L. M. Montgomery - Runotyttö #2 ja #3

Runotyttö on L. M. Montgomeryn rakastettu nuortenkirjaklassikko Anna-sarjan lisäksi ja ensimmäisen osan luin aikoinaan nuorena. Päätin kuitenkin jatkaa suoraan toiseen osaa, vaikka aikaa onkin kulunut paljon. Nuoruuden intensiivisestä lukutavasta kertoo hyvin paljon se, että oli heti täysin kärryillä tapahtumista ja menneestä! Muistin henkilöt ja tapahtumat, lumoavan Prinssi Edvardin saaren, Emilian epäilevät sukulaiset... Se kaikki vyöryi takaisin mieleeni sivuja käännellessäni. Oli huikeaa päästä taas säpäkän Emilia Starrin luo.

Runotyttö maineen polulla
Uuden Kuun runotyttö, omapäinen ja valloittava Emilia, lähtee opiskelemaan Shrewsburyn lukioon. Samaa lukiota käyvät myös hänen hyvät ystävänsä Perry, Ilse ja Teddy. Emilia huomaa ihastuneensa Teddyyn, joka haluaisi taiteilijaksi. Romanttiset tunteet taitavat kuitenkin olla vain yksipuolisia... Kauan haaveilemallaan kirjailijanuralla Emilia kokee ensimmäiset riemuvoittonsa. Takakansi

"Tänä iltana kun olin parhaillaan kertomukseni puolivälissä, Elisabet-täti käski minun mennä istuttamaan sipuleita. Minun täytyi panna kynä pois ja lähteä keittiöpuutarhaan. mutta onneksi sipuleita istuttaessa voi ajatella mitä ihmeitä tahansa. On mainiota, ettei aina tarvitse panna sieluaan siihen työhön, jota kädet tekevät. Luojan kiitos, sillä kenellä olisi muuten enää sielua jäljellä? Minä istutin sipuleita ja mielukuvituksessani retkeilin linnunradalla." Runotyttö etsii tähteään

Runotyttö etsii tähteään
Runotyttö Emiliasta on kasvanut ihastuttava nuori nainen, jonka ympärillä parveilevat kosijat saavat Uuden Kuun kartanon tädit ymmälleen. Kuka on Emilian tuleva aviomies? Paljastaessaan viimein kenen kanssa haluaa mennä naimisiin hän järjestää läheisilleen todellisen jymy-yllätyksen. Suureksi ilokseen Emilia huomaa, että hänen kirjailijanuransa on muuttunut unelmasta todellisuudeksi: tulevaisuus avautuu lupaavana. Takakansi

Kirjasarja seuraa Emilia Starrin kasvua tuolla ihastuttavalla kanadalaisella Prinssi Edvardin saarella sukulaisten ja ystävien ympäröimänä. Emilia on sanavalmis, nokkela (tätien mielestä nenäkäs), mutta herkkä taitelijasielu. Hän on todella valloittava ja jääräpäinen samaan aikaan. Yksi kirjallisuuden parhaista hahmoista, jos suoraan sanotaan. Montgomeryllä on ymmärrystä ihmismieleen ja hänen henkilönsä on ihastuttavan inhimillisiä. Ei tuota vaikeuksia kuvitella heidät oikeaan elämään. Luonnolla on oma suuri roolinsa ja osa kirjojen viehätystä perustuu juuri siihen.

Nautittavaa kirjasarjaa seuraavan kerran kaipaillessani täytyykin tarttua Annaan.

_______

L. M. Montgomery - Runotyttö maineen polulla

(Emily Climbs, 1925)

WSOY, 2002

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

L. M. Montgomery - Runotyttö etsii tähteään

(Emily's Guest, 1927)

WSOY, 2002

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Donna Tartt - Tikli

"Kun vielä olin Amsterdamissa, näin unta äidistäni 
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen."

kirjan alku

Jumalat juhlivat öisin ja Pieni ystävä olivat nautinnollisia kirjoja ja yksitoistavuotta edellisestä romaanista ja minkälaisen teoksen Donna Tartt onnistui kirjoittamaan siinä ajassa. Ainakin massiivisen. Etuliepeen mukaan myös eeppisen. Tikli sai lisäksi viime vuonna Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon.

Kolmetoistavuotias Theo Decker, rakastavan äidin ja holtittoman isän poika, jää ihmeen kaupalla eloon onnettomuudessa, joka repii hänen koko elämänsä kappaleiksi. Hän ajelehtii New Yorkissa yksi ja vailla suuntaa, kunnes varakkaan ystävän perhe ottaa hänet hoteisiinsa. Uusi koti Park Avenuella hämmentää Theoa, eivätkä koulutoverit tiedä miten puhua hänelle. Theo kaipaa äitiään tuskallisen kipeästi, ja vuosien kuluessa hän takertuu siihen mikä eniten muistuttaa äidistä: pieneen, ihmeen puoleensavetävään maalaukseen, joka aikaa myöten vie hänet rikolliseen alamaailmaan.

Aikuistuessaan Theo oppii ketterästi sukkuloimaan yläluokan salonkien ja työpaikkansa, tomuisten, sokkeloisten antiikkiliikkeiden välillä. Hän on vieraantunut, hän on rakastunut - ja maalaus, hänen talismaaninsa, johtaa hänet keskelle yhä ahtaammaksi ja yhä vaarallisemmaksi käyvää kehää. Takakansi

Noihin yli kahdeksaansataan sivuun mahtuu siis melkein kokonainen elämä, ei ihan mutta melkein. Kirjan alku varsinkin vei mennessään ja alkupuolisko onkin varmaan se mielenkiintoisempi, jolloin Theo on vielä nuori, eikä lukija tiedä mitä on tulossa (ellei sitten ole käynyt vilkuilemassa jo etukäteen juonipaljastuksia, kröhkröh). Theo on hyväuskoinen kaveri, joka äitinsä kuoleman jälkeen ei oikein hallitse omaa elämäänsä. Tikli on hänen kasvutarinansa.

Tykästyin kovasti kirjan kanteen ja se on myös oiva tulkinta sisällöstä; sen lisäksi tietenkin, että kirjan keskiössä on Theon Tikli-maalaus, joka tuosta revenneen paperin alta pilkottaa (Theohan kääri maalauksen aina huolella jos jonkinlaiseen paperiin ja liinaan suuren teippimäärän kera). Itse maalaus kuvaa lintua, joka on jalastaan ketjulla kiinni, jonka voi tulkita viittaavan Theoon: hän on aina kiinni jossain (isä, huumeet, rikollisuus, lääkkeet, taulu...), eikä pääse kauaksi aikaa pakoon. "Vain satunnaisesti kiinnitin huomiota tiklin jalkaan tai ajattelin, että pienen elävän olennon pitäminen kiinni kytkettynä oli julmaa - se sai lehahtaa vain hetkeksi, ja aina oli pakko laskeutua samaan paikkaan ilman toivoa."

Varsinkin taulusta on Theolle tullut varsinainen pakkomielle. Jatkuvasti on tarkistettava onko se vanhalla paikallaan ja ettei kukaan ole sitä löytänyt. Joskus turhamaisuuttaan hän avaa kääreet ja ihastelee taulua. Taulu on tärkeä, sillä se on ollut mukana Theon elämän mullistavassa hetkessä, jolloin hänen siihenastisen elämänsä kiintopiste ja valo katosi. Sen jälkeen elämä on vapaa heittelemään häntä ympäriinsä ja kohtalon oikusta Theo joutuu huonoon seuraan. Huumeet ja viina astuvat hänen elämäänsä pysyvästi ja aina vain voimakkaamman roolin ottaen. Hyviäkin hahmoja pojalla kulkee mukanaan elämän kivikkoisella tiellä. Hobie omistaa antiikkiliikkeen ja tuo paikka toimii jonkinlaisena turvasatamana Theolle, joka siellä tutustuu myös suloiseen Pippaan.

"Häpeäni oli polttava; olin aina salannut petturiminäni häneltä niin huolellisesti ja näyttänyt vain parannellun ja kiillotetun version itsestäni, en koskaan sitä häpeällistä ja nukkavierua minää, jonka niin epätoivoisesti halusin kätkeä, petkuttajaa ja pelkuria, valehtelijaa ja huijaria - "

Tarinana Tilki on kieltämättä karu, mutta en kokenut sitä kuitenkaan niin rankkana huumekuvauksena kuin esim. Unelmien sielunmessun, jossa henkilöt riutuvat huumeissa kärsien kaikenlaisista sivuvaikutuksista, niin fyysisistä kuin henkisistä ja heillä on erittäin paha olla. Tiklissä huumet tuovat pikemminkin helpotusta, vaikka ne irtauttavatkin todellisuudesta. Tästä syystä Tiklin Boris ei ollut kaikista uskottavin henkilö huomioon ottaen kuinka kauan hän aineita oli käyttänyt eikä edes mitään miedoimpia. Oli se sitten Tarttin kirjoitustyyli tai mikä hyvänsä, niin kaukana oltiin rappiotilasta, turhan siloteltu kuva tuli huumeidenkäyttäjistä.

"-- kumarruin pöydän ylle silmät odotuksesta kosteina: nyt, pam, kitkerä maku kurkunpäässä ja sitten helpotuksen ailahdus ja retkahdus sängylle, kun autuuden tunne jysähti sydämeen: puhdas nautinto, pakottava kirkas, kaukana kurjuuden peltipurkkiräminästä."

Taidenäkökulmasta kiinnostavia olivat kuvaukset vanhojen huonekalujen entisöinnistä ja niiden kauppaamisesta sekä myös väärennösten tekemisestä ja eteenpäin myynnistä. Henkilöhahmot olivat yleisesti ottaen hyvin luotuja ja mielenkiintoisia persoonia kaikki eli yhteenvetona: Kannatti kyllä lukea.

_______

Donna Tartt - Tikli

(The Goldfinch, 2013)

WSOY, 2014
Päällyksen suunnittelu: Keith Hayes
Päällyksen kuva: Tikli, 1654, öljy kankaalle, Carel Fabritius

Ystävältä lainattu
Tähtiä: ★★★★