Edward St Aubyn - Loistava menneisyys

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun Yvette 
laskeutui pihatietä pitkin kohti taloa sylissään 
korillinen edellisiltana silitettyä pyykkiä.

Edward St Aubynin kirja kutsui lukemaan itsensä, sillä en voinut olla huomaamatta siitä tekeillä olevaa tv-sarjaa, Patrick Melrose, jossa pääosaa näyttelee Benedict Cumberbatch. Sarja on pakko nähdä ja Loistavan menneisyyden kuvaus vaikutti sekin houkuttelevalta, joten halusin lukea kirjan ensin. Niin kuin todellinen kirjanörtti tietysti tekee. Johon en ehkä voi itseäni sittenkään lukea, sillä kävin juuri katsomassa Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville ja kirja on lukematta. Hupsis.

Palatakseni aiheeseen: Patrick Melrosen tarina on viisiosainen romaanisarja ja Loistava menneisyys pitää sisällään osat 1-3. Äskettäin lukemani Juoksee saksien kanssa -kirjan tapaan Loistava menneisyys on myös omaelämäkerrallinen. Se kertoo brittiyhteiskunnan yläluokkaisesta perheestä, joka ei voi niin hyvin kuin ulkokuori antaa ulkopuolisille ymmärtää. Ensimmäinen osa Mitäs pienistä kertoo Patrick Melrosen lapsuudesta, jota hallitsee mielivaltainen, tunteeton ja julma isä, joka on myös onnistunut pyrkimyksessään luoda äidin ja rakkautta janoavan ja tarvitsevan pojan välille etäisyyden. Perhe viettää kesää Ranskan maaseudulla vieraiden ympäröimänä ja eräänä päivänä Patrick kokee järkyttävän hetken, joka saa aikaan särön hänen sisällään.

Toinen osa kulkee nimellä Ikävä juttu ja siinä Patrick onkin jo huumeongelmainen aikuinen ja koko kirja on tiivistettynä yhä piikitystä ja pilvessä oloa. "Tuhoa ja kuolema", hän jupisi. Voi luoja, hän oli pahasti raiteiltaan, aivan helvetin pahasti raiteiltaan. Hyvin hupaisa kohta oli absurdi lewiscarrollmainen huumehouru, jossa Patrick oli.

Hoitaja: "Nyt minä kyllä sanon, että jos sinä et lakkaa pitämästä noita hulluja ääniä, miten sitten suu pannaan, kun sinä et pysty lopettamaan tuota."

Poika (epätoivoisena): "Mutta minä haluan lopettaa"

Hoitaja: "Pelkkä halu ei riitä."

Kersantti: "Ryhdistäydy, poika." (Alkaa huutaa):
"Pikamarssia! Vasen, oikea, vasen, oikea."

Matolla makaava Patrick heilutti jalkojaan kuin kaatunut vieterinukke.

Kirjan viimeisessä osassa, Toivon mukaan, Patrick on päässyt irti huumeista. Jo edellisen osan kohdalla kiinnostus pääsi aika paljon hiipumaan itseään toistavien kohtausten takia, mutta kolmannessakaan osassa en nähnyt punaista lankaa. Tutustuttiin pikaisesti moniin eri henkilöihin, jotka lopulta juhlivat keskenään, mutta en kokenut että minulle olisi jäänyt siitä mitään käteen. Toivottavasti viimeiset kaksi osaa tarjoavat kiintoisampaa sisältöä, sillä pidin kuitenkin paljon ensimmäisen osan tyylistä ja tarkan viiltävästä otteesta, vaikka itse tarina on joissain kohti iljettävä.

Tv-sarja on jo julkaistu ja Patrick Melrosen tarinan viimeisetkin osat ilmestynee jossain vaiheessa suomeksi.

★★★
Edward St Aubyn - Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina

(Never Mind, 1992
Bad News, 1992
Some Hope, 1994)

Otava, 2018

Kirjastosta

F. Scott Fitzgerald - Yö on hellä

Yö on hellä - F. Scott Fitzgerald

(Tender is the Night, 1934)

WSOY, 1996
Päällyksen kuva: Peter Strauss ja Mary Steenburgen elokuvassa Yö on hellä
Typografia: Liisa Holm

Omasta hyllystä

"Vuoden 1917 keväällä, tullessaan Zurichiin ensimmäisen kerran, oli tohtori Richard Diver kaksikymmentäkuusivuotias, ihana ikä miehelle, vanhanpojan elämän parasta kautta."

kirjan ensimmäinen lause

Kultahattu ei iskenyt, kun sen nuorena luin, mutta Yö on hellä kiinnosti. Kirja pohjautuu kirjailijan itsensä kokemuksiin, sillä hänen vaimonsa Zelda oli mielisairaalassa hoidossa skitsofrenian takia.

Dick on nuori menestyvä psykiatri, joka pääsee töihin Zürichissä sijaitsevalle mielitautien klinikalle ensimmäisen maailmansodan mellestäessä, sillä hän on liian arvokas tykinruuaksi. Yksi hänen potilaistaan on rikkaan perheen tytär Nicole Warren, johon Dick rakastuu ja he menevät naimisiin. He muuttavat asumaan Ranskan Rivieralle, jossa illat kuluvat juhlien ystävien seurassa. Vähitellen Dickin tunteet kuitenkin muuttuvat Nicolea kohtaan, varsinkin kun nuori näyttelijä Rosemary astuu kuvaan. Rosemary näkee heidät ensikertaa uimarannalla ja siitä ystävyys alkaa. Ja  jotain muutakin.

Alkuunsa kaikki on tietenkin hehkeää, mutta uutuudenviehätys kaikkoaa aikanaan. Rivieralla, 20-30 lukujen välissä, rahahuolettomat Diversit viettävät yläluokkaista (tyhjänpäiväistä) elämää. Pariskunnalla on jo kaksi lasta, mutta kuilu heidän välillään kasvaa. Kirjasta huokuu surumielisyys: Nicolen sairaus leimaa kaikkea ja leijailee pariskunnan yllä kuin tumma pilvi tuhoten kaiken hyvän heidän välillään. Oliko heidän suhteensa edes ikinä tasavertainen vai vaikuttiko heidän alun potilas-lääkäri -suhde myös parisuhteeseen? Nicolen hoitokuurin takia Dick joutuu pysyttelemään kotona, vaikka hänen mielensä tekisikin lähteä välillä muualle. Elämä on hyvin rajattua ja mies on käytännössä vangittu olemaan Nicolen kanssa. Velvollisuudentunto pitää heidän pitkään yhdessä, eikä enää molemminpuoleiset tunteet. Masentavaa oli seurata Dickin huimaa menestystä psykiatrina ja sitten katsoa, kun hän väistämmä tuhoaa itsensä ja saavutuksensa.

Tarina rönsyili liikaa. Alku ja loppu olivat sen selvästi heikoimmat kohdat. Loppuakohden kaikki levähti ja sen aikana inhosin Dickiä, josta tuli hyvin ärsyttävä hahmo. Oltaisiin oltu lähempänä täydellisyyttä, jos tarinaa olisi hieman tiivistetty ja pystytty koko ajan seuraamaan sitä punaista lankaa. Pidin niin paljon kirjan keskiosasta, jonka parasta antia oli Diversien päällepäin hehkeä, kiireetön elämä, auringonotto rannalla, konfliktit ja tietysti salasuhteet, joten sääli, että näin kävi! Mutta nautin paljon enemmän tästä kuin Kultahatusta.

Kaunis nimi, joka on muuten otettu John Keatsin runosta "Oodi satakielelle".
Kirjan kannet on kuitenkin jotain aivan järkyttävää (elokuvakannet....)!

Tähtiä: ★★★

Muiden bloggauksia kirjasta: Eniten minua kiinnostaa tie