Kotimaisia lyhykäisiä 2017

Kurnivamahainen kissa
Suloinen satu rohkesta pienestä tytöstä, joka kuivuuden ja köyhyyden maassa tapaa kylätiellä kurnivamahaisen kissan. Kissalla on loputon nälkä ja se on jo popsinut suuhunsa meriä, armeijoita, eläimiä ja kylien viljoja. Se haluasi syödä myös tytön, mutta tämä lupaa etsiä kissalle muuta syötävää ja saa näin armonaikaa.

Matkalla tytölle konkretisoituu mitä kaikkea kissa onkaan suihinsa pistellyt. Saako joku yksin ahneuksissaan viedä kaiken ja mistä tuo lopun nälkä oikein kumpuaa? "Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat." Teemu Juhanin ihastuttavista ja yksityiskohtaisista mustavalkokuvista tulee vahvasti mieleen toisen ihailemani kuvittajan, Chris Riddellin, tyyli. Molemmat ovat yhtä vallattomia ja tavattoman ilmaisuvoimaisia. Yksi suosikkikuvittaja lisää, hurraa!





Linnunsitoja
Takakannesta: Helikopteri on tuonut Zemin konevastaisten tukikohtaan, majakkasaarelle, jonne Kuilujen valvovat silmät eivät yllä. Yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneillä on vastassaan Valtion lisäksi myös nouseva meri, joka nielee saaristoa hitaasti mutta varmasti. Huippuunsa jalostetut viestikyyhkyt ovat arvokkainta mitä kapinallisilla on, mutta Maharin Kuilun Kone vahvistuu uhkaavasti ja häiritsee lintujen suunnistusta. Seuraava tehonlisäys on kuolinisku kyyhkyille. Ja vastarinnalle. Vähitellen Zemi tajuaa miksi isoveli lähetti hänet saarelle. Jesber ei tehnyt mitään harkitsematta. Zemi ei vain enää tiedä, kehen voi luottaa.

Kone valvoo isoveljen lailla kansalaisiaan, mutta majakkasaarella haudotaan hataraa kapinaa. Kirjan maailma ja lupaavat henkilöhahmot tarjoavat mainion tilaisuuden jatkaa tarinaa, sillä yhteiskunnan rakenteita ja tilaa ei selitelty turhaan auki ja minua koko skenaario jäi kiehtomaan vielä jälkeenkinpäin! Alle 200 sivuinen scifi dystopia on nopeasti luettu ja olen erityisen vaikuttunut myös Linnunsitojan kansista, joista ei meinaa saada silmiään irti.





Valas nimeltä Goliat
Kirja oli tämän vuoden Finlandia-ehdokas, joka tällä kertaa löytyi lukulistalta jopa ennen ehdokkuuden julkistamista. Se on Cristina Sandun esikoisteos. Toisinaan tarinat lipuvat sormien välistä ja jättävät sirpaleisen kuvan itsestään kansien mennessä kiinni viimeistä kertaa, joten sisällön referoinnissa saatte tyytyä pelkkään takakansitekstiin.

Takakannesta: Kolmekymppinen Alba on syntynyt ja kasvanut Helsingissä suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tyttärenä. Alban suhde isän kotimaahan ei ole yksinkertainen: hän muistaa lapsuuden onnelliset kesälomat paahtavan auringon alla, mutta muistoja varjostavat diktatuurin vuodet salaisuuksineen. Kun Alba matkustaa romanialaisen isoisänsä hautajaisiin, hän alkaa samalla tutkia sukunsa tarinaa. Alba sukeltaa pienen romanialaiskylän historiaan, jossa osansa on ollut niin maanjäristyksillä, pohjoisesta maasta saapuneella morsiamella kuin maailmaa kiertävällä valaalla.

Itsensä sijaan Alba tuo hypähdellen tutuksi sukunsa, Helsingin ja menneisyyden Romanian. Kirja kertoo mm. kahteen kultturiin kasvamisesta. Alkuun olin innoissani, mutta ehkä kirja olisi pitänyt lukea paljon nopeammassa tahdissa, kenties jopa parilta istumalta, jotta kokonaisuus olisi ollut ehjempi ja paremmin muistissa, mutta onneksi muut ovat selvästi tajunneet paremmin kirjan hienouden. Sandun kielestä kyllä pidin: "Hänen sanansa, kuin kömpelöt linnut, hakkasivat siipiään kasvojeni edessä ja putosivat sitten." 





Pohjolan porteilla 
Kiinnostuin Mervi Heikkilän Louhi-sarjasta, mutta ensimmäisen osan kansi ei houkutellut lukemaan, joten päätin roisisti hypätä suoraan kolmanteen osaan, sillä kyse on itsenäisestä jatko-osasta, niin uskalsin heittäytyä tarinaan kesken matkan.

Takakannesta: Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että mikään elämässä ei suju tavallisesti, ei edes seurustelu Aleksin kanssa. Kun peilikuvassa alkaa vilahdella tumma varjo, ja Roonan isä Eerikki Puujumala saa huolestuttavan näyn, on syytä valmistautua pahimpaan. Roona päättää vahvistaa tietäjäntaitojaan ja hankkia oman rummun. Avukseen hän saa arpikasvoisen ystävänsä Sampsan ja kuvankauniin shamaanin, Iraidan.

Ei se oikeastaan kamalasti häirinnyt, että edelliset osat olivat jääneet lukematta, sillä pääsin samantien mukaan tarinaan, jossa Roona haaveileen tavallisiin asioihin keskittymisestä kuten lukioon ja Aleksiin, mutta ennenäky ja ystävän epätoivoinen pyyntö ajaa tytön takaisin Tuonelaan. Pohjolan portit ammentaa suomalaisesta mytologiasta ja siitä tuleekin tuosta syystä mieleen Lautturi, joka sekin käyttää kansanperinnettä hyödykseen yhtä hienolla ja kiehtovalla tavalla. Tykkäsin kovasti!

★★★
Magdalena Hai - Kurnivamahainen kissa
Kuvitus: Teemu Juhani

Karisto, 2017

Kirjastosta
★★★½
Helena Waris - Linnunsitoja

Otava, 2017

Kirjastosta

★★½
Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat

Otava, 2017

Kirjastosta

★★★★
Mervi Heikkilä - Pohjolan porteilla

Haamu, 2017

Kirjastosta

Improa, muumeja ja keskustelua kirjoista

Kolinan improvisoidut klassikot

Kesällä kävin katsomassa jopa kaksi kertaa Musiikkitalolla improryhmä Kolinan esityksiä, joissa kaikkien tuntemat klassikkotarinat laitettiin uuteen uskoon ja tulihan niistä aika hulvattomia tulkintoja. Kävin katsomassa Lumikki ja seitsemän kääpiötä & Pieni merenneito sekä toisena lauantaina oli vuorossa Hamlet & Romea ja Julia, jonne sain teatteriseuraksi mukaani Kirjavarkaan (ihanaa kun kirjaihmisten joukosta löytyy myös teatterista kiinnostuneita♥).

Alussa satu kerrattiin lyhyesti ja ytimekkäästi. Minulle kaikki tarinat olivat ennestään tuttuja, mutta selvästi huonoiten muistissa oli Hamlet, jossa henkilöitä riitti suorastaan yli tarpeiden. Kertomukset esitettiin kolmen näyttelijän ja taustamuusikon (Suvimarja Halmetoja) voimin. Yleisökin pääsi sekoittamaan ajoittain pakkaa ja kerrassaan hämmästyttävän sujuvasti esimerkiksi yleisön keksimät lauseet solahti osaksi dialogia.

Hauskaa riitti taitavia ja sanavalmiita näyttelijöitä katsellessa (Lumikki: Veera Lehtinen, Aki Haikonen, Meiju Lampinen Hamlet: Jere Kolehmainen, Veera Lehtinen, Tuukka Martiskainen). Tämä oli samalla ensimmäinen kertani improteatterissa ja taisin vähän hurahtaa tuohon lajiin.

⧫              ⧫              ⧫              ⧫              ⧫

Muumimuseo

Kesällä avattu Muumimuseo piti käydä katsomassa, kun Tampereella kerran liikuttiin. Siellä menee Kuinkas sitten kävikään? -näyttely, joka esittelee Tove Janssonit kaikki muumikirjat: "voit tutustua muumien koko tarinaan aina suuren tuhotulvan vedenpaisumuksesta vaarallisen juhannuksen kelluvaan teatteriin ja majakkasaaren arvoituksesta muumiperheen marraskuiseen katoamismysteeriin."

Näyttelyssä on satoja Janssonin alkuperäisiä kuvituksia sekä kuvien rinnalla kulkee Tuulikki Pietilän, Janssonin elämänkumppanin, tekemät muumirakennelmat, joista huimin taidonnäyte oli minuakin korkeampi muumitalo kalusteineen. Noissa riittää ihmeteltävää. Kuvaelmien luona voi myös kuunnella pätkiä muumitarinoista.

Näyttely on todella tosi kivasti rakennettu ja sinne on kerätty monipuolinen kokoelma muumijuttuja. Näyttelyn tunnelmaan ja visuaalisuuteen on selkeästi panostettu, mikä ilahdutti erityisesti. Yhdellä alueella oikein tunsi talven kylmyyden ja hyytävyyden. Tosi hieno kokonaisvaltainen elämys! Tilasta löytyy Kuinkas sitten kävikään? -kirja jättikokoisena ja muista muumikirjoista on nähtävillä isot, ihmisen kokoiset kannet. Toisenkin kerran voisin tuolla käydä, sillä katseltavaa on paljon ja kaikki tietysti halusi ensimmäisellä kerralla käydä läpi, mutta muuten olisi voinut syventyä enemmänkin joidenkin kohdalla.

⧫              ⧫              ⧫              ⧫              ⧫

Kirja vieköön

Pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa Baba Lybeckin pitämään Kirja vieköön -iltaan Savoy-teatterissa, kun aikataulu kerrankin siihen sopi ja olen siitä niin iloinen, sillä ilta oli todella antoisa.

Baban haastateltavina oli  

Anni Kytömäki, 

Kati Tervo, 

Selja Ahava, 

Rosa Liksom,

Tuomas Kyrö ja 

Eero Huovinen.

Ennen jokaisen kirjailijan haastattelua vuorossa oli jonkun näyttelijän esittämä monologi kyseisen kirjailijan uutuusteoksesta. En ollut ennestään yhtään noista käsitellyistä kirjoista lukenut, mutta Kyröltä, Liksomilta ja Ahavalta kyllä jonkin toisen teoksen.

Kotoisa tilaisuus tarjosi keskustelua kirjoista, mutta siinä samassa myös lisäksi ajankohtaisista ja mielenkiintoisista aiheista (no mitenkäs muutenkaan). Kirjarakkauteni roihuaa aina vain isommin. Kiitos Gummerukselle vapaalipuista ja Kirjavarkaalle (jälleen) loistavasta seurasta! Elättelen toiveita, että jos toisenkin kerran vielä syksyllä pääsisin näihin iltoihin.

"Lopettakaa eläminen, lukekaa kirjoja!"

Kaunotar ja Hirviö - sadusta valkokankaalle

Kaunotar ja hirviö -sadusta löytyy monta versiota, mutta tunnetuin on niistä kirjan mukaan Jeanne-Marie de Beaumontin versio vuodelta 1756 ja se myös toimii kirjan sadun pohjana. Kirjan sivumarginaaleista löytyy lisäselityksiä ja tietoa.

Rikkaalla kauppiaalla on kolme poikaa ja tytärtä, joista nuorinta sanotaan Kaunottareksi, sillä hän on luonteltaan ja ulkonäöltään viehättävä - toisin kuin muut sisarukset. Kauppiaan omaisuus katoaa laivan mukana merelle ja perhe joutuu muuttamaan mökkiin maalle. Työnteon hoitaa Kaunotar, muut ovat liian hienohelmoja siihen. Yllättäen laiva, jonka luultiin kadonneen, purjehtiikin turvallisesti satamaan ja kauppias lähtee myymään lastia. Hän kysyy tyttäriltään tuliastoiveita ja toisista siskoista poiketen Kaunotar pyytää vain yhtä ruusua.

Kauppiaan laivan omaisuus on kuitenkin myyty hänen velkojensa kattamiseksi ja mies on palaamassa kotiin tyhjin käsin. Lumimyrskyssä hän eksyy linnaan, jossa hän viettää yönsä ja aamulla hän poimii linnan puutarhasta Kaunottarelle lupaamansa ruusun. Vihainen hirviö ilmestyy paikalle luvaten kauppiaalle tämän kuoleman. Kauppias anoo armoa ja Hirviö ehdottaa vaihtokauppaa: kauppias saa pitää henkensä, jos Kaunotar tulee Hirviön luokse vapaaehtoisesti kuolemaan isänsä sijaan.

Loppu on historiaa.

Kaunotar ja Hirviö -elokuva

Myönnän pelänneeni lopputulosta, mutta syytä huoleen ei ollut. Taidokkaasti tehty Kaunotar ja Hirviö on tähän mennessä parhaiten toteutettu Disneyn piirroselokuvan ihmisversio.

Kaunotar ja Hirviö kertoo terävästä, kauniista ja itsenäisestä nuoresta naisesta Bellestä, jonka Hirviö ottaa vangikseen linnaansa. Vaikka onkin peloissaan, Belle ystävystyy linnan lumotun palvelusväen kanssa ja oppii näkemään Hirviön kauhistuttavan ulkonäön alla piilevän hyväsydämisen prinssin.

Ihana sadun taika on säilynyt elokuvassa ja yleisilme näyttää tutulta: kylä, Hirviön linna, puvut, kynttilänjalka, ruusu, teepannu ja -kuppi... Juoni ei kuitenkaan aivan orjallisesti noudata alkuperäisen version kaavaa, vaan sitä ollaan rohkeasti muutettu parempaan suuntaan. Mukana on uusia lauluja sekä tietysti niitä vanhoja tuttuja, omina suosikkeina "Belle" ja "Evermore". Musiikkiosuudet olivat mainioita ja olin yllättänyt miten hyvät lauluäänet näyttelijöillä on, mutta en olekaan koskaan aikaisemmin kuullut heidän laulavan.

Belle on Disneyn prinsessoista lempparini, eikä sillä varmastikaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän kulkee nenä kiinni kirjoissa ja rakastuu Hirviön jättimäiseen kirjastoon. Kelpaisi minullekin. Emma Watsonia parempaa en keksi Bellen rooliin esittämään itsenäistä nuorta naista, joka tietää mitä tahtoo ja toimii sen mukaan. Bellen ja Hirviön lapsuutta avataan alkuperäistä versiota enemmän, jolloin heidän hahmoistaan saa syvemmän kuvan.

Tale as old as time
Song as old as rhyme
Beauty and the beast

Luke Evansin Gaston on niin kamalan omahyväinen ja itserakas kuin olettaa saattaa ja todella mahtavaa, että Ian McKeller on saatu leffaan mukaan! Hirviön kasvoista on tehty jokseenkin ihmismäiset, niin että niistä erottaa ilmeet ja tunteet. Sanoisin, että vaativa projekti on viety kunnialla läpi! Visuaalisesti elokuva on upeaa katseltavaa ja sitä katsellessa saattaa vähän herkistyä. Voi myös tietysti olla, että elokuvasta teki vielä paremman hyvä seura ;)

__________________________________________________________

Kaunotar ja hirviö
Neil Philip  (Jeanne-Marie de Beaumont)
Kuvitus: Nilesh Mistry 

Wsoy, 1756

Kirjastosta

★★★★½
Kaunotar ja hirviö

Beauty and the Beast, 2017

Perhe / Fantasia / Musikaali 

Ohjaaja: Bill Condon

Näyttelijät: Emma Watson, Luke Evans, Dan Stevens

Muita satuja
Punaiset kengät
Lumityttö
Lumikki - sadusta valkokankaalle
Nukkumatti/Nukuttaja
Lumikuningatar

Michael Cunningham - Villijoutsenet ja muita kertomuksia

"Useimmilla meistä ei ole hätää. Jos ihminen ei ole jumalien
harhainen uni, jos hänen kauneutensa ei suista
taivaankappaleita radaltaan, kukaan ei noidu häntä."

kirjan alku

Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu ”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” -lauseen jälkeen? Kun prinsessa on saanut prinssinsä ja yhteiselämä todella alkaa, meneekö kaikki niin kuin saduissa? Takakannesta 

Tällä ajatuksella Michael Cunningham leikittelee novellikokoelmassaan, jossa satujen jatko paljastetaan. Cunninghamilla on hyvin omalaatuinen lähestymiskulma näihin kymmeneen satuun, eikä se ole kaikkien tuntemien urheiden ja uljaiden, kauniiden ja hyveellisten päähenkilöiden kannalta miellyttävä. Käsittelyyn pääsee mm. Jaakko ja pavunvarsi, Hannu ja Kerttu, Tähkäpää sekä Tittelintuure.

Joitain kertomuksia mainitakseni: Villijoutsenet kertoo veljestä, jonka toinen käsi jäi siiveksi ja elämä menee sitä myötä alamäkeen. Vanha hullu eukko on kertomus Hannu ja Kerttu -sadusta tutusta noidasta ja hänen menneisyydestään. Myrkytetyssä on prinssi, jolla on outo mielihalu: "--sinä olit virheetön ja minulle ventovieras ja kaikkein täydellisin ja kaunein olento, jonka olin koskaan nähnyt. Siis ennen kuin avasin kannen ja suutelin sinua." Me hirviöissä Kaunotar tyrkyttää itseään hirviölle ja satu ottaa esille kysymyksen onko mahdollista että hirviön kirous on langetettu joskus kauan sitten ihan syystä?

Yksityiskohta Yoko Shimizun kuvituksesta

Satuihin sekoittunut nykyaika tuo tarinat lähemmäs meitä mitättömiä kuolevaisia ja prinsessojen ja prinssien kiiltävät ulkokuoret rapistuvat nopeasti rankan todellisuuden tieltä. Viihdyin erittäin hyvin ja huvituinkin oivaltavien novellien parissa, vaikka näissä synkkää huumoria ja epäonnisia ihmiskohtaloita olikin. Aikuisten saduiksi näitä sanoisinkin, sillä turhan rankkoja lapsille. Muutama satu jäi kokonaan tunnistamatta. Kirjaan kauniilla piirrosjäljellä kuvitukset on tehnyt Yuko Shimizu.

"Kuka meistä ei syvällä oman vähemmän edustavan sisimpänsä syövereissä ymmärtäisi paholaisia ja velhoja, joiden on pakko vainota näitä ihmismutaatioita - olentoja, jotka vain omia huvituksiaan ajattelevat jumalolennot ovat selvästi luoneet siinä tarkoituksessa, että ne saisivat meidät muut tuntemaan itsensä vielä yksinäisemmiksi ja arkisemmiksi, vielä kömpelömmiksi, epäilyttävimmiksi ja syyllisemmiksi kuin me todellisuudessa olemme?"

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Cunningham tarttuu satuihin, sillä Lumikuningatar-romaani on nimensä mukaan saanut inspiraationsa samannimisestä sadusta. Jos Villijoutsenet ja muita kertomuksia -kirjasta haluaa kaiken mahdollisen saada irti mitä vain on saatavissa, on hyvä tuntea alkuperäiset sadut. Ja ne raa'at versiot nimenomaan. Näiden jälkeen tekee mieli palata Grimmin alkuperäisiin satuihin, joiden lukeminen on vieläkin kesken. Nautiskellen kun niitäkin luen.

_______

★★★★
Michael Cunningham - Villijoutsenet ja muita kertomuksia

(A Wild Swan and Other Tales, 2015)

Gummerus, 2016
Kuvitus: Yuko Shimizu
Novellihaaste (10 novellia) 

Kirjastosta

Muita postauksia
Michael Cunningham: Koti maailman laidalla 
Michael Cunningham: Lumikuningatar

H. C. Andersen - Punaiset kengät +elokuva

"Olipa kerran pieni tyttö, soma ja herttainen, mutta niin köyhä, 
että hänen täytyi kesäisin kulkea avojaloin ja talvisin isoissa 
puukengissä, jotka hiersivät hänen jalkateränsä aivan punaisiksi."

kirjan alku

Satutaituri H. C. Andersenin tarina Punaisista kengistä kertoo köyhästä Karen-tytöstä, jolle suutarimuori ompelee verkatilkuista punaiset kengät. Samana päivänä Karenin äiti haudataan ja eräs vanha rouva ottaa tytön hoiviinsa. Kengät poltetaan. Ripille pääsyä varten Karen saa uudet vaatteet ja kengät ja rouvan huonoa näköä hyödyntäen Karen saa itselleen jälleen toivomansa punaiset kengät. Kirkon aikana tytön päähän ei mahtunut muuta kuin hänen hienot kenkänsä. Muilta kirkossa olleilta vanha rouva saa kuulla Karenin punaisista kengistä ja käskee tämän jatkossa käyttää aina mustia.

Seuraavan sunnuntain ehtoolliskirkkoon Karen laittaa jalkaansa vastoin käskyä punaiset kengät. Kirkonovella heitä on vastassa sotamies, joka ihailee tytön kenkiä. Messun jälkeen hän huudahtaa "Ovatpas kauniit tanssikengät!" ja Karen ottaa muutaman tanssiaskeleen. Siitä tanssista ei loppua meinaa tulla. Kengät saatiin kuitenkin tytön jaloista pois.

Vanha rouva sairastuu ja tarvitsee huolenpitoa, mutta kaupungissa on tanssiaiset, jonne Karen haluaa enemmän mennä - punaiset kengät jalassaan. Jälleen kengät ottavat vallan ja vievät tyttöä minne haluavat. Tyttö yrittää repiä niitä irti, mutta näyttää siltä kuin ne olisivat kasvaneet kiinni jalkoihin. Yöllä ja päivällä hän vain tanssii. Karen tapaa pyövelin, jota hän pyytää hakkaamaan jalat poikki tunnustettuaan ensin syntinsä. Pyöveli tekee tytölle puujalat ja kainalosauvat.

Karen menee pappilaan palvelukseen, mutta kirkkoon hän ei pääse, sillä punaiset kengät ilmestyvät aina ovelle tytön säikäyttämään. Kerran muiden mentyä kirkkoon Karen rukoilee Jumalaa ja enkeli ilmestyy hänelle loihtien kirkon tytön pieneen kamariin. Rauha ja ilo täyttävät Karenin sydämen niin, että se särkyy ja hänen sielunsa lensi Jumalan luo.

Punaiset kengät -elokuva

Punaiset kengät on saanut inspiraationsa H. C. Andersenin samanimisestä sadusta ja se kertoo Boris Lermontovin (Anton Walbrook) yksinvaltiaan elkein luotsaamasta balettiseurueesta, joka valmistautuu uuteen balettiin, joka perustuu juurikin tuohon H. C. Andersenin -satuun. Esitystä varten palkataan uusi säveltäjä Julian Craster (Marius Goring) ja pääosaan valitaan nuori ballerina Victoria Page (Moira Shearer). Julianin ja Victorian välille kehittyy romanssi, eikä balettiinsa pakkomielteisesti suhtautuva Lermontov tätä hyväksy.

Balettiseurue omistautuu intohimoisesti esityksiin ja varsinkin seurueen uusien jäsenten on paiskittava kovasti töitä näyttääkseen taitonsa. Elokuvassa tuodaan esiin tanssin ja muun elämän ristipaineet, kun Victorian on valittava kahden suuren rakkautensa väliltä: hän joko jatkaa tanssimista ja menettää miehensä tai toisinpäin. Feministi sisälläni näki tässä vaiheessa punaista. Mies kyllä voi tehdä työtä ja olla rakastamansa naisen kanssa, mutta naisen kohdalla tämä ei käy? On pakko valita joka tai. Siis anteeksi mitä.

Punaiset kengät on ennen kaikkea tanssielokuva ja baletti on siinä hyvin suuressa keskiössä. Nähdäänpä elokuvan aikana yksi esityskin kokonaisuudessaan alusta loppuun. Tässä vaiheessa tylsistyin. Tanssia on niin paljon, joten pieni mielenkiinto lajia kohtaan ei haittaa. Jopa elokuvan pääosanesittäjä Moira Shearer on oikeasti balettitanssija. Punaiset kengät on saanut Oscarin lavastuksesta ja musiikista ja varsinkin balettiesitysten visuaalisuus on todella näyttävää.

_______

★★★★★
H. C. Andersen - Punaiset kengät
Kuvitus: Flemming B. Jeppesen

Wsoy, 2005

Kirjastosta

★★½
Punaiset kengät (The Red Shoes)
Draama/ musiikki /romantiikka, 1948
Ohjaus: Michael Powell, Emeric Pressburger
Pääosissa: Anton Walbrook, Moira Shearer, Marius Goring

Muita satuja
Nukkumatti
Lumikuningatar
Lumityttö

Seita Vuorela - Lumi

Meitä on tämä yksi kuva, seisomme siinä
Kaspianmeren rannalla perheesi huvilan edessä."

kirjan alku

Kirjamaailma sai kuulla viime vuonna suru-uutisia Seita Vuorelan äkillisestä poismenosta. Häneltä jäi kesken nuortenromaani Lumi, jonka viimeisteli Vilja-Tuulia Huotarinen. Hieno kirja ansaitsikin päästä maailmalle ihmisten luettavaksi. Lumi on ehdolla Finlandia Junior-palkinnon saajaksi.

15-vuotias Siamak on asunut perheensä kanssa Suomessa jo pitkään ja sopeutunut lumen ja jään maahan, josta on tullut hänelle koti. Muut pojat ovat hyväksyneet hänet joukkoon, koska jääkiekossa Siamak on hyvä. Lapsuudenystävä Iranista pakenee yksin Siamakin perheen luokse. Atishan tulo muistuttaa poikaa elämäästään Iranin Teheranissa. Vanhemmat muistelevat mielellään noita aikoja ja kyselevät kuulumisia, mutta Siamak haluaa unohtaa. Hän elää nuorena kuolleen setänsä nimen varjossa ja saappaat ovat isot täytettäviksi.

"Mä olen ollut ajattelematta elämääni Iranissa niin monta vuotta, että on kuin mä en olisi siellä koskaan ollutkaan. Nyt mun muuriini on kuitenkin ilmestynyt halkeama, joka kasvaa, leviää, siitä tunkee muistoja sisään, niitä ryömii kuin varkain taloon, jonka seinässä on reikä, ne ovat kuokkavieraita, jotka sotkevat huoneet ja jättävät sormenjälkensä ovenkarmeihin."

Siamakista ja Atishasta kertovien osuuksien lomassa kulkee satu Lumikuningattaresta persialaisin vivahduksin, jossa ydin on säilynyt ennallaan: poika saa sirpaleen silmäänsä ja sydämeensä eikä kaipaa enää kotiin. Lumi on tätä päivää nyt, kun maahanmuuttajakysymykset ovat nousseet pinnalle. Siamakin äiti tuntee olonsa ulkopuoliseksi: lapset ovat sulautuneet osaksi Suomea, mutta hän ei osaa edes kieltä, eikä siten tunne osaavansa huolehtia perheestään niin kuin vanhempien kuuluu. Pohjoinen on tehnyt äidistä katkeran.

 

Näkökulmat vaihtuvat Siamakin ja Atishan välillä. Atisha saa kokea kylmää vastarintaa Siamakin suunnalta, sillä poikaa ei tämän tulo miellytä. Hän ei tahdo kavereidensa yhdistävän häntä huivipäiseen Atishaan. Hän haluaa sulautua joukkoon. Vuorela on luonut hienon ja erilaisen nuortenkirjan, jonka lopussa on onneksi tuttua epärealistisuutta ja satumaisuutta. Maaginen realismi on nimittäin ollut se, mihin aikaisemmin Usvassa ihastuin.

 "Mitään ei voi sanoa varmaksi sellaisessa maassa kuin Iran. Hekään eivät ole voineet palata, vaan seisovat vielä lähes kymmenen vuoden jälkeen tällä lumisella laiturilla tuomittuina odottamaan junaa, jota ei tule ja joka on kaiketi suistunut raiteiltaan."

Lukeminen muuttui loppua kohden aika surulliseksi, kun tiesi ettei Vuorelalta enää muita kirjoja ilmestyisi ja Huotarisen koskettavat loppusanat saivat viimeistään kyyneleet silmiin. Linkkaan tähän vielä Sirrin erittäin kiinnostavan ja kattavan pohdinnan kirjan stereotypioista ja kulttuurisesta omimisesta. Lumen lumoavat kannet kirjaan on loihtinut Terhi Ekebom.

_______

★★★★
Seita Vuorela - Lumi

Wsoy, 2016
Kannen kuva: Terhi Ekebom

Arvostelukappale

Muita postauksia
Seita Parkkola: Usva

Beatrix Potter 150 vuotta!

"Olipa kerran neljä pientä kaniinia, joiden nimet olivat 
Kuhnastelija, Nykerönenä, Töpöhäntä ja Petteri."

kirjan alku

Englantilaisen kirjailija ja kuvittaja Beatrix Potterin syntymästä on kulunut päivälleen 150 vuotta. Vuonna 1866 syntynyt Beatrix opiskeli kotiopettajattaren johdolla ja tapasi harvoin toisia lapsia veljeään lukuunottamatta. Seuranaan hänellä oli lemmikkieläimiä, joiden käytöstä hän seurasi ja piirsi niistä luonnoksia. Kesäisin perhe asui maaseudulla (Skotlannissa, myöhemmin Järviseudulla), Beatrixin tutkiessa sen kasvustoa ja eläimiä.

Vuonna 1902 Beatrix aloitti lastenkirjailijana ja kuvataiteilijana ja ensimmäinen Petteri Kaniini ilmestyi, vaikka monet kustantajat olivat ensin hylänneet sen. Tuottelias kirjailija kirjoitti pitkän aikaa keskimäärin kaksi kirjaa vuodessa. 1905 kustannustoimittaja Norman Warne kosi Beatrixia, joka suostui vanhempiensa vastusteluista huolimatta. Muutamaa viikkoa myöhemmin Norman Warne kuoli anemiaan. Samana vuonna Beatrix osti talon Järviseudulta ja talo ympäristöineen alkoi näkyä hänen tarinoissaan.

 

1913 Beatrix avioitui asianajaja William Heelisin kanssa. Kirjoittaminen ja maalaaminen jäivät vähemmälle Beatrixin keskittyessä elämänsä viimeiset kolmekymmentä vuotta maanviljelyyn ja luonnonsuojeluun. Kuollessaan hän jätti valtiolle yli 1600 hehtaaria maata ja viisitoista maatilaa.

Beatrix Potterin kunniaksi luin Petteri Kaniinin satumaailman, joka käsittää koko kirjailijan tuotannon. Kunkin tarinan alussa on kerrottu lyhyesti sen syntyhistoriasta.

Tarinat ovat lämminhenkisiä ja kerrassaan ihastuttavia. Suloiset eläinhahmot joutuvat kommelluksiin ja pelastuvat vain täpärästi - eikä kaikki pääty välttämättä  edes parhaalla mahdollisella tavalla. Sydäntä kouraisevimmat tarinat olivat varmasti kissa, josta tuli melkein rottien piirakka ja Rosina Ankkasen munien kohtalo.

Beatrix Potterin akvarellikuvat ovat yksityiskohtaisia ja hyvin tarkkoja kuvauksia. Niissä on paljon katseltavaa ja ilmeteltävää. En muista olenko pienenä näitä tarinoita lukenut tai kuullut, mutta ainakin tv:stä katsoin Petteri Kaniinia ja vaikka siitä on hurjan pitkän aika, ovat monet tarinat vieläkin hyvässä muistissa. Varsinkin herra Vänskän puutarha ja pelottava mies itse, josta näytettiin yleensä vain pelkät saappaat.

Hatunnosto Beatrix Potterille ja tämä ihana klassikkosatukokoelma pitäisi hankkia omaankin hyllyyn.

_______

Beatrix Potter - Petteri Kaniinin satumaailma

(1989)

Otava, 2015

Kirjastosta
Tähtiä: ★★★★★

Bill Willingham - Fables #1 ja #2

Blogeissa on aina välillä vilahtanut juttua Bill Willinghamin Fables-albumeista, jotka saivat minutkin heti kiinnostumaan, sillä kyse on siitä mitä tapahtui satujen loputtua. "Ja he elivät elämänsä onnellisesti loppuun asti" -fraasi taisi olla liian hätäisesti sanottu, sillä nyt tarina vasta kunnolla alkaa!

Legends in Exile
New Yorkissa, tavallisten ihmisten rinnalla, asuvat melkein kaikki satujen hahmot, sillä heidät on sinne pakotettu asumaan omasta maasta häätämisen jälkeen. Satuhahmojen perustamaa Fabletownia horjuttaa Rose Redin murha ja tutkimuksia johtaa Big Bad Wolf yhdessä murhatun siskon Lumikin kanssa, joka sattuu myös olemaan yksi Fabletownin vaikutusvaltaisimmista hahmoista.

Kaunotar ja Hirviö Lumikin juttusilla

Animal Farm
Loput satuhahmoista asuvat eristyksissä Animal Farmissa, sillä he eivät ole ihmisiä ja näin ollen erottuisivat tavallisista kaduntallaajista. Satojen vuosien eristyksen jälkeen kapinahenkisyys pyrkii pinnalle ja joukkoa johtaa Kultakutri ja kolme pientä possua. Lumikki haluaa korjata välinsä Roseen ja vie tämän Animal Farmille, tietämättään keskelle suurta kuohuntaa.

Nyt saa heittää romukoppaan käsitykset kliseisistä kilteistä prinsseistä ja prinsessoista, sillä hahmot eivät ole aivan sellaisia kuin luulisi; kaikkien tuntemat satuhahmot painiskelevat arkipäiväisten ongelmien parissa. Kaikki parit ei ole pysyneet yhdessä, pahikset eivät olekaan kovin pahoja, unelmien prinssit osoittautuvat ei-niin-ihaniksi.

Badass Kultakutri

Juoni kuljee paljolti puhekuplien kannattelemana ja lukemista onkin suhteellisen paljon, joten nopeasti en saanut näitä albumeja selätettyä. Piirrostyyli ei valitettavasti kuulu lemppareihini. Samankaltaista jälkeä näkee niin usein: tasapaksua ja runsasta, noh mutta makukysymyshän tämä on. Edellä mainittu seikka ei kuitenkaan estänyt nauttimasta Fablesista ja suunnitelmissa on palata sarjan pariin, kunhan seuraavat osat jostain metsästän käsiini. Pakko nähdä mitä topakoille satuhahmoille kuuluu jatkossa ja keihin uusiin hahmoihin saa mahdollisesti vielä tutustua.

_______

Bill Willingham - Fables: Legends in Exile (#1)
Muut tekijät: Lan Medina, Steve Leialoha, Craig Hamilton

Vertigo, 2002

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Bill Willingham - Fables: Animal Farm (#2)
Muut tekijät: Mark Buckingham, Steve Leialoha

Vertigo, 2003

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Serena Valentino - Noidan peili

"Omenapuut kukkivat linnan pihalla hennon vaaleanpunaisina, 
ja hopeiset koristepallot välkähtelivät auringossa."

kirjan alku

Noidan peili - Pahan kuningattaren tarina perustuu osittain Walt Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -teokseen ja se kertookin tutun Lumikki-sadun ilkeän äitipuolen näkökulmasta. Tarinassa selviää miksi kuningattaresta tuli paha ja miksi hän vihasi Lumikkia niin paljon, että halusi tämän sydämen revittävän irti. Kukaanhan ei syntyessään ole paha, vaan siihen kasvetaan syystä tai toisesta.

Oli jotenkin todella vaikeaa käsittää kuningatar hyvänä ja rakastavana hahmona, joka haluaa olla hyvä äitipuoli Lumikille, kun piirretyn kuningitar on aivan toistaluokkaa! Tarvittaisiin jotain todella radikaalia, että tästä lähtökohdasta päästäisin lopulliseen tulokseen. Mikä voi niin traagista olla? Suhtauduin siis varauksella tarinaan, mutta jouduin toteamaan tuon syyn olevan itseasiassa aika hyvä ja ymmärrettävä.

Kirja kertoo koko kuningattaren tarinan, joten siinä on mukana kaikki tapahtumat aina hamaan loppuun saakka. Tarinan tunteville loppu on siis vain kertausta. Siinä missä tämä tarina olisi uponnut minuun nuorena, ei se nyt osannut olla tarpeeksi napakka. Välillä mentiin jonkinlaisella tyhjäkäynnillä, joka ei jaksanut innostaa, eikä se sinänsä edistänyt tarinaa ihmeellisemmin. Ehkä odotin vähän nopeatempoisempaa ja tapahtumarikkaampaa, sillä suuresta sivumäärästä kirjaa ei ainakaan voi syyttää. Noidan peili sopii varmasti paremmin nuoremmille lukijoille.

Näyttäväkantisessa Prinsessa ja Pahikset -sarjassa seuraavana on käsittelyvuorossa Kaunottaren ja hirviön Hirviö sekä Pienen merenneidon Ursula. Nähtäväksi jää luenko. Vähän kyllä jo houkuttelee.

_______

Serena Valentino - Noidan peili

(Fairest of All, Tale of the Wicked Queen, 2009)

Sanoma Media Finland Oy, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★

Muita postauksiani:
Lumikki (satu+elokuvia)

David Duchovny - Pyhä lehmä

"Suurin osa ihmisistä luulee, että 
lehmät eivät kykene ajatteluun. Haloo."

kirjan alku

Viime vuonna X-Files -sarjasta tuttu Gillian Anderson kirjoitti kirjan ja nyt sarjan toinen päätähti David Duchovny on julkaissut omansa. Andersonin kirjassa liikuttiin samoissa hämärissä vesissä kuin X-Filesissa, mutta Duchovnyn kirja onkin aikuistensatu lehmästä. Eipä olisi tullut ensimmäisenä mieleen. Tai no oikeastaanhan Duchovny vain kirjoittaa Elsie-lehmän tahdon mukaan, sillä Elsie se tässä haluaa kirjansa julkaistuksi ja äänensä kuuluviin. Erittäin viihdyttäviä ovatkin juuri lehmän ja kustannustoimittajan väliset keskustelut, joissa puidaan kirjan myyvyyttä ja kohdeyleisön mieltymyksiä.

"Minä, minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa."

Elsie-lehmä elää onnellista lehmänelämää, kunnes saa tietää tehotuontannosta ja päättää lähteä muualle, jossa sitä arvostetaan. Intia ainakin kuulostaa unelmapaikalta. Mukaan matkaseuraksi hän saa Jerry-possu ja Tom-kalkkuna, joilla on myös omat päämääränsä.

Pyhän lehmän parasta antia on sen sisältämä huumori. "(Hämähäkeissä minua häiritsee se, että kyllä kahdeksan jalkaa on liikaa kelle tahansa. Kaksi- ja nelijalkaiset vielä ymmärrän, kenties viisijalkaisetkin, mutta minusta kahdeksan jalkaa kertoo päättämättömyydestä, jopa epätoivoisuudesta.)" Näin lyhyessä kirjassa se vielä tuntui hauskalta, mutta pidemmässä sivumäärässä olisi voinut alkaa jo vähän rasittaa. Mutta mitäpä sillä väliä, kun juuri sopivan mittainen tämä oli.

Tämä on harmiton pieni kirja, mutta se täytyy laskea kirjan ansioksi, ettei se sorru millään tavalla saarnaavuuden puolelle, jolle on yllättävän helppo lipsua. Pyhässä lehmässä on havaittavissa pientä piikittelyä ihmisten suuntaan: "Stuertit ja lentoemännät eivät kiinnittäneet meihin huomiota, koska olivat ilmeisesti tottuneet matkustajien eläimelliseen käytökseen emmekä me erottuneet joukosta. Oikeastaan minusta tuntui, että meidän käytöksemme oli inhimillisempää kuin ihmisten. Olisittepa nähneet lentokoneen vessan." Oivaltava ja ihan viihdyttävä teos.

piilosyvällinen

piilosyvälline

piilosyvällinen

_______

David Duchovny - Pyhä lehmä

(Holy Cow, 2015)

Like, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★½