Joyce Carol Oates - Blondi

"Niin lähestyi Kuolema huimaa vauhtia pitkin 
bulevardia haipuvassa harmaanruskeassa valossa."

kirjan alku

Ensimmäinen Joyce Carol Oatesilta lukemani kirja oli Kosto, jossa en ihastunut nimenomaan sen tarinaan, mutta hänen tyylistään pidin, joten en liikoja säikähtänyt vaan kokeilin seuraavaa kirjaa Blondia, joka sattui olemaan kymmenen kertaa paksumpi kuin edellinen laiheliini. Vaistoni osui oikeaan ja taiturimaisen kirjoittamisen lisäksi tarinakin oli tällä kertaa kohdillaan.

Norma Jeane Baker on kiharapäinen, isätön tyttö, joka jumaloi äitiään Gladysia. Mutta Gladys laittaa "lääkevettä" Norma Jeanen juomaan, kylvettää tulikuumassa vedessä, ajaa autolla pensaspalojen keskelle. Gladys viedään mielisairaalaan, Norma Jeane orpokotiin. "Vielä minä saan teidät rakastamaan itseäni", Norma Jeane sanoo. Studion elokuvatuottajilla on hyeenan hymy, mutta he antavat Norma Jeanelle roolin. Itsetunnoltaan hauraasta luonnonlahjakkuudesta kasvaa elokuvataivaan kiintotähti, jumaloitu legenda, joka tunnetaan toisella nimellä. Takakansi

Norma Jean on erilainen kuin muut näyttelijät, sillä hän ei näyttele; roolihahmot ovat yhtä kuin hän. Hän sukeltaa hahmojensa nahkoihin ja tuntee sen mitä he tuntevat. Päähenkilön nimi säilyy Norma Jeanina läpi romaanin; Marilyn Monroe on vain roolinimi, jonka Studio on keksinyt, hahmo mitä Norma Jean kaikille ihmisille näyttelee. Monroe on Studion kehittämä robotti.

"Minä olen täällä satimessa. Olen satimessa tämän blondin mallinuken sisällä jolla on naamio kasvoilla. Minä voin hengittää vain näiden kasvojen kautta. Vain näiden sierainten! Tämän suun kautta!"

 
Miehet ihannoivat Norma Jeania ja haluavat oman osansa, joka ei kamalan vaikeaa näytä olevan, sillä Norma Jean janoaa hyväksyntää: jos joku vain haluaa rakastaa häntä, hän rakastaa takaisin. "Ihana tietää olevansa haluttu. Joku tarvitsee minua." Jo pienestä pitäen kun näki valkokankaalla Kauniin prinsessan ja Tumman prinssi, hän on haaveillut samasta. "Tempautua heidän täydelliseen maailmaansa, paistatella heidän kauneudessaan ja rakkaudessaan --"  Norma Jeanin suurin unelma on mies ja lapsi.

Norma Jean on vaativa, kenties tietämättään. Hänen kanssaan seurustelu on kuluttavaa, sillä Norma Jean on äärimmisen epävarma ja kolmannen aviomiehen Millerin on jatkuvasti autettava ja todisteltava, että Norma Jean on hyvä ja lahjakas. Viikko Marilynin kanssa -elokuvaa katsoessa tuli sama tunne, että hän imee ihmiset kuiviin. "Norma Jean vaati niin paljon. Bucky ei saanut kunnolla ilmaa. Toki hän rakasti vaimoaan." Epävarmuus tulee esille myös kuvauksissa, joista Norma Jean myöhästelee. Maskeeraajan on loihdittava taikaystävä/prinsessa peilistä esiin ennen kuin Norma Jean voi mennä kameroiden eteen.

Näistä monet asiat selittyvät suurelta osin hankalla äiti-suhteella ja isällä, jota Norma Jean ei koskaan ole tavannut, mutta jonka näkemisestä hän haaveilee jatkuvasti. Aikuisena naisenakin Norma Jean on viaton ja naiivi kuin pieni lapsi. "Aikuinen oppii olemaan ivallinen sitä mukaan kun hän saa osakseen loukkauksia, pettymyksiä ja häpeää, mutta Yläkerran tyttö kykenee pyyhkimään sellaiset kokemukset pois."

Yksi suurimpia mielenkiinnonkohteita oli loppu ja se millaisen lopun Joyce Carol Oates valitsee huomioon ottaen, että Monroen kuolemasta on olemassa monia erilaisia teorioita. Goodreadsiin kirjoitin, että todella mielenkiintoinen fiktion ja faktan sekoitus Marilyn Monroen elämästä. Olen viimeistään nyt vakuuttunut Joyce Carol Oatesin kirjoittamisen lahjasta. Hän hienovaraisesti vihjailee asioista, eikä läväytä kaikkea suoraan katsojan naamaan.

Suosittelen Blondia, eikä sen pituudesta kannata liikaa hätkähtää, sillä tarina on todella mielenkiintoinen - varsinkin Marilyn Monroe -fanien must-luettava. Sattumalta satuin toissapäivänä löytämään kirppikseltä Haudankaivajan tyttären, joka tietysti lähti mukaani. Tätä menoa minusta on tulossa fani.

_______

Joyce Carol Oates - Blondi

(Blonde, 2000)

Loisto, 2002

Omasta hyllystä
Seitsemännen taiteen tarinat
Tähtiä: ★★★★½

Muita postauksiani:
Joyce Carol Oates: Kosto - rakkaustarina

Siri Hustvedt - Lumous

Lumous - Siri Hustvedt

(The Enchantment of Lily Dahl, 1996)

Otava, 2009
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Kannen kuva: Nordic Photos

Omasta hyllystä

"Lily oli tarkkaillut miestä kolme viikkoa."

kirjan ensimmäinen lause

Siri Hustvedtin kirjoja odottaa jo muutamia hyllyssä ja päädyin aloittamaan minulle ennestään tuntemattomaan (jälleen) kirjailijaan tutustumiseen Lumouksella.

Pikkukaupungin kahvilassa työskentelevä Lily Dahl tuntee jo siellä käyvät asiakkaat, kunnes häntä itseään vastapäätä muuttaa asumaan tuntematon taidemaalari. Ikkunasta hän seurailee Edward Shapiron luona käyviä ihmisiä ja kuuntelee sieltä kantautuvaa musiikkia. Yhdeksäntoistavuotiaan kiihkolla Lily rakastuu.

Pikkukaupunki kätkee sisälleen myös omat jännitteensä ja salaisuutensa, joihin Lily ajautuu mukaan. Ihmisistä paljastuu uusia puolia, joista ainakaan Lily ei ennen ole tiennyt.

Lilyn huonekaveri Mabel on jo vanha nainen, joka kirjoittaa omaelämäkertaa. Suuresta ikäerosta huolimatta he tulevat hyvin toimeen keskenään. Yhdistävänä tekijänä heillä on näytelmät: Lily on mukana näytelmäkerhossa, joka esittää Kesäyön unelmaa ja Mabelilla on tarjota hänellä arvokkaita neuvoja roolinsa sisäistämiseen. Ehkä Mabel on jollain tavalla myös nuorelle Lilylle äitihahmo. He juttelevat rakastumisesta ja elämästä.

Se mitä luulee kirjan alussa saavansa, ei pidä lainkaan paikkaansa. Alun hempeä ja leppoisakin tunnelma muuttuu loppua kohden synkemmäksi ja tummansävyiseksi. Ihmismieli ei ole aina sitä miltä se aluksi näyttää. Lily alkaa selvittämään, jopa dekkarimaisia piirteitä saavassa jännitysnäytelmässä, asioita, jotka muut kaupunkilaiset tuntuvat jo tietävän, mutta josta he vaikenevat.

Koin romaanin alkupuoliskon paljon mielenkiintoisempana, vaikka olenkin lukenut paljon kommentteja koskien juuri alun hailakkuutta. Lilyn ja etäisenä hahmona pysyvän Edwardin intohimoinen suhde ja kaupungin mielipide siihen kutkuttivat omaa mielikuvitusta, kun taas loppu muuttui liian sekavaksi ja kummalliseksi, eikä se onnistunut enää täysin säilyttämään mielenkiintoani yllä. Oli kuin oltaisiin hypätty aivan toiseen maailmaan.

Lumouksen kirjoitustyyli on ihana, enkä siitä mitään kummempaa moitittavaa löytänyt. Lily on samaistuttava henkilö, jossa rosoa ja nuoruuden uskallusta. Hänen suhteensa silloiseen poikaystäväänsä, nuoreen poliisiin Hankiin, kariutuu välittömästi Edwardin astellessa näyttämölle. Lilyn ja Hankin suhde ei alkuunsakaan tuntunut molemminpuoleiselta intohimoiselta rakkaudelta, vaan pikemminkin laimealta arkirutiinilta. Lily rohkaistuu kokeilemaan jotain aivan uutta ja yllättävää muiden mielipiteistä huolimatta - onhan tämän nuoren näyttelijänalun idoli kukapa muukaan kuin Marilyn Monroe.

Kirjassa on myöskin lumoava kansi ;)

Tähtiä: ★★★★

Hyllyssä
Amerikkalainen elegia
Kesä ilman miehiä