Sinä yönä näin unta, että palasin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Olin jälleen kymmenenvuotias ja heräsin vanhassa huoneessani tuntien, että muisto äitini kasvoista oli karkaamassa minulta.
Minulle vuoden 2017 odotetuin kirja oli varmasti Carlos Ruiz Zafonin Henkien labyrintti, joka lupaa nivoa yhteen edelliset kolme Unohdettujen kirjojen haustausmaa -sarjan kirjaa. "Lukija voi astua tutkimusmatkalle tarinoiden labyrinttiin eri ovista ja eri reittejä, jotka yhteen punoutuessaan johdattavat hänet kertomusten ytimeen." Vaikka osat voi periaattessa lukea missä vain järjestyksessä, ei Henkien labyrinttia kannata lukea kuin vasta viimeisenä, sillä se todellakin punoo tuhannen sivun aikana villinä eri suuntiin sojoittavat langanpäät yhteen. Kannattaa valmistautua tämän kanssa hurjaan dekkarimaiseen matkaan!
Kirja alkaa pienellä, Danielista ja hänen perheestään kertovalla, pätkällä, mutta pian se loikkaa vuoteen 1938 ja Ferminiin, joka sodan kynsistä pelastaa nuoren tyttölapsen, Alician, mutta joiden tiet eroavat Ferminin lyyhistyttyä kesken matkaa haavoittuneena. Kuten arvata saattaa heidän tiensä kohtaavat myöhemmin. Henkien labyrintti onkin suurimmaksi osaksi Aliciaa, joka vietti nuoruuden kansalliskirjaston synkillä kellarikäytävillä Julian Caraxin romaanista napatun kirjastonhoitajavampyyri legendan seurassa. Seitsemäntoistavuotiaana hän sai mentorikseen poliisi Leandron, jolla on edelleen ylivaltainen ote häneen. Alician apua tarvitaan ministeri Vallsin etsinnöissä, joka onkin tuttu edellisestä kirjasta.
Matkalla kohti päivää, joka hyvinkin saattoi olla hänen lyhyen
olemassaolonsa viimeinen, hän mietti, että oli Alician ansiosta oppinut
ainakin kaksi asiaa, joista olisi hänelle ikuisesti hyötyä, jos hän vain
tästä selviäisi. Ensimmäinen oli valehtelu. Toinen - ja sen hän tunsi
vielä verestävänä - oli se, että lupausten laita oli vähän niin kuin
sydämen: kun ensimmäinen oli rikottu, seuraavat olivat helppoa kauraa.
Alicia on salaperäinen ja kovapäinen nainen, joka elää kipulääkkeita popsien, sillä sodan jäljiltä hänelle jäi kipeä ja pientä ontumista aiheuttava lonkka. Hän on henkilö josta lukisin mielelläni paljon lisää. Tarinan aukkokohdat tarjoaisivat Zafonille loistavan tilaisuuden valoittaa seuraavassa kirjassa Alician nuoruutta ja tutustumista Leandroon. Alussa toivoin, että erityisesti Taivasten vanki olisi ollut paremmin mielessä ja kävinkin sitä vilkuilemassa, sillä oli monia asioita jotka muistini oli jo hylännyt.
Jälleen ollaan tarinassa kirjojen äärellä ja tällä kertaa kyse on Victor Mataixin kirjoittamasta Henkien labyrintti -sarjasta, jota Danielin poikakin isän kielloista huolimatta lukee nähden sitten painajaisia. Myös paljon vanhoja ja tuttuja hahmoja ilmestyy sivuille ilahduttamaan. Haluaisin niin päästä mukaan kirjassa olevaan Kirjan ja ruusun päivään, jolloin keskustan koristellut kävelykadut ovat täynnä kirjakojuja ja kyseinen tapahtuma on Ferminin mielestä paras juhla koko maailmankaikkeudessa.
Kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien
vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat
matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun
ikiajoiksi, alueen, jonka joku siunattu kartanpiirtäjä keksi paremman
neuvon puutteessa kastaa Ravaliksi.
Zafon on luonut ihan oma maailmansa, joka kiihottaa mielikuvitusta, pelottaa, naurattaa ja hämmästyttää. Se on elokuvallinen, mutta onhan kirjailija työskennellyt myös elokuvakäsikirjoittajana. Mysteereihin kietoutunut synkkä Barcelona kutsuu luokseen; Raval on unettomien koti, sillä vaikka sekään ei nuku, se kutsuu unohdukseen, ja vaikka kannettavana olisi kuinka paljon murheita, ei tarvitse ottaa montaakaan askelta, kun jo törmää johonkuhun tai johonkin, joka muistuttaa, että aina on niitä, joille elämä on jakanut vieläkin huonommat kortit.
★★★★★Carlos Ruiz Zafon - Henkien labyrintti
(El laberinto de los espiritus, 2016)
Otava, 2017
Arvostelukappale
