Joyce Carol Oates - Blondi

"Niin lähestyi Kuolema huimaa vauhtia pitkin 
bulevardia haipuvassa harmaanruskeassa valossa."

kirjan alku

Ensimmäinen Joyce Carol Oatesilta lukemani kirja oli Kosto, jossa en ihastunut nimenomaan sen tarinaan, mutta hänen tyylistään pidin, joten en liikoja säikähtänyt vaan kokeilin seuraavaa kirjaa Blondia, joka sattui olemaan kymmenen kertaa paksumpi kuin edellinen laiheliini. Vaistoni osui oikeaan ja taiturimaisen kirjoittamisen lisäksi tarinakin oli tällä kertaa kohdillaan.

Norma Jeane Baker on kiharapäinen, isätön tyttö, joka jumaloi äitiään Gladysia. Mutta Gladys laittaa "lääkevettä" Norma Jeanen juomaan, kylvettää tulikuumassa vedessä, ajaa autolla pensaspalojen keskelle. Gladys viedään mielisairaalaan, Norma Jeane orpokotiin. "Vielä minä saan teidät rakastamaan itseäni", Norma Jeane sanoo. Studion elokuvatuottajilla on hyeenan hymy, mutta he antavat Norma Jeanelle roolin. Itsetunnoltaan hauraasta luonnonlahjakkuudesta kasvaa elokuvataivaan kiintotähti, jumaloitu legenda, joka tunnetaan toisella nimellä. Takakansi

Norma Jean on erilainen kuin muut näyttelijät, sillä hän ei näyttele; roolihahmot ovat yhtä kuin hän. Hän sukeltaa hahmojensa nahkoihin ja tuntee sen mitä he tuntevat. Päähenkilön nimi säilyy Norma Jeanina läpi romaanin; Marilyn Monroe on vain roolinimi, jonka Studio on keksinyt, hahmo mitä Norma Jean kaikille ihmisille näyttelee. Monroe on Studion kehittämä robotti.

"Minä olen täällä satimessa. Olen satimessa tämän blondin mallinuken sisällä jolla on naamio kasvoilla. Minä voin hengittää vain näiden kasvojen kautta. Vain näiden sierainten! Tämän suun kautta!"

 
Miehet ihannoivat Norma Jeania ja haluavat oman osansa, joka ei kamalan vaikeaa näytä olevan, sillä Norma Jean janoaa hyväksyntää: jos joku vain haluaa rakastaa häntä, hän rakastaa takaisin. "Ihana tietää olevansa haluttu. Joku tarvitsee minua." Jo pienestä pitäen kun näki valkokankaalla Kauniin prinsessan ja Tumman prinssi, hän on haaveillut samasta. "Tempautua heidän täydelliseen maailmaansa, paistatella heidän kauneudessaan ja rakkaudessaan --"  Norma Jeanin suurin unelma on mies ja lapsi.

Norma Jean on vaativa, kenties tietämättään. Hänen kanssaan seurustelu on kuluttavaa, sillä Norma Jean on äärimmisen epävarma ja kolmannen aviomiehen Millerin on jatkuvasti autettava ja todisteltava, että Norma Jean on hyvä ja lahjakas. Viikko Marilynin kanssa -elokuvaa katsoessa tuli sama tunne, että hän imee ihmiset kuiviin. "Norma Jean vaati niin paljon. Bucky ei saanut kunnolla ilmaa. Toki hän rakasti vaimoaan." Epävarmuus tulee esille myös kuvauksissa, joista Norma Jean myöhästelee. Maskeeraajan on loihdittava taikaystävä/prinsessa peilistä esiin ennen kuin Norma Jean voi mennä kameroiden eteen.

Näistä monet asiat selittyvät suurelta osin hankalla äiti-suhteella ja isällä, jota Norma Jean ei koskaan ole tavannut, mutta jonka näkemisestä hän haaveilee jatkuvasti. Aikuisena naisenakin Norma Jean on viaton ja naiivi kuin pieni lapsi. "Aikuinen oppii olemaan ivallinen sitä mukaan kun hän saa osakseen loukkauksia, pettymyksiä ja häpeää, mutta Yläkerran tyttö kykenee pyyhkimään sellaiset kokemukset pois."

Yksi suurimpia mielenkiinnonkohteita oli loppu ja se millaisen lopun Joyce Carol Oates valitsee huomioon ottaen, että Monroen kuolemasta on olemassa monia erilaisia teorioita. Goodreadsiin kirjoitin, että todella mielenkiintoinen fiktion ja faktan sekoitus Marilyn Monroen elämästä. Olen viimeistään nyt vakuuttunut Joyce Carol Oatesin kirjoittamisen lahjasta. Hän hienovaraisesti vihjailee asioista, eikä läväytä kaikkea suoraan katsojan naamaan.

Suosittelen Blondia, eikä sen pituudesta kannata liikaa hätkähtää, sillä tarina on todella mielenkiintoinen - varsinkin Marilyn Monroe -fanien must-luettava. Sattumalta satuin toissapäivänä löytämään kirppikseltä Haudankaivajan tyttären, joka tietysti lähti mukaani. Tätä menoa minusta on tulossa fani.

_______

Joyce Carol Oates - Blondi

(Blonde, 2000)

Loisto, 2002

Omasta hyllystä
Seitsemännen taiteen tarinat
Tähtiä: ★★★★½

Muita postauksiani:
Joyce Carol Oates: Kosto - rakkaustarina

Nicolas Barreau - Pieni elokuvateatteri Pariisissa

"Eräänä iltana Pariisissa, noin vuosi sen jälkeen kun Cinema Paradis oli avattu uudelleen ja tarkalleen kaksi päivää siitä kun ensimmäistä kertaa olin suudellut punatakkista tyttöä ja jäänyt kuumeisesti odottamaan seuraavaa kohtaamistamme, tapahtui jotain uskomatonta."

kirjan alku

Ajatukseni menivät väkisin muutama kuukausi sitten lukemaani Punaisen muistikirjan naiseen, sillä molemmissa ollaan tunnelmallisessa Pariisissa ja pääjuoneltaankin ne ovat samankaltaisia: molemmissa etsitään kadonnutta rakkautta. Sanoisin Barreaun kuitenkin pistäneen paremmaksi.

Alain Bonnard pitää pientä ja tunnelmallista elokuvateatteria Pariisin sydämessä. Keskiviikkoisin teatterissa pyörii rakkauselokuvien sarja, ja joka viikko näytäntöön saapuu punaiseen takkiin pukeutunut nuori nainen. Ja joka kerta hän istuu samalla paikalla rivillä 17. Alain ei saa salaperäistä kaunotarta mielestään ja rohkaistuu viimein pyytämään häntä ulos. Alain ja Mélanie hullaantuvat toisiinsa, mutta seuraavaa tapaamista ei tule, sillä Mélanie katoaa. Alainin kuumeiset etsinnät eivät tuota tulosta, varsinkaan kun samaan aikaan Alainin huomion vie kuuluisa amerikkalainen ohjaaja ja hänen tähtinäyttelijänsä, jotka valikoivat uuden elokuvan kuvauspaikaksi Alainin pikku teatterin. Takakansi

"Mutta yhtäkkiä en enää ollutkaan tarkkailija, oli yltä päältä sisällä tuossa kiivaassa, odottamattomassa, pään pyörälle panevassa myllerryksessä, joka salpasi minulta hengen ja melkein vei järkenikin."

Löytyyhän kirjasta toki romantiikkaa ja kliseisyyttä, mutta muuten koin kirjan erittäinkin vetävänä ja kiinnostavana. Sen pystyi melkeinpä lukiessa kuvittelemaan mielessään valkokankaalle. Alain on romanttisten tarinoiden se ujonpuoleinen kaveri, joka kerää pitkään rohkaisua puhuakseen ihastuksen kohteelleen Melanielle ja viimein niin uskallettuaan vastapuoli kertoo tuntevansa samoin. Onnellisuudella ei ole rajoja, mutta kauaa sitä ei kestä, sillä viikkoa myöhemmin Melanie ei saavu sovittuun tapaamiseen, vaikka Alain odottaa ties kuinka kauan. Alkaa epätoivonen etsintä.

Alainin elokuvateatteriin saapuvalla kuuluisalla elokuvaohjaajalla on kumman tuttu nimi: Allan Wood. Luin itseasiassa tuon nimen aluksi väärin ja ajttelin kuinka hupaisaa on, että Barreau on ottanut romaaniinsa oikean henkilön. Mietin myös onkohan tähtinäyttelijä Soléne Avrilin esikuvana oikea näyttelijä, mutten keksinyt kuka se voisi olla.

Pieni elokuvateatteri Pariisissa on myös ylistyslaulu elokuville ja kirjan lopusta löytyykin lista Alainin elokuvateatterissa näytettävistä keskiviikkoiltojen rakkauselokuvista. Sieltä vaan noukkimaan vinkkejä romantiikan nälkään.

_______

Nicolas Barreau - Pieni elokuvateatteri Pariisissa

(Eines Abends in Paris, 2012)

Tammi, 2014

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★½

Jacqueline Susann - Nukkelaakso

Nukkelaakso - Jacqueline Susann

(Valley of the Dolls, 1966)

Kirjakerho, 1982

Omasta hyllystä

"Lämpömittarit osoittivat kolmekymmentäviittä astetta Annen saapuessa."

kirjan ensimmäinen lause

Ensimmäisen kerran tietoisuuteeni tämä kirja tuli Valley of the Dolls -elokuvan alkutekstien aikana. Ja tottakai kiinnostus heräsi. Nukkelaakso on kirjailija Jacqueline Susannin tunnetuimpia teoksia. Synkkä kuvaus rikkaista ja menestystä havittelevista - ja saavuttaneista - sekä viihdeteollisuuden pinnallisuudesta.

Kirja kertoo kolmen naisen tarinan 1940-60 -luvun New Yorkissa, jossa he haluavat menestyä ja niittää mainetta, mutta nuo unelmat tuovat myös paljon pahaa toteutuessaan. Huipulla olo vaatii hintansa. Anne, kirjan päähenkilö, saa viimein tarpeekseen pikkukaupungin ilmapiiristä ja suppeista mahdollisuuksista ja muuttaa suoraan New Yorkiin asuntoa ja työpaikkaa etsimään. Neuvokkaana naisena hän saa töitä Henry Bellamylta, joka on tunnettu teatterialan lakimies. Työt sujuvat paremmin kuin hyvin ja Annea yritetään houkutella muihin töihin, mutta sihteerin työ riittää hänellä, kunnes myöhemmin tarjotuu ainutlaatuinen tilaisuus mallintöissä.

Annen kämppäkaveri, seitsemäntoista vuotias Neely, on tanssijana kiertelevässä vaudevillejoukossa,  mutta haaveilee tähteydestä ja suurista yleisömääristä ja rahasta. Kaupungin sen hetkinen tähti Helen Lawson vetää omaa showtaan ja Annen avulla Neely pääsee mukaan tuohon projektiin ilman tanssijatovereitaan. Tietysti Neelyn lahjat huomataan ja hänestä tulee hetkessä laulava näyttelijätähti. Alkujaan niin ihastuttavan pirteästä ja työtä kovaa paiskivasta Neelystä tulee ulkonäköpaineiden uhri ja miss Diiva, ja varsinkin TV:n astuessa kuvaan alkaa laihdutustavoitteet nousta tärkeimmiksi.

Anne tutustuu Jenniferiin, joka on melkein suosionsa huipulla pelkästään ulkonäkönsä vuoksi. Hän ei huiman lahjakas ole, mutta kauneutta riittää. Jenniferille tarjoutuu tilaisuus ulkomailla elokuvien parissa, juuri kun hänen uransa Amerikassa alkaa hiipua. Kyse on ranskalaisista, vähän rohkeammista, taide-elokuvista. Lopullisesti Jennifer ei kuitenkaan Ranskaan jää, mutta palatakseen takaisin Hollywoodiin hänen on käytävä kasvoleikkauksessa, sillä onhan se kolmekymmentäseitsemän vuotta aika paljon - ja idea on tietysti lähtöisin jostain muusta henkilöstä kuin Jenniferistä itsestään. Aika masentavaa suoraan sanottuna.

"- Unikuurin. Sillähän hoidetaan hermoromahduksia, eikö niin?
- Se sopii erinomaisesti myös laihdutusmenetelmäksi. Olen ilmoittanut sinne, että haluat laihtua viisi kiloa. Sinut nukutetaan kahdeksaksi päiväksi. Ja sinä nukut vain... ja heräät hoikkana, levänneenä ja kauniina. Hoidon jälkeen kasvosi vaikuttavat varmasti vieläkin veltostuneemmilta, sinulle tehdään kasvoleikkaus."

Ja heidän elämäänsä astelee 'nuket', nuo pienet, luodinmuotoiset kapselit, joiden avulla nukkuu tuntikausia. Jennifer saa ne ystävältään ja Neely tietenkin kuulee asiasta Jenniferiltä. Tarvitsee löytää vain oikeanlainen lääkäri, joka pillereitä suostuu myöntämään ilman kummempia kyselyitä, kunhan rahaa löytyy. Neely ajautuu pahimpaan pulaan niiden kanssa, sillä kapseleiden vaikutus ei tunnu jonkin ajan jälkeen niin voimakkaalta ja annosta on suurennettava sekä suurena älynväläyksenä hän keksii sekoittaa mukaan viskiä. Turhaa varmaan edes mainita, että edessä on muutama sairaalakeikka. Ilmeisesti juuri Nukkelaaksossa kuvattiin ensimmäistä kertaa dieetti, jossa unilääkkeiden avulla voitiin aamiainen ja/tai illallinen jättää pois ja tämä dieetti on ollut suosiossa jossainpäin Amerikkaa juuri perheenäitien keskuudessa.

Ja mitä tämä kaikki olisi ilman miehiä? Onnellisempaa aivan varmasti. Anne tutustuu ensimmäisinä työpäivinään Lyon Burkeen, tunnettuun naistenmieheen, joka ei kauaa saman naisen luona viihdy. Vahinko on ehtinyt kuitenkin jo tapahtua, sillä Anne on ihastunut Lyoniin ja tunne taitaa molemminpuoleinen olla. Lyon oli ehdottomasti miehistä raukkamaisin, vaikka elokuvan perusteella pidin hänelle peukkuja melkein loppuun asti, mutta pettymys oli karvas, vaikka olisihan se pitänyt tajuta. Nellyn miehistä ei jaksa puhua muuta kuin että ne vaihtuvat aina tarpeen mukaan kuin asusteet ilman sen kummempia tunnesiteitä ja kiintymystä - todellinen kiintymyshän on 'nukkeja' ja töitä varten. Jennifer puolestaan näyttää aluksi olevan samoilla linjoilla Nellyn kanssa vaihtaen yöseuraa aika näppärästi, mutta päätyy seurustelemaan Tony Polarin kanssa, joka hänkin on suurten lavojen tähti. Heidän kihlauksen esteenä on vain Tonyn sisko Miriam, joka suhtautuu veljeensä hyvin äidillisesti - ja syystäkin.

Yllättävänä pidin, että juuri naiset olivat niin seksuaalisia ja saattoivat vaihtaa petikumppania noin vain, sillä yleensä tuntuu olevan, että miehet noin tekevät: pystyvät olemaan 'suhteessa' ilman tunteita. En siis ihmettele, että Nukkelaakso on kohukirja ollut aikanaan ja mielestäni erottuu nykyäänkin hyvin selkeästi massasta kirjan sisältämien ajatusten vuoksi, vaikka sanoma hieman huolestuttava onkin.

Parisuhteet eivät kirjassa tasavertaisuutta ole nähneetkään, vaan aina jompikumpi on 'voitolla' ja pääsee sanelemaan säännöt toisen niellessä kiukkunsa, mutta suhde silti jatkuu. Pettäminen kuuluu asiaan, mutta koska yleensä siinä vaiheessa ei rakkaudesta enää ole kyse (jos ikinä olikaan), niin ei se haitannut. Annekin oli yhdessä suhteessa niin kauan vain säälistä miestä kohtaan, vaikka hänellä oli jo tunteita toista miestä kohtaan. Mikä siinä on, kun ihmiset haluavat tieten tahtoen olla onnettomia. Ei siinä tehdä palvelusta kenellekään.

Paljon kirjassa pyörii ulkonäön ympärillä: kaikken kolmen naisen ura riippuu tuosta seikasta ja sitä on vaalittava henkeen ja vereen. Herää kysymys, oliko se mitä he havittelivat, sellaista kun he odottivat ja joka tekee heidät onnelliseksi. Kirjan lukemisen jälkeen voisin väittää ettei. Heidän elämä on pelkkää stressiä, paineita, eikä kukaan tunnu oikeasti olevan onnellinen. Kenenkään tekemät valinnat eivät tainneet olla niitä oikeita, sillä niistä seurasi vain lisää surua ja masennusta. Joskus he olisivat saattaneet tehdä oikean valinnan, mutta ulkopuolinen painostus käy sen verran kovaksi, että he joutuvat päättäämään asian toisin, ei sillä tavalla kuin he olivat alunperin ajatelleet. Ja surkeinta siinä on se, että he oikeasti ajattelevat hetken mietittyään sen olevan ainoa ja oikea vaihtoehto.

"Kello osoitti puolta yötä. Pillerit eivät tehonneet. Hän tarvitsi lisää viskiä ja kirosi huomatessaan, että pullo oli alakerrassa. Oli onni, että hän oli keksinyt viskin lisäävän pillerien tehoa. Mahtoiko Jenkin tietää ryypyn auttavan. Nuket eivät olleet mistään kotoisin ilman ryyppyä. Hänen oli haettava alhaalta lisää juomista."

Heidän ystäväpiirinsä koostui vain julkkisystävistä ja muista malli/näytelmä/lauluprojekteissa mukana olevista, mutta mukana ei oikeastaan ollut isiä tai äitejä, sisaruksia tai serkkuja. Heidän historiansa oli totaalisesti pois pyyhkäisty ja merkityksetön - paitsi Annen kotioloista hieman kerrottiin ja Jenniferillä on äiti, joka haluaa tyttäreltään vain rahaa. Parhaimmat hetket kirjassa on ennen kuin Neelystä tulee kuuluisa, sillä unelmat on vielä saavuttamattomissa ja ilmapiiri on jännittyneen odottava, mutta iloinen.

Ainut kehen luotin oli Anne, ja että jos joku saisi ja ansaitsisi hyvän lopun niin se olisi hän. Niin lohduton kirja kuitenkin on, että toivettani ei kuunneltu sitten yhtään. Elokuvassa muistan olleen onnellinen loppu (ainakin jonkun osalta), mutta kirja näyttää olevan paljon julmempi. Säilyipähän pieni jännitysmomentti, kun en tiennytkään kaikkea mitä tulee tapahtumaan, haha. Ehkä odotin jotain parempaa ja ei niin tavallista, mutta kirja on mitä on. Hyvä ja viihdyttävä sadepäivien kirja, mutta mihinkään mullistavaan elämykseen tämä teos ei yltänyt. Nykypäivään sijoitettuna Nukkelaakso tuskin olisi kiinnostanut, sillä viehätys piili juuri vanhassa ajassa ja naisten yllättävästä kuvailusta.

Valley of the Dolls -trailer (1967)

Tähtiä: ★★★½

Ps. Ajattelin tässä parin päivän sisällä lukumaratonin pitää, kun jäi harmillisesti välistä ne kesän kaksi Blogistanian lukumaratonia kiireiden takia.