Edward St Aubyn - Loistava menneisyys

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun Yvette 
laskeutui pihatietä pitkin kohti taloa sylissään 
korillinen edellisiltana silitettyä pyykkiä.

Edward St Aubynin kirja kutsui lukemaan itsensä, sillä en voinut olla huomaamatta siitä tekeillä olevaa tv-sarjaa, Patrick Melrose, jossa pääosaa näyttelee Benedict Cumberbatch. Sarja on pakko nähdä ja Loistavan menneisyyden kuvaus vaikutti sekin houkuttelevalta, joten halusin lukea kirjan ensin. Niin kuin todellinen kirjanörtti tietysti tekee. Johon en ehkä voi itseäni sittenkään lukea, sillä kävin juuri katsomassa Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville ja kirja on lukematta. Hupsis.

Palatakseni aiheeseen: Patrick Melrosen tarina on viisiosainen romaanisarja ja Loistava menneisyys pitää sisällään osat 1-3. Äskettäin lukemani Juoksee saksien kanssa -kirjan tapaan Loistava menneisyys on myös omaelämäkerrallinen. Se kertoo brittiyhteiskunnan yläluokkaisesta perheestä, joka ei voi niin hyvin kuin ulkokuori antaa ulkopuolisille ymmärtää. Ensimmäinen osa Mitäs pienistä kertoo Patrick Melrosen lapsuudesta, jota hallitsee mielivaltainen, tunteeton ja julma isä, joka on myös onnistunut pyrkimyksessään luoda äidin ja rakkautta janoavan ja tarvitsevan pojan välille etäisyyden. Perhe viettää kesää Ranskan maaseudulla vieraiden ympäröimänä ja eräänä päivänä Patrick kokee järkyttävän hetken, joka saa aikaan särön hänen sisällään.

Toinen osa kulkee nimellä Ikävä juttu ja siinä Patrick onkin jo huumeongelmainen aikuinen ja koko kirja on tiivistettynä yhä piikitystä ja pilvessä oloa. "Tuhoa ja kuolema", hän jupisi. Voi luoja, hän oli pahasti raiteiltaan, aivan helvetin pahasti raiteiltaan. Hyvin hupaisa kohta oli absurdi lewiscarrollmainen huumehouru, jossa Patrick oli.

Hoitaja: "Nyt minä kyllä sanon, että jos sinä et lakkaa pitämästä noita hulluja ääniä, miten sitten suu pannaan, kun sinä et pysty lopettamaan tuota."

Poika (epätoivoisena): "Mutta minä haluan lopettaa"

Hoitaja: "Pelkkä halu ei riitä."

Kersantti: "Ryhdistäydy, poika." (Alkaa huutaa):
"Pikamarssia! Vasen, oikea, vasen, oikea."

Matolla makaava Patrick heilutti jalkojaan kuin kaatunut vieterinukke.

Kirjan viimeisessä osassa, Toivon mukaan, Patrick on päässyt irti huumeista. Jo edellisen osan kohdalla kiinnostus pääsi aika paljon hiipumaan itseään toistavien kohtausten takia, mutta kolmannessakaan osassa en nähnyt punaista lankaa. Tutustuttiin pikaisesti moniin eri henkilöihin, jotka lopulta juhlivat keskenään, mutta en kokenut että minulle olisi jäänyt siitä mitään käteen. Toivottavasti viimeiset kaksi osaa tarjoavat kiintoisampaa sisältöä, sillä pidin kuitenkin paljon ensimmäisen osan tyylistä ja tarkan viiltävästä otteesta, vaikka itse tarina on joissain kohti iljettävä.

Tv-sarja on jo julkaistu ja Patrick Melrosen tarinan viimeisetkin osat ilmestynee jossain vaiheessa suomeksi.

★★★
Edward St Aubyn - Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina

(Never Mind, 1992
Bad News, 1992
Some Hope, 1994)

Otava, 2018

Kirjastosta

Dorothy Sayers - Mainosmurha

- Olinpa vähällä unohtaa, sanoi mr Hankin ja pysäytti
miss Rossiterin tämän noustessa ylös poistuakseen,
- tänään tulee uusi tekstimies.

kirjan alku

Enää pari päivää tätä vuotta jäljellä, mutta vielä on pieni kasa kirjoja postaamatta, joten siksi tiheä päivitystahti. Jonkinmoisen - tahattoman - tauon jälkeen olen palannut dekkareiden pariin. Dorothy Sayersin Mainosmurha löytyy 1001 kirjan listalta, jota edistän enemmän tai vähemmän huomaamattani.

Pymin Mainostoimisto oli Lontoon kunnianarvoisin, joten tuntui mahdottomalta, että Victor Deanin valitettavaan kuolemaan liittyisi mitään hämärää. Mutta toimiston uusi työntekijä Job Bredon osoitti tavatonta harrastusta edeltäjäänsä kohtaan. Tämä oli enteellistä, sillä lankonsa poliisitarkastaja Parkerin kautta hänellä oli läheiset suhteet Scotland Yardiin.

Kun sitten poliisille ilmoittautui Morning Starin yritteliäs reportteri Hector Puncheon joka kertoi taskuunsa salaperäisellä tavalla ilmestyneestä paketista valkoista jauhetta, ja kun Lontoon yöelämän näkyvä hahmo Dian de Momerie yritti saada pilliä soittavan harlekiinin pauloihinsa, alkoi kutoutua verkko, joka lopulta vangitsi häikäilemättömän rikollisjoukkueen ja paljasti tavan, jolla se oli käyttänyt Pymin Mainostoimistoa hyväkseen. Takakansi

Ennen puoltaväliä koin lukuväsymystä. Kirjassa on turhia, ei-mihinkään johtavia keskusteluja ja tiivistämisen varaa olisi ollut. Kiinnostavinta luettavaa oli Sayers kuvaukset mainostoimistossa työskentelystä ja samankaltaisessa ympäristössä työskennelleet varmasti tunnistavat monia hyvin tuttuja tilanteita. Enemmän olisin voinut lukea myöskin Lontoon yöelämästä ja Bredonin kaksoiselämästä.

Varmaan ihan hieno ja kekseliäs dekkari, mutta alan epäillä, ettei Sayers ole aivan minua varten.

_______

★★½
Dorothy Sayers - Mainosmurha

(Murder Must Advertise, 1933)

Otava, 1960

Kirjastosta

Bret Easton Ellis - Paljastajat

"Bruce soittaa Los Angelesista pilvessä ja auringon 
polttamana, ja sanoo minulle olevansa pahoillaan."

kirjan alku

Jos ei onnelliset tarinat ja miellyttävät päähenkilöt jostain syystä inspiroi ja haluat järkyttää itseäsi ja hieman laajentaa putkinäköisyyttä, ottaa laput pois silmistä, niin Paljastajiin on hyvä tarttua. Lukukokemus ei ollut mikään valoisa ja minun pitikin muistutella itselleni miksi ylipäätään pidin Easton Elliksen Alta nollasta. Ehkä yhden hänen kirjansa lukeminen toimii sopivana shokkihoitona matkalla vahvasti hedonistiseen maailmaan, mutta liika on liikaa. Amerikan psyko oli ainakin jo liikaa.

1980-luvun nuoret ovat menettäneet otteensa ympäröivästä maailmasta ja ajautuneet pinnallisuuden paratiisiin. "Los Angeles on amerikkalaisten myyttien ja unelmien kohtu ja hauta. Se ruumiinavaa tässä poikkeuksellisessa kirjassa joukon ihmisiä, jotka ovat ansassa ympäristön hekumallisessa kauneudessa ja omassa musertavassa moraalittomuudessaan." Vääryyden raja on jo aikoja sitten hämärtynyt ja tehdä saa ihan mitä huvittaa. Mikään ei kosketa. "Paljastaessaan nihilististä elämäänsä he pakenevat, toteavat itsensä parantumattomiksi tai luovuttavat tietäessään ettei sokaiseva pinnallisuus riitä auttamaan heitä, mutta oikeutuksensa olemassa oloonsa he aina löytävät."

Paljastajat koostuu lyhyistä novelleista, joissa kaikissa on keskenään samanlainen sanoma. Novellissa esiintyvien häiriintyneiden ja hukassa olevien nuorten elämä koostuu huumeista, seksistä, alkoholista ja väkivallasta. Heillä on huutava tyhjiö omassa sielunelämässäja millään ei ole merkitystä, muuta kuin itsellä. Mielihaluja saa vapaasti toteuttaa vailla seurauksia. Korostunut materialismi linkittyy tähän myös vahvasti. Välillä myös mietin mikä on saanut Easton Elliksen näitä kirjoja kirjoittamaan?

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva ja trailerista päätellen kyse on leppoisammasta versioista. Siinä näyttelee mm. Winona Ryder ja tv-sarja Fargosta tuttu Billy Bob Thornton. Ehkä vielä joskus jonkun Bret Easton Elliksen kirjan luen. Älä vaan kysy miksi. Nyt on viimeinenkin viime vuoden puolella luettu kirja postattu ja seuraavaksi varmaan palailen (viimein) 2015 vuoden kirjatilaston kanssa.

_______

Bret Easton Ellis - Paljastajat

(The Informers, 1994)

Pikku-idis, 20
Kansi: Pia Pirhonen

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★

Muita postauksiani:
Bret Easton Ellis - Alta nollan

Donna Tartt - Tikli

"Kun vielä olin Amsterdamissa, näin unta äidistäni 
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen."

kirjan alku

Jumalat juhlivat öisin ja Pieni ystävä olivat nautinnollisia kirjoja ja yksitoistavuotta edellisestä romaanista ja minkälaisen teoksen Donna Tartt onnistui kirjoittamaan siinä ajassa. Ainakin massiivisen. Etuliepeen mukaan myös eeppisen. Tikli sai lisäksi viime vuonna Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon.

Kolmetoistavuotias Theo Decker, rakastavan äidin ja holtittoman isän poika, jää ihmeen kaupalla eloon onnettomuudessa, joka repii hänen koko elämänsä kappaleiksi. Hän ajelehtii New Yorkissa yksi ja vailla suuntaa, kunnes varakkaan ystävän perhe ottaa hänet hoteisiinsa. Uusi koti Park Avenuella hämmentää Theoa, eivätkä koulutoverit tiedä miten puhua hänelle. Theo kaipaa äitiään tuskallisen kipeästi, ja vuosien kuluessa hän takertuu siihen mikä eniten muistuttaa äidistä: pieneen, ihmeen puoleensavetävään maalaukseen, joka aikaa myöten vie hänet rikolliseen alamaailmaan.

Aikuistuessaan Theo oppii ketterästi sukkuloimaan yläluokan salonkien ja työpaikkansa, tomuisten, sokkeloisten antiikkiliikkeiden välillä. Hän on vieraantunut, hän on rakastunut - ja maalaus, hänen talismaaninsa, johtaa hänet keskelle yhä ahtaammaksi ja yhä vaarallisemmaksi käyvää kehää. Takakansi

Noihin yli kahdeksaansataan sivuun mahtuu siis melkein kokonainen elämä, ei ihan mutta melkein. Kirjan alku varsinkin vei mennessään ja alkupuolisko onkin varmaan se mielenkiintoisempi, jolloin Theo on vielä nuori, eikä lukija tiedä mitä on tulossa (ellei sitten ole käynyt vilkuilemassa jo etukäteen juonipaljastuksia, kröhkröh). Theo on hyväuskoinen kaveri, joka äitinsä kuoleman jälkeen ei oikein hallitse omaa elämäänsä. Tikli on hänen kasvutarinansa.

Tykästyin kovasti kirjan kanteen ja se on myös oiva tulkinta sisällöstä; sen lisäksi tietenkin, että kirjan keskiössä on Theon Tikli-maalaus, joka tuosta revenneen paperin alta pilkottaa (Theohan kääri maalauksen aina huolella jos jonkinlaiseen paperiin ja liinaan suuren teippimäärän kera). Itse maalaus kuvaa lintua, joka on jalastaan ketjulla kiinni, jonka voi tulkita viittaavan Theoon: hän on aina kiinni jossain (isä, huumeet, rikollisuus, lääkkeet, taulu...), eikä pääse kauaksi aikaa pakoon. "Vain satunnaisesti kiinnitin huomiota tiklin jalkaan tai ajattelin, että pienen elävän olennon pitäminen kiinni kytkettynä oli julmaa - se sai lehahtaa vain hetkeksi, ja aina oli pakko laskeutua samaan paikkaan ilman toivoa."

Varsinkin taulusta on Theolle tullut varsinainen pakkomielle. Jatkuvasti on tarkistettava onko se vanhalla paikallaan ja ettei kukaan ole sitä löytänyt. Joskus turhamaisuuttaan hän avaa kääreet ja ihastelee taulua. Taulu on tärkeä, sillä se on ollut mukana Theon elämän mullistavassa hetkessä, jolloin hänen siihenastisen elämänsä kiintopiste ja valo katosi. Sen jälkeen elämä on vapaa heittelemään häntä ympäriinsä ja kohtalon oikusta Theo joutuu huonoon seuraan. Huumeet ja viina astuvat hänen elämäänsä pysyvästi ja aina vain voimakkaamman roolin ottaen. Hyviäkin hahmoja pojalla kulkee mukanaan elämän kivikkoisella tiellä. Hobie omistaa antiikkiliikkeen ja tuo paikka toimii jonkinlaisena turvasatamana Theolle, joka siellä tutustuu myös suloiseen Pippaan.

"Häpeäni oli polttava; olin aina salannut petturiminäni häneltä niin huolellisesti ja näyttänyt vain parannellun ja kiillotetun version itsestäni, en koskaan sitä häpeällistä ja nukkavierua minää, jonka niin epätoivoisesti halusin kätkeä, petkuttajaa ja pelkuria, valehtelijaa ja huijaria - "

Tarinana Tilki on kieltämättä karu, mutta en kokenut sitä kuitenkaan niin rankkana huumekuvauksena kuin esim. Unelmien sielunmessun, jossa henkilöt riutuvat huumeissa kärsien kaikenlaisista sivuvaikutuksista, niin fyysisistä kuin henkisistä ja heillä on erittäin paha olla. Tiklissä huumet tuovat pikemminkin helpotusta, vaikka ne irtauttavatkin todellisuudesta. Tästä syystä Tiklin Boris ei ollut kaikista uskottavin henkilö huomioon ottaen kuinka kauan hän aineita oli käyttänyt eikä edes mitään miedoimpia. Oli se sitten Tarttin kirjoitustyyli tai mikä hyvänsä, niin kaukana oltiin rappiotilasta, turhan siloteltu kuva tuli huumeidenkäyttäjistä.

"-- kumarruin pöydän ylle silmät odotuksesta kosteina: nyt, pam, kitkerä maku kurkunpäässä ja sitten helpotuksen ailahdus ja retkahdus sängylle, kun autuuden tunne jysähti sydämeen: puhdas nautinto, pakottava kirkas, kaukana kurjuuden peltipurkkiräminästä."

Taidenäkökulmasta kiinnostavia olivat kuvaukset vanhojen huonekalujen entisöinnistä ja niiden kauppaamisesta sekä myös väärennösten tekemisestä ja eteenpäin myynnistä. Henkilöhahmot olivat yleisesti ottaen hyvin luotuja ja mielenkiintoisia persoonia kaikki eli yhteenvetona: Kannatti kyllä lukea.

_______

Donna Tartt - Tikli

(The Goldfinch, 2013)

WSOY, 2014
Päällyksen suunnittelu: Keith Hayes
Päällyksen kuva: Tikli, 1654, öljy kankaalle, Carel Fabritius

Ystävältä lainattu
Tähtiä: ★★★★

Bret Easton Ellis - Alta nollan

Alta nollan - Bret Easton Ellis

(Less Than Zero, 1985)

Tammi, 2012
Kansi: Markko Taina
Kannen kuva: iStockphoto

Omasta hyllystä

"Los Angelesin moottoriteillä ihmiset pelkää tulla liittymistä."

kirjan alku 

Joululahjaksi saatu kirja päätyi luettavaksi heti itselleni ostaman joululahjan (Manhattanin valot) jälkeen, sillä molempien kirjojen teemat pyörivät aikalailla samojen asioiden ympärillä: tyhjyys, huumeet, yöelämä... Aika roisi viikko siis on ollut takana. Alta nollan on Bret Easton Elliksen esikoisteos ja kirjailija oli tuolloin vain 20-vuotias. Paremmin hänet kuitenkin tunnetaan Amerikan psykosta, joka on hyvin ravisuttava teos ja johon ei tee mieli enää ikinä palata.

Clay on saapunut jouluksi kotiin ja pyöriin vanhan kaveriporukkansa kanssa vetäen viivaa ja mennen bileistä toisiin. Nämä hedonistiset rikkaat kakarat eivät tunnu tekevän elämällään mitään järkevää ja heidän tekemisensä ovat lähinnä ajantappoa. Selvinpäin ei ole suotavaa olla, sillä pitäähän olla jotain tylsyyttä vastaan. Kaverisuhteet ovat pinnallisia ja kanssakäyminen merkityksetöntä. Kertojana ja kirjan äänenä on Clay, mutta aivan kuin joku ulkopuolinen tarkkailisi tapahtumia ilman mitään tunnesidettä asiohin ja ihmisiin. Hän selostaa vain mitä tapahtuu kylmän viileään sävyyn.

Kukaan ei välitä kenestäkään ja vanhemmat ovat välinpitämättömiä lastensa elämän ja tekemisten suhteen. Taitavat olla itsekin aikamoisessa pöllyssä. Clayn sisarukset pystyvät puhumaan rauhassa ja avoimesti omasta huumeiden käytöstä samalla kun äiti ajaa autoa. No problem. Tämä yleinen välinpitämättömyys ja elämän tyhjyys valtaa koko kirjan ja sen täyttää vain huumeet, bileet ja satunnaiset sänkykumppanit. Claykin joutuu jossain vaiheessa miettimään mitkähän hänen sisarustensa nimet olivatkaan.

"Mutta ethän sä tartte mitään. Sulla on jo kaikki", mä sanon sille.
Rip katsoo mua. "Eikä oo."
"Mitä?"
"Ei mulla oo."
Seuraa hetken hiljaisuus ja sitten mä sanon: "Voi vittu Rip, mitä sulla ei muka oo?"
"Mull ei oo mitään menetettävää." Rip kääntyy ja menee takaisin makuuhuoneeseen.

Claylla on myös näennäisesti tyttöystävä Blair, mutta bileissä heillä molemmilla on säpinää muiden kanssa, eikä kumpaakaan oikein kiinnosta toisen tekeminen, varsinkaan Clayta, jonka mielestä he eivät edes enää ole yhdessä. Ja sattumaa tai ei, Clayn diilerin nimi on osuvasti Rip. Clay tapaa lomallaan paljon ihmisiä muttei muista edes missä hän heidät on tavannut ja keitä he ovat. Meno on sen verran villiä. Clayn "pelastus" on sentään opiskelut ja lopussa näyttää olevan myös toivonpilkahdus - tai niin minä haluan ajatella.

Ei ole helppoa lukea nuorista joiden elämä on ihan sekasin ja vailla päämäärään, eikä kukaan puutu asioihin. Niin se elämä kulkee merkitsemättömyydessä päivästä toiseen. Suureksi ihmetyksekseni huomasin Clayn käyvän psykiatrilla juttelemassa omasta elämästään. Tai niin olisi varmasti tarkoitus, mutta psykiatri on se joka omista jutuistaan jauhaa, sillä Clay ei itse kauheasti vaivaudu avautumaan. Ja sitten kun se hetki koittaakin, niin psykiatria ei voisi vähempää kiinnostaa Clayn ongelmat.

"-- js mulle nousee kylmä hiki pintaan ja huoneen toisella puolella istuu yks nuori kundi jonka mä jotem kuten tunnen ja se tuijottaa mua ja mä tuijotan vastaan ja mietin hämillään tunteekohan se mut mutta sitten mä tajuun että se on ihan turhaa. Kundi on niin pilvessä ettei se näe mua, ei näe mitään."

Alta nollan on hämmentävä kirja, mutta onneksi tiesin jo etukäteen Easton Elliksen rajun tyylin, sillä Amerikan psyko on vielä astetta rankempi tähän verrattuna. Tämä tyyli mikä Easton Elliksellä oli jo Amerikan psykon aikaan nostaa rumaa päätään tässä esikoisteoksessa: seksiä, väkivaltaa ja huumeita. Ja mieluitenkin kaikki samaan aikaan. Alta nollan vasta enteilee mihin suuntaan kirjailija on tulevaisuudessa menossa. Aivan mikään höpönpöppö kirja ei ole, sillä kyseessä on kuitenkin jonkin sortin kasvukertomus Clayn osalta. Loppua kohden hänellä tulee raja vastaan, eikä hän hyväksy kaikkia muiden juttuja enää, eikä näin ollen halua olla edes osallisena sellaiseen järjettömyyteen. Hyvä Clay!

Hieno ja sopivan moderni kansi on kirjassa, sillä Alta nollan ei tunnu vanhentuneen päivääkään 80-luvulta, vaan on edelleen valitettavasti hyvinkin ajankohtainen. Kirjasta on tehty myös samanniminen elokuva 1987, näyttelijöinä Andrew McCarthy, Robert Downey Jr. ja Jami Gertz. Se on rankka, mutta hieno elokuva, että jos tämän kirjan lukeminen ei kiinnosta, niin katso ihmeessä edes elokuva! Elokuva ei juurikaan seuraa kirjan juonetonta juonta, vaan siinä on selkeä tarina. Kirjailija itse ei tosin tainnut elokuvasta pitää ollenkaan. No eihän niillä kauheasti yhteistä olekaan.

Kirjalla on myös jatko-osa Kalliit yöt.

Tähtiä: ★★★

  

Jay Mclnerney - Manhattanin valot

Manhattanin valot - Jay Mclnerney

(Bright Lights, Big City, 1984)

WSOY, 1986
Päällyksen kuva: Petri Holm

Omasta hyllystä

"Sinä et ole sellainen kaveri, jonka kuuluu olla 
tällaisessa paikassa tähän aikaan aamusta."

kirjan ensimmäinen lause

Mclnerneyn esikoisromaani Manhattanin valot saavutti laajan suosion ja kirjasta on tehty myös elokuva, jota tähdittää Michael J. Fox ja Kiefer Sutherland. Kirjaan tuskin olisinkaan heti törmännyt ilman tuota leffaa ja huomaan saavani paljon kirjavinkkejä juuri leffoista, mikä on ihan kiva, kun joskus ne on näitä vähän tuntemattomampia teoksia - ainakin itselleni.

Kirjan päähenkilö työskentelee newyorkilaislehdessä faktojen tarkastajana asuen liian kalliissa asunnossa. Vaimona hänellä on suosiota nauttiva malli, joka kuitenkin häipyi kuvioista pian häiden jälkeen, mutta päähenkilö ei osaa päästää hänestä irti. Huumeiden värittämässä yöelämässä päähenkilö pyörii pinnallisen ystävänsä Tadin kanssa, jonka mielestä miehen pitäisi käyttää hyödyksi jättämiseksi tulemista kertomalla yökerhon naisille vaimonsa kuolleen leukemiaan.

Päähenkilöä ei kirjassa mainita nimeltä ja huomattavaa on myös, että kannessakin oletetun päähenkilön silmät on peitetty. Hän on siis suhteellisen nimetön ja kasvoton tyyppi, joka tuntuu olevan hieman kujalla elämästä. Osasyitä on varmasti kuollut äiti ja vaimo, joka otti ja lähti. Huumeet kuuluvat miehen elämään hänen yrittäessä pysyä kaupungin kiihkeässä sykkeessä mukana. Välillä tarinassa palataan päähenkilön mukana hänen äitinsä kuolinvuoteen äärelle ja täytyy kyllä sanoa, että siinä vasta olikin mahtava äiti! Hän halusi viime hetkillä tietää kaiken pojastaan, nekin asiat mistä ei yleensä äiti-poika -keskusteluissa tule vastaan.

Tad kuuluu miehen suppeaan (joskin olemattomaan) ystäväpiiriin, vaikka päähenkilöllä ei tunnu olevan häneenkään mitenkään erityisen läheinen suhde. Tad tykkää liikkua yöelämässä ja vetää päähenkilönkin mukaansa. Hän on aika persoonaton tyyppi, jonka elämään ilmeisesti mahtuu vain naiset ja seuraava viiva. Päähenkilö menee ns. virran mukana ilman sen kummempia päämääriä. Päähenkilön herääminen tapahtuukin vasta loppupuolella, jolloin hän ottaa työstään loparit, jonka tulkitsin niin ettei hän olekaan täysin välinpitämätön elämänsä suhteen, vaan haluaa asioiden muuttuvan. Hän on kuitenkin pitkään haaveillut kirjailijan urasta, mutta päivät vain kuluvat tutkien lehteen tulevien artikkeleiden tietojen paikkaansapitävyyttä.

Yllättävää oli, että lukija asetettiin päähenkilön saappaisiin ja tämän asetelman sisäistäminen vei hetken aikaa, sillä en muista ennen moiseen törmänneeni: "Et ole vuosiin omistanut kelloa. Jos olisit jatkuvasti selvillä kellonajasta, saisit edes hiukan tukevamman jalansijan elämäsi liukkaalla pinnalla." Joku syvällinen merkitys tuntuu olevan myös lehdissä uutisoidussa naisessa, joka on sekä koomassa että raskaana, mutta siitä jokainen saa tehdät omat tulkintansa, sillä en ole vielä saanut sen suhteen ajatuksiani kasaan. En sanoisi kirjaa rankaksi lukukokemukseksi, vaikka sellainen kuva siitä helposti tulee. Varsinkaan kun tämän jälkeen aloitin suoraan Easton Elliksen Alta nollan. Josta siis lisää vasta seuraavassa postauksessa.

Tähtiä: ★★★

 

Michael Cunningham - Lumikuningatar (+satu)

Lumikuningatar - Michael Cunningham

(The Snow Queen, 2014)

Gummerus, 2014
Kannen valokuva: Pawel Gaul / Istock
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rasanen

Kirjastosta lainattu

"Barrett Meeks näki Central Parkin yllä taivaallisen valon neljä päivää 
sen jälkeen kun rakkaus oli jälleen kerran kohdellut häntä kaltoin."

kirjan ensimmäinen lause

Michael Cunningham on minulle entuudestaan tuttu Tunnit romaanistaan, joka ei kylläkään kavunnut lempilukemistooni, mutta riitti vakuuttamaan miehen kirjoitustaidoista. Sopivasti silmiini osui miehen uusin romaani Lumikuningatar, joka välittömästi kiinnitti huomioni.

Päivä jona Barrett jätettiin tekstiviestillä ei suinkaan ollut hänen ensimmäinen eronsa. Parisuhde ei ottanut sujuakseen ja jättämisviestin saatuaan Barrett kulkee pitkin New Yorkin keskuspuistoa pimeänä marraskuisena iltana. Hän huomaa taivaalla valoilmiön, joka tuntuu jumalalliselta. Valoilmiö ei jätä Barrettia rauhaan, vaan se tuntuu olevan merkki jostain suuremmasta. Kaikkien yllätykseksi Barrett hakeutuu kirkkoon.

Eronsa jälkeen asunnoton Barrett palaa asumaan veljensä Tylerin ja tämän syöpää sairastavan elämänkumppanin Bethin luokse. Tyler on muusikko, joka yrittää parhaansa mukaan luoda unohtumatonta ja ainutlaatuista rakkauslaulua Bethille, mutta vain huumeet tuntuvat auttavan häntä pääsemään luovuuden tilaa ja sitä kautta lähemmäs tuota aluksi mahdottomalta tuntuvaa päämäärää.

Yllätyin vähäisestä henkilöiden määrästä, sillä näiden kolmen rinnalla esiintyy lähinnä enää erikoistavaraliikkeen omistaja Liz ja hänen nuori marmoriveistoksen näköinen rakastajansa Andrew. Liz tietää, ettei hän ikuisesti saa Andrew'ta pitää, mutta nautii tämän seurasta vielä kun voi.

Samalla kertaa niin synkkä mutta niin kaunis. Pidän kirjoista juuri siksi, että aihe voi olla oikeasti rankka, mutta taitava kirjailija saa sanoillaan maalattua sen niin, että lukijan on helpompi ottaa viesti vastaan ja sisäistää sen. Se jos mikä on lumoava taito. Juoni kulki verkkaisesti, joka tietenkin saattaa muutaman lukijan karkottaa, mutta mietiskelevä tahti sopi itselleni. Näennäisesti mitään kummempia ei tapahtunut, sillä kaikki tärkeä oli jossain muualla kuin juonikuvioissa.

Tutustuin kirjan lukemisen lomassa H.C. Andersenin Lumikuningatar -satuun, sillä kirjassa tuntui olevan paljon viittauksia siihen - muutenkin kuin itse nimen muodossa.

Lumikuningatar - H. C. Andersen

(The Snow Queen, 1845)

Valitut Palat, 2005
Kuvittanut: Anastasia Arhipova

Omasta hyllystä

Andersenin Lumikuningatar -sadussa peikko on keksinyt taulun, joka pienentää kaiken hyvän ja kauniin, mutta suurentaa kelvottoman ja ruman. Peili hajoaa ja sen pienet sirpaleet lentelevät ympäri maailmaa. Jotkut niistä osuivat ihmisten silmiin ja sinne ne jäivät tehden ihmisistä ilkeitä. Osa peilisiruista lensi suoraan sydämeen ja jäädytti sen.

Näin käy Kai-nimiselle pojalle, joka parvekkeella leikkii Grelda ystävänsä kanssa. Hän muuttuu ilkeäksi ja lähtee Lumikuningattaren matkaan jättäen Greldan etsimään leikkikaveriaan. Näin alkaa Lumikungatar -satu. Cunninghamin romaanissa on muutamia kohtia, jotka välittömästi tuon sadun toivat mieleen. Heti alussa on kohta Tylerista ja "peilisirusta": "Hän palaa ikkunaan. Jos tuulen lennättämän jääkiteen tarkoitus oli sulautua hänen silmäänsä, kyseinen muodonmuutos on jo tapahtunut; tämän pikkuisen suurennuslasin ansiosta hän näkee nyt selvemmin."

Loppupuolella samaiseen kohtaan vielä palataan: "Taas se roska hänen silmässään. Hän hieroo silmää, mutta roska ei suostu irtoamaan verkkokalvosta. Hänen mieleensä juolahtaa eräs asia: hänellä on ollut jotain silmässään jo hyvän aikaa. Hän on vain toisinaan tietoisempi ja toisinaan vähemmän tietoinen siitä.
   Ylllättävä, häivähdyksenomainen oivallus (aina niin): se makuuhuoneeseen lennähtänyt jääkide - kuinka kauan siitä onkaan jo aikaa? Silloin kun Beth teki kuolemaa ensimmäisen kerran; kun Tyler nousi sängystä ja sulki ikkunan; kun hän oli niin varma että pystyisi pitämään huolta kaikesta, kaikista...
   Onko se ollut hänen silmässään siitä saakka?"

Paljon on tulkinnanvaraisia asioita Lumikuningattaressa, josta pidän ja tästä maailmasta pidin enemmän kuin Tunnit -romaanista. Herkkä teos, joka ei soimaa ja näyttää ihmisten erilaisia tapoja etsiä itseään ja jotain sitä maailmaa suurempaa.

Tähtiä: ★★★★

Hubert Selby Jr. - Unelmien sielunmessu

Harry sulki äitinsä komeroon.

Tätä kirjaa sain pitkään haeskella ja etsiä netistä (mistään muualta tätä ei ikinä tullutkaan vastaan) edes suhteellisen varteenotettavaan hintaan, joten oli se iloinen päivä, kun viimein Unelmien sielunmessu postiluukusta rapsahti. Kulttikirja, joten ei voi jättää lukematta! Paitsi, niin haltioitunut olin kirjasta, että se säilyi hyllyssä melkein koskemattomana puoli vuotta. Olin vain niin ihastunut ajatuksesta, että kirja viimein on minulla, joten en heti viitsinyt lukea sitä. Ehkä kuukausi sitten nappasin romaanin viimein käteeni ja päätin hieman vilkaista minkälaista tekstiä oli luvassa, mutta voi pojat - taisin hieman säikähtää. Sivukaupalla tekstiä yhtenä pötkönä, ei näkynyt hirveästi kappalejakoja, vuoropuhelumerkkejä oli turha etsiä ja slangisanoihin oli ilmeisesti tottuminen. Ei hyvä sitten ollenkaan.

Kirja jäi siis sinä päivänä aloittamatta. Totesin tarvitsevani hieman rohkaisua kirjan aloittamiseen ja ystäväni kanssa katsoimme myös meidän elokuva-listalta löytyvän Unelmien sielunmessun, päätähtinä Jared Leto, Ellen Burstyn ja Jennifer Connelly. Elokuvan voimin siis kirjan viimein uskaltauduin aloittamaan - eikä tarvinnut katua! 

Jos et halua kuulla juurikaan juonipaljastuksia, niin älä lue!

70-luvun New Yorkin laitakaupungilla Harry Goldfarb myy jälleen äitinsä television saadakseen heroiinia. Sara Goldfarb ostaa sen jälleen takaisin ja istuu television ääreen syömään ja katsomaan visailuohjelmia. Leskinaisen elämän tyhjiön kuitenkin täyttää kutsu televisio-ohjelmaan. Unelma valtaa Saran mielen ja hän suunnittelee pistävänsä suoraan lähetykseen päällensä punaisen mekkonsa, josta hänen miesvainajansa oli niin pitänyt, mutta mekko ei tahdo mennä enää kiinni. Muutaman päivän tiukan dieetin jälkeen Sara hankkii lääkärin ihmepillereitä: purppuranvärinen aamulla, punainen päivällä, oranssi illalla ja vihreä vielä yöksi. Epäilyttävät laihdutuspillerit saavat kuitenkin Saran pään totaalisesti sekaisin.

Harry kaverinsa Tyrone C.:n kanssa taas kaupittelee huumeita sekä käyttää niitä tyttöystävänsä Marionin kanssa. Harryn ja Marionin unelmana on avata taidegalleria kahvihuoneen yhteyteen. He eivät halua sählätä kaduilla koko ikäänsä muiden tapaan, vaan ansaita vähän rahaa (huumeilla), päästä oikeassa elämässä alkuun ja asettua aloilleen. Hienoja unelmia, mutta todellisuus on eri mieltä. Heidän kaikkien riippuvuuksista johtuen elämä alkaa väistämättä syöksyä kohti alamäkeä.

Kyse on siis erilaisista riippuvuuksista ja unelmista. Kaikki he ajattelat pystyvänsä lopettamaan milloin vain, eivätkä yhtään tajua omaa tilaansa. Harry sentään tajuaa huolestua äitinsä pillereiden napsimisesta, mutta omasta huumeiden käytöstä Harrylla ei ole realistista kuvaa. En suosittelisi ihan herkemmille lukijoille, sillä kirja on synkkä ja sisältää paljon yksityiskohtaisia kuvauksia huumeriippuvuudesta. No, koko kirjahan pyörii huumeiden ympärillä - ja Suurien Unelmien.

Tekstissä ei tosiaan ole selkeitä vuoropuheluita, vaan teksti soljuu mutkattomasti eteenpäin ikäänkuin tajunnanvirtana. Lukeminen imaisee tästä syystä erittäin voimakkaasti mukaansa, eikä ikäviä katkeamisia ole. Vaikka kirjan lukemista juuri tästä erilaisesta tekstiasusta johtuen vierastin ja siksi hyllyssä panttasin, niin ei se yhtään haitannut tai tehnyt tekstistä mitenkään vaikeasti tajuttavaa. Ei siihen kiinnittänyt edes huomiota, kun kirjan oli aloittanut ja päässyt yli omista ennakkoluuloista. Tyyli sopi kirjaan kuin nenä päähän.

Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä sykempiä sävyjä se sai. Saralle uhattiin antaa shokkihoitoja ja  sairaalassa jokukin lääkäri yritti puhua Saran puolesta. Hän oli tajunnut Saran sekopäisyyden johtuvat lääkkeiden napsimisesta, mutta johtaja halusi välttää konflikteja lääkäreiden välillä ja eikä huomioinut puolestapuhujaa. Tunteet kuohahti pintaan! Kyse on kuitenkin elävistä ja tuntevista ihmisistä, joilla kaikilla on omat oikeutensa. Samaa ärsytystä koin myös Harryn ja Tyronen kohdalla. Kovissa kivuissa oleva Harry vietiin sairaalaan, mutta lääkäri soittikin poliisin potilaasta huolehtimisen sijaan, joten Harry ei saanut tarvittavaa hoitoa, vaan hänet vietiin kovakouraisesti vankilaan ja vasta siellä jonkin aikaa viruttuaan asialle tehtiin jotain. Ihan sama onko oikeasti mielisairas tai narkkari, niin kyllä kaikkien pitäisi ensin hoitoa saada ja sitten kun ihminen on jokseenkin tolpillaan, niin katsotaan minne hänet sitten passitetaan. Mutta tämä tapahtuikin 70-luvulla...

Piti ihan selvittää kirjailijan taustaa ja sen verran sainkin selville, että Selby Jr. sairastui tuberkuloosiin, eikä hänen ennustettu elävän kauaa. Mies kuitenkin eli, mutta sen hintana hän joutui käymään vuosien ajan kokeellisissa lääkehoidoissa ja vaikeissa operaatioissa. Tuskallisten hoitojen seurauksena Selby Jr.:lle kehittyi kipulääke- ja heroiiniriippuvuus. Ei siis mikään ihme, että mies osaa aiheesta niin perinpohjaisesti ja erittäin realistisentuntuisesti kirjoittaa.

Kirjasta ei mikään hyvä tai toiveikas olo jäänyt maailmaa kohtaan, mutta ainakin Selby sai tunteita herätettyä, sen verran ravistelevasta teoksesta on kysymys. Tätä ei voi noin vain lukaista läpi ja ohittaa olan kohautuksella.

★★★★½
Hubert Selby Jr. - Unelmien sielunmessu

(Requiem for a Dream, 1978)

Odessa, 1985

Omasta hyllystä