Alan Bradley - Piiraan maku makea

Piiraan maku makea - Alan Bradley

(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009)

Bazar, 2014
Kansi (typografia): Satu Kontinen

Kirjastosta lainattu

"Pimeys komerossa oli mustaa kuin kuivunut veri."

kirjan ensimmäinen lause

Tämä esikoiskirjailijan teos aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan ja takakansi lupailee Neiti Marplea ja Viisikon sekoitusta. En epäile yhtään, ettenkö kirjasta tulisi pitämään.

Englannin maaseudulla Flavia asuu leski-isänsä ja kahden isosiskon kanssa ja vuosihan on 1950. Seikkailu alkaa, kun keittiönoven takaa löytyy kuollut lintu nokassaan lävistetty ikivanha postimerkki, joka saa jostain tuntemattomasta syystä isän kauhistumaan. Ruumis puutarhassa saa lopullisesti Flavian innostumaan, sillä hän ehtii kuulla kuolevan miehen viimeiset sanat ja Flavia päättää siltä seisomalta ratkaista jutun itse, heidän Buckshawin kartanoon saapuvista poliiseista huolimatta.

Flavia ei ole mikään tavallinen pikkutyttö. Hän on todella utelias, omatoiminen, kemiaan hurahtanut ihmelapsi, joka tekee kokeitaan koeputkien ja lasimaljojen keskellä kemianlaboratoriossaan hylätyn itäsiiven ylimmässä kerroksessa. Hän on kiinnostunut myrkyistä ja kuolemista, joten edes ruumiin löytäminen ei häntä hetkauta. "Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut." Flaviaan ei voi kertakaikkisesti olla ihastumatta ja hänen juttunsa ovat ilahdutavan hauskoja, pieni sarkastinen huumori uppoaa aina. Flavia ei myöskään usein sanattomaksi jää, vaan hän on aina sanavalmis, ehkä myöskin hieman pikkuvanha.

Riesanaan Flavialla on kaksi vanhempaa siskoa. He eivät jaa kovin lämpimiä tunteita keskenään ja Ophelia ja Daphne ovat pikemminkin liittoutuneet Flavia vastaan. Daphne on perheen lukutoukka ja täytyy myöntää, että kateeksi kävi hänen lukutahtinsa: kirja käsittää noin viikon ja sinä aikana hän ehti lukea vaikka mitä: Otranton linna, Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut, Kolea talo... Ihailtava suoritus. Daphne myös käyttää joskus puheessaan lainauksia romaaneista, joka oli aika hauska yksityiskohta. Kirjassa on myös viitteitä vaikka mihin kirjallisuuden tunnettuihin teoksiin. Hienoinen raja kulkee siinä, missä vaiheessa se alkaa tuntumaan jo turhan paljolta ja vähän toiston omaiselta, mutta ainakaan vielä en ehtinyt närkästyä.

Perheeseen kuuluu melkeinpä myös lyhyt ja pyöreä rouva Mullet, joka käy heille tekemässä ruokaa sekä oma suosikkini, sodan kauhut kokenut Dogger, jonka mieli on pahasti järkkynyt. Hän on kunnon monitoimimies, joka vaihtaa ammattia tarpeen mukaan, mutta tällä hetkellä hän on puutarhuri.

"Pikkuleipiä ja maitoa! Inhosin rouva Mulletin pikkuleipiä yhtä hartaasti kuin pyhä Paavali inhosi syntiä. Ehkä jopa enemmän. Teki mieli kavuta pöydälle seisomaan, pitää makkaraa haarukannokassa ikään kuin valtikkana ja huutaa parhaalla Laurence Olivier -imitaatioäänellä: "Voisiko joku vapauttaa meidät tuon karmaisevan leipurin vallasta?"
Mutta en tehnyt mitään. Pysyin rauhallisena."

Selvittäessään kuolleen miehen mysteeriä Flavia joutuu penkomaan isänsä menneisyyttä, aina kouluajoille asti. Hän tekee salaisia tutkimusmatkoja Gladys-nimisellä pyörällään (mahtavaa!) ja pimittää poliiseilta tietoja. Näppäränä tyttönä hän keksii keinot päästä paikkoihin, jotka ovat lukossa tai jonne häntä ei haluta.

Hurmaavat kannet ovat ehdottomasti parhaita tänä vuonna näkemiäni ja nimikin on hauska. Ei ole mitään mistä en tässä kirjassa tykkäisi. Lumoava dekkari (se siitä dekkaritauosta), jonka juoni on niin mainio, ettei lukemista tahdo lopettaa ollenkaan! Onneksi lainassa on myös toinen osa Kuolema ei ole lasten leikkiä, niin pääsen vielä sen verran itseäni hemmottelemaan. Niin ja sarjan elokuvaoikeudet on ilmeisesti myyty James Bond -leffojen ohjaajalle. Tosi jees... Siis jee, että tulee elokuva, mutta tuo ohjaaja ei ole mikään suosikki.
Lukekaa, lukekaa, lukekaa!

Tähtiä: ★★★★★