Edward St Aubyn - Loistava menneisyys

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun Yvette 
laskeutui pihatietä pitkin kohti taloa sylissään 
korillinen edellisiltana silitettyä pyykkiä.

Edward St Aubynin kirja kutsui lukemaan itsensä, sillä en voinut olla huomaamatta siitä tekeillä olevaa tv-sarjaa, Patrick Melrose, jossa pääosaa näyttelee Benedict Cumberbatch. Sarja on pakko nähdä ja Loistavan menneisyyden kuvaus vaikutti sekin houkuttelevalta, joten halusin lukea kirjan ensin. Niin kuin todellinen kirjanörtti tietysti tekee. Johon en ehkä voi itseäni sittenkään lukea, sillä kävin juuri katsomassa Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville ja kirja on lukematta. Hupsis.

Palatakseni aiheeseen: Patrick Melrosen tarina on viisiosainen romaanisarja ja Loistava menneisyys pitää sisällään osat 1-3. Äskettäin lukemani Juoksee saksien kanssa -kirjan tapaan Loistava menneisyys on myös omaelämäkerrallinen. Se kertoo brittiyhteiskunnan yläluokkaisesta perheestä, joka ei voi niin hyvin kuin ulkokuori antaa ulkopuolisille ymmärtää. Ensimmäinen osa Mitäs pienistä kertoo Patrick Melrosen lapsuudesta, jota hallitsee mielivaltainen, tunteeton ja julma isä, joka on myös onnistunut pyrkimyksessään luoda äidin ja rakkautta janoavan ja tarvitsevan pojan välille etäisyyden. Perhe viettää kesää Ranskan maaseudulla vieraiden ympäröimänä ja eräänä päivänä Patrick kokee järkyttävän hetken, joka saa aikaan särön hänen sisällään.

Toinen osa kulkee nimellä Ikävä juttu ja siinä Patrick onkin jo huumeongelmainen aikuinen ja koko kirja on tiivistettynä yhä piikitystä ja pilvessä oloa. "Tuhoa ja kuolema", hän jupisi. Voi luoja, hän oli pahasti raiteiltaan, aivan helvetin pahasti raiteiltaan. Hyvin hupaisa kohta oli absurdi lewiscarrollmainen huumehouru, jossa Patrick oli.

Hoitaja: "Nyt minä kyllä sanon, että jos sinä et lakkaa pitämästä noita hulluja ääniä, miten sitten suu pannaan, kun sinä et pysty lopettamaan tuota."

Poika (epätoivoisena): "Mutta minä haluan lopettaa"

Hoitaja: "Pelkkä halu ei riitä."

Kersantti: "Ryhdistäydy, poika." (Alkaa huutaa):
"Pikamarssia! Vasen, oikea, vasen, oikea."

Matolla makaava Patrick heilutti jalkojaan kuin kaatunut vieterinukke.

Kirjan viimeisessä osassa, Toivon mukaan, Patrick on päässyt irti huumeista. Jo edellisen osan kohdalla kiinnostus pääsi aika paljon hiipumaan itseään toistavien kohtausten takia, mutta kolmannessakaan osassa en nähnyt punaista lankaa. Tutustuttiin pikaisesti moniin eri henkilöihin, jotka lopulta juhlivat keskenään, mutta en kokenut että minulle olisi jäänyt siitä mitään käteen. Toivottavasti viimeiset kaksi osaa tarjoavat kiintoisampaa sisältöä, sillä pidin kuitenkin paljon ensimmäisen osan tyylistä ja tarkan viiltävästä otteesta, vaikka itse tarina on joissain kohti iljettävä.

Tv-sarja on jo julkaistu ja Patrick Melrosen tarinan viimeisetkin osat ilmestynee jossain vaiheessa suomeksi.

★★★
Edward St Aubyn - Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina

(Never Mind, 1992
Bad News, 1992
Some Hope, 1994)

Otava, 2018

Kirjastosta

Anna Gavalda - Kimpassa

Ei Paulette Lestafier niin hullu ollut kuin väitettiin.

Olen elokuvan joskus muinoin nähnyt, mutta jos näin ei olisi ollut, olisin voinut etukäteen kuvitella kirjan olevan hömppäromantiikkaa. En nytkään täysin tietysti tiennyt miten kirja on kirjoitettu, mutta sisällöstä oli aika kattava kuva. Odotuksen ylittyivät ja vaikka Anna Gavaldan Kimpassa menee kevyen kirjallisuuden puolelle, on siinä syvyyttä, nokkelasanaista dialogia ja hellyyttäviä hahmoja. En usko, että juonikaan on ihan ennalta-arvattavimmasta päästä, vaikka suurimmat juonikuviot on helppo arvata takakannen lukemisen jälkeen, mutta tosiaan paha mennä sanomaan.

Takakannesta: Camille Fauque on 26-vuotias langanlaiha nuori nainen, jonka lapsuus oli ankara ja nuoruus kaoottinen. Yksinäinen Camille on lahjakas piirtäjä, muttei uskalla enää tarttua kynään vaan siivoaa henkensä pitimiksi. Philibert Marquet de la Durbillière puolestaan on vanhan aristokraattisuvun vesa, joka tietää kaiken Ranskan historiasta ja käyttäytyy huomaamattaan kuin muinaisjäänne. Franck harrastaa yhden yön juttuja, rassaa moottoripyöräänsä ja käy tervehtimässä isoäitiään Paulettea.

Philibert pelastaa riutuneen ja flunssaisen Camillen omaan suuren perintöasuntoonsa, jossa asuu myös ärtyisä, kokkina vähäisen elantonsa hankkiva Franck. Philibert ja Camille tulevat loistavasti juttuun, mutta yhteiselo Camillen ja Franckin välillä ei ala kovin sujuvasti. Seuraavaksi seurataankin heidän mielenkiintoista yhteisasumista. Ihmettelen miten noin surkeista ihmisistä voi kirjoittaa niin hyväntuulista tekstiä. Camille, Philibert ja Franck ovat rikkinäisiä kaikki tavallaan, mutta heitä yhdistää lapsuudesta asti koettu hankala suhde vanhempiin. Neljäntenä joukkoon liittyy myöhemmin Franckin iäkäs isoäiti Pauline, joka on pantu kunnalliseen vanhainkotiin.

"Mitenpä aseista riisuttu rojalisti, hauras haltiatar, rikki revitty nuorukainen ja yltä päältä mustelmainen vanha rouva olisivatkaan osanneet bluffata?

Mahdotonta.

Pah... samapa se... Parempi pienikin panos ja naurettavat voitot kuin luovuttaminen."

Kimpassa kertoo tavallisista, elämän heittelemistä ihmisiä ja tarina kulkee eteenpäin leppoisaan tahtiin. Kirjasta on tehty samanniminen elokuva, joka sekin on söpö ja herttainen ja siinä Camillena nähdään ihastuttava Audrey Tautou.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★★
Anna Gavalda - Kimpassa

(Ensemble c'est tout, 2004)

Loisto, 2008

Omasta hyllystä

Antoine Laurain - Punaisen muistikirjan nainen

"Taksi oli jättänyt hänet bulevardin kulmaan."

kirjan alku

Kirjakauppias Laurent Letellier löytää kauniin käsilaukun hylättynä roskasäiliön kannelta. Henkilöllisyyspaperit ovat tiessään, mutta laukun muu sisältö - mm. punainen muistikirja, Modianon romaani, hajuvesipullo, hieroglyfiavaimenperä, muutama valokuva, kolme pikkukiveä ja nopat - piirtää kuvan naisesta, joka vaikuttaa Laurentista kiehtovalta, rakastettavalta, jopa tutulta. Esineet johtolankoinaan Laurent ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa. Vähitellen salapoliisileikki muuttuu romanttiseksi aarrejahdiksi, joka mullistaa niin etsijän kuin etsityn elämän. Takakansi

Punaisen muistikirjan nainen on kaunis ja ihastuttava tarina, joka tarjoaa lohdutusta kaipuuseen ja uskoa rakkauteen. Ehdottomasti kirjan parasta antia oli osuus, jossa Laurent etsi naista hänen käsilaukkunsa avulla. Lukija tiesi jo mistä Lauren löytää, mutta mies joutui huolellisesti penkomaan laukun koko sisällön etsien vihjeitä sen omistajasta. Laure vaikutti käsilaukusta löytyneen punaisen muistikirjan perusteella kiinnostavalta henkilöltä. Kirjaseen hän oli laittanut ylös monenlaisia listoja: mitä pelkää, mistä pitää, mitä pitää muistaa tehdä... Olen itsekin varsinainen listafriikki, joten tuollainen vetoaa minuun.

Vaivattomasti etenevä tarina esittelee myös toisen mielenkiintoisen henkilön: Laurentin määrätietoisen tyttären, joka tietenkin jossain vaiheessa ei voi malttaa kiusausta sekaantua asiaan. Isän ja tyttären tapaamisilla ravintolan terassilla on oma suloinen atmosfäärinsä.

Kirjatoukkia tietysti viehättää salakavalasti tarinaan mukaan vedetty Nobel-palkittu Patrick Modiano, jota pidin hauskana lisänä, sillä juurikin tänä kesänä tutustuin ensi kertaa miehen tuotantoon. Modianohan ei julkisesti oikein edes esiinny tai anna haastatteluja, joten hänen valitseminen tähän pieneen - mutta silti niin suureen - rooliin oli oivallinen. Ja itse päähenkilö on tietenkin kirjakauppias.

Ranskalaiset ne vain tuntuvat osaavan herkän, mutta älykkään kirjoittamisen taidon. Heiltä löytyy kauniita tarinoita ja tämäkin oli varsin lohdullinen kirja. Aikansa kuullakin, eikä milloinkaan voi tietää minne elämä seuraavaksi johdattaa, joten "odota odottamatonta".

Kirjalla on romanttisen suloiset kannet, mutta järkyttävä tapa muuten leikata nuo kannet ennen päällystämistä. Uh. Ei mitenkään järin kaunista.

_______

Antoine Laurain - Punaisen muistikirjan nainen

(La femme au carnet rouge, 2014)

WSOY, 2015

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

Illan hämärässä niitä sataa taivaalta.

Kaikki se valo jota emme näe voitti tänä vuonna Pulizer kirjallisuuspalkinnon ja vaikka tällä hetkellä on edelleen kesken vielä viime vuodenkin voittaja, niin kiilasi tämä edelle kirjaston pikalainana. Tämä on taas vähän erilainen kirja sodasta, joka on saanut paljon blogihuomiota ja ainakin tekstit mihin minä olen törmännyt ovat olleet melkein kautta linjan ylistäviä. Ja ihan ansaitusti, totean.

Kaikki se valo jota emme näe seuraa kahden lapsen elämää kohti aikuisuutta, toisen maailmansodan pauhatessa ympärillä, hyvin lähellä. Werner on taustaltaan orpokodissa kasvanut saksalainen poika, jonka suuri kiinnostuksen aihe on radiot ja niiden kanssa näpertely. Salaa hän öisin kuuntelee lumoutuneena radiolähetyksiä ja tulevaisuudelta toivoo jotain muuta kuin kaivostöitä, jonne hänenlaisensa pojat joutuvat tultuaan tiettyyn ikään. Wernerin radionkäsittelykyvyt kuitenkin huomataan ja poika sijoitetaan sodan sytyttyä radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, hyvin rankan koulunkäynnin jälkeen tosin.

Ranskassa sokea Marie-Laure elää lukkoseppä isänsä kanssa, jotka sodan syttyessä pakenevat Saint-Malon kaupunkiin, kapeaan kuusikerroksiseen taloon. Marie-Lauren isä on tehnyt hänelle puisen pienoismallin, joka esittää samaista kaupunkia jossa he ovat, ja jossa Marie-Laure voi kuljettaa sormeaan pitkin kujia ja sillä tavalla opetella kulkemaan myös oikeita katuja pitkin, viemäreitä ja kadunkulmia laskeskellen. Aika saattaa Wernerin ja Marie-Lauren lähemmäksi toisiaan ja kaikkeen tähän liittyy vielä salaperäinen, mahdollisesti kirottu, jalokivi.

Anthony Doerrin kymmenen vuoden aherruksen tuloksena syntyi ahmittava ja nautittava kirja, jollaista ei ole toista. Varsinkin tämän kirjan kohdalla ihmiset turhaan säikähtävät paksua kokoa, sillä Kaikki se valo jota emme näe koostuu parin sivun mittaisista kappaleista, joiden kertojina molemmat, Werner ja Marie-Laure, toimivat. Täysin knonologisesti kirja ei etene, vaan tekee välillä pientä hyppyä aikatasoissa, joka piti tarinan hyvin elävänä ja lukijan valppaana.

Paljon oli koskettavia kohtia kirjassa, jolloin jonkinlainen suojeluhalu noita hyvin nuoria päähenkilöitä kohtaan heräsi. He joutuivat kokemaan liian paljon, liian lyhyessä ajassa. Eritysesti voin nostaa esiin Wernerin henkiset taistelut itsensä kanssa koulussa, jossa pelon ilmapiiri oli niin kova, että inhimillinen halu puolustaa ystävää lamaantui. Ainut mikä tilanteesta jäi jäljellä oli kolkuttava omatunto ja säröinen ystävyys.

Rumuus ja kauneus kulkevat rinta rinnan samoin tavoin kuin lohduttomuus ja lohdullisuus. Kaikki se valo jota emme näe on tuota kaikkea samaan aikaan. Se tarjoaa traagisia ihmiskohtaloita, vapaudenkaipuuta, pelkoja, inhimillisyyttä, hauraita ystävyyssuhteita ja rakkautta. Se ei tarjoa satumaailmaa, jossa kaikki päättyy hyvin tai jossa todella kauheita asioita ei tapahdu. Se näyttää karun totuuden, mutta kauniilla tavalla, siedettävällä tavalla. Kirjan jälkeen oppii arvostamaan omaa elää taas hieman enemmän.

Doerr kirjoittaa erittäin kauniista ja hellästi. Ei siirappisesti, vaaleanpunaisia pilvenhattaroita maalaillen, vaan rehellisesti. Eräskin epämiellyttävä sotilaiden tunkeutuminen erääseen kotiin oli kirjoitettu tietyllä arvokkuudella, jos niin voi sanoa. Kirjoitustyyli ei puolustellut tai selitellyt mitään, muttei myöskään tehnyt kohtausta liian ahdistavaksi lukijalle. Nimimerkillä: Luen-juuri-toista-kirjaa-jossa-samaa-aihetta-käsitellään-erittäin-rajulla-tavalla. Hatunnosto Doerrille! Tällä miehellä on todellinen kirjoittamisen lahja.

Jälleen kerrassaan ihastuttavaa kansitaidetta ja Saint-Malo näyttää lisäksi erittäin kiinnostavalta matkustuskohteelta!

★★★★★
Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

(All the Light We Cannot See, 2014)

Wsoy, 2015

Kirjastosta

Kirjankansibingo: Kaupunki