Oksi (Mari Ahokoivu)

Tätä sarjakuvaa ei voinut ohittaa! Kesti hetken ennen kuin sain lainattua Mari Ahokoivun Oksin kirjastosta, mutta jo ilmestymisensä aikoihin pistin sarjakuvaromaanin heti muistiin. Oksi ammentaa suomalaisesta mytologiasta ja karhuista: Kertomus äideistä ja tyttäristä, tähdistä ja myyteistä. Karhuemon pennuista yksi ei ole kuin muut. Mikä se on? Kuka sen on lähettänyt?
Yksi karhuemon pennuista, Parka, on erilainen ulkonäöltään ja toiset kiusaavat sitä, haukkuvat oudoksi. Tämä pieni olento haluaa olla kuten muut: iso ja vahva karhu ja Parka saa pyrkimyksiinsä apua Sotka-linnulta.

Oksi on näyttävä albumi. Pääasiassa sarjakuvaromaanin kuvitus on hyvin tummaa, mutta aina välillä sivuilta löytyy värikkyyttää revontulien ja laulujen muodossa. Teksti on sivuosassa, joten loistamaan pääsee upea, tunnelmallinen kuvitus, jossa metsän voi kuulla havisevan hiljaa ja karhun tassujen rapisevan puun kantoa vasten.

★★★★
Mari Ahokoivu: Oksi

Asema Kustannus, 2018

Kirjastosta

Joe Kubert - Yossel: 19 huhtikuuta 1943

"Minä kuolen tänne."

kirjan alku

Hänen nimensä on Yossel. Johonkin toiseen aikaan jossakin toisessa paikassa tästä 15-vuotiaasta pojasta olisi voinut tulla suuri taiteilija. Mutta natsien miehittämässä Puolassa toisen maailmansodan pyörteissä juutalainen Yossel on untermensch ja siksi vailla oikeuksia – ja tulevaisuutta. Natsien takavarikoidessa hänen kotinsa ja pakottaessa hänen perheensä muuttamaan Varsovan geton täyteen sullottuihin kerrostaloihin Yosselin taiteellisia lahjoja uhkaa kehtokuolema. Sen sijaan hänen perheensä hirvittävät kärsimykset, geton kammottavat olosuhteet ja yhä barbaarisemmaksi käyvä kohtelu inspiroivat häntä.

Yossel: 19. huhtikuuta 1943 on hänen tarinansa, joka on kerrottu hänen luonnostensa avulla. Se on kiehtova tarina yhä hirvittävämmistä kauhuista kertojana taitelija, jonka sielu pakottaa hänet todistamaan tapahtumia taiteensa kautta. Tarina on myös mieltäylentävä. Se näyttää lukijalle, miten ihmiset, joilta on otettu pois kaikki, nousevat olemassaolonsa kauhusta ja nöyryytyksestä piittaamatta ihmisyytensä ja uhmansa viimeisenä osoituksena kapinaan sortajiaan vastaan, aloittaen vuoden 1943 kansannousun Varsovan getossa. Takakansi

Joe Kubert kertoo albumin johdannossa kuinka hänelle perheineen myönnettiin viimein lupa tulla Amerikkaan, jossa Kubert kasvoikin ja alkoi piirtää heti, kun sai kynän käteensä. Sarjakuvan avulla taitelija miettii, mitä jos he olisivatkin jääneet Puolaan? "Olen ollut onnekas. Muutamina viime vuosina olen pohtinut, mitä olisi tapahtunut, jos vanhempani eivät olisi päättäneet lähteä Amerikkaan vuonna 1926. -- kotikaupungissamme Yzeranissa tapahtui kamalia. Massamurhia. Miehiä, naisia ja lapsia teurastettiin kaduille. -- Jos vanhempani eivät olisi lähteneet Amerikkaan, olisimme jääneet sen kurimuksen pyörteisiin ja kadonneet miljoonien muiden mukana." Albumi on fiktio, joka perustuu tositapahtumiin.

Sarjakuvassa on käytetty hyvin erikoista, vähän nähtyä, tyyliä, jolloin tunnelmakin on hyvin erilainen verrattuna tussattuihin ja nelivärisiin albumeihin. Kubert halusi piirrosten huokuvan välittömyyttä ja se tunne kuvista tuleekin. Mielenkiintoista olisi voinut olla lukea tätä ja sitten tästä 'valmiiksi' tehtyä versiota vierekkäin. Vertailla tunnelmia ja tuntemuksia. Tykästyin kovasti kuitenkin tähän ratkaisuun, se tukee loistavasti tarinaa. Kuvat ovat viimeistelemättömiä ja niissä on rosoa. Lyijynäluonnokset luovat autenttisuuden tuntua, ideana oli saada kuvat tuntumaan siltä kuin Yossel ne olisi voinut raapustaa pitkin matkaa.

Synkkä tarina, eikä näistä aiheista voi kovin paljon iloa repiä. Jonkinlaista valoa tarinassa silti pilkahti. Vaikuttava kertomus varsinkin kun sen taustat tiesi. Yossel: 19 huhtikuuta 1943 on voittanut myös Pulitzer-palkinnon.

_______

Joe Kubert - Yossel: 19 huhtikuuta 1943

(Yossel, 2003)

RW Kustannus, 2015

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Lauri ja Jaakko Ahonen - Pikku Närhi

Lauri ja Jaakko Ahosen sarjakuvaromaani Pikku Närhi sai Sarjakuva-Finlandian 2012 ja muutamista blogeista tämän albumin kiinnostuneena bongasin. Todella taidokas näyte suomalaisilta tekijöiltä ja tässä on ihan kansainvälistä tuntua! Tämä pitäisi saada laajalti levitykseen myös rajojen ulkopuolelle.

Pikku Närhi asuu yksin suuressa talossa äitinsä kanssa. Pölyisiltä seiniltä häntä tuijottavat arvokkaiden esi-isien muotokuvat, ja maalausten välistä kurkkii aika ajoin myös utelias hämähäkki. Hiljaisuus hallitsee. Vaikka koti on turvattu kaikin keinoin ja ikkunat teljetty lankuin, ei todellisuutta voi pysyvästi lukita sen ulkopuolelle. Takakansi

Pikku Närhen äiti on kertonut pojalleen, että talon ulkopuolella on toisenlaisia närhiä, pahoja närhiä, jotka aiheuttavat tuhoa ja tappavat, siksi ikkunatkin on naulattu umpeen ja he elävät täysin eristäytyneinä. Herkän Pikku Närhen mieleen nuo mielikuvat vaikuttavat voimakkaasti. Kotiin tunkeutuneen hämähäkin myötä hän kuitenkin kiinnostuu pikkiriikkisen ulkopuolisesta maailmasta.

Pikku Närhestä tuli voimakkaasti mieleen viime vuonna lukemani Peräkammarin poika, joka sekin käsitteli poikaa äitinsä vallassa, loukussa suuressa talossa. Ahdistavuudessaan molemmat ovat hurjan hienoja teoksia, erilaisia lopuiltaan, mutta hienoja. Pikku Närhi ei uskalla uhmata äitiään ja äiti pitää lastaan hallinnassa pelon avulla - kentien toivoen ettei Pikku Närhi näin olleen ikinä jättäisi häntä. Pelko tuntemattomasta ja ennakkoluulot ovat saaneet vahvan otteen.

 

Albumin kuvitusjälki on todella näyttävää. Siinä toteutuu ainakin moninkertaisesti sanonta "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Kuvien sävyt synkkaa tarinan kanssa loistavasti ja kerronta on hyvin elokuvamaista. Varsinkin kolme ensimmäistä aukeamaa jo pelkästää riitti antamaan kuvan hitaasta kamera-ajosta ja olin ihan myyty. Ja niin kuin huipputeokset, ei tässäkään kaikkea kerrota suoraan, mutta kuvista voi löytää viitteitä siihen miten tähän tilanteeseen on päädytty, sillä menneisyys on vahvasti läsnä, kunhan osaa etsiä. Ihanaa kun pääsee itse tarinaa täydentämään!

Lukekaa sarjakuvia! Lukekaa varsinkin Pikku Närhi!

_______

Lauri ja Jaakko Ahonen - Pikku Närhi

Egmont, 2012

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★★

Jan Andersson & Katja Kettu - Peräkammarin poika

Jan Anderssonin ja Katja Ketun sarjakuvaromaani Peräkammarin poika pisti silmään jo kirjakatalogista ja takakannessa kirja kiteytetään hyvin: "Sarjakuvaromaani mielikuvituksen voimasta ja muistojen ankarasta otteesta."

Jalmari on vanhapoika, jonka elämä on päällisin puolin rauhallista ja seesteistä. Natisevassa puutalossa hän hoitaa iäkästä äitiään Kuoleman vaaniessa nurkissa. Unelmissaan Jalmari seikkailee nuorena sankarina ja suorittaa salaisia tehtäviä yksi toisensa jälkeen. Kuoleman läsnäolo kuitenkin muistuttaa ikävistäkin asioista. Jalmarin veli taas on elämässään menestynyt ja hän on kaiken kukkuraksi nainut Jalmarin entisen tyttöystävän. Jalmaria lähteminen pelottaa.
 
"Hankala sanoa. Milloin on aika.
Milloin pitää lähteä.
Milloin kaikki menneisyyteen viittaava on hylättävä ja astuttava eteenpäin?"

Jalmarin äiti on kuin itse talo; hänen komentava ja määräilevä äänensä kuuluu putkistosta ja jostain kuvan ulkopuolelta minne lukija ei näe. Talo kuvaakin itseasiassa hyvin äitiä, sillä se on yhtä ränsistynyt ja huonokuntoinen. Loppu on molemmilla lähellä.

Kirja on kuvitettu synkästi, mikä tietenkin sopii tarinaan ja tunnelmaan hyvin. Kuvat ovat tunkkaisia ja raskaita ja varmasti on Jalmarin olokin, sillä hän ei oikeastaan ikinä poistu kotoa. Kovin toiveikas sarjakuva ei siis ole ja tummanpuhuvuus ei varmasti kaikkien mieleen ole. Se puhuttaa ja vaikuttaa ja vähän ahdistaakin. Kuoleman lymytessä lähistöllä ja ahdistelemassa Jalmaria. Jokainen ruutu on huikea. Elävyys, kuvakulma, liike... Taidetta.

Minä tajusin jutun jujun vasta toisella lukukerralla. En aivan aluksi päässyt kirjan sisältöön kunnolla käsiksi, mutta nyt sen suljettuani tajuan sen olleen hieno. Ja saman tien vilkaisin sarjakuvan läpi vielä uudelleen - uusin silmin. Tässä on sanomaa.

_______

Jan Andersson & Katja Kettu - Peräkammarin poika

Otava, 2015
Kuvat: Jan Andersson
Sanat: Katja Kettu

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★