Skam #1-4

Alkuvuoden lukupelastuksia on ollut Skam-tv-sarjan alkuperäiset käsikirjoitukset, jotka luin kaikki neljä putkeen ihan hullun innostuneena. Skamia katsoneelle ne eivät juonellisesti tuo mitään uutta - lukuunottamatta poistettuja kohtauksia - mutta teksti selittää sarjaa enemmän henkilöiden päänsisäisiä ajatuksia, mitä ei tietenkään tv-sarjassa kuulu, ne pitäisi sieltä itse bongata ja tulkita ymmärtämällään tavalla.

Käsikirjoituksia ja näytelmiä lukeneena tiedän, että niitäkin on hyvin monenlaisia; Jotkut ovat hyvin pelkistettyjä, että niissä on dialogin lisäksi lähinnä kerrottu lavastuksesta eikä mitään muuta ylimääräistä. Toiset selittävät enemmän myös henkilöiden motiiveja. Skam kuuluu siis selvästi jälkimmäiseen ja sen lisäksi siinä on käsikirjoittaja Julie Andemin todella hauskoja kommentteja ja toteamuksia muulle tuotantoryhmälle ja näyttelijöille. Harmi, että kirjat olen palauttanut takaisin kirjastoon jo hyvän aikaa sitten, niin en voi antaa esimerkkejä, mutta ne on hulvattomia!

Skamin käsikirjoitukset pitävät sisällään neljä kautta: Eva, Noora, Isak ja Sana, joissa kussakin keskitytään nimihenkilöön. Pidän kaikista niistä niin paljon, mutta pystyn nimeämään lempparikseni Noora-kauden. Tietenkin toivoin, että sarja olisi jatkunut, mutta ilmeisesti se lopetettiin paineiden takia. Mutta yhden kauden se olisi vielä kaivannut ja päähenkilöksi olisi pitänyt päästä Chris.

✚     ✚     ✚

Kausi 1: Eva – perustuu sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen, jossa seurataan päähenkilö Eva Kviig Mohnin myrskyisää vuotta lukion ykkösluokkalaisena. Eva on juuri alkanut seurustella Jonaksen kanssa, mutta uutta suhdetta rasittaa epäluottamus sekä vanhan ystäväpiirin ulkopuolelle putoaminen. Evan vuosi onkin täynnä rakkautta, pettämistä ja särkyneitä ystävyyssuhteita – mutta myös uusia ystäviä Nooran, Crisin, Vilden ja Sanan ansiosta.

Kausi 2: Noora – seurataan päähenkilö Noora Amelie Sætren elämää. Noora on tiedostava, fiksu ja uskollinen ystävä, joka uskaltaa puuttua epäoikeudenmukaisuuteen. Välillä vahvat mielipiteet estävät häntä huomioimasta muiden ihmisten näkökulmat, ja romantikon luonteestaan huolimatta hänen on vaikea luottaa tunteisiinsa.

Kausi 3: Isak – päähenkilönä on aiemmilla kausilla sivustakatsojaksi jäänyt Isak. Hän on aina välittänyt muiden mielipiteistä vähän liikaakin, mutta uusi ystävyys ja rakkaus voi muuttaa senkin.

Kausi 4: Sana – päähenkilönä on aikaisemmista osista tutuksi tullut suorapuheinen ja suojelevainen Sana. Hän on usein ystäväjoukon järjen ääni, halusivatpa toiset kuulla sitä tai eivät.

✚     ✚     ✚

Ja jee, syksyllä teatteriin katsomaan Skamia!

★★★★★
S: Skam #1-4

(Skam, 2015-17)

Wsoy, 2018

Kirjastosta

Tilaa unelmoida (David Lynch, Kristine McKenna)

David Lynchin äiti oli kaunpunki-ihminen ja hänen isänsä oli maaseudulta. Tämä on hyvä aloituskohta tarinallemme, sillä tämä oli kaksijakoisuuksien tarina. "Kaikki on niin herkässä tilassa, kaikki tämä liha, ja maailma on epätäydellinen" Lynch on huomioinut--.

David Lynchin elämäkerta/muistelmateos on varmasti yksi tämän vuoden mieleenpainuvimpia teoksia, vaikka ollaan vasta helmikuussa. Kirjassa on  Kristine McKennan informatiivinen ja suoraviivainen kuvaus kyseessäolevasta aikavälistä ja sitä seuraa Lynchin osuus, joissa on mielenkiintoisia tarinan pätkiä, unohtumattomia kohtaamisia ja pomppimista tilanteesta toiseen; Hypätään ranskanperunoista Oscar-gaalaan ja sitten bungalowiin. Mahtavaa.

Takakannesta: Ainutlaatuinen muistelmateos on eloisa ja moniääninen muotokuva yhdestä aikamme merkittävimmistä elokuvantekijöistä. Eraserheadin, Blue Velvetin ja Twin Peaksin vaiheista aukeaa uusia ja ihmeellisiä polkuja niin Amerikan idyllisille sydänmaille kuin ihmismielen synkimpiin syövereihin. Ääneen pääsevät perheenjäsenet, ex-vaimot, lapset, työtoverit ja ystävät. Läheisten ja taiteilijan omien muisteloiden vuoropuhelusta muodostuu valloittava kertomus tinkimättömästä oman tiensä kulkijasta, joka toi oudoilla ja vinksahtaneilla visioillaan avantgarden valtavirtaan.

Aikamoinen miekkonen tuo David Lynch. Hänellä on ollut jatkuvasti monta rautaa tulessa ja ideoita sateli. Kuvataideopiskelujen jälkeen tulivat elokuvat ja sitten musiikki ja siinä sivussa oli jos sun mitä muita projekteja ja harrastuksia. Lynch on kiinnostunut monenlaisesta tekemisestä. Vei kuitenkin aikansa ennen kuin Lynch nousi suuren yleisön tietoisuuteen ja sai arvostusta elokuva-alalta. Hänen elokuvansa haastoivat katsojat, sillä ne eivät edustaneet valtavirtaa. "Lynch operoi mieluummin mysteerisessä särössä, joka erottaa arkitodellisuuden mielikuvituksen ja kaipuun kuvitteellisesta maailmasta, ja jahtaa selityksiä ja ymmärtämistä uhmaavia asioita. Hän haluaa, että hänen elokuviaan tunnetaan ja koetaan ennemmin kuin ymmärretään."





Lynch haali ympärilleen hyviä tyyppejä ja nämä tekivätkin pitkää uraa Lynchin vierellä. On ollut varmasti hauskaa olla osallisena miehen projekteissa. Hänellä on aivan omanlainen ote ja näkemys asioihin ja ohjausmetodit kuulostivat mielenkiintoisilta. Lynchille on tarjottu hyvinkin rahakkaita elokuvia, mutta hän on pitäytynyt niissä mitkä ovat tuntuneet hyvältä ja joiden tekemistä muut eivät millään tavalla voi määrät,ä vaan hänellä itsellään on täysi vapaus toteuttaa visioitaan.

"--tavallaan epäonnistuminen on kaunis asia, sillä tomun 

laskeuduttua ei voi edetä kuin ylöspäin, ja se on vapautta."

Tilaa unelmoida antaa Lynchistä 'jalat maassa' -kuvan. Hän on helposti ihastuvaa tyyppiä, mutta lopulta omissa oloissaan viihtyvä. "Hän mieluummin maalaa ja polttaa, juo kahvia ja unelmoi." Lapsuudesta lähtien luonto on ollut tärkeä ja se näytteleekin esim. Twin Peaksissa suurta roolia. Niin ja Twin Peaks -osiot olivat niitä mitä eniten odotin! Täysin ei tietenkään selviä mistä kaikki ne surrealistiset ja hämmentävät ideat ovat Lynchin päähän tulleet ja mikä niiden funktio on, mutta taiteen tehtävä ei olekaan selittää itseään.

"Ne kohdat, joita katsoja ei ymmärrä,
opastavat niihin paikkoihin hänessä itsessään,
joita hänen täytyisi tutkia." Miyakawa

Tämä täytyy saada omaan hyllyyn!

★★★★★
David Lynch ja Kristine McKenna: Tilaa unelmoida

(Room to Dream, 2018)

Like, 2018

Kirjastosta

Katie Green - Lighter Than My Shadow

"I'm finished."
"Come on, love. You've hardly started."
"But I'm full."

Lighter Than My Shadow on Katie Greenin omaelämäkerrallinen kuvaus anoreksiasta, jonka ensimmäiset merkit alkavat jo nuorella iällä. Pitääkseen painajaiset poissa ja tunteakseen olonsa turvalliseksi Katie keksii sääntöjä ja rituaaleja. Kaiken tulee olla omalla paikallaan ja symmetrisesti. Haastavinta on syöminen, jossa ruuat pitää eritellä ja pilkkoa samankokoisiksi palasiksi. Koulussa Katie tulee hyvin tietoiseksi vartalostaa. Hän on muita päätä pidempi ja pojat kiusaavat häntä poikamaisesta ulkonäöstä. Katie haluaa kuvittajaksi, mutta pelkää epäonnistumisia, joten hän päättää olla täydellinen muissa aineissa ja opiskee hullunlailla. Rumaksi tuntunut olo helpottuu hieman karkkilakolla ja kavereiden ihailevilla kehuilla, mutta johtaa siihen, että Katie ei voi enää syödä mitään epäterveellistä tuntematta huonoa oloa ja kasvavaa paniikkia painostaan. Ja siitä alkaa syömisen pakonomainen tarkkailu ja laskeminen.





Jos tämä massiivinen graafinen romaani ei herätä tunteita, niin on syytä katsoa peiliin. Lighter Than My Shadow on rankka ja tärkeä tarina mielen hauraudesta, kiusaamisen vaikutuksista, ihmisten petollisuudesta ja kyvyttömyydestä toimia tai ohjata eteenpäin. Katien vanhemmat eivät tuntuneet tajuavan tilanteen vakavuutta tai eivät ainakaan uskaltaneet pistää pistettä sille kaikelle ja kestää todella kauan ennen kuin Katie saa kunnon apua. Tytön kasvavaa pahaaoloa ja erästä traumaattista tapahtumaa on hirveää katsoa ja se seuraa häntä kuvissa mustana pilvenä.

"I'll never be good enough."

Jälleen kirjan nimellä ja sen koon välillä on tahatonta ironiaa, sillä Lighter Than My Shadow'ssa on 500 sivun verran tuhtia tavaraa ja se painaa kuin synti. Kuvat ovat mustavalkoisia ja aika pelkistettyjä ja hahmot yksinkertaisia, sillä itse sairaus vie paljon tilaa. Tarina on lopulta kuitenkin toiveikas, vaikka tie itsensä hyväksymiseen on ollut pitkä ja rankka. Mutta mahdollinen.

★★★★★
Katie Green - Lighter Than My Shadow

Random House, 2013

Kirjastosta

Olemisen mestarit // Ghosts and Ruins

Olemisen mestarit
Kamut-sarjakuvista tuttu tekijä Patrick McDonnell on lyönyt hyntyt yhteen Eckhart Tollen kanssa ja tuloksena on syväluotaava kirja ei mistään vähemmästä kuin elämästä itsestään. Olemisen mestarit on ylistyslaulu ainutlaatuisen elämän ihmeelle ja luonnolle. Se kehottaa vaalimaan jokaista hetkeä ja ja huomaamaan pieniltäkin tuntuvat asiat: sateen ropinan, linnunlaulun ja ihan vain hiljaisuuden. "Onni piilee yksinkertaisissa näennäisen tavallisissa asioissa." Luontoa kuuntelmalla voi oppia paljon ja löytää itsestään jotain kadonnutta tai josta ei tiennyt.

Olemisen mestarit on mietelmäkirjanen, jossa on aina aukeamalla pieni tekstipätkä tai lause ja toisella sivulla McDonnellin kuva tai kuvasarja aiheesta. Ne muodostavat yhdessä melkein kuin meditaatiokirjan. Teoksella on hyvin rauhoittava vaikutus ja se on armelias ihmisyyttä ja olemista kohtaan. Itse aloin taas haaveilla lemmikkieläimestä.

"Lemmikkien tärkeää tehtävää
ei ole aina tunnustettu.

Ne pitävät tässä maailmassa
miljoonat ihmiset järjissään."

 

✚   ✚   ✚ 

Ghosts and Ruins

Siirtykäämme aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Ben Catmullin albumissa ei ole mitään hempeää tai iloista. Se on täynnä pieniä, karmivia tarinoita, joita ei missään nimessä kannata lukea yksin pienessä ränsistyneessä mökissä keskellä ei-mitään toisin kuin alla olevassa kirjan alkupuheessa suositellaan. Tai no omapahan on mielenterveytesi.

"Welcome to Ghosts and Ruins, a compendium of old, forgotten haunted houses, their strange histories, and the experiences of those brave enough to visit. It is highly recommended that you read this book alone late at night in the dark far away from civilization, preferably during a power outage."

Kirja pitää sisällään kauhutarinoita, joiden voima perustuu hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen. Se kertoo järkyttäviä tarinoita samaan tyyliin kuin minä voisin listata päivän ostokset. Kylmäntoteavasti lukijan eteen räväytetään piinaavia haamuja, kummitustaloja ja vuohi. Ei kannata nauraa, se on oikeasti aika pelottava. Monet kirjan kuvat ovat vähintäänkin häiritseviä ja mielensyövereihin kummittelemaan jääviä - vaikkakin todella taidokkaasti tehtyjä.

★★★★★
Olemisen mestarit
Teksti: Echart Tolle
Kuvitus: Patrick McDonnell

(Guardians of Being, 2010)

Basam Books, 2010

Kirjastosta

★★★★
Ben Catmull - Ghosts and Ruins

Fantagraphics Books, 2013

Kirjastosta

The Beatles -sarjakuvia

"Me olimme vain bändi, josta tuli kovin, kovin suuri. Siinä kaikki."
John Lennon

Huomasin sattumalta haalineeni kirjastosta kaksi Beatles aiheista sarjakuvaa, jolloin syntyi välittömästi idea esitellä ne molemmat samassa postauksessa. Tiesin lukulistaltani löytyvän vielä kolmannen albumin samasta aiheesta ja sekin oli äkkiä lainattu. Kaikki kolme sarjakuvaa keksittyy periaatteessa samaan bändiin, mutta ne ovat hyvin erilaisia. Kaksi niistä seuraa jotain yksittäistä henkilöä Beatlesin takana ja vain yksi esittelee koko bändin yhteistä taipaletta kuuluisuutta kohti.

✚   ✚   ✚ 

MAURI KUNNAS: PIITLES - TARINA ERÄÄN ROCKBÄNDIN ALKUTAIPALEESTA

MITÄ Nimi antaa jo osviittaa siitä, että kyseessä on humoristinen albumi Beatlesin tarinasta, mutta vähääkään Mauri Kunnasta tietävät osaisivat arvaavat senkin etukäteen. Piitles kertoo bändin jäsenten syntymästä aina ensimmäisen levyn tekoon Abbey Roadille asti. Musiikin teosta ja soittamisesta nauttivat nuoret harjoittelivat ahkerasti yhdessä ja nuoruus kahmaiseekin ison siivun albumia. On vaikea sanoa tarjoaako se Beatlesia enemmän tunteville mitään uuttaa, mutta paljon tässä on ainakin asiaa ja tietoa. Huumorin lisäksi teoksesta löytyy tietysti vauhtia ja ilmeikkyyttä. Piitles on taattua Kunnasta, eikä albumin lukeakseen täydy edes olla mikään vannoutunut Beatles-fani.

KUVITUS Täyteläisen albumin jokainen aukeama on täynnä ruutuja ja tekstiä on paljon; se näyttääkin nojaavan yhtä paljon kuvaan kuin tekstiin. Kunnaksen hyppysissä Beatlesin jäsenet - ja muut - ovat saaneet yksilölliset, tunnistettavat lookit ja ilmeet. Yksityiskohtia täynnä olevat kuvat hivelevät silmiä räjähtäessään eloon.

PLUSSAT 
+ hahmojen ilmeikkyys
+ veikeä meno
+ paljon faktaa
 
MIINUKSET
- liikaa tekstiä

✚   ✚   ✚ 

VIIDES BEATLE - BRIAN EPSTEININ TARINA
MITÄ Takakannesta:  Oli vuosi 1961, ja 27-vuotias Brian Epstein asteli kosteaan liverpoolilaiskellariin katsomaan tuntematonta rokkibändiä - ja maailma muuttui ikuisiksi ajoiksi. Viides beatle on Epsteinin ennenkertomaton tositarina. Se on kertomus aidosta visionääristä, joka löysi Beatlesin, alkoi näiden manageriksi ja teki Beatlesistä ennennäkemättömän suuren kansainvälisen tähden, kirjoittaen pop-musiikkialan säännöt samalla uusiksi. Brian Epstein oli kuitenkin aito ulkopuolinen, joka haki jatkuvasti paikkaansa maailmassa. Hän auttoi Beatlesin rakkauden sanoman levittämisessä kaikkialle maailmaan, mutta kuoli tuskallisen yksinäisenä varhaisessa 32 vuoden iässä kyltymättömän kunnianhimon ja sen oheistuotteina syntyneiden loputtomien, näennäisesti ylitsepääsemättömien vaikeuksien musertamana. 

Brian Epsteinin tarina käy tunteisiin. Brian löysi Beatlesista, tuntemattomasta rockbändistä, jotain itseään ja halusi välittömästi alkaa heidän managerikseen, vaikka kokemusta hänellä ei ollut. Janoa sitäkin enemmän. Brian innokkuus vakuutti leppoiset bändin jäsenet ja työteliäs matka kuuluisuuteen saattoi alkaa. Samalla Brian taisteli henkilökohtaisessa elämässään homoseksuaalisuutensa kanssa. Unelmissa on voimaa.

KUVITUS Jos pelkkien kuvien perusteella uskallan arvella, niin kaikista näistä albumeista on tähän käytetty eniten aikaa. Kunnianhimoinen teos, jonka upeat kuvat ovat kuin elokuvan kuvakäsikirjoitus. Ihailen. Andrew C. Robinson♥ Värimaailma on tummansininen tai keltainen tunnelmasta riippuen. Erityisen hieno kohtaus on John F. Kennedyn murha. Kuvissa on liikettä ja syvyyttä ja ne vangitsevat katsomaan.

PLUSSAT 
+ tunnetasolla vaikuttava
+ elokuvamaiset kuvat
+ värimaailma
+ syvällinen tarina

MIINUKSET
- mitähän tähän pitäisi kirjoittaa...

✚   ✚   ✚ 

ARNE BELLSTORF: BABY´S IN BLACK - ASTRID KIRCHHERTIN & STUART SUTCLIFFEN TARINA

MITÄ Takakannesta: Taidekoulusta valmistuneen ja valokuvaajan assistenttina työskentelevän Astrid Kirchherrin suhde taiteilija Klaus Voormanniin on kuolemassa pikkuhiljaa. Eräänä iltana, Astridin kanssa riideltyään, Klaus kulkee yksinään Reeperbahnilla. Keskellä yötä hän ryntää Astridin ovelle kertoakseen mitä hän on juuri St. Paulissa kokenut: viisi nuorta brittiä, jotka soittivat rock’n’rollia nimellä The Beatles…

Arne Bellstorf teki sarjakuvaromaanin tekemiensä Astrid Kirchherrin haastatteluiden pohjalta. Pohjmmiltaan Baby´s in Black kertoo Astridin ja Beatlesin jäsenenä tunnetun Stuartin suhteesta, mutta se taitavasti sivuaa myös Beatlesia. Astridin törmätessä ensimmäistä kertaa Beatlesiin Hampurissa he ovat vasta aloittamassa uraansa, eikä heitä oikein tunneta. Rikkaasta perheestä lähtöisin oleva valokuvaaja Astrid ihastuu taiteelliseen Stuartiin ja he aloittavat suhteen. Mustavalkoiseen albumiin on sekoitettu suomea, englantia ja saksaa samaan syssyyn.

KUVITUS Ruuduissa on käytetty vahvaa mustaa viivaa ja mustaa laveerausta. Hahmot ja esineistö on yksinkertaistettu ja jälki näyttää vaivattomalta. Pelkistetty tyyli aiheuttaa sen, että muutamaa henkilöä oli vaikea erottaa toisistaan, sillä esimerkiksi hiustyylit näyttävät kaikilla ihan samoilta ja ihmisillä ei ole oikeastaan mitään persoonallisia piirteitä kasvoissa tai kropassa. Muuten pidän Bellstorfin pehmeästä ja luonnosmaisesta kädenjäljestä.

PLUSSAT 
+ flow
+ tunnelma
+ luonnosmaisuus

MIINUKSET 
- persoonattoman näköiset miehet

✚   ✚   ✚  


TYYLINÄYTTEET 

Ylhäältä alas: Mauri Kunnas, Arne Bellstorf, Andrew C. Robinson

★★★★
Mauri Kunnas - Piitles

Otava, 2012

Kirjastosta

★★★★★
Vivek J. Tiwary - Viides Beatles: Brian Epsteinin tarina
Kuvitus: Andrew C. Robinson ja Kyle Baker

(The Fifth Beatle, 2013)

Kirjastosta

★★★½
Arne Bellstorf - Baby's in Black

Sammakko, 2010

Kirjastosta

Will Eisner - Talo Bronxissa

Dropsie Avenue 55 Bronxissa, New Yorkissa
- lähellä ilmaradan asemaa.

Mistä lie aikoinani Will Eisnerin sarjakuvaromaanin Talo Bronxissa bongasin listalleni. Ei muistu mieleen, mutta onneksi näin on käynyt, sillä teos on varsinainen helmi ja yhtä liitoa alusta loppuun. Albumi sisältää neljä lyhyttä tarinaa 1930-luvun pula-ajan New Yorkista, jossa vuokrakasarmilaisten elämää kuvataan hyvinkin eläväisesti ja humorisesti. Dropsie Avenuen talot rakennettiin maahan sodan jälkeen tulvivien siirtolaisten vuoksi. Pienoiskylässä asuu värikästä porukkaa, joka elättää jälkikasvuaan ja unelmoi paremmasta elämästä.

"Sen seinien sisäpuolella esitettiin monta traagista näytelmää.
Siellä ei kenelläkään ollut yksityiselämää saati intimiteettisuojaa.
Oli vain kaksi mahdollisuutta - olla osallisena tai kuulua
eturivin katsojiin."

Ensimmäinen kertomus, Sopimus Jumalan kanssa, on riipaiseva tarina hyvää tekevästä juutaismiehestä Frimme Hershistä, joka on solminut muutamia vuosia sitten sopimuksen Jumalan kanssa, mutta Jumala ei pidäkään osuuttaan sopimuksesta. Koko vanha vuokrakasarmi vapisee Hershin raivosta ja hän laittaa elämälleen ihan uuden suunnan. Tunnepitoinen tarina näyttää ihmismielen haurauden.





Katulaulaja kertoo yhdestä Bronxin katuja kiertelevästä katulaulajasta, joka saa vaivanpalkakseen muutamia pennosia, mutta hänestä - niin kuin ei muistakaan katulaulajista - ei tiedetä juuri mitään. Eräs kiinnostunut "hyväntekijä" tahtoisi miestä auttaa omat edut mielessään, mutta lopputulosta hän ei olisi osannut arvata. Talonmies on järeä kaveri ärtsyn koiransa kanssa, joita molempia talon asukkaat pelkäävät. Tarina näyttää kuinka kaikki ei ole sitä miltä ensialkuun saattaa näyttää. Tämä on varmasti julmin ja ovelin näistä kertomuksista.

Viimeisenä on Maalaisloma, jossa kesän tullessa asukkaista kuoriutuu lomailijoita. Bennie ja Goldie ovat tuhlanneet rahansa pröystäilevään ulkomuotoon tai Bennien tapauksessa autoon ja he matkustavat Grossmanin hotelliin napatakseen itselleen rikkaan puolison vastapainoksi omalle köyhyydelleen. Heidän lisäkseen näemme jos jonkinlaista villiä lomailijaa, jotka ottavat kesäisin hyödyn irti päästessään perheestään tai jotka muuten vain heittäytyvät estottomiksi.





Talo Bronxissa tarinat ovat kuin pieniä novelleja, jotka haluaisi hotkaista hetkessä. Aidontuntuinen kuvaus syntyy varmasti siitä, että Eisner on lähtöisin samanlaisista oloista. Tekijä sanoo esipuheessa kaikkien tarinoiden olevan tosia. Huumorin lisäksi albumissa näytetään elämän nurjaa puolta. Kuvat ovat ruskeansävyiset isoissa ruuduissa ja välillä ei ole ruutuja ollenkaan. Minua Eisnerin tyyli miellyttää kovasti, joten jatkan hänen töihinsä tutustumista jatkossakin!

★★★★★
Will Eisner - Talo Bronxissa

(A Contrack with God, 1978)

Jalava, 1982

Kirjastosta

Elena Ferrante - Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Näin Lilan viimeistä kertaa viisi vuotta sitten, talvella 2005.

Olen aina yhtä innoissani, kun postin paketista paljastuu Elena Ferranten jokin Napoli-sarjan osa! Elena ja Lila jaksavat kiehtoa osasta toiseen ja tietenkin matkakuume on taattu. Kirjat ovat juuri sen mittaisia, ettei lukeminen lopu aivan yhdellä istumalla. Takaraivossa kummitteli ajatus sarjan loppumisesta, sillä viimeinen, neljäs osa, julkaistaan syksyllä (niin kaukana mutta niin lähellä!).

Takakannesta: Elena ja Lila ovat aikuistuneet ja elämä on vienyt heitä eri suuntiin. Kipakka Lila on jättänyt miehensä ja työskentelee nyt makkaratehtaalla karuissa oloissa. Lahjakas Elena on lähtenyt Napolista opiskelemaan ja julkaissut esikoisteoksensa; sen tuoma menestys avaa hänelle ovet oppineiden ja varakkaan sivistyneistön piireihin.

Eurooppa ympärillä kuohuu. Myös 1970-luvun Italiassa yhteiskunta mullistuu, poliittiset rakenteet, naisten asema ja sukupuoliroolit ovat murroksen kourissa. Lila ja Elena taistelevat päästäkseen pois vankiloistaan, kumpikin omastaan, ja pyrkivät irti patriarkaalisesta määräysvallasta, kurjuudesta ja tietämättömyydestä. Vaikka haasteita riittää niin lasten, aviomiesten kuin rakastajien kanssa, vahva side Lilan ja Elenan välillä pysyy, alati muuttuvana ja elävänä. 

Elena ja Lila eivät ole enää niin läheiset, sillä heidän välillään on ihan fyysinenkin välimatka. Silti näyttämisen halu on säilynyt ja Elena tuntee yhä jäävänsä jalkoihin, vaikka joillakin mittapuilla mitattuna hän on päässyt yhteiskunnassa pitkälle ja arvostetumpaan asemaan. Hän on myöskin päässyt pois Italian pikkukujilta, vaikkakin - hurjaa kyllä - kaipaa takaisin. "-- ja minun kävi häntä sääliksi, mutta samalla kadehdin häntä. Lapsellinen varmuuteni siitä, että hänet oli tarkoitettu tekemään ihmeellisiä asioita, kasvoi valtavaksi ja kaduin, että olin lähtenyt Napolista ja irrottautunut hänestä, tunsin jälleen tarvetta olla hänen lähellään."

Elenan ja Lilan vivahteikkaan ystävyyden kuvauksen lisäksi kirja pitää sisällään aikamoisen yhteiskunnan kuvauksen. Italia kuohuu ja sotajalalla ovat ainakin kommunistit, fasistit ja ammattiyhdistysliike. On vallankaapausyrityksiä, poliisin voimatoimia, tulitaisteluita ja verilöylyjä. Kortteleissa kahakoidaan. En voinut kolmannen osan kohdalla olla aistimatta sitä miten onnettomia kaikki olivat omilla tahoillaan. Elena luo kirjailijanuraansa, mutta sitä jarruttaa kahden lapsen saaminen. Mies ei tunnu arvostavan vaimoaan yhtään. Lila taas on keskellä yhteiskunnan kuohuntaa ja näkee sen lähietäisyydeltä sekä joutuu kuin puolivahingossa suoraan sekaan.

"--halusin sanoa ja tehdä kaikkea, mitä
ajattelin että hän olisi sanonut ja tehnyt--

Ferrante on taituri vailla vertaa. Hienoja henkilöitä. Mielenkiintoista pohdintaa. Lumoava Italia.

Mitenköhän tarina tulee päättymään? En malta odottaa! Lämpenevätkö Elenan ja Lilan välit ja säilyykö riippuvuussuhde yhä.

★★★★★
Elena Ferrante - Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)

Wsoy, 2018

Arvostelukappale

Napoli-sarja
Uuden nimen tarina (#2)
Loistava ystäväni (#1)

Hanya Yanagihara - Pieni elämä

Yhdennessätoista asunnossa oli vain yksi vaatekomero, mutta toisaalta siellä oli lasiset liukuovet pienelle parvekkeelle, jolle astuttuaan hän huomasi, että vastapäisessä talossa istui mies ulkona tupakalla pelkässä T-paidassa ja sortseissa, vaikka oli lokakuu.

Pieni elämä on - hieman ironista kyllä - tuhatsivuinen tiiliskivi elämän raadollisuudesta, mutta myös sen kauniista puolista. Listasin Hanya Yanagiharan romaanin uudelle #hyllynlämmittäjä-listalle, joka tänä vuonna muodostuu ainostaan mammuttimaisisti opuksista, joihin on pelottanut tarttua niiden ulkomuodon vuoksi. Pientä elämää en pelännyt, pelkästään innolla odotin, sillä se vaikutti omaan makuun juuri sopivalta. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut ehkä hiukan pelätäkin etukäteen.

Takakannesta: Neljä pennitöntä opiskelutoveria muuttaa New Yorkiin. Komea Willem haluaa näyttelijäksi, sukkela JB taidemaalariksi ja turhautunut Malcolm arkkitehdiksi. Nelikon keskiössä on säkenöivä, salaperäinen Jude, jonka traumaattinen menneisyys ei jätä ystävyksiä rauhaan. Siinä missä rakkaus, menestys ja addiktiot osoittautuvat vuosien mittaan ohimeneviksi ilmiöiksi, pysyttelee Jude sitkeästi kaiken avun ulottumattomissa. Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.

Juden koko elämää varjostaa hänen traumaattinen menneisyytensä, jota hän ei missään vaiheessa ole käsitellyt läpi ja näin ollen se ei jätä rauhaa. Hän ei ole pystynyt kertomaan siitä kenellekään ja lapsuudesta saakka kuulluista fraaseista ja syytöksistä on tullut todellisuus. Tapahtunut ei meinaa millään pysyä pinnan alla, vaan kurkottaa jatkuvasti rumaa päätään mielen herpaantuessa. Mutta yöaikaan hän on niin kauhuissaan, niin kadoksissa, ettei ymmärrä sitä. Hänen paniikkinsa on liian totta, liian kaikennielevää. Jude on keksinyt, että fyysinen kipu sumentaa henkisen. Se tekee olon puhtaammaksi ja tuo helpotusta.



Laskeuduin Pienen elämän kanssa pimeää kaivoon ja jossain vaiheessa kansikin läimäistiin kiinni! Joku taisi istuakin sen päälle. Pelotti. Kauhistutti. Suretti. Suurimman osan aikaa yksinkertaisesti raivostutti. Miksei kukaan tee mitään! Ystävät, perhe ja lääkärin (!!) katsovat Juden touhuja läpi sormien, vaikka sokeakin näkee, että nyt on hypätty rajan toiselle puolelle. Ihmiset sietää liikaa epärealistisen, paremman huomisen toivossa. Pelätään toimia toisen reaktion tähden tai siitä seuraavan mahdollisen välirikon takia.

Toki kirjasta löytyy kauniita ja ihaniakin hetkiä, jotka näyttävät ihmiset parhaimmillaan ja elämän kauneuden ja niihin sitä tarttuu kuin hukkuva köyteen. Ehkä Judekin tarttui. Epäilevästi ja itseään lytäten, mutta tarttuipa haparoiden kuitenkin. Pienen elämän voisi sanoa olevan kärsimysnäytelmän ja rakkaustarinan kombo. Se myös vetää täysin pohjan sanonnalta "Mikä ei tapa, vahvistaa."

Mutta samalla hän tajusi, että lääkkeet olivat suojanneet häntä, ja ilman niitä hyeenat palasivat, ja vaikka niitä ei ollut enää yhtä paljon ja ne olivat vekkaisempia, ne kuitenkin kiersivät ja seurasivat häntä yhä edelleen , ja vaikka ne eivät olleet yhtä innostuneita ajamaan häntä takaa, ne kuitenkin olivat yhä edelleen paikalla, nämä hänen ei-toivotut mutta sitkeät seuralaisensa.

Lukeminen otti henkisesti todella koville. Se repii vereslihalle. Ei ole toista tällaista. Siinä kulkee ikään kuin toisen ihmisen kanssa läpi hänen elämänsä kurjuudet, mutta myös ilot; pelot ja toiveet. Lopussa en pystynyt enää lukemaan, sillä kyyneleet sumensivat silmäni. Tahtomattaankin kiinnostuin kirjailijasta kirjan takana ja siitä mistä näin järkyttävä tarina oikein kumpuaa. Tässä kuussa olen lukenut todella vähän kirjoja normaaliin tahtiin verrattuna ja se johtuu siitä, että Pieni elämä vei täysin mukanaan, enkä malttanut lukea muita. Nyt kun kirja sitten on loppu, eivät muut kirjat ole tuntuneet tarpeeksi vetäviltä tämän jälkeen.

Mikäli vielä tämänkin jälkeen kaipaa jonnekin pimeään ja toivottomaan kolkkaan suosittelen lukemaan Hubert Selby Jr.:n Unelmien sielunmessun.

★★★★★
Hanya Yanagihara - Pieni elämä

(A Little Life, 2015)

Tammi, 2017

Omasta hyllystä

Shaun Tan - The Arrival

Mikään muu tässä elämässä ei ole niin varmaa kuin se että Shaun Tanin kirjojen kansien välistä löytyy elämää ihmeellisempi tarina ja tapa jolla hän sen lukijalle välittää on upea; syvällinen, oivaltava ja piirrosjäljeltään elävä. Jos saisin päivän ajan lainata jonkun toisen aivoja, haluaisin ehdottomasti tutustua siihen miten Tan tämän maailman näkee, sillä se on niin ainutlaatuinen. Ja ihmeellinen. The Red Tree -kirjalle menetin samantien sydämeni ja se on varmasti omistettu lohduttomille, pimeyden niellaisseilla ihmisille. Tanilta ainut suomennettu kirja Etäisten esikaupunkien asioita näyttää meille juurikin tuon ihmeellisen maailman missä elämme hieman eri perspektiivistä. Maailma näyttäytyy näiden jälkeen yhtenä suurena seikkailuna ja mikä ainutlaatuinen tilaisuus tämä meille suotu elämä onkaan - vaikeuksista ja kipeistä asioista huolimatta.

What drives so many to leave everything behind and journey alone to a mysterious country, a place without family or friends, where everything is nameless and the future is unknown. This silent graphic novel is the story of every migrant, every refugee, every displaced person, and a tribute to all those who have made the journey.

 
Perheen isä joutuu muuttamaan toiseen maahan tehdäkseen kodin heille turvallisempaan paikkaan. Meren takaa avautuva maailma on ihmeellinen ja hämmästyttävä. Hän ei ymmärrä maan tapoja tai kieltä, mutta auttavaisten ihmisten avulla hän saa pienen kodin ja työpaikan, joilla pääsee alkuun. Yksinäisyyttä lievittää hassunnäköinen lemmikki.

The Arrival näyttää hienosti ja oivaltavasti millaiselta vieras maa näyttää maahanmuuttajan silmin. Kirjaimet näyttävät kummalliselta siansaksalta ja outouksia putkahtelee eteen joka kadunkulmassa. Vaikka päällepäin näyttää siltä, että mies on tullut aivan vieraalle planeetalle, niin loppujen lopuksi kaikki on oikeastaan aika tuttua. Kirja on kaikille omaa paikkaansa etsiville, sillä ei vain maahanmuuttajat pohdi kuulumisen tunnetta, vaan se on hyvin universaali aihe riippumatta sukupuolesta, iästä tai kansalaisuudesta.

Tarinassa ei sanoja tarvita (katselija siis todellakin asettuu päähenkilön asemaan, joka ei voi kommunikoida toisten kanssa sanoin) ja se on jälleen Tanin tapaan huikean voimakas ja koskettava. Joillain ihmisillä vain on lahja sanoa paljon sanomatta mitään. Hänen kirjansa avautuu omalla tavallaan lukijasta riippuen. Koko tarina kulkee pelkkien kuvien varassa ja ne ovat todella upeita, jokainen merkityksellinen. Tyyli on yksityiskohtaista ja tarkkaa. Melkein kuin elokuvakäsikirjoitus.

Kaikkien pitää ehdottomasti lukea katsella The Arrival ja kasvattaa samalla empatiakykyään.

★★★★★
Shaun Tan - The Arrival

Hodder, 2006

Omasta hyllystä
#sarjakuvahaaste

Muita postauksia
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Shaun Tan: The Red Tree

Carlos Ruiz Zafón - Henkien labyrintti

Sinä yönä näin unta, että palasin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Olin jälleen kymmenenvuotias ja heräsin vanhassa huoneessani tuntien, että muisto äitini kasvoista oli karkaamassa minulta.

Minulle vuoden 2017 odotetuin kirja oli varmasti Carlos Ruiz Zafonin Henkien labyrintti, joka lupaa nivoa yhteen edelliset kolme Unohdettujen kirjojen haustausmaa -sarjan kirjaa. "Lukija voi astua tutkimusmatkalle tarinoiden labyrinttiin eri ovista ja eri reittejä, jotka yhteen punoutuessaan johdattavat hänet kertomusten ytimeen." Vaikka osat voi periaattessa lukea missä vain järjestyksessä, ei Henkien labyrinttia kannata lukea kuin vasta viimeisenä, sillä se todellakin punoo tuhannen sivun aikana villinä eri suuntiin sojoittavat langanpäät yhteen. Kannattaa valmistautua tämän kanssa hurjaan dekkarimaiseen matkaan!

Kirja alkaa pienellä, Danielista ja hänen perheestään kertovalla, pätkällä, mutta pian se loikkaa vuoteen 1938 ja Ferminiin, joka sodan kynsistä pelastaa nuoren tyttölapsen, Alician, mutta joiden tiet eroavat Ferminin lyyhistyttyä kesken matkaa haavoittuneena. Kuten arvata saattaa heidän tiensä kohtaavat myöhemmin. Henkien labyrintti onkin suurimmaksi osaksi Aliciaa, joka vietti nuoruuden kansalliskirjaston synkillä kellarikäytävillä Julian Caraxin romaanista napatun kirjastonhoitajavampyyri legendan seurassa. Seitsemäntoistavuotiaana hän sai mentorikseen poliisi Leandron, jolla on edelleen ylivaltainen ote häneen. Alician apua tarvitaan ministeri Vallsin etsinnöissä, joka onkin tuttu edellisestä kirjasta.

 Matkalla kohti päivää, joka hyvinkin saattoi olla hänen lyhyen olemassaolonsa viimeinen, hän mietti, että oli Alician ansiosta oppinut ainakin kaksi asiaa, joista olisi hänelle ikuisesti hyötyä, jos hän vain tästä selviäisi. Ensimmäinen oli valehtelu. Toinen - ja sen hän tunsi vielä verestävänä - oli se, että lupausten laita oli vähän niin kuin sydämen: kun ensimmäinen oli rikottu, seuraavat olivat helppoa kauraa.

Alicia on salaperäinen ja kovapäinen nainen, joka elää kipulääkkeita popsien, sillä sodan jäljiltä hänelle jäi kipeä ja pientä ontumista aiheuttava lonkka. Hän on henkilö josta lukisin mielelläni paljon lisää. Tarinan aukkokohdat tarjoaisivat Zafonille loistavan tilaisuuden valoittaa seuraavassa kirjassa Alician nuoruutta ja tutustumista Leandroon. Alussa toivoin, että erityisesti Taivasten vanki olisi ollut paremmin mielessä ja kävinkin sitä vilkuilemassa, sillä oli monia asioita jotka muistini oli jo hylännyt.



Jälleen ollaan tarinassa kirjojen äärellä ja tällä kertaa kyse on Victor Mataixin kirjoittamasta Henkien labyrintti -sarjasta, jota Danielin poikakin isän kielloista huolimatta lukee nähden sitten painajaisia. Myös paljon vanhoja ja tuttuja hahmoja ilmestyy sivuille ilahduttamaan. Haluaisin niin päästä mukaan kirjassa olevaan Kirjan ja ruusun päivään, jolloin keskustan koristellut kävelykadut ovat täynnä kirjakojuja ja kyseinen tapahtuma on Ferminin mielestä paras juhla koko maailmankaikkeudessa.

  

Kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi, alueen, jonka joku siunattu kartanpiirtäjä keksi paremman neuvon puutteessa kastaa Ravaliksi.

Zafon on luonut ihan oma maailmansa, joka kiihottaa mielikuvitusta, pelottaa, naurattaa ja hämmästyttää. Se on elokuvallinen, mutta onhan kirjailija työskennellyt myös elokuvakäsikirjoittajana. Mysteereihin kietoutunut synkkä Barcelona kutsuu luokseen; Raval on unettomien koti, sillä vaikka sekään ei nuku, se kutsuu unohdukseen, ja vaikka kannettavana olisi kuinka paljon murheita, ei tarvitse ottaa montaakaan askelta, kun jo törmää johonkuhun tai johonkin, joka muistuttaa, että aina on niitä, joille elämä on jakanut vieläkin huonommat kortit.

★★★★★
Carlos Ruiz Zafon - Henkien labyrintti

(El laberinto de los espiritus, 2016)

Otava, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Carlos Ruiz Zafon: Taivasten vanki
Carlos Ruiz Zafon: Enkelipeli
Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo 
Carlos Ruiz Zafon: Marina

Seita Vuorela - Karikko

Oletetaan, että olet löytänyt sisäänpääsyn paikkaan
jossa kukaan aikuinen ei ole käynyt vuosiin.

Enää en osannut pysytellä erossa Seita Vuorelan kirjasta, jota uskollisesti olen säästänyt hyvään hetkeen. Tosin jokainen hetki on hyvä Vuorelan kirjoille. Niissä on mukaansatempaavuutta, mutta myös syvyyttää ja kauniita ajatuksia lauseiden takana. Epätoivoa ja toiveikkuutta. Sitä elämää itseään.

Takakannesta: Karikko on tarina perheestä, joka ajaa leirintäalueelle ja juuttuu sinne kuin karille. Se on kertomus nuoruudesta, elämän rajallisuudesta ja kaiken tukahduttavasta surusta. Tragedian keskelle joutunut nuori Mitja etsii äitinsä ja veljensä kanssa uusia maamerkkejä kaukaa kotoa. Päämäärättömästi vaeltava kolmikko luulee päätyneensä Lands End -leirintäalueelle sattumalta. Mutta kun Mitja törmää rannalla villien rantapoikien yhteisöön ja kiehtovimpaan tapaamaansa tyttöön, hänen roolinsa seikkailussa tuntuu valmiiksi käsikirjoitetulta. Monisäikeinen tarina punoo lukijan osaksi mysteeriä, joka avautuu mestarillisesti kerros kerrokselta.

Mitjaa ei ollenkaan haittaa heidän jäämisensä leirintäalueelle. Häntä kiehtoo kohtaamansa salaperäinen ja vähäpuheinen tyttö sekä villi poikajoukko rannalla. Jengi ei puhu vanhemmistaan ja kysyttäessä he sanovat olevansa hylkyjä. Kirjan välissä on lukuja Siilosta ja tuosta yöstä Mitja kantaa veljensä kanssa mukanaan syyllisyyttä. Parasta on kun ei juuri tiedä mitään tarinasta etukäteen, takakannen verran vain, sillä kirja avautuu hiljalleen ja miten voimakas siitä kasvaakaan! Se saa syvällisiä, kauniita merkityksiä ja vaikka alku hieman takkusi oli loppupuoli silkkaa nautintoa, kun tarinan idea lähti avautumaan. Karikko on todella upea kirja!

Ehkä sinua, ainakin jos olet tyttö, ihmetyttävät tällaiset vaihtelevat tuulet ja pidät niitä tyhminä. Mutta me ei varsinaisesti mahdeta niille mitään. Viha on vähän niin kuin musta aalto joka nielaisee ja saa sanomaan ja tekemään asioita. Yhtä nopeasti se on myös poissa. Niinpä minä en tuntenut enää vähäisintäkään kaunaa Nikolaita kohtaan, kun hän hetken päästä vinkkasi minut mukaansa.

Vuorela ei ole ikinä pelännyt tarttua vaikeisiin aiheisiin, mutta maagisen realismin avulla hän tekee niistä silti kauniita ja monikerroksisia. Tunnelma on jälleen huikaiseva ja unimainen kuten Jani Ikosen mustavalkoiset kuvat. Vielä en ole ehtinyt pohtia mitä kirjan kansi oikein haluaa viestittää tai kuvastaa. Karikko käsittelee surua ja irti päästämistä ja se on todella koskettava, joten nenäliinavaroitus.

★★★★★
Seita Vuorela - Karikko
Kuvitus: Jani Ikonen

Wsoy, 2012

Kirjastosta

Muita postauksia
Seita Vuorela: Viima
Seita Vuorela: Lumi
Seita Parkkola: Usva