J. K. Rowling & Jim Kay - Harry Potter ja Azkabanin vanki

Harry Potter oli monin eri tavoin erikoinen poika. Ensinnäkin kesäloma oli hänen mielestään inhottavin aika vuodesta. Toiseksi hän teki oikein mielellään läksynsä, mutta joutui puurtamaan niitä salaa yösydännä. Lisäksi hän sattui olemaan velho.

Jos Pottereista pitäisi nimetä lempikirja, niin kyllä se olisi Harry Potter ja Azkabanin vanki. Jännittävyyden astetta on jo lisätty nykäys eteenpäin ja kuvioihin mukaan astelee Sirius Musta, hieman nukkavieru professori Remus Lupin sekä Hermionen Koukkujalka on myös aikamoinen tapaus. Ronin Kutka-rotan kannalta ajateltuna huolestuttava uhka.

Takakannesta: Harry Potterin kolmas lukuvuosi Tylypahkassa alkaa jännittävästi: vaarallinen velho Sirius Musta on paennut Azkabanin vankilasta, mistä yksikään vanki ei ole koskaan ennen onnistunut pakenemaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän haluaa etsiä käsiinsä Harry Potterin. Taikaministeriö on valppaana, ja Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa kiristetään turvatoimia. Koulun porteille värvätään vartioimaan Azkabanin vanginvartijat, kauhistuttavat ankeuttajat. Harry Potter luottaa Tylypahkan muurien suojaan ja rehtori Dumbledoreen, mutta onko hän turvassa edes Tylypahkassa?
 

Tänä vuonna oppilaat pääsevät vierailemaan Tylyahossa,  - ainut täysin jästitön paikka Britanniassa - mutta Harryllä on ongelmia, kun, ah niin ihanat, Dursleyt eivät suostuneet kirjoittamaan lupalappua, mutta hätä keinot keksii varsinkin taikamaailmassa. Kolmannessa osassa tunnelma on jo vakavampi Azkabanin ja kammottavien ankeuttajat myötä ja oikeastaan tästä kirjasta lähtien se synkistyy ja tummenee mitä enenevissä määrin.

J. K. Rowling on keksinyt lukijoita yllättäviä, nerokkaita käänteitä ja juonilankoja on kirjaan viritelty innostava määrä. Nämä Jim Kayn kuvittamat kirjat on ensimmäinen kerta kun luen Pottereita uudelleen ja vaikka pääkohdat tarinoista on hyvin muistissa, niin sillä ei ollut mitään vaikutusta lukemiseeni. Muistissa on paremmin elokuvat ja nehän eivät tunnetusti käy yksi yhteen kirjojen kanssa. Ja Jim Kay. Ihailen häntä niin suunnattomasti. Kuvista löytyy loputtomasti yksityiskohtia ja kansi on yksi hienoimpia ikinä!

★★★★★
J. K. Rowling - Harry Potter ja Azkabanin vanki
Kuvitus: Jim Kay

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999) 

Tammi, 2017

Omasta hyllystä

Harry Potter -sarja
J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi
J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling & Jim Kay - Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie
nelosen aamiaispöydässä rähjättiin.

Saadessani käsiini Harry Potter ja salaisuuksien kammion oli ihan ensimmäisenä vain nopeasti selattava kirjaa läpi vilkuillen Jim Kayn upeita kuvituksia. Niiden vuoksi Potter-kirjat tuntuvat kuin uusilta, lukemattomilta kirjoilta. Salaisuuksien kammio ei ollut muistissa aivan niin vahvasti kuin Viisasten kivi mikä on tietysti tässä tapauksessa hyvä asia.

Harryn pitäisi sinnitellä vielä neljä viikko kesälomastaan sietämättömän Dursleyn perheen luona, kun kotitonttu Dobby ilmestyy tyhjästä pojan huoneeseen ja yrittää kieltää tätä menemästä takaisin Tylypahkaan. Harry ei ota varoitusta vakavasti vaan ilahtuu kun Weasleyn veljekset hakevat hänet lentävällä autolla pois Dursleyn perheen luota Kotikoloon loppukesäksi. Toinen kouluvuosi ei ala lupaavasti, kun Harry ja Ron eivät pääsekään muiden tapaan seinän läpi noitien ja velhojen juna-asemalle ja joutuvat turvautumaan muihin keinoihin päästäkseen kouluun. 

Kakkososa on jo synkempää menoa Harryn kuullessa koulussa ääniä, joita kukaan muu ei kuule. "Tule... tule luokseni... revin sinut... raatelen sinut... tapan sinut..." Salaisuuksien kammio on auki ja koulun jästisyntyisten oppilaiden kimppuun hyökätään. Käytävillä puhutaan, että sen on avannut Luihusen perillinen. Salaisuuksien kammiossa Harry kyseenalaistaa oman kuulumisensa Rohkelikkoon.

Kevennystä kirjaan tuo uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart, joka nauttii naisten suosiosta - miehet eivät niinkään ymmärrä hänen vetovoimaansa. Ainakaan Harry ei nauti Lockhartin suunnalta saamastaan huomiosta: "Taisin tuupata sinut julkisuuden makuun?" Lockhart sanoi. "Sinä sait tartunnan. Pääsit etusivulle minun kanssani ja jäit malttamattomana odottamaan lisää." Miehen suuret puheet saavat jotkut Tylypahkan opettajistakin ärsyyntyneiksi.

Voiko näitä olla ihailematta?

Dumbledorea oli kirjassa ihmeellisen vähän muistikuviini nähden, mutta nekin kohdat olivat sitäkin arvokkaampia. J. K. Rowlingin teksti etenee tapansa mukaan sujuvasti kuin juna ja lukijaa viedään kuin lumottua. Vaikka alussa hehkutin heti ensimmäisenä hyökänneeni  Kayn kuvitusten luo, eivät käärmeet ja hämähäkit aiheuttaneet riemunkiljahduksia, joten niitä en turhan tarkkaan katsellut 😂 Parhaimmillaan Kay on maisema- ja toimintakuvissa, jotka hän tekee niin superyksityiskohtaisesti, että ällistyn joka kerta.

Seuraavana hyllyssä odottaa kiltisti Azkabanin vanki! Ehdoton lempparini!♥

★★★★★
J. K. Rowling - Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Kuvitus: Jim Kay

(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)

Tammi, 2016

Omasta hyllystä

Muita postauksia
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
J. K. Rowling: Käen kutsu
J. K. Rowling: Paikka vapaana
J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi
Jim Kay: Hirviön kutsu

TEATTERISSA Mestari ja Margarita

Kuva: Tuomo Manninen

Mihael Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjaan perustuva näytelmä Mestari ja Margarita on maaginen elämys. Etukäteen en ollut varma, mitä Kansallisteatterin tulkinnalta tulisi odottaa, sillä se lupaili yhdistää fyysistä ja visuaalista teatteria nukketeatteriin, mutta intuitio sanoi, että tämä on pakko katsoa ja silloin on syytä totella. Kirjana tarina on hyvin mielikuvituksellinen ja ilotteleva ja tämän saa näytelmäkin välitettyä.

"Pimeyden voimien hilpeän makaaberi 

vierailu 1930-luvun Neuvostoliitossa."

Keväisen hellepäivän iltana runoilija Ivan Bezdomnyi istuu kustantaja Mihail Berliozin kanssa Patriarkan lammilla Moskovassa, kun heidän seuraansa lyöttäytyy salaperäinen muukalainen. Professori Wolandiksi esittäytyvä, ulkomaalaisen oloinen herrasmies ennustaa kaksikolle heidän tulevaisuutensa: Berlioz menettää päänsä, Ivan joutuu mielisairaalaan. Berlioz lähtee hälyttämään apua, mutta hän liukastuu kadulla ja raitiovaunun pyörä leikkaa hänen päänsä irti. Myös Ivanin kohtalo alkaa käydä toteen, kun hän lähtee julistamaan ympäri Moskovaa kohdanneensa Wolandin, pimeyden ruhtinaan. Saatana on saapunut Moskovaan, ja tämä on vasta alkusoittoa.

Kuva: Tuomo Manninen

Professori Woland kylvää kaaosta Stalinin ajan Moskovassa hännystelijöinään veikeä kissa Begemot (joka vastaan näytelmän yhdestä hauskimmista kohtauksista) ja häijy vampyyri Hella, joka on aivan varmasti läheistä sukua Potterin Bellatrixille. Toisaalla kulkee tarina Pontius Pilatuksesta ja hänen osuudestaan Jeesukseen kuolemaan Jerusalemissa. Kolmas juonikoukero on kirjailija Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, jonka eteen Margarita antaa paljon.

Mestari ja Margarita on yhteiskunnallinen satiiri ja ennen kaikkea romanttisen rakkaustarina, joka tulee myös ilmi valitusta nimestä - siihen ei ole esimerkiksi valittu samaa nimeä kuin romaanilla, joka omalla tapaa määrittäisi mistä kulmasta tarinaa lähestyy. Näytelmä on kaikilla tavoin huikea ja sen visuaalisuus mykistää. Raitiovaunukohtaus oli huima ja Margaritan lentäminen varsinainen ohjelmanumero! Kaiken huippuna on joidenkin sivuhenkilöiden esittäminen nukeilla, joka osoittautui hauskaksi, toimivaksi ja erikoiseksi ratkaisuksi.

Kuva: Tuomo Manninen

Vahvoista näyttelijöistä nousee näin jälkikäteen mieleen etenkin professori Wolandia esittänyt Marc Gassot, jonka eleet ja liikkuminen olivat vangitsevia tyylikästä pukeutumista myöten huokuen pahuutta ja kiloittain karismaa. Wolandia lisää! Juha Variksen näyttelemän ilkikurisen Begemotin mainitsinkin jo. Oikeastaan voisin mainita kaikki näyttelijät tähän syssyyn, sillä tykkäsin heidän kaikkien työskentelystä ja olemuksesta.

Willensaunan pieni näyttämö oli sopivan intiimi ja tunnelmallinen näytelmälle, suurelle lavalle en tätä enää osaisi kuvitella, sillä nyt päästiin katsojia lähelle ja ihon alle. Rauhallisista kohtauksista saatetaan hypätä villeihin rientoihin, mutta maagisuus ja unenomainen tunnelma ovat aina läsnä kuvien, valojen ja musiikin myötävaikuttamana. Yli parituntinen istuminen ei tuntunut missään ja itseasiassa loppu tuli aivan liian nopeasti!

★★★★★
ROOLEISSA Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Anne Rautiainen
SUOMENNOS Ulla-Liisa Heino
LAVASTUS, NUKET JA PUKUSUUNNITTELU Janne Siltavuori
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
ÄÄNISUUNNITTELU Jani Peltola
KOREOGRAFIA Sonya Lindfors
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
DRAMATURGI Eva Buchwald

Georgia Byng - Molly Moon ja hervoton hypnoosiseikkailu

Mooly Moon katsoi vaaleanpunaisia, läiskikkäitä 
jalkojaan, jotka olivat kirjavat kuin sikanautasäilyke.

On tämä uudelleen lukeminen kivaa puuhaa. Molly Moonit luin lapsuudessa ja silloin kaikki kirjat luki niin intensiivisesti mukana eläen, että muistin helposti jopa osan tapahtumista. Tuolloin kirjoitin lukupäiväkirjaan, että "Varo vain Harry Potter!" 😄 Melkoinen haastaja Molly onkin, vaikka tarina ei ole lähellekään yhtä eeppinen kuin arpiotsaisen pojan seikkailut pimeyden voimia vastaan.

10-vuotias Molly Moon asuu Hardwick House-orpokodissa, jonka ilkeä johtajatar Andersson on ottanut Mollyn silmätikukseen. Orpokodin muutkin lapset ovat ilkeitä hänelle ja Mollyn ainut ystävä on Rocky, joka saakin itselleen adoptioperheen. Molly löytää sattumalta kirjastosta ikivanhan Hypnoosikäsikirjan, jonka oppien voimin hänen on mahdollista lentää New Yorkiin aikomuksenaan muuttaa elämänsä kertaheitolla parempaan suuntaan ja etsiä samalla Rocky. Mukaansa Molly ottaa orpokodin johtajattaren Petula-mopsin. Aivan tytön kannoilla on katala professori Nockman, joka havittelee itselleen Hypnoosikäsikirjaa ja sitä kautta - ei mitään vähempää kuin - koko maailman herruutta.

Kirjassa on tuttu, toimiva tarina kiusatusta päähenkilöstä, joka lopulta näyttää kaikille ja jonka elämä muuttuu paremmaksi. Happy end. Pidin kirjan sanomasta ja sen sisältämistä viisaista ajatuksista. Itsensä rumaksi mieltämä Molly oppii lopulta pitämään peilikuvastaan "Hän oli totisesti muuttunut sen marraskuun illan jälkeen, jolloin oli seissyt kukkulalla ja vihannut elämäänsä ja itseään" ja tunnistaa oikeat ystävänsä. Samaistumista ei haittaa myöskään se, että Mollyn lempipaikkoja on (tietenkin) kirjasto.

Kirjassa on mukavasti huumoria ja yllättäviä juonenkäänteitä, jotka varmasti pitävät etenkin nuoret lukijat otteessaan, enkä minäkään voi väittää olleeni tylsistynyt. Molly Moon ja hervoton hypnoosiseikkailu on Georgia Byngin esikoisteos ja sen jälkeen on ilmestynyt kolme jatko-osaa. Hienot nettisivut löytyy (banneri!♥) täältä.

★★★★½
Georgia Byng - Molly Moon ja hervoton hypnoosiseikkailu

(Molly Moon's Incredible Book of Hypnotism, 2002)

Wsoy, 2003
Halloween lukuhaaste

Omasta hyllystä

Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

"Se on turkasen huono juttu, veikkonen."

kirjan alku

Alunperin huomioni kiinnitti romaanin näyttävät kannet ja juoni kuulosti sen verran kiinnostavalta, että otin kirjan lukuun, vaikka fantasiaa lukemistooni eksyy vain satunnaisesti. Erika Vik on muuten itse tehnyt kirjalleen kannen. Hän sanoi nimekseen Aleia on avausosa Kaksoisauringot -trilogiaan. 

Takakannesta: Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Herättyään hän ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt? 

Corildon epäilee muistinsa menettäneen Aleian altistuneen laittomalle magialle ja lähtee viemään tyttöä Seleesiaan, jossa häntä voitaisiin paremmin auttaa. Vielä tämän ensimmäisen osan aikana ei perillä asti päästä, vaan Corildonin ja Aleian matkanteko jää pahasti kesken. Suurimpana arvoituksena säilyy kuka Aleia oikeastaan on ja minkälainen menneisyys hänellä on takana. Hänestä olisi ollut kiva saada tietää lisää, sillä ainut aavistus mikä Aleialla on itsestään on se, että hänen on pysyttävä poissa muiden katseilta.

Vikin fantasiamaailmaan on helppo päästä mukaan, sillä se on tarpeeksi suurilta osin tuttu. Fantasiaelementtejä kirjaan luo seleesien kyky nähdä näkyjä ja käskeä liikkuvia elementtejä sekä suloiset fennekit. Toisen pulssin avulla seleesit voivat kokea varjomaailman. Pidin erityisesti kirjan alkuosasta ja Vikin hienosta kuvailusta kuten "Tuuli tunnusteli Aleian poskipäitä." tai "Aamunkoitto oli kalpea aavistus taivaanrannassa. Valo ei jaksanut raahautua yli Gremin vuoriston särmikkäiden huippujen, jotka kohosivat horisontissa utuisena maalauksena." Kirjan maisemat ja rakennukset näkee helposti mielessään. Tie pöllyää, juna kiitää eteenpäin ja kabaree raikaa.

Herrasmies Corildonin ja Aleian välisestä suhteesta ei tahdo ottaa selkoa, mutta kovasti se lukijana kiehtoi. Voiko heitä sanoa ystäviksi? Vai mihin suuntaan kaikki tämä on menossa. Hyvin ajnkohtaiseksi aiheeksi osoittautuu se kuinka varauksella seleeseihin suhtaudutaan ihmisten keskuudessa - oikeastaan he eivät ole edes kauhean tervetulleita. Hän sanoi nimekseen Aleia on raikas esikoisteos, joka toivottavasti saa tuulta siipien alle ja lentää rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelle.

Sarja saa jatkoa syksymmällä, mutta jos ei jaksa sinne asti odottaa, niin voi käydä katsomassa kirjasarjalle tehtyjä omia sivuja, josta saa lisää tietoa kirjojen maailmasta ja hahmoista. Osa henkilöistä on myös saanut Vikin käsittelyssä visuaalisen muodon.

_________________________________________

★★★½
Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus, 2017
Kuvittaja: Erika Vik

Arvostelukappale

John Berendt - Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa +elokuva

"Hän oli pitkä, noin viidenkymmenen ikäinen, 
piirteiltään kolkon komea, melkein uhkaava--."

kirjan alku

Seitsemännen taiteen tarinoissa viimeistä viedään eli enää noin kuukausi jäljellä ja minulta on osa postauksista vielä kokonaan tekemättä saati sitten muutama vielä lukematta. Mutta katsotaan mitä tässä vielä ehtii. John Berendt on yhdysvaltalainen toimittaja, joka matkusti Georgian Savannahiin ja huomasi törmänneensä harvinaiseen vanhan Etelän jäänteeseen. Kaupunki vaikutti eristyneeltä kuin saari, kaikki olivat keskenään sukua ja tunsivat toistensa asiat vuosikymmenien ajalta. Näistä kokemuksistaan hän kirjoitti tämän dokumenttiromaanin.

John otettiin vastaan tervetuliaismaljat kourassa ja tälle alettiin kertoa mitä arkaluonteisimpia juoruja. Pahaa aavistamaton tulokas oli äkkiä keskellä seikkailua -- ja jopa murhaa. Kun edellä mainittuun murhaan ei löydetä ratkaisua maallisista oikeustoimista, mökistään astuu taikavehkeet mukanaan pullea, rääväsuinen voodoopapitar Minerva ja suuntaa keskiöiselle hautausmaalle – tekemään puoli tuntia hyvää ja puoli tuntia pahaa… Takakansi

Tutuiksi tulevat seurapiirien gaalailtojen isäntä, antiikkikauppias Jim Williams, barbaarinen Danny-nuorukainen, pianoa kilkuttava kiinteistövälittäjä, musta drag-kuningatar ja monet muut eksentriset ilmiöt. Kirjava henkilögalleria onkin yksi romaanin parhaita puolia. Useimmat kirjan henkilöistä esiintyvät jopa oikeilla nimillään. John itse toimii vain kertojan roolissa, hän on persoonaton tapahtumien silminnäkijä ja raportoija.

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on ajoittain puisevaa luettavaa, päämärätöntä vaellusta. Varsinaiset tapahtumat alkavat vasta puolivälissä, kun murha tapahtuu ja sitä seuraa neljä oikeudenkäyntiä. Savannah on pieni, sisäänpäin kääntynyt ja eristäytynyt kaupunki, joka nauttii juoruista. Taikauskolla ja magialla on oma roolinsa. Muita kirjassa esiintyviä asioita ovat mm. konservatiivisuus ja homoseksuaalisuus.

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa -elokuva

Suoraan sanottuna ei ollut mitenkään kamalan kiinnostava elokuva ja kirjaa lukemattomana olisi voinut jäädä paljon kysymysmerkkejä. Tapahtumat harpottiin vauhdilla - mikä tässä tapauksessa on itseasiassa pelkkää plussaa, sillä turhaan venyttäminen ei olisi palvellut ketään. Esimerkiksi kirjan moniin oikeudenkäynteihin meni aikaa vuosia, mutta elokuvassa niitä on vain yksi.

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on luokiteltu trilleriksi, mitä se ei todellakaan ole. Elokuvassa kuvataan vain kaupungin elämää ja sen henkilöitä. Toki siellä tapahtuu murha, mutta ei siitäkään mitään ihmeempiä jännitteitä synny. Romanssinpoikanen syntyy päähenkilön ja erään naisen välille, mitä ei muistaakseni kirjassa ollut - tai sitten minulla on huono muisti.

Lempihahmoni on Lady Chablis, joka itseasiassa näyttelee itseään. Ei siis mikään ihme, että häneltä homma luonnistuu enemmänkin kuin vakuuttavasti. Muuten kaikki hahmot (Kevin Spaceyn Jim Williamsia lukuunottamatta) jäivät paperisiksi, kun kehenkään ei ollut oikein aikaa syventyä. Kaiken tämän suitsutuksen jälkeen totean, että suosittelen ennemminkin lukemaan kirjan kuin katsomaan elokuvan.

_______

John Berendt - Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

(Midnight in the Garden of Good and Evil, 1994)

WSOY, 1997

Kirjastosta
Seitsemännen taiteen tarinat
Tähtiä: ★★★

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (1997)
Rikos / Draama / Trilleri
Ohjaaja: Clint Eastwood
Näyttelijät: John Cusack, Kevin Spacey, Alison Eastwood, Jude Law 
Tähtiä: ★★

Katariina Souri - Valkoinen varjo

Valkoinen varjo - Katariina Souri

Tammi, 2015
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Kannen kuvamateriaali: Istockphoto, Mika Tuominen

Kirjastosta lainattu

"Mona pelkäsi nukkua äidin talossa."

kirjan alku 

Valkoinen varjo aloittaa Musta Mandala -trilogian.

Mona Malinilla on oma liike, jossa hän myy tekemäänsä taidetta, mutta rahallisesti liike ei ota tuottaakseen. Asiakkaansa pyynnöstä hän järjestää Mandalan teko -kurssin, jonka johdosta Monan ystävä Pia saa idean järjestää samainen kurssi ulkosaaristossa, Pian vanhempien kesähuvilalla. Mona näkee välillä näkyjä todentuntuisista tilanteista, jotka alkoivat Monalle velkaa jääneen miehen löydyttyä kuolleena.

Toinen päähenkilöistä on Roni Arosuo, joka kärsii tuomiotaan vankimielisairaalassa ja häneen ollaan käyttämässä vielä laillistamatonta hoitomuotoa. Tähän liittyvän erään ongelman ratkaisemiseksi ylilääkäri Sammatti päättää viedä Ronin saartistoon Monan järjestämälle mosaiikkikurssille. Muidenkin kurssilaisten motiivit paljastuvat epäilyttäviksi ja heidän töidensä kautta Mona pääsee näkemään salattuja asioita kykynsä takia.

Päähenkilö Mona tuntui kaukaiselta, eikä kovin samaistuttavalta mikä on aika ikävä asia, sillä melkein kaikki muutkin henkilöt olivat liian mustavalkoisia. Ymmärrettävimmiksi henkilöiksi muodostui varmaan ylilääkäri Sammatti, jolla oli inhimillinen halu jättää jotain jälkeensä tähän maailmaan ja eläkeikäkin lähestyy huolestuttavan nopeasti, sillä mitään läpimurtoa ei ole vielä tullut, sekä Roni, jolla ei näyttäisi olevan elämää enää edessä, mutta jolle tarjoutuu harvinainen tilaisuus vapauteen. Muut olivat tosiaan kovin outoja.

Kirjan tunnelma tuntui jotenkin väärältä: se oli liian kepeä sisältöön verrattuna. Tai sitten on ajateltu lukijan olevan helpompi tarttua kirjaan, jos se ei aivan synkkäö ole. Yö ei saa tulla -romaanin jälkeen olisin kuitenkin kaivannut jotain samankaltaista tunnelmaa. Aihe kuitenkin oli sen verran synkkä ja mystinen ja nyt oltiin (kärjistettynä) melkeinpä chick-lit tunnelmissa, joten ne eivät oikein tukeneet toisiaan ja minulle jäi lukijana ristiriitainen olo.

Dekkariksi ei kirjaa oikein voi sanoa, sillä se ei keskity alussa tapahtuneeseen murhaan, vaan joihinkin aivan toisiin asioihin ja lopussa sitten syyllinen yhtäkkiä paljastuu, vaikka muuten koko asia on kirjassa aika mallikkaasti sivuutettu. Syyllistä en arvannut, mutta miten olisinkaan voinut. Aivan tuulesta temmattu koko juttu.

Kaikesta huolimatta en panisi pahitteeksi jatko-osien lukemista, joten jotain Souri on oikein tehnyt.

Tähtiä: ★★★

Musta Mandala -trilogia

Valkoinen varjo

Sammunut sydän (syksy 2015)

Kadonneet kasvot (talvi 2016)