Augusten Burroughs - Juoksee saksien kanssa

En halua hänen lähtevän.
Napanuorani on yhä kiinni ja hän vetää siitä.
Olen paniikissa.

Huomio ei voi olla kiinnittymättä kirjan kanteen, jossa on lapsi pahvilaatikko päässä ja kirjan nimi on erikoisia mielikuvia herättävä Juoksee saksien kanssa. Tämä Augusten Burroughsin teos on hänen omaan nuoruutensa perustuva, jonka totuuspohjasta kaikki eivät ole samaa mieltä - varsinkaan kasvattiperhe joka on vedetty kirjaan mukaan ei kovin mairittelevassa valossa.

Takakannesta: Tositarina pojasta, jonka runoilija-äiti antaa hammästyttävästi joulupukkia muistuttavan psykiatrin kasvatettavaksi. Augusten Burroughs huomasin 12-vuotiaana asuvansa keskellä viktoriaanista kurjuutta tohtorin eriskummallisen perheen parissa ja ystävystyi takapihalla asuvan pedofiilin kanssa. Tämä on tarina lainsuojattomasti lapsuudesta, jossa säännöistä ei ole kuultukaan ja missä joulukuusi pysyy pystyssä vuodet ympäriinsä, missä Valiumia napsitaan kuin karkkia ja ikävystymisen yllättäessä sähköshokkitearapiakoneesta on apua. Hauska ja kauhistuttava tarina tavallisen pojan selviytymisestä mitä epätavallisimmissa olosuhteissa.

Kirja kauhistuttaa ja järkyttää. Augusten uudeen perheen psykiatri-isä ei aseta rajoja, eikä ketään kiinnosta ottaako lävistyksen, maalaako huoneen vai tekeekö rei'iän keittiön kattoon keskellä yötä. Psykiatrilla on hyvin vapaa kasvatusfilosofia, joka perustuu siihen, että ihminen tekee mitä itse haluaa iästä riippumatta. "Finchit opettivat minulle, että ihminen voi tehdä omat sääntönsä. Että sinun elämäsi oli sinun omasi, eikä kenenkään aikuisen saisi antaa muokata sitä sinun puolestasi." Kaikki ovat varmasti lapsena tai nuorena haaveilleet elämästä ilman rajoja ja rajoittavia aikuisia, mutta totuus sen kaltaisesta elämästä on raju. Rajattomuus luo epävarmuutta ja turvattomuutta.

"Minulla ei ollut mitään yhteistä näiden lasten kanssa. Heillä oli äidit, jotka jyrsivät tulitikunohuita porkkanapaloja. Minulla oli äiti, joka söi tulitikkuja. He menivät sänkyyn kymmeneltä. Minulle alkoi selvitä, että elämä voi jatkua hyvinkin vielä kolmen jälkeen aamulla."

Juoksee saksien kanssa onnistuu myös samaan aikaan naurattamaan kirjailijan kirjoittaessa mustaa huumoria ja hervottomia sattumuksia. Kirjassa ei ole yhtään "normaalia" ihmistä, vaan kaikki on enemmän tai vielä enemmän mieleltään ongelmallisia. Luin kirjan fiktiivisenä teoksena, sillä sellaisia ylilyöntejä on vaikea pitää oikeina, eikä edes halua, sillä olihan se Finchin perheen touhu todella häiriintynyttä. Kaunokirjallisena teoksena sillä voi naureskella, mutta todellisina tapahtumina tuo olisi hyvin surullinen ja rankka teos.

★★★½
Augusten Burroughs - Juoksee saksien kanssa

(Running with Scissors, 2002)

Sammakko, 2009

Omasta hyllystä

Anderson & Rovin - Liekkien näkijät

Liekkien näkijät - Gillian Anderson & Jeff Rovin

(A Vision of Fire, 2014)

Like, 2015

Kirjastosta lainattu

"Falkland Advanced Petroleumin tutkimusalus keinui hieman 
seisoessaan kuutamon valaisemassa Stanleyn satamassa."

kirjan alku 

Jos Gillian Anderson jostain muistetaan, niin se on tietenkin amerikkalainen tv-sarja X-files (Salaiset kansiot), jossa Andersonin roolihahmo Dana Scully tutkii työtoverinsa kanssa yliluonnollisilta vaikuttavia tapauksia FBI:n palveluksessa. Samoissa vesissä liikutaan myös Liekkien näkijöissä, joka on Andersonin kirjoittama esikoisteos yhdessä toimittaja Jeff Rovinin kanssa genrenään yliluonnollinen trilleri.

Painajaismaisia näkyjä
Aggressiivisia pakkoliikkeitä
Kielilläpuhumista
Outoja ihokuvioita

Pahimman skenaarion eli sodan estämiseksi Intia ja Pakistan on pidettävä irti toistensa kimpusta, mutta suurlähettiläs Pawarin työtä häiritsee hänen tyttärensä Maanikin riivatuilta vaikuttavat kohtaukset, jossa tyttö kiljuu, raapii itseään ja puhuu kielillä. Nuoria aikuisia hoitava psykiatri Caitlin O'Hara ottaa hänet asiakkaakseen, mutta mihinkään vastaavaan hän ei ole koskaan aikaisemmin törmännyt. Maanik ei kuitenkaan ole ainut paholaisen riivaamalta vaikuttava tapaus, vaan heitä alkaa löytymään enemmänkin ympäri maailmaa.

Joudun myöntämään, että kirja kuulosti etukäteen mielenkiintoisemmalta kuin se loppujen lopuksi olikaan. Mutta vaikka sen olisin etukäteen tiennyt, olisin kuitenkin lukenut kirjan. Tätä ei vain voinut jättää väliin. Maanikille ja muille tapahtuneet yliluonnolliset asiat juontavat juurensa vuosituhansien taakse, mutta tätä asiaa päästään sohaisemaan vasta pinnalta ja ilmeisesti selityksiä on enemmän luvasssa jatko-osien muodossa. Koin kuitenkin, että vähän enemmän oltaisiin voitu asiaa avata, sillä ihmeellisen paljon jätettiin avonaisia lankoja sitomatta kokonaiskuvaan.

Caitlinilla ei tunnu olevan mitään ongelmaa uskoa yliluonnollisen pahan hengen olemassa oloon, vaikka on todella vaikea uskoa tavallisen ihmisen yhtäkkiä omaksuvan moisen ajattelutavan, joka ei ole yhtään looginen vaan hyvinkin utopiselta kuulostava, mukisematta tai kyseenalaistamatta asiaan ensin. Yliluonnolliset trillerit eivät ole erityisemmin alaani, mutta Liekkien näkijät ei mikään huono teos ollut, siinä on vain vähän jotain mietityttävää. Lukeminen sujui joutuisasti ja kysymykset tuntuivat heräävän vasta lopun häämöttäessä.

Liekkien näkijät voisi ihan hyvin olla yksi X-files -elokuva - jos siihen tietenkin otettaisiin mukaan vielä (ihana) Fox Mulder. Kirjakin oli nimittäin välillä käsittämätön, eikä tapahtumia kummassakaan aina selitetä täysin auki; Josta pidän tv-sarjan kohdalla, mutta en kirjan.

Tähtiä: ★★½

F. Scott Fitzgerald - Yö on hellä

Yö on hellä - F. Scott Fitzgerald

(Tender is the Night, 1934)

WSOY, 1996
Päällyksen kuva: Peter Strauss ja Mary Steenburgen elokuvassa Yö on hellä
Typografia: Liisa Holm

Omasta hyllystä

"Vuoden 1917 keväällä, tullessaan Zurichiin ensimmäisen kerran, oli tohtori Richard Diver kaksikymmentäkuusivuotias, ihana ikä miehelle, vanhanpojan elämän parasta kautta."

kirjan ensimmäinen lause

Kultahattu ei iskenyt, kun sen nuorena luin, mutta Yö on hellä kiinnosti. Kirja pohjautuu kirjailijan itsensä kokemuksiin, sillä hänen vaimonsa Zelda oli mielisairaalassa hoidossa skitsofrenian takia.

Dick on nuori menestyvä psykiatri, joka pääsee töihin Zürichissä sijaitsevalle mielitautien klinikalle ensimmäisen maailmansodan mellestäessä, sillä hän on liian arvokas tykinruuaksi. Yksi hänen potilaistaan on rikkaan perheen tytär Nicole Warren, johon Dick rakastuu ja he menevät naimisiin. He muuttavat asumaan Ranskan Rivieralle, jossa illat kuluvat juhlien ystävien seurassa. Vähitellen Dickin tunteet kuitenkin muuttuvat Nicolea kohtaan, varsinkin kun nuori näyttelijä Rosemary astuu kuvaan. Rosemary näkee heidät ensikertaa uimarannalla ja siitä ystävyys alkaa. Ja  jotain muutakin.

Alkuunsa kaikki on tietenkin hehkeää, mutta uutuudenviehätys kaikkoaa aikanaan. Rivieralla, 20-30 lukujen välissä, rahahuolettomat Diversit viettävät yläluokkaista (tyhjänpäiväistä) elämää. Pariskunnalla on jo kaksi lasta, mutta kuilu heidän välillään kasvaa. Kirjasta huokuu surumielisyys: Nicolen sairaus leimaa kaikkea ja leijailee pariskunnan yllä kuin tumma pilvi tuhoten kaiken hyvän heidän välillään. Oliko heidän suhteensa edes ikinä tasavertainen vai vaikuttiko heidän alun potilas-lääkäri -suhde myös parisuhteeseen? Nicolen hoitokuurin takia Dick joutuu pysyttelemään kotona, vaikka hänen mielensä tekisikin lähteä välillä muualle. Elämä on hyvin rajattua ja mies on käytännössä vangittu olemaan Nicolen kanssa. Velvollisuudentunto pitää heidän pitkään yhdessä, eikä enää molemminpuoleiset tunteet. Masentavaa oli seurata Dickin huimaa menestystä psykiatrina ja sitten katsoa, kun hän väistämmä tuhoaa itsensä ja saavutuksensa.

Tarina rönsyili liikaa. Alku ja loppu olivat sen selvästi heikoimmat kohdat. Loppuakohden kaikki levähti ja sen aikana inhosin Dickiä, josta tuli hyvin ärsyttävä hahmo. Oltaisiin oltu lähempänä täydellisyyttä, jos tarinaa olisi hieman tiivistetty ja pystytty koko ajan seuraamaan sitä punaista lankaa. Pidin niin paljon kirjan keskiosasta, jonka parasta antia oli Diversien päällepäin hehkeä, kiireetön elämä, auringonotto rannalla, konfliktit ja tietysti salasuhteet, joten sääli, että näin kävi! Mutta nautin paljon enemmän tästä kuin Kultahatusta.

Kaunis nimi, joka on muuten otettu John Keatsin runosta "Oodi satakielelle".
Kirjan kannet on kuitenkin jotain aivan järkyttävää (elokuvakannet....)!

Tähtiä: ★★★

Muiden bloggauksia kirjasta: Eniten minua kiinnostaa tie