Synkkiä miniarvioita

Kuvassa on kaunis syyspäivä, mutta kyseiset kirjat olivat sukellus paljon synkempään maailmaan. Osaksi tähän on syynä Yöpöydän kirjojen Halloween-lukuhaaste, johon aina innolla osallistun, vaikka genre ei olekaan varsinaisesti mukavuusaluettani. Haasteen rajat ovat onneksi aika väljät ja jokainen osallistuja voi määritellä omat rajanvetonsa. Minä päätin ottaa lukuun pari kunnon kauhukirjaa. Ainoastaan Sopimus ei tähän haasteeseen liity, mutta se tarjoilee toisenlaista kauhukuvastoa, joten sopinee näiden muiden kanssa samaan postaukseen.

⧫          ⧫          ⧫          ⧫          ⧫ 

Mia Vänskä: Musta kuu

Takakannesta: Eristynyt mökkikylä lupaa rauhaa lomailijoille: nelikymppinen perheenäiti Annukka tarvitsee hermolepoa, lööpeissä ryvettynyt bändi lähtee paikkaamaan välejään, isä lomailee pienen tyttärensä kanssa, iäkäs pariskunta viettää kuherruskuukauttaan. Idyllisen mökkikylän historia kiehtoo lomailijoita – lähistöllä sijaitsee muinainen uhripaikka. 

Mökkiläiset tekevät kapean kuunsirpin valossa uhripaikalle yöllisen tutkimusretken, jonka seurauksia kukaan ei osaa aavistaa. Pian myyttien ja todellisuuden rajat alkavat sekoittua: metsä puristuu mökkien ympärille, tuuli hengittää kuin elävä olento ja kuu hohtaa taivaalla keskellä päivää. Sitten rannasta löytyy ruumis. Se on peittynyt mustiin perhosiin.

Mustan kuun jännistys muodostuu hyvin rauhalliseen tahtiin ja vasta ihan loppupuolella kauhu hiipii kuvaan. Muuten se on jämäkkä kokonaisuus, jossa ei ole kauheasti turhaa ja kirjaa on helppo lukea. Teksti soljuu ja luonto ottaa suuren roolin tarinassa ja tunnelmallisimmat osuudet käytiinkin metsässä. Taustalla kummittelee myytit ja muinainen uhripaikka ja sivistyksestä eristäytyneet mökkiläiset joutuvat keskelle menneisyyden ja nykyisyyden tapaamista.

En voi suositella ottamaan kirjaa mukaan mökkilomalle ellei sitten halua todenteolla eläytyä tarinaan.

⧫          ⧫          ⧫          ⧫          ⧫

Marko Hautala: Varpaat 

Takakannesta: Kriisiin ajautunut reppureissaajapariskunta päätyy ranskalaiseen pikkukylään. Majatalossa heidän pöytäänsä tunkeutuu mies, jolla on villi retkiehdotus muinaisiin luolastoihin, joihin ei virallisten oppaiden kanssa ole asiaa. Muukalainen nostaa pöydälle jalkansa, jossa on jäljellä vain isovarvas. Puuttuvien varpaiden arvoitus vie pariskunnan syvälle maan uumeniin, kylmän kiven ympäröimään pimeyteen.

Marko Hautalalta en ole entuudestaan lukenut mitään, mutta Varpaat siis perustuu hänen kauhunovelliinsa ja kuvat sarjakuvaan on luonut Broci. Hänen tyylinsä on hyvin ja rento ja ilmeikäs ja ainakin Ninan hahmo jopa hieman mangamainen. En voi sanoa saaneeni lopusta kauheasti kiinni ja albumi jätti jälkeensä lähinnä hämmentyneen olon. Jos se oli tarkoituskin niin hyvä.

⧫          ⧫          ⧫          ⧫          ⧫

Audrey Magee: Sopimus

Takakannesta: Katherina Spinell ja Peter Faber menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Natsien joukossa taisteleva Peter saa vihkiloman itärintamalta, ja Katherinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu. Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa.

Kuherruskuukauden aikana Katharinan isä vie vävynsä tyhjentämään juutalaiskoteja, tönimään perheitä tiellä odottaviin autoihin. Kun Peter palaa rintamalle, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katherinan vauva saa juutalaisperheen lastenvaunut.

Maailmansota, natsit ja juutalaiset ovat kirjallisuudessa erittäin kulutettu aihe, mutta Sopimus käsittelee sitä vähän eri tavalla. Peterin taistellessa Stalingradissa kurjissa oloissa Suur-Saksan puolesta nähden nälkää ja kärsien kylmyydestä, Katharina käy kutsuilla suurimpina murheinaan vanhempien riitely. Järkyttävän helposti omaksutaan asenne, että juutalaiset ovat vähempiarvoisia, eikä heidän suuntaansa suoda inhimillisiä ajatuksia. Ehkä totuudessa olisi liikaa kestettävää. "Tänään olen niin onnellinen siitä, että olen saksalainen, että olen osa tätä kaikkea. Että olen osa tätä hienoa, elävää historiaa." Ei Katharinallakaan tosin aivan helppoa aina ole, sillä yhtä helposti kuin hyvän aseman saavuttaa sen myös menettää.
 
Kotirintaman tapahtumat olivat paljon mielenkiintoisempaa luettavaa, enkä kauheasti välittänyt lukea Peteristä. Sopimus on ainut postauksen ei-kauhukirjoista, mutta tämä oli oikeasti se kaikista karmivin sisällöltään yhdistettynä vielä Audrey Mageen toteavaan, viileään tyyliin. Miten tällaista oikeasti voi tapahtua?

"Entä mikä on sinun tekosyysi, Faustmann?"

"Sehän se ongelma onkin. Minulla ei ole sellaisia.
Minulla ei ole illuusioita.
Tiedän tarkalleen, miksi olen täällä."

★★★
Audrey Magee - Sopimus

(The Undertaking, 2013)

Atena, 2015

Omasta hyllystä

★★★
Mia Vänskä - Musta kuu

Atena, 2012

Kirjastosta

★★½
Marko Hautala - Varpaat
Kuvat: Broci

Haamu, 2016

Kirjastosta

John Boyne - Poika vuoren huipulla

Vaikka Pierrot Fischerin isä ei kaatunutkaan ensimmäisessä
maailmansodassa, Pierrot'n äiti Émilie väitti aina, että sota
oli se, joka vei häneltä hengen.

John Boynelta on suomennettu monia kirjoja, joista olen lukenut vain Poika raidallisessa pyjamassa -romaanin ennen blogiaikaa. Muistan vahvasti sen olleen koskettava pieni kirja maailman julmuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Tänä vuonna suomennettu Poika vuoren huipulla on sitä kaikkea samaa, mutta nyt näkökulma on pojalla, joka kasvaa pahaan ymmärtämättä tekojensa seuraamuksia ennen kuin on liian myöhäistä.

Takakannesta: On vuosi 1936. Seitsemänvuotias Pierrot jää orvoksi ja joutuu jättämään taakseen kotikaupunkinsa Pariisin ja parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Anshelin. Kovia kokenut Pierrot lähetetään asumaan tätinsä luokse Saksaan, salaperäiseen taloon vuoren huipulle. 

Berghofiksi kutsutussa talossa Pierrot saa uuden nimen ja neuvon unohtaa lapsuutensa Pariisissa. Erityisesti hänen tulisi välttää mainitsemasta ystäväänsä, juutalaista Anshelia – varsinkin talon isännän kuullen! Vähitellen Pierrot oppii talon tavoille ja epävarma poika muuttuu uutta uniformuaan ylpeänä kantavaksi Pieteriksi. --

Toinen maailmansota ei konkreettisesti ulotu vuoren huipulla olevaan taloon, jossa Pierrot asuu suojassa. Ainut merkki ulkomaailmasta on talon isännän käynnit ja hänen korkea-arvoiset vieraansa, jotka tekevät päätöksiä tuhansia ihmisiä koskien. Boyne kuvaa hienosti nuoruutta ja sen iän alttiutta vaikutuksille ja radikaaleille mielipiteille. Hyvienkään ihmisten olemassaolo ympärillä ei estänyt mustavalkoisen maailmankuvan kehittymistä. Pierrot omaksuu ylöspäin katsomansa ihmisen voimakkaat mielipiteet miettimättä sen pidemmälle, eivätkä hyvän asian puolesta olleet selittäneet Pierrotille tarpeeksi maailmasta ja omista näkökulmista.



Boynen tyyli ei ole liian ahdistavaa lukea, vaikka kaipasinkin vielä syvempiin vesiin pulahtamista. Niille, jotka eivät kaipaa liian rajuja ja synkkiä kuvauksia tuosta ajasta, on kirja varmasti sopivaa luettavaa. Poika vuoren huipulla on pieni, mutta sitäkin tärkeämpi kirja historian vääryyksistä, joiden ei pitäisi enää koskaan toistua, mutta jotka saavat silti yhä uusia muotoja tässä maailmassa ja nyt.

"Älä ikinä teeskentele ettet tiennyt, mitä täällä tapahtui.
-- Se olisi kaikkein pahin rikos."

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★½
John Boyne - Poika vuoren huipulla

(The Boy at the Top of the Mountain, 2015)

Bazar, 2017

Arvostelukappale

Terhi Rannela - Frau

Lina avasi silmänsä.
Talo oli äänetön, mutta hän tiesi,
että mies oli tullut kotiin.

kirjan alku

Terhi Rannelan Frau on historiallinen romaani Lina Heydrichista, pelätyn SS-kenraalin leskestä, joka puolusti miestään kuolemaansa asti. Sen tapahtumat pohjautuvat todellisuuteen, mutta mukana on fiktiota värittämässä tarinaa. Sota ei romaanin aiheena ole se kaikkein mielenkiintoisin tai ainakaan intoani herättävin, mutta Rannelan teksti kiehtovuudessaan imaisi välittömästi sisäänsä ja kirja oli hetkessä luettu. Ihan noin vain.

"Henkiin jääminen on rohkeuden suurin teko."

Erich Richter saa vuonna 1984 Linan viimeisen haastattelun, vaikka rouva on vetäytynyt saareen syrjään maailman menosta ja lakannut antamasta haastatteluja. Aika on kuitenkin oikea ja hän haluaa korjata väärät kirjoitukset mitä hänen miehestään on kirjoitettu aikojen saatossa.

Toisessa aikatasossa liikutaan 1940-luvun Prahassa ja sen tapahtumissa, tsekkien tuhoamisessa, jota Reinhard Heydrich, Puolan teurastaja, oli toteuttamassa. Vastarintaliikkeen Operaatio Anthropoid onnistuu salamurhaamaan Heydrichin, mutta raskain seurauksin. Äänensä saa kuuluviin parin muun fiktiivisen henkilön lisäksi tšekkiläisessä Lidicen kylässä asuva tyttö, jossa natsit toteuttivat verilöylyn kostona Reinhard Heydrichin murhasta. 

Frau on pieni kirja suurista asioista ja vaikka luulisi aiheen olevan kulutettu loppuun, niin Rannela lähestyy sitä erilaisemmasta näkökulmasta. Kiinnostavaa on lukea naisesta valtaa pitävän miehen takana, kun yleensä heidän roolinsa on taustahenkilön luokkaa miehen varjon langetessa raskaana päälle. Lina oli kuitenkin erilainen: hän on se, joka patisti Reinhardin kohti oikeita piirejä ja kansallissosialismia.

"Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului.
Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen
purkkien viereen, joiden etiketeissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset."

Lina ei näytä tuntevan syyllisyyttä menneisyydestään vaan kaipaa takaisin noihin Prahan aikoihin. Hän kaipaa rakasta miestään. Siinä missä Lina tulee lukijaa lähelle - halusi hän sitä tai ei - Reinhard jää etäiseksi hahmoksi. Kirjan lyhyet luvut ja vaivattomasti etenevä teksti saavat sivut kääntymään vauhdilla. Rytmi on kiihkeä ja kaikessa tässä todellisuuden ja fiktion sekoituksessa on hiljaista voimaa, joka tulee iholle. Vietin vangitsevan hetken Fraun kanssa.

_______

★★★★½
Terhi Rannela - Frau

Karisto, 2016

Kirjastosta

Katja Kettu - Kätilö

"Minä olen kätilö Jumalan armosta ja 
kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes."

kirjan alku

Jatkan suomalaiset kirjailijat -sivistysprojektiani. Suurin syy Kätilön karttamiseen on ollut sen luotaantyöntävä kansi, joka sai minut aiemmin ohittamaan kirjan välittömästi. Kätilö on kuitenkin palkittu teos ja Blogistanian 2011 voittaja, joten rohkaistuin katsomaan kansien ohi itse kirjan sisältöön.

Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin kohtaamisesta keskellä kaoottista, loppuaan kohti kulkevaa sotaa. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden. -- teos maalaa esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen. Takakansi

Kauniiksi kirjaa ei voi sanoa. Sen ihmiskuvaus ei ole silottelevaa tai mitenkään kaunistelevaa, vaan heidät näytetään juuri niin raakoina ja epätäydellisinä kuin todellisuuskin on. Paikoitellen aika kuvottavaakin luettavaa, sillä sota-aikana oli kurjaa ja niihin oloihin on sopeuduttava ja koitetttava vain säilyä hengissä saksalaisten keskellä. Selviytyminen ei ole itsestäänselvää, mutta ainakin kätilöä tarvitaan. Aina ei hänenkään työnsä ole palkitsevaa, pakko tehdä niin kuin käsketään. Operaatio navettaan Villisilmä odotetusti lopulta joutuu ja sen hirvittävyys on kyllä ylitse muiden.
 

Villisilmän ja Johanneksen rakkaus on ainut pelastus vankileirin kurjuuden keskellä ja se kun kätilö ottaa Mashan siipiensä suojaan, vaikka ei ehkä sitä kuitenkaan lopulta tee täydestä sydämestään. Samaistumista en kokenut kehenkään.

"Meidät on tarkoitettu tätä maailmaa kaksin silmin katsomaan, meidät yhdessä vain, sillä ilman meidän rakkauttamme tämä maailma on ammottava ämyri jossa ärjyy julma ja mätä kuoleman puhuri."

Kätilön ronski kieli ravistelee, eikä Katja Kettu sen käyttöä kaihda. Kirjan aiheen huomioonottaen ei tätä esimerkiksi millään maalailevalla ja hempeällä tyylillä oliskaan voinut kirjoittaa. Yllättävän hankalaa on lukea murteella kirjoitettuja vuoropuheluita ja juuri se vaikeutti ja hidasti lukemista, kun piti oikeastaan hiljaa mielessä lausua nuo murrekohdat, että tajusi mitä niissä sanottiin (Mie näjin varmhan teän tyären tuola vuonola kulkemasa). Äänikirjana tämä olisi siis minulle toiminut varmasti paremmin.

Kirjan kautta sai pienesti lisää tietoa Lapin sodasta ja kirjan takaa löytyy myös faktatietoa sodan etenemisestä. Jotain luotaantyöntävää ja vastenmielistä kirjassa oli, joka esti minua suoranaisesti pitämästä Kätilöstä, mutta tässä kohtaa se onkin vain täysin mieltymyskysymys. Tunnistan hienon kirjan, mutta omaan makuuni se ei ole.

_______

Katja Kettu - Kätilö

WSOY, 2011
Kannen kuva: Daniela Lombard/Arcangel Images/Fennopress

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★½

Muita postauksiani
Jan Andersson & Katja Kettu - Peräkammarin poika
 

Joe Kubert - Yossel: 19 huhtikuuta 1943

"Minä kuolen tänne."

kirjan alku

Hänen nimensä on Yossel. Johonkin toiseen aikaan jossakin toisessa paikassa tästä 15-vuotiaasta pojasta olisi voinut tulla suuri taiteilija. Mutta natsien miehittämässä Puolassa toisen maailmansodan pyörteissä juutalainen Yossel on untermensch ja siksi vailla oikeuksia – ja tulevaisuutta. Natsien takavarikoidessa hänen kotinsa ja pakottaessa hänen perheensä muuttamaan Varsovan geton täyteen sullottuihin kerrostaloihin Yosselin taiteellisia lahjoja uhkaa kehtokuolema. Sen sijaan hänen perheensä hirvittävät kärsimykset, geton kammottavat olosuhteet ja yhä barbaarisemmaksi käyvä kohtelu inspiroivat häntä.

Yossel: 19. huhtikuuta 1943 on hänen tarinansa, joka on kerrottu hänen luonnostensa avulla. Se on kiehtova tarina yhä hirvittävämmistä kauhuista kertojana taitelija, jonka sielu pakottaa hänet todistamaan tapahtumia taiteensa kautta. Tarina on myös mieltäylentävä. Se näyttää lukijalle, miten ihmiset, joilta on otettu pois kaikki, nousevat olemassaolonsa kauhusta ja nöyryytyksestä piittaamatta ihmisyytensä ja uhmansa viimeisenä osoituksena kapinaan sortajiaan vastaan, aloittaen vuoden 1943 kansannousun Varsovan getossa. Takakansi

Joe Kubert kertoo albumin johdannossa kuinka hänelle perheineen myönnettiin viimein lupa tulla Amerikkaan, jossa Kubert kasvoikin ja alkoi piirtää heti, kun sai kynän käteensä. Sarjakuvan avulla taitelija miettii, mitä jos he olisivatkin jääneet Puolaan? "Olen ollut onnekas. Muutamina viime vuosina olen pohtinut, mitä olisi tapahtunut, jos vanhempani eivät olisi päättäneet lähteä Amerikkaan vuonna 1926. -- kotikaupungissamme Yzeranissa tapahtui kamalia. Massamurhia. Miehiä, naisia ja lapsia teurastettiin kaduille. -- Jos vanhempani eivät olisi lähteneet Amerikkaan, olisimme jääneet sen kurimuksen pyörteisiin ja kadonneet miljoonien muiden mukana." Albumi on fiktio, joka perustuu tositapahtumiin.

Sarjakuvassa on käytetty hyvin erikoista, vähän nähtyä, tyyliä, jolloin tunnelmakin on hyvin erilainen verrattuna tussattuihin ja nelivärisiin albumeihin. Kubert halusi piirrosten huokuvan välittömyyttä ja se tunne kuvista tuleekin. Mielenkiintoista olisi voinut olla lukea tätä ja sitten tästä 'valmiiksi' tehtyä versiota vierekkäin. Vertailla tunnelmia ja tuntemuksia. Tykästyin kovasti kuitenkin tähän ratkaisuun, se tukee loistavasti tarinaa. Kuvat ovat viimeistelemättömiä ja niissä on rosoa. Lyijynäluonnokset luovat autenttisuuden tuntua, ideana oli saada kuvat tuntumaan siltä kuin Yossel ne olisi voinut raapustaa pitkin matkaa.

Synkkä tarina, eikä näistä aiheista voi kovin paljon iloa repiä. Jonkinlaista valoa tarinassa silti pilkahti. Vaikuttava kertomus varsinkin kun sen taustat tiesi. Yossel: 19 huhtikuuta 1943 on voittanut myös Pulitzer-palkinnon.

_______

Joe Kubert - Yossel: 19 huhtikuuta 1943

(Yossel, 2003)

RW Kustannus, 2015

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Herman Wouk - Sodan tuulet

Sodan tuulet - Herman Wouk

(The Winds of War, 1971)

Kirjakerho, 1972

Kirjastosta lainattu

"Komentaja Victor Henry ajoi taksilla kotiin 
merivoimien rakennuksesta Constitution Avenuella."

kirjan alku 

Ilmestymisensä jälkeen Yhdysvaltain bestseller-listoilla komeillut Sodan tuulet on kuvaus toisesta maailmansodasta. Se ei kuitenkaan ole pelkkä sotaromaani, vaan painopiste on ennemminkin ihmisissä ja ihmissuhteissa, joka varsin hyvin passaa tällaiselle sotaromaaneja karsastavalle lukijalle. Kirjan lukaisin juuri tässä välissä, sillä Kirja-aitta avasi Herman Wouk -kuukauden kirjailijan kunniaksi, koska Wouk täyttää sata vuotta toukokuussa. Tarkalleen ottaen ylihuomenna.

Sodan tuulet kertoo kahden amerikkaisen perheen elämänvaiheet sodan keskellä: Komentaja Victor Henry saa komennuksen Berliiniin, jonne hän matkustaa vaimonsa Rhodan kanssa. Mies raportoi kotimaahansa Saksassa tapaamistaan ihmisistä ja siellä vallitsevasta ilmapiiristä ja puheista. Hän tarkkailee poliittista ilmapiiriä ja sodan syttymisen mahdollisuuksia. Samaan aikaan hän ja Rhoda tuntuvat käyvän läpi jonkinlaista avioliitollista kriisiä, jonka he todellisuudessa tajuavat vasta hiljalleen, vaikka ongelmat ovat olleet nähtävillä jo pitkään.

Henryn lapsikatraasta Byronia kiehtoo sotaa enemmän kulttuuriin liittyvät asiat ja hän pääsee työskentelemään Italiaan juutalaisen kirjailijan Jastrown luokse, jossa hän tapaa myöskin ihastuttavan, mutta omapäisen Natalien, jonka päähänpistot juuri sodan alla vievät heidät molemmat hurjille matkoille kuolemaa uhaten kuten tulituksen keskelle Varsovaan.

On eri asia lukea historiankirjoista sodasta kuin päästä näin läheltä - kirjan kautta - kokemaan se, vaikkakin esimerkiksi henkilöt ovat keksittyjä, mutta se ei millään tavalla estä samaistumasta sota-aikaan. Erittäin kivuton tapa lisäksi oppia historiaa. Vaikka sota on jo alkanut, eivät kaikki romaanin henkilöt sitä ole sisäistäneet tai se ei ole tullut vielä tarpeeksi lähelle heitä ja päässyt vaikuttamaan arkirutiineihin.

Hitaasti Rhoda sanoi: - Toinen maailmansota... Tiedätkö, Time on kirjoittanut toisesta maailmansodasta jo monta kuukautta. Se tuntui aina jotenkin niin epätodellisesta. Ja nyt se siis on alkanut, mutta vieläkin se kuulostaa niin omituiselta.
 - Kyllä sinä siihen pian totut.
- Voi, kyllä varmaan. Nyt se sitten on käynnissä. Minun oli määrä lounastaa Sally Forrestin kanssa. Minun on paras ottaa selvää vieläkö suunnitelmamme pätee. Mikä sekaannus! Ja kampaajani - ei ei, se onkin vasta huomenna. Vai onko? Minä en oikein pysty kunnolla toimimaan tähän aikaan aamulla."

Juuri sopivissa määrin avattiin sen hetkistä sotatilannetta taustoittaen tarinaa, mutta kuitenkin niin ettei itse sota saanut liikaa valtaa ja tilaa, joten juonta uskallan kutsua mielenkiintoiseksi ja erittäin uskottavaksi. Juutalaisten vainoamisesta lukeminen hätkähdyttää aina, eikä siitä lukeminen ole mieltäylentävää. "Kyseessä oli todella mitä hämmästyttävin väkivaltainen loukkaus. Sen nimittäminen "sodaksi" ei suinkaan tehnyt sitä ymmärrettävämmäksi." Uskoisin Sodan tuulien kiinnostavan monenlaisia lukijoita, kiinnosti sota tai ei.

Ei kyllä mitkään kamalan houkuttelevat kannet kirjalla ole, mutta ne onkin 70-luvulla tehty. Sodan tuulista löytyy myös 1983 vuonna tehty minitv-sarja, johon olen tutustunut vain yhden jakson verran, mutta hyvin voisin jatkaa sen katsomista, jos joskus saan aikaiseksi.

Tähtiä: ★★★★

Kirjankansibingo: Luonto