Hannele Mikaela Taivassalo - Scandorama

Scandorama. Tervetuloa Neoscandiaan.
Tänne ei ole helppo päästä, mutta täältä karkotetaan herkästi.

Ihastukseni Hannele Mikaela Taivassalon dystopiseen sarjakuvaromaaniin Scandorama lähtee jo hämmentävästä kannesta, jota voi katsoa kahdella eri tavalla - tai minun aivoni taipuvat jatkuvasti siihen epäloogisempaan kuvaan.

Takannesta: Scandorama on skandinaavinen idylliyhteiskunta, paikka jossa halutaan tulla täydellisiksi, eliittivaltio tiukkojen rajojen sisäpuolella. Stohome on puhdas, kirkkaiden valojen kirjoma. Toisella puolella lahtea sijaitsee Helsingy City, rapistunut ja rähjäinen, siellä asuu Miskatt. Kaupungin pirstaleissa elää ihmisten pirstaleita, niiden epäsopivien pirstaleita jotka eivät mahdu Scandoramaan. Miskatt on yksi heistä, Homo Felinus, geneettinen hybridi naisesta ja kissasta. Miskatt piiloutuu maan alle elättääkseen itsensä valonaroilla vastarintatehtävillä, samalla hän ajautuu yhä kauemmas erään tietyn golden boyn, unelman, luota.

Esittelyteksti tiivistää hyvin albumin. Kauniiseen ja puhtaaseen Scandoramaan, unelmakotiin, haluaa moni, mutta hyödyttömät käännytetään takaisin Neuropaan. Scandoraman toisella puolella on rauniokaupunki Helsingy City, jossa ihmiskokeena syntynyt Miskatt asuu, sillä hän on sopeutumaton. "Minut tehtiin, minulta ei kysytty." Scandorama käy kauppaa koeihmisillä, jotka ovat pudonneet turvaverkkojen läpi.

"Mutta. On myös Scunderground.
Sinne päädymme me jotka putosimme mutta jäimme.
Kaiken ulkopuolelle.
Tänne voi kyllä jäädä vaikka ei pitäisi."

Albumi on suora peilaus nykyisestä hyvinvointiyhteiskunnastamme, jossa osa jää avun ulkopuolelle eikä kaikkia haluta edes auttaa, vaan heidät käännytetään pois. Ihmisiä ajatellaan paljon hyötynäkökulmasta. Harmaan sinisävyinen kuvamaailma on Catherine Anyango Grunewaldin kaunista, omaleimaista käsialaa. Hänen kuvaratkaisunsa ovat toisinaan kiehtovia ja ne sopivat tarinan pessimistiseen, synkkään maailmaan.




Scandorama jättää lopussa paljon avoimeksi ja sen on sen verran taiteellisempi teos, että uskon albumin jakavan mielipiteitä. Minä olin tapani mukaan innoissani tästä erikoisesta ja häilyvästä teoksesta. Se on jälleen niitä ihania kirjoja, jotka jäävät kutkuttamaan mieleen ja lukijana saa itse ajatella ja pohtia merkityksiä. Ei todellakaan valmiiksi pureskeltua kamaa! Toinenkaan lukukerta ei tee yhtään hallaa.

#sarjakuvahaaste

★★★★
Hannele Mikaela Taivassalo - Scandorama
Kuvat: Catherine Anyango Grunewald

(Scandorama, 2018)

Teos & Förlaget, 2018

Kirjastosta

Shirley Jackson - Linna on aina ollut kotimme

Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood.

Pieni goottilaisen kirjallisuuden klassikko, Linna on aina ollut kotimme, on viimein saatu myös suomeksi. En täysin tiennyt mitä odottaa, vaikka sana 'goottilainen' antaakin hyvää osviittaa kirjasta. Shirley Jackson on loihtinut kirjalleen erikoisen, outoutta väreilevän tunnelman, jota ei voi osoittaa, mutta jonka tuntee ympärillään.

Takakannesta: Blackwoodin sukutalossa on jäljellä enää kolme asukasta: sisarukset Merricat ja Constance Blackwood ja pyörätuoliin joutunut Julian-setä. Koko muu perhe on kuollut. Merricat hautaa maahan marmorikuulia ja keksii taikasanoja pitääkseen kyläläiset ja muun maailman talon porttien takana. Mutta kun isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku löytää tiensä keittiön ovelle ja illallispöydän ääreen, Merricatin taikasanat eivät enää riitä. 

Linna on aina ollut kotimme on tarina omalaatuisesta ystävyydestä, pienen kyläyhteisön ahdasmielisyydestä, ahneudesta - ja amanita phalloidesista.

Merricat ja Constance asuvat setänsä kanssa eristyksissä muista kyläläisistä, "Kyläläiset ovat aina vihanneet meitä." ja Merricatin kaupassa käyminenkin on kuin tarkkaan laadittu strateginen peli, sillä mahdollisimman monia kyläläisiä tulee vältellä. Mitä vähemmän heidän epäluuloisiin ja vihamielisiin katseisiinsa törmää sen parempi. Mistä tämä kaikki pelko ja viha kumpuaa on arvoitus. Mihin muu Blackwoodin perhe on kuollut on sekin arvoitus. Linna on aina ollut kotimme pysyttelee pitkään suurena mysteerinä ja vaikka henkilöistä ei kerrota juuri mitään - menneisyydestä kaikkein vähiten - tulevat he silti tutuiksi.

Pidin kovasti Merricatista kertoja. Hän elää omassa, erikoisessa maailmassaan ja pyrkii jatkuvasti pitämään pahan poissa kaikenlaisilla omilla ajatuksenjuoksuillaan. Kaverina tytöllä on Jonas-kissa.

"Kaikki johtui siitä, että kirja oli pudonnut puusta:
en ollut tuonut uutta tilalle välittömästi ja laiminlyöntini
oli murtanut turvamuurimme."

Lopussa kirja on ihokarvoja nostattava, sillä oliko se kaikkien kannalta onnellinen loppu. Epäilen suuresti, sillä minua ainakin vähän ahdisti. Jos tämän lukisi uudelleen aukenisi kaikki ihan eri tavalla ja voisi eri valossa katsella tapahtumia ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. Karmiva kirja kaikessa vähäeleisyydessään.

Ps. Kirjan loppuun on nokkelasti listattu saman tyylisiä kirjoja, mikäli jää halu lukea vielä lisää. Yksi kirjoista on mm. Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka kieltämättä käväisi itsellänikin mielessä.

★★★½
Shirley Jackson - Linna on aina ollut kotimme

(We Have Always Lived in the Castle , 1962)

Fabriikki, 2018

Omasta hyllystä

Sarjakuvia keskittymiskyvyttömille

Sarjakuvat ovat olleet pelastukseni viimeisten kuukausien aikana ja myönnetään, niiden avulla saa mukavasti pelastettua tilanteen, jos lukuaikataulu näyttää katastrofaaliselta, eikä aikaa ole lukea 600 sivuisia teoksia. Olen myös löytänyt sarjakuvien maailman ihan uudella tavalla tänä vuonna ja törmännyt erittäinkin upeisiin teoksiin. Koska sanallinen anti näiden kuvailujen suhteen on kuitenkin vielä vajavainen, niin niputan jälleen kolme sarjakuvaa samaan postaukseen. Kaikki ovat hienoja omalla tavallaan. Näillä jatkan #sarjakuvahaaste pinon kasvattamista.

Juna

Hongkongilaisen Chihoin surrealistisessa sarjakuvassa mies tekee matkaa junalla ja pitkin matkaa tapahtuu erikoisia asioita: samat asiat toistuvat ja kaikenlaista muutakin outoa. Filosofiseksi ja vertaiskuvalliseksi voisi teosta sanoa. Itseoppinut Chihoi on piirtänyt sarkauvan rennosti lyijykynällä ja sivuilla näkyy kumituksen taakse kätkeytyneet viivat ja luonnostelut.

Sarjakuva perustuu Hung Hungin novelliin Karuselli, joka on suomennettu sarjakuvan loppuun.

✚   ✚   ✚ 

Flu
Antti Ollikaisen Flu - Jäätävä lentsu -teoksessa seikkailee tipu, jolla on flunssa. Pienen tipun matkalla sattuu kaikenlaista ja se sekä joutuu pinteeseen että pääsee pälkähästä aivastelujensa ansiosta. Välipalaksi haukattava sarjakuva etenee täysin ilman tekstejä ja se on varsin hupaisaa katseltavaa. Vauhdikas tarina loppuu hienolla, ajatuksia kaihertavalla tavalla. Sarjaan kuuluu vielä kaksi muutakin lyhyttä teosta, mutta lähitienoon kirjastoista niitä ei löytynyt, joten tyydyin tähän ensimmäiseen osaan.

✚   ✚   ✚   

 
Ajan kanssa

Vastikään kuuntelin äänikirjana Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäisen osan Combray ja tästä luontevasti siirryin Petteri Kantolan Ajan kanssa -albumin pariin, joka kulkee alaotsikolla "Kesäni Marcel Proustin kanssa". Tykästyin niin paljon tähän kiireettömään ja filosofiseen teokseen. Sen absurdit tapahtumat ruokkivat aivojani ja oivaltavasti tehdyt kuvat tosiaankin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Wautsi, olen vaikuttunut.

Sarjakuva pohtii parisuhdetta ja elämää. "Maailma muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja havainnot rikkaammiksi, kun ei kiirehdi. Tapahtumista ja ihmisistä paljastuu erilaisia sävyjä ainoastaan tarkkailemalla niitä riittävän pitkään!" Lisäksi mukana hengaili ihana hirvi♥

Yhteensä näille sarjakuville kertyi sivuja 232.

★★★
Chihoi - Juna

Suomen sarjakuvaseura, 2010

Kirjastosta

★★★½
Antti Ollikainen - Flu: Jäätävä lentsu

2014

Kirjastosta

★★★★½
Petteri Kantola - Ajan kanssa: Kesäni Marcel Proustin kanssa

Suuri Kurpitsa, 2016

Kirjastosta

Becky Albertalli - Minä, Simon, Homo Sapiens

Keskustelu oli niin hienovarainen, etten
ensin edes tajua, että minua kiristetään.

Simon on ihastunut - mutta hän ei tiedä tarkalleen kehen. Simon tietää ainoastaan pojan nimimerkin Blue ja että he käyvät samaa koulua, sillä se ovat viestitelleen toisilleen sähköpostilla jo jonkin aikaa. Bluelle Simon on uskaltanut paljastaa olevansa homo, mutta parhaat kaverit - vanhemmista puhumattakaan - eivät sitä tiedä. Kaikki uhkaa kuitenkin paljastua, kun luokkakaveri Martin ryhtyy kiristämään Simonia. Vaitiolonsa hintana hän haluaa tutustua paremmin Simon ystävään Abbyyn, mutta vaikka Simon yrittäisi parhaansa ei ole takeita, että Abby haluaa tutustua Martiniin.

Osa kirjasta on hellyyttävää Simonin ja Bluen välistä sähköpostien lähettelyä ja heidän tutustumista toisiinsa. Lukija tietysti odottaa jännittyneenä milloin kaikki paljastuu ja mitä siitä seuraa. Ja kuka on Blue? Luulin erittäin fiksuna arvanneeni kuka Bluen takana on, mutta väärin meni, vaikka tarkemmin ajateltuna tietenkin se oli hän. Onhan tämä happily-ever-after -nuortenkirja, joka loppuu parhainpäin.

"Sivumennen sanoen, eikö olisi reilumpaa, jos kaikkien pitäisi tulla ulos kaapista? Miksi heteroseksuaalisuus on joku oletusarvo? Mitä jos jokaisen pitäisi erikseen tehdä samanlainen kiusallinen ilmoitus omasta seksuaalisuudestaan, oli se sitten minkälainen hyvänsä? Tuli vaan mieleen."

Synkkyyttä ei muutenkaan Minä, Simon, Homo Sapiens -kirjasta ei löydy. Simonilla on muutamia todella hyviä kavereita, hän käy innoissaan koulun näytelmäharjoituksissa ja välit perheeseen on hyvät. Lisäksi orastava ihastus saa mielialan kattoon. Uskottava ja hyväntuulinen nuortenkirja tarjoaa söpöyttä ja syvyyttä. Varoitus: Aiheuttaa akuutin Oreo-keksi nälän.

Kirjan pohjalta tehty elokuva Minä, Simon pyörii vielä parhaillaan elokuvateattereissa.

★★★½
Becky Albertalli - Minä, Simon, Homo Sapiens

(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)

Otava, 2018

Arvostelukappale

Pridelukuviikko

Miten kävi hyllyni 10:lle odotetuimmalle kirjalle (2017-18)

Reilu vuosi sitten napsin hyllystäni jälleen 10 kiinnostavinta kirjaa tarkoituksena saada ne kaikki tietysti luettua seuraavan vuoden aikana. Luulisi muuten, että tämä on helppo rasti, mutta niin se mieli vaan muuttuu pitkin matkaa tai sitten säästelee jotain kirjaa johonkin parempaan hetkeen (mikä se hetki nyt ikinä sitten onkaan). Viime vuonna luin yli puolet valitsemistani kirjoista, joten se oli onnistunut listaus.

LUETUT

⧫ Sopimus - Audrey Magee

⧫ The Marvels - Brian Selznick

⧫ Sisareni puolesta - Jodi Picoult

⧫ Brooklyn - Colm Tóibín

LUKEMATTA JÄÄNEET

⧫ Yösirkus - Erin Morgenstern

⧫ Sillanrakentajat - Jan Guillou

⧫ Sirkuksen poika - John Irving

⧫ Haudankaivajan tytär - Joyce Carol Oates

⧫ Myrskyluoto - Anni Blomqvist

⧫ Kolea talo - Charles Dickens

Tänä vuonna en ollut yhtä ahkera (4/10), mikä vähän harmittaa, sillä edelleen suorastaan himoitsen noiden lukemista. (Kaikkien paitsi yhden; Myrskyluoto vaikuttaa vähän liian hitaalta nykyiseen mielentilaani.) No, ei voi enää mitään, pitää tunkea ne kaikki uudelle listalle 😄

Edward St Aubyn - Loistava menneisyys

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun Yvette 
laskeutui pihatietä pitkin kohti taloa sylissään 
korillinen edellisiltana silitettyä pyykkiä.

Edward St Aubynin kirja kutsui lukemaan itsensä, sillä en voinut olla huomaamatta siitä tekeillä olevaa tv-sarjaa, Patrick Melrose, jossa pääosaa näyttelee Benedict Cumberbatch. Sarja on pakko nähdä ja Loistavan menneisyyden kuvaus vaikutti sekin houkuttelevalta, joten halusin lukea kirjan ensin. Niin kuin todellinen kirjanörtti tietysti tekee. Johon en ehkä voi itseäni sittenkään lukea, sillä kävin juuri katsomassa Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville ja kirja on lukematta. Hupsis.

Palatakseni aiheeseen: Patrick Melrosen tarina on viisiosainen romaanisarja ja Loistava menneisyys pitää sisällään osat 1-3. Äskettäin lukemani Juoksee saksien kanssa -kirjan tapaan Loistava menneisyys on myös omaelämäkerrallinen. Se kertoo brittiyhteiskunnan yläluokkaisesta perheestä, joka ei voi niin hyvin kuin ulkokuori antaa ulkopuolisille ymmärtää. Ensimmäinen osa Mitäs pienistä kertoo Patrick Melrosen lapsuudesta, jota hallitsee mielivaltainen, tunteeton ja julma isä, joka on myös onnistunut pyrkimyksessään luoda äidin ja rakkautta janoavan ja tarvitsevan pojan välille etäisyyden. Perhe viettää kesää Ranskan maaseudulla vieraiden ympäröimänä ja eräänä päivänä Patrick kokee järkyttävän hetken, joka saa aikaan särön hänen sisällään.

Toinen osa kulkee nimellä Ikävä juttu ja siinä Patrick onkin jo huumeongelmainen aikuinen ja koko kirja on tiivistettynä yhä piikitystä ja pilvessä oloa. "Tuhoa ja kuolema", hän jupisi. Voi luoja, hän oli pahasti raiteiltaan, aivan helvetin pahasti raiteiltaan. Hyvin hupaisa kohta oli absurdi lewiscarrollmainen huumehouru, jossa Patrick oli.

Hoitaja: "Nyt minä kyllä sanon, että jos sinä et lakkaa pitämästä noita hulluja ääniä, miten sitten suu pannaan, kun sinä et pysty lopettamaan tuota."

Poika (epätoivoisena): "Mutta minä haluan lopettaa"

Hoitaja: "Pelkkä halu ei riitä."

Kersantti: "Ryhdistäydy, poika." (Alkaa huutaa):
"Pikamarssia! Vasen, oikea, vasen, oikea."

Matolla makaava Patrick heilutti jalkojaan kuin kaatunut vieterinukke.

Kirjan viimeisessä osassa, Toivon mukaan, Patrick on päässyt irti huumeista. Jo edellisen osan kohdalla kiinnostus pääsi aika paljon hiipumaan itseään toistavien kohtausten takia, mutta kolmannessakaan osassa en nähnyt punaista lankaa. Tutustuttiin pikaisesti moniin eri henkilöihin, jotka lopulta juhlivat keskenään, mutta en kokenut että minulle olisi jäänyt siitä mitään käteen. Toivottavasti viimeiset kaksi osaa tarjoavat kiintoisampaa sisältöä, sillä pidin kuitenkin paljon ensimmäisen osan tyylistä ja tarkan viiltävästä otteesta, vaikka itse tarina on joissain kohti iljettävä.

Tv-sarja on jo julkaistu ja Patrick Melrosen tarinan viimeisetkin osat ilmestynee jossain vaiheessa suomeksi.

★★★
Edward St Aubyn - Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina

(Never Mind, 1992
Bad News, 1992
Some Hope, 1994)

Otava, 2018

Kirjastosta

Elena Ferrante - Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Näin Lilan viimeistä kertaa viisi vuotta sitten, talvella 2005.

Olen aina yhtä innoissani, kun postin paketista paljastuu Elena Ferranten jokin Napoli-sarjan osa! Elena ja Lila jaksavat kiehtoa osasta toiseen ja tietenkin matkakuume on taattu. Kirjat ovat juuri sen mittaisia, ettei lukeminen lopu aivan yhdellä istumalla. Takaraivossa kummitteli ajatus sarjan loppumisesta, sillä viimeinen, neljäs osa, julkaistaan syksyllä (niin kaukana mutta niin lähellä!).

Takakannesta: Elena ja Lila ovat aikuistuneet ja elämä on vienyt heitä eri suuntiin. Kipakka Lila on jättänyt miehensä ja työskentelee nyt makkaratehtaalla karuissa oloissa. Lahjakas Elena on lähtenyt Napolista opiskelemaan ja julkaissut esikoisteoksensa; sen tuoma menestys avaa hänelle ovet oppineiden ja varakkaan sivistyneistön piireihin.

Eurooppa ympärillä kuohuu. Myös 1970-luvun Italiassa yhteiskunta mullistuu, poliittiset rakenteet, naisten asema ja sukupuoliroolit ovat murroksen kourissa. Lila ja Elena taistelevat päästäkseen pois vankiloistaan, kumpikin omastaan, ja pyrkivät irti patriarkaalisesta määräysvallasta, kurjuudesta ja tietämättömyydestä. Vaikka haasteita riittää niin lasten, aviomiesten kuin rakastajien kanssa, vahva side Lilan ja Elenan välillä pysyy, alati muuttuvana ja elävänä. 

Elena ja Lila eivät ole enää niin läheiset, sillä heidän välillään on ihan fyysinenkin välimatka. Silti näyttämisen halu on säilynyt ja Elena tuntee yhä jäävänsä jalkoihin, vaikka joillakin mittapuilla mitattuna hän on päässyt yhteiskunnassa pitkälle ja arvostetumpaan asemaan. Hän on myöskin päässyt pois Italian pikkukujilta, vaikkakin - hurjaa kyllä - kaipaa takaisin. "-- ja minun kävi häntä sääliksi, mutta samalla kadehdin häntä. Lapsellinen varmuuteni siitä, että hänet oli tarkoitettu tekemään ihmeellisiä asioita, kasvoi valtavaksi ja kaduin, että olin lähtenyt Napolista ja irrottautunut hänestä, tunsin jälleen tarvetta olla hänen lähellään."

Elenan ja Lilan vivahteikkaan ystävyyden kuvauksen lisäksi kirja pitää sisällään aikamoisen yhteiskunnan kuvauksen. Italia kuohuu ja sotajalalla ovat ainakin kommunistit, fasistit ja ammattiyhdistysliike. On vallankaapausyrityksiä, poliisin voimatoimia, tulitaisteluita ja verilöylyjä. Kortteleissa kahakoidaan. En voinut kolmannen osan kohdalla olla aistimatta sitä miten onnettomia kaikki olivat omilla tahoillaan. Elena luo kirjailijanuraansa, mutta sitä jarruttaa kahden lapsen saaminen. Mies ei tunnu arvostavan vaimoaan yhtään. Lila taas on keskellä yhteiskunnan kuohuntaa ja näkee sen lähietäisyydeltä sekä joutuu kuin puolivahingossa suoraan sekaan.

"--halusin sanoa ja tehdä kaikkea, mitä
ajattelin että hän olisi sanonut ja tehnyt--

Ferrante on taituri vailla vertaa. Hienoja henkilöitä. Mielenkiintoista pohdintaa. Lumoava Italia.

Mitenköhän tarina tulee päättymään? En malta odottaa! Lämpenevätkö Elenan ja Lilan välit ja säilyykö riippuvuussuhde yhä.

★★★★★
Elena Ferrante - Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)

Wsoy, 2018

Arvostelukappale

Napoli-sarja
Uuden nimen tarina (#2)
Loistava ystäväni (#1)