TEATTERI Kolme sisarta

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Kolme sisarta perustuu Anton Tsehovin samannimiseen näytelmään ja esitys sai minut hurraamaan kotimaisen teatterin laadukkuudesta jälleen kerran! Aivan alkuun ei tiennyt mitä katselisi, kun näyttömällä tapahtui siellä sun täällä ja lavan yläpuolella olevalle videoscreenille heijastettiin useampaakin livekuvaa eripuolilta lavaa. Nykyajan ärsyketulva pääsi luiskahtamaan lavalle asti. Hämmennys vaihtui pian kuitenkin leveään hymyyn ja näytelmä vei täysin mukanaan. Melkein kuin katselisi tv-draamaa, kun osan aikaa näyttelijät juttelivat keskenään kameran välityksellä, vaikka mieleen tuli myös se, että nykyään kommunikoidaan hyvin paljon kaikenlaisten laitteiden ja sovellusten välityksellä, ei niinkään 'face-to-face'.

Keskiössä on neljä sisarusta ja kaikki alkaa nuorimmaisen, Irinan (Marja Salo), syntymäpäiväjuhlista. Irina haaveilee muutosta kotikaupunkiin Moskovaan, Olgan (Elena Leeve) päätä särkee opettajan työ, avioliitossa oleva Maša (Emmi Parviainen) rakastuu Moskovasta asti juhliin saapuvaan Veršiniin (Jussi Vatanen) ja veli Andrei (Eero Ritala) on yhdessä voimakastahtoisen Natašan kanssa. Joutilaisuus ei enää miellytä Irinaa vaan hän haluaa tehdä elämällään jotain merkityksellistä. Hän haluaa tehdä työtä. Ennen kaikkea hän haluaa Moskovaan. Moskovaan. Moskovaan. Oletetaan, että suuri rakkaus, elämän tarkoitus tai onni odottaa jossain muualla sen sijaan, että näkisi sen mitä nyt on.

Sisarukset ja palvelija
Kuva: Tuomo Manninen

Kolme sisarta pohtii suuria kysymyksiä siitä miksi olemme täällä, mikä on elämän tarkoitus ja mitä seuraaville sukupolville jää. Onko edes millään mitään väliä. Irinan sanoin: "Tulee vielä aika, ja me saadaan tietää miksi kaikki tää tapahtu, mikä oli kaiken tän meidän kärsimyksen tarkotus, ja se mikä oli meiltä aikasemmin piilossa tulee näkyväksi. Mutta ennen sitä, meidän täytyy vaan elää, meidän täytyy tehdä työtä, täytyy vaan tehdä työtä!" Välillä tempaudutaan synkistä elämän draamoista ja mietinnöistä keskelle bileitä, joissa karaokessa soi Coco Jambo. Muutenkin muusikit olivat mahtavia ja tunnelmaa nostattavia sekä hauskasti käytettyjä. Noihin juhliin olisin halunnut mukaan!

Moneen kertaan käsitelty klassikko sietääkin saada tuuletusta ja Paavo Westerbergin ohjaus ainakin ravistelee sitä ja puhaltaa nykyajan hengen yli sata vuotta vanhaan näytelmään, tuo sen vahvasti tähän päivään. Näyttelijät olisivat ihan oma huikea lukunsa. He olivat todella kiinni hahmoissaan ja varsinkin Marja Salo ansaitsee kaiken ylistyksen monitahoisesta Irinastaan. Valovoimainen näyttelijä. Voisin luetella muutaman muunkin ja lopulta olisin kuitenkin maininnut kaikki, sillä koko porukka oli mahdottoman taitavaa!

Tämä hetki, i love it<3
Kuva: Tuomo Manninen

Kolme sisarta nousi parhaiden näkemieni teatteriesitysten joukkoon. Näin tämän jo pari viikkoa sitten, mutta sitten tarjoutui Kansallisteatterin bloggariklubin kautta tilaisuus nähdä uudelleen, enkä voinut kieltäytyä! Näin toisella kerralla katsottuna löytyi paljon asioita, jotka ensimmäisellä katselulla menivät ohi. Jos et ole vielä käynyt, niin nyt on korkea aika! Muuten voi kohta alkaa kaduttaa.

Kiitos Kansallisteatterille lipusta!

Kuva: Tuomo Manninen

Rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen
Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg

TEATTERISSA: Tainaron

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

Pääsin kutsuvieraslipulla katsomaan Kansallisteatterin Tainaron-näytelmän, joka pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan. Olin hyvin kiinnostunut näkemään, miten niin haastava teksti ja tapahtumien vähyys ja absurdius on saatu toiminaan lavalla. Miten ne kaikki kummalliset tapahtumat ja oudot ötökät on tuotu esille.

Kirjan tapaan näytelmän päähenkilö (Kati Outinen) kirjoittaa kirjeitä jollekin tutulleen ja kertoo Tainaronin maailmasta, joka ei muistuta millään lailla omaa maailmaamme. Tanaronin maailma oli luotu vähin, mutta erikoisin lavastein: katosta roikkuvia lasimaljoja, mekaanisesti liikkuvia ötötöitä vilisii kymmenittäin pitkin Pienen näyttämön lavaa, teltta ja kasvi, joka on ottanut haltuunsa yhden seinustan. Näytelmä ei ainakaan vilissyt kirjan tapaan vauhdilla ohi, vaan se jäi päähenkilön tavoin ihmettelemään ja hämmästelemään monenlaista pientä ja hämmentävää tapahtumaa. Aikansa siinä ihmetteli mukana, kunnes alkoi odottaa jotain uutta kiinnostavaa.

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

"Tainaron ei ole paikka vaan tapahtuma."

Tainaron muuttaa jatkuvasti muotoaan ja niin myös siellä asuvat eläimet ja kasvit. Päähenkilö käy itsekin läpi muutosprosessia ja siihen liittyviä ajatuksia. Kohokohdat muodostuivat oikeastaan Aino Vennan musiikkiosuuksista, jotka tavoittivat tuon häilyvän, oudon ja aavistuksen uhkaavan tunnelman, joka piti näytelmää kasassa. Vennalla on hieno vahva ääni ja kappaleet olivat upeita. Roolitus on mennyt aivan nappiin! Tainaron on pala purtavaksi.

Loistavasti näytelmän tunnelmiin pääsee Älkää luottako kukkiin -videon kautta.

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

ESIINTYJÄT Kati Outinen ja Aino Venna
OHJAUS Essi Rossi
DRAMATISOINTI Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
ESITYSDRAMATURGIA Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU Milla Martikainen
VIDEOIDEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS Milla Martikainen ja Aino Venna
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
MUSIIKKI Aino Venna
ÄÄNISUUNNITTELU Pauli Riikonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen

TEATTERISSA Mestari ja Margarita

Kuva: Tuomo Manninen

Mihael Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjaan perustuva näytelmä Mestari ja Margarita on maaginen elämys. Etukäteen en ollut varma, mitä Kansallisteatterin tulkinnalta tulisi odottaa, sillä se lupaili yhdistää fyysistä ja visuaalista teatteria nukketeatteriin, mutta intuitio sanoi, että tämä on pakko katsoa ja silloin on syytä totella. Kirjana tarina on hyvin mielikuvituksellinen ja ilotteleva ja tämän saa näytelmäkin välitettyä.

"Pimeyden voimien hilpeän makaaberi 

vierailu 1930-luvun Neuvostoliitossa."

Keväisen hellepäivän iltana runoilija Ivan Bezdomnyi istuu kustantaja Mihail Berliozin kanssa Patriarkan lammilla Moskovassa, kun heidän seuraansa lyöttäytyy salaperäinen muukalainen. Professori Wolandiksi esittäytyvä, ulkomaalaisen oloinen herrasmies ennustaa kaksikolle heidän tulevaisuutensa: Berlioz menettää päänsä, Ivan joutuu mielisairaalaan. Berlioz lähtee hälyttämään apua, mutta hän liukastuu kadulla ja raitiovaunun pyörä leikkaa hänen päänsä irti. Myös Ivanin kohtalo alkaa käydä toteen, kun hän lähtee julistamaan ympäri Moskovaa kohdanneensa Wolandin, pimeyden ruhtinaan. Saatana on saapunut Moskovaan, ja tämä on vasta alkusoittoa.

Kuva: Tuomo Manninen

Professori Woland kylvää kaaosta Stalinin ajan Moskovassa hännystelijöinään veikeä kissa Begemot (joka vastaan näytelmän yhdestä hauskimmista kohtauksista) ja häijy vampyyri Hella, joka on aivan varmasti läheistä sukua Potterin Bellatrixille. Toisaalla kulkee tarina Pontius Pilatuksesta ja hänen osuudestaan Jeesukseen kuolemaan Jerusalemissa. Kolmas juonikoukero on kirjailija Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, jonka eteen Margarita antaa paljon.

Mestari ja Margarita on yhteiskunnallinen satiiri ja ennen kaikkea romanttisen rakkaustarina, joka tulee myös ilmi valitusta nimestä - siihen ei ole esimerkiksi valittu samaa nimeä kuin romaanilla, joka omalla tapaa määrittäisi mistä kulmasta tarinaa lähestyy. Näytelmä on kaikilla tavoin huikea ja sen visuaalisuus mykistää. Raitiovaunukohtaus oli huima ja Margaritan lentäminen varsinainen ohjelmanumero! Kaiken huippuna on joidenkin sivuhenkilöiden esittäminen nukeilla, joka osoittautui hauskaksi, toimivaksi ja erikoiseksi ratkaisuksi.

Kuva: Tuomo Manninen

Vahvoista näyttelijöistä nousee näin jälkikäteen mieleen etenkin professori Wolandia esittänyt Marc Gassot, jonka eleet ja liikkuminen olivat vangitsevia tyylikästä pukeutumista myöten huokuen pahuutta ja kiloittain karismaa. Wolandia lisää! Juha Variksen näyttelemän ilkikurisen Begemotin mainitsinkin jo. Oikeastaan voisin mainita kaikki näyttelijät tähän syssyyn, sillä tykkäsin heidän kaikkien työskentelystä ja olemuksesta.

Willensaunan pieni näyttämö oli sopivan intiimi ja tunnelmallinen näytelmälle, suurelle lavalle en tätä enää osaisi kuvitella, sillä nyt päästiin katsojia lähelle ja ihon alle. Rauhallisista kohtauksista saatetaan hypätä villeihin rientoihin, mutta maagisuus ja unenomainen tunnelma ovat aina läsnä kuvien, valojen ja musiikin myötävaikuttamana. Yli parituntinen istuminen ei tuntunut missään ja itseasiassa loppu tuli aivan liian nopeasti!

★★★★★
ROOLEISSA Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Anne Rautiainen
SUOMENNOS Ulla-Liisa Heino
LAVASTUS, NUKET JA PUKUSUUNNITTELU Janne Siltavuori
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
ÄÄNISUUNNITTELU Jani Peltola
KOREOGRAFIA Sonya Lindfors
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
DRAMATURGI Eva Buchwald

Kuulumisia ja roppakaupalla kirjaintoilua

Päätin, että olisi hyvä kertoilla hieman kuulumisia ja loppuvuoden kirjasuunnitelmia, kun oma aktiivisuus blogistaniassa on ollut lähinnä rästipostausten julkaisemista. Blogini on jonkinlaisessa murroksessa ja yritän löytyy nykyiseen työrytmiin sopivamman tavan blogata, kun arkena ei tahdo löytyä aikaa. Kirjoja luen edelleen suhteellisen paljon (enkä edes ymmärrä, että missä välissä, mutta tuohon pöydän kulmaan niitä kertyy aina pino odottamaan). Kommentointi on sekin jäänyt vähiin mikä harmittaa, mutta ruudun ulkopuolinen elämä menee tässä edelle. Kuvan jälkeen löytyy kaikenlaista kirjapöhinää!

Oi kesä! Näitä hetkiä kaipaan ♥

Uutuuksista
Olen erityisen innoissani äskettäin ilmestyneistä syksyn uutuuksista, joiden joukossa on yllättävän monia suosikkikirjailijoideni teoksia! Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia ei jäänytkään trilogiaksi vaan sai jatkoa. Perintötila jatkaa Neshovin suvun tarinaa monien vuosien jälkeen. Sen sijaan Carlos Ruiz Zafonin Unohdettujen kirjojen hautausmaa saa kaivatun neljännen ja viimeisen osan, jonka pitäisi punoa kaikki langat yhteen. Luin juuri syksyllä tätä silmällä pitäen ensimmäisen osan, Tuulen varjon, joka oli niin hyvä kuin muistinkin sen olleen. Sadie Jonesin uusimman suomennoksen, Kutsumattomat vieraat, olen jo varovasti aloittanut, sillä edellinen suomennos (Kotiinpaluu) kiilasi välittömästi lempikirjojeni joukkoon.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvakäsikirjoituksen ehdinkin jo lukea J. K. Rowlingilta. Huippuhyvä! Kamalaa että seuraavaa elokuvaa saa odottaa ensi vuoteen asti. Toinenkin Rowlingin kirja löytyy loppuvuoden lukulistalta, sillä Harry Potter ja Azkabanin vangista ilmestyy kuvitettu laitos!! Olen aloitellut toista osaa ja siitä pääsenkin näppärästi jatkamaan tuohon kolmanteen. Enkä edes suostu ajattelemaan minkälainen piinaava odotus siitä sitten seuraa. Tämä hetki on paras hetki.

Kolmen vahvan tekijän (Parvela, Sortland, Pitkänen) nuorille suunnattu visuaalisesti todella upea Kepler62-sarja sai kesällä toiseksi viimeisen osansa ja näillä näppäimillä ilmestyy/ilmestyi viimeinenkin osa. Heikommalle jäänyt dekkarien lukeminen saa vahvistusta Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoituksesta, jossa Flavia on merimatkalla kohti kanadalaista tyttökoulua ja minulla on vahva luotto siihen, että sarjan laatu ponnahtaa tätä myöten taas heilahtaen ylöspäin normaalille tasolle.

Loppuvuoden lukemiseni näyttäisi olevan näillä turvattu.

Muista kirjoista
Mutta jotta lukeminen ei vahingossakaan lopu, niin tänä vuonna haluaisin lukea (uutuudet poisluettuina) vielä ainakin nämä romaanit:

• Erin Morgenstern - Yösirkus
• Charles Dickens - Kolea talo
• Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär

Haasteista
Halloween lukuhaastetta on vielä viikko jäljellä ja siihen yritän lähinnä saada enää Potterin luettua loppuun. Superlukumaratonit olen onnistunut lahjakkaasti ohittamaan tähän mennessä, mutta onneksi vielä muutama tilaisuus korjata asia. Uudelleen luettua- haasteeseen vaihtoehtoja riittää, voisin lukea vaikka mitä, mutta todennäköisimmin jotkut näistä:

Oma Suomi100 luku-urakkani alkaa sekin vedellä viimeisiään ja haastesivun mukaan 60 luettu tähän mennessä, joten täydet sata jäänee tässä vaiheessa haaveeksi, vaikken kyllä alkuunkaan ajatellut pystyväni siihen. Onneksi takataskussa on muutama kulttuurivisiitti, jotka lasketaan yhtälailla mukaan. Sitten on vielä oman hyllyn TBR-lista, josta tulee ihan kohta täyteen kaksi vuotta ja sen jälkeen on aika tehdä kokonaan uusi lista!


Tapahtumista
Tänä syksynä olin ensimmäistä kertaa Baba Lybeckin vetämässä Kirja vieköön -illassa ja niitä olisi vielä kaksi tulossa, toivottavasti ainakin toiseen ennätän tulla. Muuten loppuvuoteen kuuluu teatteria (Cats♥).

Syksy on tunnetusti kirjamessujen aikaa (ylihuomenna!!) ja olen taas tulossa Helsingin kirjamessuille bloggaripassilla - näillä näkymin torstaina ja lauantaina, sillä muut päivät olen muissa menoissa kiinni.
Messuohjelma löytyy täältä.

Tärppejä

to 26.10
16.30 KirjaKallio
Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä

17.00 Eino Leino
Puhutaan Tovesta

18.30 Katri Vala
Kirja erikoisena esineenä

19.00 KirjaKallio
Tapetaan kirjailija!

la 28.10
10.30 Mika Waltari
Dostojevski - Kiistaton ja kiistelty

11.30 KirjaKallio
Koko Hubara: Ruskeat tytöt

12.00 Kullervo
Parnasson kirjallisuuskeskustelu

12.30 Rauha
Meik Wiking: Hygge & Lykke

13.00 Magia
Harry Potter ja Tylypahkan kirjasto

19.00 KirjaKahvila
Sadan vuoden unet - satuja aikuisille

Törmäillään messuilla!



Elokuvista ja sarjoista
Loppuun on pakko saada mainituksi joitain ruutuelämyksiä kuten pari Agatha Christie -filmatisointia: marraskuun lopussa elokuvateattereihin tulee Idän pikajunan arvoitus aikamoisella näyttelijäkaartilla ja Crooked House (Väärän vänkyrä talo) brittien ensi-iltaan joulukuun lopussa. Molemmat noista dekkareista erottuu selkeästi Christien tuotannosta ja todella mielenkiinnolla odotan minkälaiset versiot niistä on tehty.

Daphne Du Maurierin romaani My Cousin Rachel sai sekin elokuvallisen muodon, mutta sitä ennen täytyy lukea kirja. Yksi käsikirjoittajista on Downton Abbeysta tuttu Julian Fellowes. Lisäksi löyhästi Archie (Justus) -sarjakuviin perustuva Riverdale (parhaita sarjoja ikinä!) sai toisen tuotantokauden ja on juuri alkanut pyörimään Netflixissä. Elämä näyttää just nyt aika ihanalta.

Kertokaa mitä teille kuuluu!
Miltä näyttää loppuvuosi?

Improa, muumeja ja keskustelua kirjoista

Kolinan improvisoidut klassikot

Kesällä kävin katsomassa jopa kaksi kertaa Musiikkitalolla improryhmä Kolinan esityksiä, joissa kaikkien tuntemat klassikkotarinat laitettiin uuteen uskoon ja tulihan niistä aika hulvattomia tulkintoja. Kävin katsomassa Lumikki ja seitsemän kääpiötä & Pieni merenneito sekä toisena lauantaina oli vuorossa Hamlet & Romea ja Julia, jonne sain teatteriseuraksi mukaani Kirjavarkaan (ihanaa kun kirjaihmisten joukosta löytyy myös teatterista kiinnostuneita♥).

Alussa satu kerrattiin lyhyesti ja ytimekkäästi. Minulle kaikki tarinat olivat ennestään tuttuja, mutta selvästi huonoiten muistissa oli Hamlet, jossa henkilöitä riitti suorastaan yli tarpeiden. Kertomukset esitettiin kolmen näyttelijän ja taustamuusikon (Suvimarja Halmetoja) voimin. Yleisökin pääsi sekoittamaan ajoittain pakkaa ja kerrassaan hämmästyttävän sujuvasti esimerkiksi yleisön keksimät lauseet solahti osaksi dialogia.

Hauskaa riitti taitavia ja sanavalmiita näyttelijöitä katsellessa (Lumikki: Veera Lehtinen, Aki Haikonen, Meiju Lampinen Hamlet: Jere Kolehmainen, Veera Lehtinen, Tuukka Martiskainen). Tämä oli samalla ensimmäinen kertani improteatterissa ja taisin vähän hurahtaa tuohon lajiin.

⧫              ⧫              ⧫              ⧫              ⧫

Muumimuseo

Kesällä avattu Muumimuseo piti käydä katsomassa, kun Tampereella kerran liikuttiin. Siellä menee Kuinkas sitten kävikään? -näyttely, joka esittelee Tove Janssonit kaikki muumikirjat: "voit tutustua muumien koko tarinaan aina suuren tuhotulvan vedenpaisumuksesta vaarallisen juhannuksen kelluvaan teatteriin ja majakkasaaren arvoituksesta muumiperheen marraskuiseen katoamismysteeriin."

Näyttelyssä on satoja Janssonin alkuperäisiä kuvituksia sekä kuvien rinnalla kulkee Tuulikki Pietilän, Janssonin elämänkumppanin, tekemät muumirakennelmat, joista huimin taidonnäyte oli minuakin korkeampi muumitalo kalusteineen. Noissa riittää ihmeteltävää. Kuvaelmien luona voi myös kuunnella pätkiä muumitarinoista.

Näyttely on todella tosi kivasti rakennettu ja sinne on kerätty monipuolinen kokoelma muumijuttuja. Näyttelyn tunnelmaan ja visuaalisuuteen on selkeästi panostettu, mikä ilahdutti erityisesti. Yhdellä alueella oikein tunsi talven kylmyyden ja hyytävyyden. Tosi hieno kokonaisvaltainen elämys! Tilasta löytyy Kuinkas sitten kävikään? -kirja jättikokoisena ja muista muumikirjoista on nähtävillä isot, ihmisen kokoiset kannet. Toisenkin kerran voisin tuolla käydä, sillä katseltavaa on paljon ja kaikki tietysti halusi ensimmäisellä kerralla käydä läpi, mutta muuten olisi voinut syventyä enemmänkin joidenkin kohdalla.

⧫              ⧫              ⧫              ⧫              ⧫

Kirja vieköön

Pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa Baba Lybeckin pitämään Kirja vieköön -iltaan Savoy-teatterissa, kun aikataulu kerrankin siihen sopi ja olen siitä niin iloinen, sillä ilta oli todella antoisa.

Baban haastateltavina oli  

Anni Kytömäki, 

Kati Tervo, 

Selja Ahava, 

Rosa Liksom,

Tuomas Kyrö ja 

Eero Huovinen.

Ennen jokaisen kirjailijan haastattelua vuorossa oli jonkun näyttelijän esittämä monologi kyseisen kirjailijan uutuusteoksesta. En ollut ennestään yhtään noista käsitellyistä kirjoista lukenut, mutta Kyröltä, Liksomilta ja Ahavalta kyllä jonkin toisen teoksen.

Kotoisa tilaisuus tarjosi keskustelua kirjoista, mutta siinä samassa myös lisäksi ajankohtaisista ja mielenkiintoisista aiheista (no mitenkäs muutenkaan). Kirjarakkauteni roihuaa aina vain isommin. Kiitos Gummerukselle vapaalipuista ja Kirjavarkaalle (jälleen) loistavasta seurasta! Elättelen toiveita, että jos toisenkin kerran vielä syksyllä pääsisin näihin iltoihin.

"Lopettakaa eläminen, lukekaa kirjoja!"

Brian Selznick - The Marvels

You either see it or you don't.

Siitä asti kun luin Hugo Cabretin, olen ollut rakastunut Brian Selznickin tyyliin. Hänen lumovoimansa piilee kuvien ja tektin yhdistelmässä, jollaiseen ei usein törmää - oikeastaan ei juuri koskaan. Sokeasti luotin Selznick taitoihin ja tilasin netistä hänen kaksi muutakin kirjaa. Jo pelkästään ulkonäöllisesti The Marvels on todella upean näköinen kiiltävine kansineen ja sivujen reunoineen. Fyysisesti se on järkyttävän painava, joten pelkkien käsien varassa tätä teosta ei lueta (voitte vain kuvitella miten tuskallista tuon kuvan ottaminen oli). Mutta siihen loppuikin valittamisen aiheet. Sisältö: pelkkää kultaa.

Tarina alkaa vuonna 1766, kun poika nimeltä Billy Marvel selviää ainoana haaksirikosta ja päätyy lontoolaiseen teatteriin töihin. Siitä alkaa hänen sukunsa tarina, joka on täynnä loistavia ja tunnettuja näyttelijöitä, kunnes 1900-luvulla Leontes Marvel katoaa näyttämöltä ja tarina jää kesken. Alun lukeminen oli kuin elokuvan katselemista. Sivuja ahmi hypnoottisesti ja tarina vei mennessään. Hämmästelin joka sivulla eteeni aukeavia kuvia, jotka oli tehty todella taidokkaasti lyijykynällä.



Hyppäys vuoteen 1990. Joseph Jervis karkaa koulusta etsiäkseen setänsä Lontoosta. Hänen vanhempansa matkustelevat paljon ja poika toivoo löytävänsä itselleen paremman paikan. Joseph löytää kauniin, vanhanaikaisen talon, jossa hänen setänsä Albert Nightingale asuu, mutta tapaaminen ei suju aivan odotetulla tavalla, sillä Albert ei halua poikaa luokseen asumaan. Josephia ei kuitenkaan voi lähettää takaisin yötä vasten ja niinpä hän saa yöpyä tuossa kummallisessa talossa. Josephia kiehtoo seinien taulut ja huoneestaan löytämät kuvat, joista hän haluaa ottavaa selvää.

Lopulta kaksi niin kaukana toisistaan olevaa tarinaa kietoutuu yllättävällä tavalla yhteen. The Marvelsin sanoma pyörii vahvasti perheen ympärillä, mutta ei välttämättä sen perinteisimmän mallin mukaan. Kirja on myös ylistys tarinan voimalle ja tuohon sanomaan kuka tahansa lukutoukka voi samaistua. Tarina perustuu kahteen oikeasti olemassa olleeseen ihmiseen.

"Walking along the shore here is walking on history", he said. "It's like walking on an endless catalogue of lost stories. But there are other stories waiting to be told, and they will be lost one day, too. Whatever the case, it's all beneath your feet, right now."

Yhdessä kuvat ja teksti muodostavat eheän tarinan ja lukisin mielelläni enemmänkin vähän kokeilevampia teoksia, jotka rikkovat rohkeasti perinteisen kirjan kaavaa.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

★★★★★
Brian Selznick - The Marvels

Scholastic Press, 2015

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Brian Selznick: Hugo Cabret

TEATTERI: Näytelmä joka menee pieleen ja Vertigo

Brittiläisten näyttelijäopiskelijoiden pubiin tekemästä hupikomediasta alkunsa saanut Näytelmä joka menee pieleen on kahminut palkintoja mm. vuonna 2015 Olivier-palkinto parhaasta uudesta komediasta. Tampereen Teatterissa kävimme sen katsomassa.

Innokas harrastajateatteriryhmä on vihdoin löytänyt voimavaroilleen
sopivan näytelmän, kunnon brittiläisen murhamysteerin. Roolitus on
täydellinen, lavasteet ja rekvisiitta verrattomat. Kaikki on valmista,
ensi-ilta saa tulla! Mutta. Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen.
Poskettoman kaaoksen keskellä urheat amatöörinäyttelijät joutuvat
käyttämään kaiken taitonsa ja sinnikkyytensä – ja yleisö ulvoo naurusta!

Esittelyteksti on täysin oikeassa: en ole ikinä nauranut niin paljon, vaikka ne jututhan on käytännössä ihan hölmöjä: lavasteet tipahtelee, lattia romahtaa, tullaan väärään aikaan lavalle sanomaan repliikki, unohdetaan vuorosanat - varsinainen sekasotku. Mahtava sekasotku! Kahjoa sähläystä! Harvoin sitä näkee näyttelijän pitämässä tauluja seinillä kun ne eivät siellä itsekseen pysy.

Jo teatteriin mentäessä on aulassa joitain teatteriryhmän jäseniä huutelemassa kadonneen koiran perään. Lari Halme on huippu ohjaajan/poliisitarkastajan roolissaan, joka vähitellen luihistuu näytelmän mennessä aina vain enemmän pieleen - ne ilmeet! Muukin roolitus on mitä mainioin ja porukka klaaraa tilannekomedian perfecto! Polytekniselle Draamaseuralle en voi sanoa samaa... Ääni- ja valomieskin keskittyi muihin puuhiin, niin että oikeat hommat jäi hoitamatta ja jollain meni ylinäyttelemisen puolelle. Mielikuvituksen puutteesta heitä ei voi syyttää - tai yrittämättä jättämisestä. Urhoollisesti rämpivät koko näytelmän läpi. Että tsemppiä seuraavaan projektiin, tulisin kyllä ensimmäisten joukossa katsomaan! 😆

Elämäni hauskin parituntinen. Lähdin kotia kohti poskilihakset kipeinä ja mieli hilpeänä. Junamatkalla sai naureskella lisää tuolle kaikelle, kun kertasimme hauskimpia tapahtumia. Näytöksiä näyttää olevan tämän vuoden loppuun saakka.

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer, Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard
Rooleissa Lari Halme, Mari Turunen, Pia Piltz, Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Tomi Alatalo
Kuvat Harri Hinkka

🔺        🔺        🔺

Vertigo

Tarina pohjautuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin kirjaan Déntre les morts (1958) ja siitä on ohjannut oman elokuvaversionsa myös Alfred Hitchcock, joka on varmasti monille tuttu, mutta voin sanoa, että tämä näytelmä on ihan oma lukunsa. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jonne Lahden kaupunginteatterissa pääsimme kurkistamaan.

Jännitysnäytelmän keskiössä on entinen etsivä Flavières, joka sirpaleisen
uransa päätyttyä palkataan varjostamaan vanhan tuttavansa oudosti
käyttäytyvää vaimoa. Kun varjostaja ennen pitkää huomaakin rakastavansa
varjostettavaa, muuttuu velvollisuudesta vastaanotettu tehtävä miestä
piinaavaksi arvoitukseksi. Mikä on totta, mikä silkkaa savuverhoa? Kuka
on vain puoliksi tässä maailmassa elävä, kaunis Madeleine? Ja voivatko
menneisyyden haamut palata vainoamaan, jopa rakastamaan eläviä?

Ensimmäinen puoliaika oli fiilistelevä ja tarinaa hiljalleen kehittelevä, mutta toinen osuus olikin sitten jo tiivistä tykitystä ja ovelan juonen purkamista. Psykologisessa trillerissä mystinen ja viipyilevä tunnelma oli erittäinkin kohdillaan taitavien näyttelijöiden johdattelemana. Teemu Palosaari ja Maiju Saarinen muodostivat loistavan pääparin ja varsinkin Palosaaren roolihahmossa näkyvä muuttuminen näytelmän edetessä loppua kohden oli huikeaa katseltavaa. Lumikki Väinämöllä oli useampikin rooli, mutta hän onnistui olemaan kaikissa niissä hyvin erilainen.

Vertigo ottaa tilan haltuun; se on malliesimerkki taiturimaisesta lavankäytöstä, sillä pinta-alaa ei näyttämöllä paljoa ole, mutta paikasta ja ajasta toiseen hypyt on toteutettu saumattomasti ja tyylillä. Ei niitä voi oikein kuvalla, vaan ne pitää nähdä itse. Hyvin pienillä jutuilla on saatu toteutettua illuusio erilaisista tiloista: hotelli, taksi, hautausmaa, ravintola, vankila, museo...

On se vaan niin suuri onni päästä katsomaan näin hienoa teatteria ja ammattiosaamista.

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videosuunnittelu Antti Rautava
Rooleissa Hiski Grönstrand, Tapani Kalliomäki, Kai Kokko, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Maiju Saarinen ja Lumikki Väinämö sekä Veronica Dolhain Salpauksen sirkuslinjalta.
Kuvat Aki Loponen