toki romantiikkaa ja kliseisyyttä, mutta muuten koin kirjan erittäinkin vetävänä ja kiinnostavana. Sen pystyi melkeinpä lukiessa kuvittelemaan mielessään valkokankaalle. Alain on romanttisten tarinoiden se ujonpuoleinen kaveri, joka kerää pitkään rohkaisua puhuakseen ihastuksen kohteelleen Melanielle ja viimein niin uskallettuaan vastapuoli kertoo tuntevansa samoin. Onnellisuudella ei ole rajoja, mutta kauaa sitä ei kestä, sillä viikkoa myöhemmin Melanie ei saavu sovittuun tapaamiseen, vaikka Alain odottaa ties kuinka kauan. Alkaa epätoivonen etsintä.

Alainin elokuvateatteriin saapuvalla kuuluisalla elokuvaohjaajalla on kumman tuttu nimi: Allan Wood. Luin itseasiassa tuon nimen aluksi väärin ja ajttelin kuinka hupaisaa on, että Barreau on ottanut romaaniinsa oikean henkilön. Mietin myös onkohan tähtinäyttelijä Soléne Avrilin esikuvana oikea näyttelijä, mutten keksinyt kuka se voisi olla.

Pieni elokuvateatteri Pariisissa on myös ylistyslaulu elokuville ja kirjan lopusta löytyykin lista Alainin elokuvateatterissa näytettävistä keskiviikkoiltojen rakkauselokuvista. Sieltä vaan noukkimaan vinkkejä romantiikan nälkään.

_______

Nicolas Barreau - Pieni elokuvateatteri Pariisissa

(Eines Abends in Paris, 2012)

Tammi, 2014

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★½

Vladimir Krjukov - Huvimaja Monrepoossa

"Kevyt viri kiiri järven pintaa ja häviää."

kirjan alku

Viimeisiä viedään kun kirjamessut lähestyvät ja enää ei ole kauheasti aikaa saada keskenolevat venäläisten kirjoittamat kirjat luettua. Lukemaan tämän kirjan houkutti rikostarina ja etenkin todella näyttävä kansi! Varmasti yksi upeimmista kansista ikinä. Kauniin taulun tuosta saisi vaikka seinälle.

Lappeenrannassa eletään vuotta 1913, kun paikallisen venäläisen sahalta löytyy päätön ruumis. Poliisin ensisijainen epäilty on sahanomistajan poika Nikolai, joka on nähty lähellä rikospaikkaa. Miehen suunnitelmat mennä naimisiin rikkaan viipurilaisen tehtailijan tyttären kanssa kariutuvat nekin ja pidätetyksi joutuminen ajaa hänet pakomatkalle kotikaupunkiinsa Pietariin.

Kirjan alussa Nikolain asiat näyttävät olevan hyvin siihen asti, kunnes hän Monrepoon puiston kauniissa huvimajassa näkee jotain, joka romuttaa täysin hänen suunnitelmansa ja pian sen jälkeen poliisit ovatkin kintereillä. Romatiikka ei jää vain Lappeenrantaan, vaan pakomatkalla Nikolai saa kokea uuden ihastuksen ja saa seuraa. Mitään piilottelevaa elämää Nikolai ei Pietarissa vietä, eikä hänen uskoisi pakoilevan poliiseja, ilmeisesti suomalaisten poliisien valta ei Pietariin asti ulotu...

Huvimaja Monrepoossa on harmiton, nopealukuinen välipaladekkari, joka ei tarjoa odotettua rikostutkintaa ja murhaajaehdokkaiden perässä juoksentelua johtolankoja etsiskellen, vaan etsivätyön seuraamisen sijaan keskitytään Nikolain pakomatkaan ja hänen Pietarissa oleskeluunsa. Lyhyeen sivumäärään nähden tarinaa pohjustetaan ihmeellisen pitkään kirjan lähtiessä rullaamaan eteenpäin verkkaiseen tahtiin.

_______

Vladimir Krjukov - Huvimaja Monrepoossa

(Besedka v Monrepo)

Zona A, 2011
Kansi: Toms Gutmanis

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★½

Andrei Makine - Tuntemattoman miehen elämä

"Eräänä iltana he laskivat kelkalla lumista rinnettä."

kirjan alku

Andrei Makinelta, tuolta kauniiden sanojen maalarilta, luin noin vuosi sitten ensimmäisen kirjan, Ranskalaisen testamentin, joka kirja meni suoraan sydämeen. Koin taianomaista lumovoimaa, jouduin tarinanpyörteisiin mukaan, niin että huimasi. Nyt janosin jotain samankaltaista, mutta jälkeenpäin jouduin toteamaan, että taisin leijua edellisen kirjan jäljiltä aivan liian korkealla. Ja kaikki tietävät, että korkealta ei ole hauska tippua.

Pariisissa asuva kirjailija Ivan Sutov tekee merkityksellisen päätöksen, joka vie hänet takaisin entiseen kotimaahansa. Sotovia kutsuu Pietariin kolmenkymmenen vuoden takainen rakkaus. Paljon on muuttunut: tämä Venäjä on eri maa kuin se, jonka kirjailija on jättänyt taakseen. Takakansi

Sutov muistelee katkerana rakkauttaan, eikä löydä Venäjältä sitä mitä oli tullut hakemaan. Liian paljon on muuttunut. Sutovin lisäksi romaanissa pääsee ääneen mykäksi luultu Volski, joka viimein suunsa avatessaan kertoo sykähdyttävän tarinan elämästään. Se kertoo sodasta, rakkaudesta ja ihmisluonnosta.

"Se missä hän onnistui parhaiten, oli sokeana pysyminen. Hän oli jo huomannut, että vanhetessa se kävi helpommin."

Tuntemattoman miehen elämä avaa lukijan eteen Neuvosto- ja nyky-Venäjän. Karun sota-ajan ilot muodostuivat hyvin pienistä asioista, mutta pienelläkin määrällä materiaa pystyi keksimään ilahduttavia asioita ja romaanin henkilöt tekivät kaikkensa auttaakseen pienempiään, esimerkkinä uhrautuva Mila, joka teki vastenmielisiä asioita vain saadakseen lapsille muutaman leipäviipaleen.

Makine kirjoittaa todella kaunista kieltä, sitä ei voi kiistää. Se on maalailevaa, mutta vähäeleistä. Ihmiskuvaus taidokkaan herkkää. "Hänen sisällään soinut laulu muuttui uudeksi elämäksi, joka ei liittynyt mitenkään päivien kulkuun. Maailman meno tuntui enstistä kiihkeämmältä ja merkityksettömältä." Olen kuitenkin surullinen, ettei tämä yltänyt siihen järisyttävään tasoon kuin Ranskalainen testamentti, mutta olin siihen varautunut. Jännityksellä odotan mitä kolmannesta Makinestani pidän (valinnanvaraa kirjojen suhteen löytyy), odotan siltä jo vähän suurempaa. En halua, että kirjailija jää kohdallani 'yhden hitin ihmeeksi'.

"Volskin silmät nauravat viimeisen kerran Sutoville, sitten hänen kasvonsa jähmettyvät piittaamattomaksi naamioksi."

_______

Andrei Makine - Tuntemattoman miehen elämä

(La vie d'un homme inconnu, 2009)

WSOY, 2010
Päällys: Martti Ruokonen

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★

Muita postauksiani
Andrei Makine - Ranskalainen testamentti

Isabel Allende - Rouva Fortunan tytär & Auroran muotokuva

"Kaikilla on syntyessään jokin erikoinen kyky."

kirjan alku

Rakastan niin paljon Henkien taloa, että pakkohan tässä on koko Allenden tuotanto lukea läpi! Nyt vuorossa oli eräänlainen jatkokertomus, jotka pystyisi kyllä aivan hyvin lukemaan erillisinä tarinoinakin, nimittäin Auroran muotokuva on itsenäinen jatko-osa Rouva Fortunan tyttärelle.

Rouva Fortunan tytär vie meidät Chileen, Valparaison englantilaiseen siirtokuntaan, jossa orpotyttö Eliza kasvaa naimattomien sisarusten huomassa. Miss Rosen vaatimia pianotunteja kutsuvammiksi Eliza kokee perheen keittäjän, intiaaninaisen Mama Fresian tarinat ja ruuat. Elizasta kasvaa epäsovinnainen nuori nainen, joka 16-vuotiaana rakastuu epäröimättä, mutta joutuu eroon miehestä tämän lähtiessä monien muiden tavoin Kaliforniaan etsimään kultaa. Rakkauden riivaamana Eliza päättää etsiä nuorukaisen, vaikka mikä tulisi. Siitä alkaakin pitkä reissu niin merellä kuin maissakin, eikä ole varmaa tietääkö Eliza varmasti mitä oikeasti etsii. Onni kun tulee vastaan mitä yllättävimmissä paikoissa - ja henkilöissä.

 "Tämä on synnin maa, niin kuin Mr. Sommers sanoisi, täällä ei ole moraalia eikä lakeja, pelinhimo, alkoholi ja bordellit kukoistavat, mutta minulle tämä maa on kirjoittamaton lehti, täällä voin kirjoittaa elämäni uusiksi, muuttua miksi haluan, kukaan sinua lukuun ottamatta ei tunne minua, kukaan ei tiedä menneisyydestäni, voin syntyä uudelleen." 

 

Auroran muotokuvassa palaamme takaisin Chileen ja seuraamme Elizan tyttärentyttären Aurora del Vallen kasvutarinaa 1800-luvun lopun Santiagon vapaamielisessä ympäristössä isänsä äidin Paulinan hoivissa. Aurora ei muista juuri mitään lapsuudestaan ja varsinkin öisin häntä piinaavat selittämättömät painajaiset, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vähitellen asiat alkavat kuitenkin selkiytymään.

 

Henkien taloon verrattuna maa on jokseenkin pysynyt samana, mitä nyt Kaliforniassa asti käväistään, ja tunnelma on edelleen jotenkin aivan ihastuttava: kapinallinen mutta armollinen. Tarina sen sijaan on kirjoissa aina vaan uusi ja lumoava. Minä niin rakastan juuri tuota Allenden kirjojen tunnelmaa: kauneutta kaiken sen rujouden keskellä. Traagisia tapahtumia, onnellisuutta... löytyy kaikkea ja paljon enemmän. 

 

Voi sitä vapauden huuma minkä Eliza kokee ensimmäisessä kirjassa! "Hän oli kasvanut korsetissa, ruumis, sielu ja mielikuvitus olivat niin tarkkaan nyöritetyt että hän pelkäsi jopa omia ajatuksiaan, mutta seikkailu oli vapauttanut hänet. Hänen piti löytää itsestään voima, joka hänellä oli ehkä aina ollutkin, mutta siihen asti hän ei ollut tiennyt siitä mitään." Pitkälle ulottuvat ahdasmieliset perinteet hän heittää täysin syrjään ja avautuu täysin uudenlainen maailma, pelottava, mutta hyvin kiehtova.

Kirjat ovat hyvin feministisiä. Eletään nimittäin aikoja, jolloin näkyvä valta oli vain miehillä ja nainen pysyi kotona laittamassa ruokaa lapsia synnyttäen. Maine oli erittäin tärkeä varsinkin rikkaimmille suvuille eikä sitä saanut tahria, vaan sitä oli suojeltava. "-- mutta toisaalta yksinäinen ja varaton nainen joutui kaikkein pahimman riiston uhriksi. Nainut nainen pystyi viekkaudellaan ohjailemaan aviomiestään ja jäi hyvällä onnella aikaisin leskeksi..." Allenden kuvaamat naiset ovat vahvoja, omantiensä kulkijoita, jopa vallankumouksellisia ja edelläkävijöitä, jotka pyrkivät irti vallitsevista vahvoista käsityksistä kyseenalaistamalla ne ja toimivalla päinvastoin.

Rouva Fortunan tytär on varsin mielenkiintoinen kuvaus Kaliforniasta kultakuumeen aikaan. Kuinka kaupunkiin saapuu hurja määrä ihmisiä ties mistä asti etsimään parempaa elämää ja kuinka pikku hiljaa tyhjään maahan nousee putiikkeja ja baareja. Siellä ihminen on oman elämänsä herra. Mutta rotuerottelu kukoistaa, kiinalaiset pysykööt omissa kopperoissaan pois muiden tieltä. Täysin puhtaalta pöydältä ei siis kaikkien ole kuitenkaan mahdollista aloittaa.

Loppuun pieni paljastus: koko ensimmäisen kirjan ajan odotin milloin rouva Fortuna tulee mukaan kuvioihin, kunnes lopussa sitten tajusin, ettei tuo kirjan nimi taidakaan viitata kehenkään henkilöön... heh. Miten viisas ihminen voikaan joskus olla.

Isabel Allende on kohonnut näiden ja Henkien talon myötä yhdeksi lempikirjailijakseni ja onneksi olen hyllyyni hamstrannut monia hänen teoksiaan! Can't wait!

_______

Isabel Allende - Rouva Fortunan tytär

(Hija de la fortuna, 1999)

SSKK, 2000
Kannen kuva: Jordi Lascorz

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Isabel Allende - Auroran muotokuva

(Retrato en Sepia, 2000)

Otava, 2001
Kannen kuva: Jordi Lascorz 

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Muita postauksiani
Henkien talo

John Green - Arvoitus nimeltä Margo

"Minä uskon, että jokaisen ihmisen kohdalle osuu ihme."

John Greenin esikoiskirja Kaikki viimeiset sanat sai minulta erittäinkin positiivisen vastaanoton ja sen tähden olin kovasti odottanut tätä kolmatta suomennosta. Arvoitus nimeltä Margo ei napannut samalla tavalla.

Takakannesta: Quentin Jacobsen on aina ollu rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeen hän ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Quentin marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraava aamuna Quentin palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käy ilmi, että tyttö on kadonnut. 

 "Ei kuulosta yhtään siltä Margolta, jonka minä tunnen", Lacey sanoi, ja ajattelin Margoa, jonka minä tunsin, Margoa jonka Lacey tunti, Margoa jonka hänen äitinsä tunsi, me kaikki katsoimme häneen kuvaansa naurutalon eri peileistä."

Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä, mutta kirjan ihan alkua ja loppua lukuunottamatta hoettiin lähinnä, että "Missä Margo?". 200 sivua 'missä margoa' alkaa aikalailla ottaa päähän. Kavereidenkin puheet menevät Quentinilta täysin ohi, kun hänen pieniin aivoihinsa ei mahdu kuin Margo, varsinainen pakkomielle. Suoraan sanottuna alkoi tympimään koko Margo. Eniten kuitenkin pidin hänen hahmostaan, joten sääli, että hän oli juuri se ketä etsitään. Ennemmin vähä-älyinen Ben olisi kadonnut. Paitsi kuka nyt häntä olisi lähtenyt etsimään.

"Tarkoitan vain, että sinun täytyy lakata tähyilemästä taivaalle, koska jossain vaiheessa vilkaiset alas ja huomaat itsekin leijuneesi pois."

Pidin kirjan alusta niin kovasti! Margo ja Quentin tekemässä jäyniä, Margo ninjapukuisena. Ah, olisinpa yhtä nuori jälleen. Arvoitus nimeltä Margo on kirja rakkaudenkaipuusta, ystävyydestä ja siitä, että emme tiedä ikinä toisistamme kaikkea. Kirjan lukemisen jälkeen uskon, että tarina toimii paremmin elokuvana. Ainakin Cara Delevingne on ihana. Tsekatkaa myös Greenin veljesten youtube-kanava vlogbrothers.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★½
John Green - Arvoitus nimeltä Margo

(Paper Towns, 2008)

WSOY, 2015

Kirjastosta lainattu

Kirjankansibingo: Kasvokuva (Kolmas bingo!)

Muita postauksia
John Green: Kaikki viimeiset sanat

David Foenkinos - Nainen, jonka nimi on Nathalie (+elokuva)

"Nathalie oli pikemminkin hillitty luonteeltaan 
(niin kuin sveitsiläiset naiset)."

kirjan alku

Ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai kirja-arviointien lukemista tartuin Nainen, jonka nimi on Nathalieen.

Nathalie löytää elämänsä rakkauden ja sielunkumppaninsa sattuman kautta, mutta Francoisin jäätyä auton alle Nathalie luulee menettäneensä mahdollisuuden onneen loppuiäkseen. Nuori leski ei kuitenkaan aavista vielä koittavan se päivä, kun hän haaveissaan ilman sen kummempia syitä suutelee toimistohuoneeseensa osunutta kollegaansa, harmaata ja väritöntä Markusta.

Kepeä tarina kohtalonoikuista, vaikka paikoitellen Nainen, jonka nimi on Nathalie on myös aika traaginen. Menetyksen tuska ja siitä toipuminen ovat aiheeltaan rankkoja, mutta David Foenkinos käsittelee aihetta lempeästi, hypellen joutuisasti eteenpäin. Tarina osoittautuu hurmaavaksi rakkaustarinaksi vailla häiritsevää kliseisyyttä tai imelyyttä.

Alkuunsa ei oikein tiedä onko Nathalien ja Markuksen suhde ystävyyttä vai rakkautta, sillä asiat tuntuvat heittelehtivän päälaelleen aina vähän väliä. Aika lähelle tavallista lällyä rakkaustarinaa tämä olisi mennyt, jos kyseessä olisikin ollut kahden työpaikan hyvännäköisimmän tyypin kohellukset. Se on jo niin nähty. Foenkinos osasi yllättää yllättävillä tapahtumilla ja varmasti leikittelikin aivan tarkoituksella lukijan ennakko-odotusten kanssa.

Kirjailijan tekemät hauskat alaviitteet olivat huvittavia ja lukujen väleissä oli myös välillä hauskoja hengähdystaukoja, lyhyitä tekstejä, jotka liittyivät enemmän tai vähemmän itse kirjaan. Niissä pääsi tutkailemaan mm. ruokareseptejä, Nathalien lempikirjoja, faktatietoa, elokuvadialogia, täsmätietoa kala-allergiasta... Loistava lisä romaaniin, joka antoi vähän sitä ekstraa tarinalle.

Koin kirjan raikkaana ja erittäin sopivana juuri tähän hetkeen. Se on hyvänmielen kirja, vaivaton ja mutkaton, mutta kuitenkin monimerkityksinen.

_______

David Foenkinos - Nainen, jonka nimi on Nathalie

(La Délicatesse, 2009)

Gummerus, 2012
Kannen kuva: Michael Crotto

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★

_______

LUE KIRJA & KATSO ELOKUVA

Pariisi ja ranskalaiset elokuvat, on siinä jotain niin lumoavaa ja aivan erilainen tunnelma kuin vaikka amerikkalaisissa elokuvissa. En sano onko se huonompi vai parempi. Vain erilainen. Pääroolia eli Nathalieta näyttelee iki-ihana Audrey Tautou, joten mitään suurta pettymystä tästä ei olisikaan voinut muodostua kuten Amélie ja Kimpassa ovat osoittaneet. Da Vinci -koodi on sitten vähän eri juttu. Tosin siinäkin Tautou on loistava. Tom Hanks ei. Siksi emme pistä hänen nimeään boldilla.

Elokuva Nainen, jonka nimi on Nathalie on aavistuksen verran surumielisempi ja sävyiltään synkempi kuin kirja. Aviomiehen menetys iskee ja lujaa ja suru tuntuu läheisemmältä. Mukavana lisähuomiona se, että kirjailija on itse käsikirjoittanut elokuvan sekä on veljensä rinnalla toinen ohjaajista, joka on ihan positiivista.

Kolme vuotta leskeyden ja surussa rypemisen jälkeen Nathalie saattaa itsensä mielenkiintoiseen suhteeseen Markuksen kanssa. Koin yllättävänä, että Nathalien ystäväpiiri suhtautui niin hämmentyneen vaivautuneella tavalla Markukseen. Kaikki ei siis tosiaan suju kuin ruusuilla tanssi, vaan esiin otetaan rohkeasti ongelmakohtia. Kyse on kuitenkin siitä ovatko molemmat valmiita suhteeseen.

Elokuvassa oli paljon viipyileviä ja tunnelmoivia otoksia, joista pidin kovasti. Nathalien suudeltua Markusta, mies kulkee kadulla ja vastaan tulee flirttailevia naisia. Oli paljon henkilöiden sisäisiä ajatuksia kuvailevia hetkiä, sillä juonellisestihan tässä ei järkyttävän paljoa tapahdu. Paljon enemmän tapahtuu juuri pään sisällä, joka kuitenkin pitäisi jollain tapaa saada välitettyä katsojalle. Nathalien ja Francoisin häät olivat varsin upealla tavalla toteutettu ja muutenkin kohtausten välillä oli hauskoja, niitä yhteensitovia, siirtymiä.

Elokuvallinen kerronta oli mielenkiintoinen, se oli vähäeleistä ja ennaltaodottamatonta, mihin viittasinkin jo kirja-arviossa. Juoni pomppaa aina yllättävään suuntaan, kliseitä tämäkin vältellen. Esimerkiksi Nathalie päättää kävellä yksin kotiin illalliselta pomonsa kanssa, joka on ollut liian tuttavallinen. Hän kuitenkin pysähtyy vähän matkan päässä ja pomon naamalla alkaa näkyä odottava ilme. Voisi odottaa Nathalien palaavan suutelemaan pomoaan tajuttuaan todelliset tunteensa hänen, mutta ei. Elokuva yllättää (ainakin siis ne, jotka kirjaa eivät ole lukeneet).

Romanttinen komedia -nimitys ei tee oikeutta elokuvalle, kun olen muutenkin pahasti allerginen sille sanalle. Siitä tulee vain mieleen pinnalliset rakkauskertomukset, joiden huumori jää erittäin latteaksi. Nainen, jonka nimi on Nathalie on sen sijaan piristysruiske päivään.

Päähäni jäi soimaan T.Rex: Get It On
_______

Nainen, jonka nimi on Nathalie
2011
Ohjaaja: David Foenkinos ja Stephane Foenkinos
Näyttelijät: Audrey Tautou, Francois Damiens, Bruno Todeschini
Komedia / Draama / Romantiikka

Tähtiä: ★★★½

Neil Gaiman - Tähtisumua

Tähtisumua - Neil Gaiman

(Stardust, 1999)

Seven, 2007

Omasta hyllystä

"Olipa kerran muuan nuorimies, joka halusi toteuttaa Sydämensä Salaisimman Toiveen."

kirjan alku

Terry Pratchett-haasteen yhteydessä lukemaani Hyviä enteitä -kirjaan ihastuin, joka oli kirjoitettu yhteistyössä juurikin Neil Gaimanin kanssa, joten jatkoin Gaimaniin tutustumista hänen oman romaaninsa parissa, vaikka aikaisemmin olen toki lukenut häneltä Sandmania, josta en niinkään innostunut.

Englannin maaseudulla olevaa kylää ympäröi Muuri, josta kukaan ei pääse ulos toisella puolella sijaitsevaan haltijoiden maahan. Muurin sisäpuolella asuva Tristran Thorn rakastuu  kylmään ja etäiseen neitoon, joka vaatii sydämensä vastineeksi Tristrania hakemaan hänelle haltioiden maahan pudonneen tähden. Rakkautensa huumassa Tristran päättää toteuttaa pyynnön, muttei osaa yhtään aavistaa mihin seikkailuihin se hänet johtaa.

Tristran siis lähtee etsimään timanttia tai kivenlohkaretta, mutta tähti onkin tyttö - ja hänellä on oma tahto. Enää Tristranin on saatava hänet Muurin sisäpuolelle rakastettunsa silmien eteen. Tähden kannoilla on muitakin kiinnostuneita kuten noita, joka haaveilee nuoremmasta ulkonäöstä ja siihen auttaisi valtavasti tähden rinnasta irti leikattu sydän. Tarinassa haahuilee lisäksi isänsä kuoleman johdosta Myrskypesän valtiaaksi havittelevat veljet sekä sekalainen seurakunta kaikenlaisia muita otuksia ja hahmoja, joten tapahtumatäyteinen matka ainakin on.

"Silloin salaman leimahdus valaisi navettaa ja Dunstan näki nurkassa jotain pientä ja karvaista, joka oli pukeutunut isoon lerppalieriseen hattuun. Sitten tuli taas pimeää.
"Toivottavasti en häirinnyt sinua mitenkään", sanoi ääni, joka tosiaan kuulosti varsin karvaiselta nyt, kun Dunstan oli miettinyt asiaa tarkemmin."

Tähtisumua on fantasiakirjallisuutta minun makuuni ja se on jo todella hyvin sanottu minulta, sillä tuppaan olemaan todella nirso fantasian suhteen. Se on kuin kepeä satu, jonka luki nopeasti. Se on myös jonkinlainen kasvukertomus, sillä Tristranin pitää voittaa esteitä ja matkalla on myös auttajia ja näiden kaikkein tapahtumien kautta hän kasvaa ulos nuoren, hölmön pojanklopin roolistaan.

Vähän liiankin pikaisesti tutustuttiin hahmoihin ja sitten jo hyvästeltiin heidät. Vaikea olla vertaamatta kirjaa sen pohjalta tehtyyn elokuvaan, mutta kirja ei pysy niin hyvin kasassa kuin elokuva, ikävä kyllä. Joitain puutteita Tähtisumusta löytyy, vaikka noin yleisesti ottaen Gaimanin tyylistä pidänkin. Ainoastaan kapteeni Shakespearen odotin kohtaavani koko kirjan ajan, mutta hän puuttuikin kokonaan. Mikä menetys.

Tähtiä: ★★★½

Muita postauksiani
Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Kirjankansibingo: Mies

Claudie Gallay - Rakkaus on saari

Rakkaus on saari - Claudie Gallay

(L'amour est une ile, 2010)

Avain, 2011
Kannen suunnittelu: Satu Ketola

Omasta hyllystä

"On vielä yö, ja joella on tyyntä, kun Odon Schnadel astuu asuntolaivansa kannelle."

kirjan alku

Claudie Gallayn läpimurtoteoksen, Tyrskyt, luin jo monia vuosia sitten ja Rakkaus on saari kutsui minua voimakkaasti kirjahyllyssä, Tyrskyjen ainutlaatuisen lukukokemuksen kummitellessa taustalla.

Marie saapuu tukahduttavan helteiseen Avignoniin katsomaan veljensä Paulin kirjoittaman näytelmän ensiesitystä. Paul itse on kuollut viisi vuotta sitten murtuneena näytelmänsä saamasta kylmästä vastaanotosta. Avignonissa teatterinjohtaja Odon, joka on ohjannut Paulin näytelmän, joutuu Marien tavoin vastakkain menneisyyden kanssa: hän kohtaa vuosien jälkeen vanhan rakastettunsa Mathilden, näyttelijän, joka on valmis uhraamaan kaiken teatterin, suuren intohimonsa, eteen. Kun vanhoja valheita yritetään hyvittää uusilla, tuloksena on tragedia, jollaista tuskin kukaan osasi kuvitella. Takakansi

Minuun Rakkaus on saari vaikutti syvästi. Se menee ihon alle, eikä päästä irti. Ei edes silloin kun kannet sulkee ja yrittää päästä takaisin kiinni omaan elämään. Se jää kummittelemaan mieleen. Lukeminen ei edes tuntunut lukemiselta, vaan tarinaan upposi ja eli mukana.

"- Rakkaus on saari: kun sen kerran jättää taakseen, ei sinne enää palaa."

Kirjan henkilöt ovat haavoittuvaisia, vereslihalla, janoten rakkautta. Marien kipuilut veljensä kuoleman kanssa, koston hautominen, Odonin tuskailut entisen rakastettunsa kanssa, menneisyyden haikailut, Jeff jolla näyttää menevän koko ikä velkansa kuittaamiseen, hän joka odottaa oikeaa elämää tuosta taakasta vapauduttuaan. Kaikki suorastaan huutavat äänettömästi kaipuuta, johon sekoittuu halu, tuska ja rakkaus. Syyllisyys painaa ja oikeuden halu nostaa päätään, mutta mikä on hyväksyttävää ja kohtuus?

Teksti on hyvin konstailematonta ja vaivatonta. Se on todella vähäeleistä, siinä ei ole mitään turhaa, mutta ehkä juuri siksi niin voimakasta, riipaisevaa. Rivien väliin jätetään paljon merkityksiä lukijan huomattavaksi ja tulkittavaksi, mutta yhtään vaikeaselkoinen Rakkaus on saari ei ole. Kirja on isojen kysymysten äärellä kuten Marie, joka pohtii elämänsä tarkoitusta. Pieniä sanoja ja lauseita, mutta suuria tunteita ja merkityksiä.

Kirjasta löytyisi luettavaa, vaikka kuinka moneksi kertaa vielä ja tarina elää jo omaa elämäänsä pääni sisällä. Niin monella tapaa minulle se täydellinen kirja.
Ainutlaatuinen.

Tähtiä: ★★★★★

PS. Kirjassa tehdään myös herkullisen kuuloinen viikunajälkiruoka, jota voisin itsekin koittaa. Ainut huolestuttava puoli on se, ettei ainesosien määrää kerrota, joten saa nähdä miten käy...

Sadie Jones - Ehkä rakkaus oli totta

New York ei ollut hänen kaupunkinsa,
eikä tämä ollut hänen elämäänsä.

Sadie Jones tietää romaanissaan Ehkä rakkaus oli totta mistä puhuu, sillä hänen äitinsä on näyttelijä ja isä käsikirjoittaja kuten kirjailija itse.

Kirja siis sukeltaa syvälle teatterimaailmaan englantilaisen pikkukaupungin pojan Luke Kanawskin mukana, joka sattumalta tapaa teatterin parissa työskentelevät Paulin ja Leighin. Hetken mielijohteessa Luke pakkaa tavaransa ja muuttaa Lontooseen. Teatterimaailma vetää häntä vahvasti puoleensa - ja niin myös herkkä Nina Jacobs.

Pidän kirjan konseptista: teatterimaailmasta ihmissuhde draamoineen, joka sisältää kaikkea luomistyön tuskasta ensi-ilta huumaan. Se on vahvasti kasvutarina, kaikkien heidän neljän, mutta vahvimpina nousevat Luke ja Nina, joiden lapsuus ei ole ollut kaikista rakkaudentäyteläisin tai ehein. Lukella riittää halukkaista naisia jakamaan vuoteen yöksi ja Ninan elämää on varjostanut hänen äitinsä hallitseva (kahlitseva) ote.

Toisen rakastaminen ei ole helppoa, tai sen hyväksyminen että rakastaa jotakuta. Ja miten se kaikki saadaan toimimaan? Miten ylläpidetään rakkaus. Ehkä rakkaus oli totta ei ennakkoluuloistani huolimatta ole pelkästään mikään kepeä kirja, vaan siinä on syvyyttä ja tunnelma on jotenkin kaihoisa. Ihmisten halu olla jotain, jotain merkittävää, tehdä jotain suurta. Olla osa jotain. Ja kuitenkin kaikki on niin haavoittuvaista ja hetkessä katoavaa.

Jonesin tapa kuvailla ihmisiä on enemmän kuin onnistunut. Hän saa heidät tuntumaan moniulotteisilta ja niin että pintaa syvemmältäkin löytyy kaikenlaista. Hän taustoittaa kaikkien neljän päähenkilönsä historiaa, jolloin lukijalla on mahdollisuus muodostaa heistä laajempi kuva ja löytää mahdollisia syitä heidän käyttäytymiseen. Varsinkin kun he eivät aina tunnu käyttäytyvän niin kuin omasta mielestä pitäisi. Lukeminenhan on parhaimmillaan toiseen rooliin astumista ja hänen hyväksymistään, ei tarvitse hyväksyä henkilön tekoja, mutta hänelle pitää antaa vapaus olla juuri sitä mitä hän on. Tämä vinkki myös tosielämää varten.

Otan myös esille saman kuin monet muutkin ovat minua ennen tehneet: kirjan nimi ei ole kaikkein paras, se ei ehkä anna ihan oikeaa kuvaa kirjasta vaan sopisi enemminkin vaikkapa chick-lit kirjalle. Ehkä rakkaus oli totta on romantiikan nälkäisille, kaihosta pitäville ja ennen kaikkea teatterimaailman rakastajille.

★★★★
Sadie Jones - Ehkä rakkaus oli totta

(Fallout, 2014)

Otava, 2015

Kirjastosta

Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

Kaksi kaupunkia - Charles Dickens

(A Tale of Two Cities, 1859)

WSOY, 2002

Omasta hyllystä

"Tämä oli aikakausista paras, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyn aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan - lyhyesti sanottuna, aikakausi muistutti siinä määrin nykyistä aikaa, että muutamat sen huomattavimmista auktoriteeteista väittivät, että siitä niin hyvän kuin pahan suhteen saattoi käyttää vain yhtä vertailuastetta."

kirjan alku 

Blogiaikani ensimmäinen Dickens vaikka elämääni on jo rikastuttanut Oliver Twist, Loistava tulevaisuus, Joululaulu ja David Copperfield.

Eletään Ranskan vallakumouksen aikoja ja väkijoukot käyvät kuumina. Nuori Lucie on saanut isänsä, tohtori Manette'n, takaisin elämäänsä. Tohtoria on pidetty vuosia vankeudessa ja miehen mieli on tästä pahasti kärsinyt, niin ettei hän meinaa edes tytärtään tuntea. Lucie ottaa kuitenkin isänsä huolehdittavakseen ja tohtori alkaa vähitellen palautumaan ennalleen, ihan hyvään aikaan, sillä hän saa vävykseen markiisi Charles Darnayn. Onnea ei kuitenkaan liian kauan kestä, sillä verinen vallankumous koputtaa jo ovelle.

"Jokainen sydän ja valtimo Saint Antoine'issa hehkui kuumeisena. Kukaan elävä olento ei pitänyt siellä elämäänsä minkään arvoisena, vaan paloi kiihkeästä halusta uhrata sen."

Lisäksi kirjassa on myös liuta kiinnostavia sivuhenkilöitä - kaikki Dickensin hahmot tuntuvat olevan mielenkiintoisia. Karkeasti Dickensin ihmiset voidaan jakaa kahteen kategoriaan: hyviin ja pahoihin, jotka yrittävät tehdä hyvien ihmisten elämästä vaikeampaa. Täytyy myöntää, että ajattelin Sydney Cartonin kuuluvan näihin jälkimmäisiin, sillä hänestä tuli niin mieleen David Copperfieldin Uriah Heep, joka on todella katala henkilö. Väärin siis meni analyysini, mutta en voi mitään sille, että Carton vaikutti lipevältä ja haikaili vieläpä Lucien perään.

Tarinana Kaksi kaupunkia on julma ja synkkä. Ihmisten pahuus tuntuu kauhealta ja vastenmieliseltä ja ainoan valonpilkahduksen tähän kaikkeen väkivaltaan ja pimeyteen tuo Lucien rakkaus isäänsä kohtaan sekä myöskin aviomies. Sekä heidän taustallaan suojelusenkelin tavoin häärivä pankin virkamies herra Lorry. Lohduton ei kirja siis täysin ole, yhteiskuntakritiikki on vain kovaa, mutta siitähän Dickens on tunnettu.

Olen varmaan jo tottunut Dickensin tyyliin, sillä lukeminen oli kivutonta ja meni jouhevasti eteenpäin, mitä en muista kaikkien edellisten kirjojen kanssa tapahtuneen. Itse juonet ovat olleet todella hyviä, mutta ennen lukutahti on ollut älyttömän hidas haastavan - ja välillä pitkäveteisen - kirjoitustyylin vuoksi. Siksi olen yllättynyt, että niin ei nyt käynyt. Näin ollen voisin sanoa, että Dickensin lukeminen kannattaisi aloittaa Kahdesta kaupungista tai Oliver Twististä. Jälkimmäinen on kaiken lisäksi ihmeellisen lyhyt.

"Naisten joukossa istui myös nainen, joka oli seisonut neuloen toisten edessä, hän neuloi edelleenkin järkkymättömänä, kuin kohtalo. Suihkulähteen vesi virtasi, vuolas joki virtasi, päivä kiiruhti kohti iltaa, moni elämä kaupungissa kiiruhti kohti kuolemaa, aika ei odottanut ketään."

Kirjalla on outo kansi, joka ei tunnu sisältöä kovin osuvasti kuvaavan, mutta tulipahan bingoon yksi rasti lisää.

Tähtiä: ★★★★

D. H. Lawrence - Poikia ja rakastajia

Poikia ja rakastajia - D. H. Lawrence

(Sons and Lovers, 1912)

WSOY, 1967
Kannen kuvassa: Dean Stockwell ja Mary Ure samannimisessä elokuvassa

Omasta hyllystä

Entisen "Helvetinkujan" paikalle syntyi "Alakylä".

kirjan alku 

D. H. Lawrence on yksi merkittävimpiä ja kiistellyimpiä englantilaisia 1900-luvun kirjailijoita. Lady Chatterleyn rakastaja ainakin herätti aikalaisissa pahennusta. Poikia ja rakastajia taas rakentuu miltei kokonaan takakannen mukaan elämänkerralliselle pohjalle. Se on kuvaus kaivostyöläiskodista, rakkauskokemuksista ja yliherkästä kiintymyksestä äitiin.Ja kuten voi jo olettaa, on siitäkin tehty elokuva.

Työläisasumuksessa elää monien muiden tapaan Morelin perhe. Herra Morel on kaivoksella työssä ja vaikka perheellä on taloudellisesti tiukkaa, kuluu nekin töistä saadut pennit isän ainaiseen juopotteluun, jota seuraa kotona raivokohtaukset. Sanomattakin on selvää, että avioliitto siitä kärsii. Rouva Morel on sitkeä nainen, joka jättää miehensä vähemmälle huomiolle ja suo kaiken rakkautensa lapsille. Tärkein hänelle heistä on taiteilijan urasta haaveileva Paul. Heillä on alusta lähtien hyvin läheinen suhde toisiinsa ja äidin mielipiteet ja sanat ovat hyvin tärkeitä pojalle. Paul kärsii nähdessään äitinsä kärsivän onnettomassa avioliitossa, mutta pojan omatkaan naissuhteet eivät aivan yksinkertaisia ole.

Tunnekuohujensa keskellä Paul on vieläkin kiinni äidissään ja itsenäistymispyrkimykset epäonnistuvat. Paulin ensimmäisiä ihastumisia on Miriam, josta Paul välittää hyvinkin paljon, mutta häntä raastaa äidin epäsuopea suhtautuminen tyttöön. Äidin näkökulmasta katsottuna Miriam uhkaa hänen suhdettaan poikaansa, eikä hän näin ollen tykkää kun Paul tulee myöhään kotiin. Hän huomaa Miriamin kuohuttavan poikansa tunteita ja Paulille äidin mielipiteet ovat melkein arvokkaampia kuin hänen omansa.

"Mutta Paul tunsi, että hänen oli salattava äidiltä osa, ja se kiusasi häntä. Heidän välilleen syntyi eräänlainen pidättyväisyys, ja Paul tunsi, että hänen tuosta pidättäväisyydessä oli puolustauduttava äitiä vastaan; hän tunsi, että äiti tuomitsi hänet. Välistä hän taas vihasi äitiä ja riuhtoi heitä yhdistävää sidettä. Hänen elämänsä pyrki vapautumaan äidistä. Elämä kulki kuin ympyrässä, se palasi aina lähtökohtaansa pääsemättä sen pitemmälle. Äiti oli synnyttänyt hänet, rakasti häntä, piti häntä vangittuna, ja hänen rakkautensa palasi aina äitiin, niin ettei hän voinut vapaasti jatkaa omaa elämäänsä - hän ei koskaan voinut todella rakastaa ketään toista naista."

Paul pääsee toimistoapulaiseksi ja hän tulee loistavasti toimeen nimenomaan työpaikan naisten kanssa, miehet eivät hänen kiinnostustaan herätä. Toinen Paulin elämän naisista on kuitenkin Clara, joka tuntuu sujahtavan Morelin perheeseen paremmin kuin Miriam. Suhteet ovat kuitenkin monimutkaisia tilanteet muuttuu.

Nämä sekavat naissuhteet on hienosti kuvattu sekä Paulin taistelu omien halujensa ja äidin mielipiteiden välillä, jotka välillä tuntuvat sekoittuvan toisiinsa. Paljon tunteita oli ladattu Paulin ja äidin suhteeseen, jota varsinkin pidin erityisen onnistuneena. Heidän herkkä mutta räjähdysaltis suhteensa heijastui kaikkiin Paulin tekemisiin ja oli aina läsnä hänen muissa suhteissa.

Kirjan eteneminen ei aina ollut sulavaa ja luontevaa, mutta eihän hyvää tarinaa kesken sen takia jätetä. Lopun avoimuus antaa lukijalle valtuuksia tehdä omat johtopäätökset ja pidin sitä muutenkin hyvänä ratkaisuna. Kansien perusteella en sanoisi kirjaa vakavastiotettavaksi, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä kirjassa on paljon hyviä asioita ja taidokkaita ihmiskuvauksia.

Tähtiä: ★★★½

Chad Harbach - Pelin henki

Pelin henki - Chad Harbach

(The Art of Fielding, 2011)

Otava, 2013
Kannen suunnittelu: Anja Reponen

Omasta hyllystä

"Schwartz ei huomannut poikaa ottelun aikana."

kirjan ensimmäinen lause

Jostain kumman syystä satuin Kodin kuvalehteä (31.10.2013) selailemaan ja katseeni osui lyhyisiin, napakoihin kirja-arvosteluihin, jotka tietenkin innoissani luin. Erästä kirjaa oli kuvailtu seuraavin sanoin: "Jos nautit John Irvingin kirjoista, rakastat tätä." Ja niinpä kävin heti seuraavana päivänä kirjaston hyllyltä Pelin hengen nappaamassa. Ja sitten se oli menoa!

Yliopistokampuksella neljä nuorta opiskelijaa ja kuusikymppinen rehtori etsivät itseään ja jahtaavat haaveita baseballin värittämässä elämässä.

Mike Schwartz on yliopiston baseball-joukkueen, Harponeersin, kapteeni. Hän huomaa Henryn eräässä ottelussa. Pojan, jonka heiveröisissä käsissä ei maila pysy, mutta jonka liikkeiden sulavuus riittää vakuuttamaan Miken. Köyhistä oloista tuleva Henry Skrimshander pääsee stipendin turvin yliopistoon ja sen baseball-joukkueeseen Miken valvovan silmän alle. Erityisesti Miken Henrylle pitämät treenit ja päiväohjelmat ovat rankat, mutta lahjakkuutta on harjoitettava, mikäli huipulle haluaa.

Sydämensä baseballille - ja erityisesti omalle Harponeers-joukkueelleen - antanut Mike omaa myös omia unelmia. Hän alkaa suhteeseen rehtorin tyttären Pella Affenlightin kanssa, jonka omat unelmat ovat ajautuneet karille. Nyt Pellan unelma on uusi alku ja sen hän toivoo voivansa aloittaa isänsä johtamassa yliopistossa.

Rehtori Affenlight ei voisi olla yllättyneempi tyttärensä Pellan pyyhältäessä asumaan saman katon alle monien vuosien jälkeen. Heidän suhteensa on ollut vaikea, mutta kumpikaan ei vastusta uutta järjestelyä. Kaikkein yllättynein on rehtori itse, kun hän tajuaa olevansa rakastunut Henryn huonetoveriin Owen Dunneen.

Sain monet päivät nauttia kirjasta ja elää sen maailmassa. Sen henkilöt tulivat erittäin läheisiksi  ja oli suorastaan järkyttävää päästää kirja pois käsistä - varsinkin kun se oli loppu. Elin vahvasti näiden neljän ainutlaatuisen henkilön mukana elämän kaikissa käänteissä. He olivat aitoja ja rakastettavia, välillä raivostuttaviakin. Pellan ja hänen rehtori-isänsä suhde ei ollut helppo ja erityisen koskettava oli kohta, jossa Pella tajuaa että ehkä se kuitenkin oli hyvä. Jotkut asiat tajuaa vasta myöhemmin.

Pelin hengen yhtäläisyydet Irvingin kirjojen kanssa eivät ole aivan tuulesta temmattuja, mutta yhtä raju ja rosoinen tämä kirja ei ole. Siinä on jotain modernimpaa ja armollisempaa. Se on täynnä urheilun huumaa ja miesvoimaa, mutta kuitenkaan se ei pääasia ole. Kirja on päinvastoin herkkä, lumoava, koukuttava, kokonaisuutena ehjä. Sen on kirjoittanut taitava ihmiskuvaaja ja hahmoista huokuu moniulotteisuus. Pelin hengen lukeminen oli rikastuttava kokemus. Ja riemukas.

Kirja on Harbachin ensimmäinen, eikä häneltä ole valitettavasti ainakaan vielä ilmestynyt muita kirjoja. Tosin jos hän tätäkin kirjoitti melkein kymmenen vuotta, voi olla että seuraavakaan ei ihan heti ilmesty.

Tähtiä: ★★★★★