Heinähattu ja Vilttitossu 4/8

Ovikello soi kovaa.

Päätinkin sitten lukaista koko Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan läpi lukuunottamatta kahta ensimmäistä sekä joulukirjaa, jotka olen jo aiemmin lukenut. Lapsuudesta en näitä kirjoja muista eikä sisällötkään herättäneet mitään tuttuuden tunnetta. Tässä postauksessa on esiteltynä lyhyesti neljä ja loput viisi niputan yhteen loppuvuoden aikana.

Heinähatun ja Vilttitossun vaari tulee yllättäen perheen luokse kylään kirjassa Heinähattu, Vilttitossu ja vaari, sillä mummi on alkanut Knapperware-konsultiksi ja nyt vaari joutuu tekemään omat ruuatkin. Pikkuveli on innoissaan, mutta Hanna-äiti ärsyyntyy vaarin sotamuisteloihin ja jatkuviin toivomuksiin, nyt elämä tuntuu menevän kauhanvarressa. Matti-isäkin unohtelee vain asioita. Hanna ryhtyy hänkin Knapperware-konsultiksi, sillä haluan kokea tavallisen naisen elämää. Näin ollen vaari pääsee kokkailemaan perheelle. Perhe huomaa myös lumessa näkyvät jäljet ja ryhtyvät pyydystämään hiipailevaa rikollista.

- Tullaanko menikin vanhoina samanlaisiksi kuin me nyt ollaan?

- Tullaan kai, Heinähattu vastasi.

- Miksi sitten välillä pitää olla erilainen? Vilttitossu kysyi.

Kirjassa Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa Vilttitosssu päättää, että lapset ovat kirjan nimen mukaisesti loman tarpeessa, sillä sellaiset lapset ovat aivan velttoja, harmaita ja hiljaisia. Matti ei ole aivan innoissaan ajatuksesta, sillä hän on keksinyt ettei talossa ole minkäänlaista pelastussuunnitelmaa. Seuraa tulipaloharjoitus, opastusta kotitapaturman välttämiseksi ja eksymisen harjoitteleminen. Lopulta he pääsevät lomalle asti, kun Hanna voittaa koko perheen risteilyn, mutta kuvitelma rauhallisesta lomasta taitaa jäädä haaveeksi.

Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa -kirjassa Alibullenin neideille on tullut vieraaksi Torsti Tattari, pieni, kalpea poika. Vilttitossulla on oma näkemys siitä, miksi Torsti on neitien luona: "Se on täällä koulutuksessa, kun sen vanhemmat eivät jaksaneet enää. Se on hyvin hankalahoitoinen poika." Samaan aikaan neitien tontilla käynnistyvät arkeologiset kaivaukset ja tapahtuu koruvarkaus, jonka takia poliisit Isonapa ja Rillirousku pidättävät yhden Kattilakosken perheestä, mutta muut eivät usko hänen olevan syyllinen.

Vilttitossu lintsaa koulusta, sillä häntä nimitellään Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsassa. Vapaa-ajan kuluksi hän ryhtyy ulkoiluttamaan koiria, josta seuraa kaikenlaisia kommelluksia. Sitten Heinähattu alkaa epäilemään Vilttitossun "hyppytunteja".

Pidän kovasti Markus Majaluoman velmuista kuvituksista, jotka sopivat loistavasti yhteen kirjojen huumorin kanssa. Uskon, että lapsilla  - sekä aikuisilla - on hauskaa näitä lukiessa.

Sinikki Nopola ja Tiina Nopola
Heinähattu, Vilttitossu ja vaari (Tammi, 1991) 
Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa (Tammi, 1992)  
Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa (Tammi, 1995) 
Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa (Tammi, 1997)

Kuvitus: Markus Majaluoma
Kirjastosta

Tove Jansson - Taikurin hattu

Eräänä harmaana aamuna ensilumi laskeutui Muumilaaksoon.

Kevät saapuu Muumilaaksoon ja Nuuskamuikkusen ehdotuksesta ystävykset aikoivat tehdä jotain erikoista kauniin päivän kunniaksi. He kiipeävät aivan vuoren huipulle ja löytävät sieltä korkean, mustan hatun, jonka he vievät mukanaan Muumilaaksoon. "Tällä tavoin he löysivät Taikurin hatun ja veivät sen mukanaan kotiin aavistamatta, että he sen avulla muuttivat Muumilaakson kaikenlaisten taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi."

Alkuun tapahtuu kaikkea hauskaa, mutta sitten meno muuttuu hurjempaan suuntaan. Hemuli saa hattivatit kimppuunsa ja Nuuskamuikkunen näkee Taikurin mustan pantterinsa selässä. Myöhemmin Muumilaaksoon saapuvat pikkuiset Tiuhti ja Viuhti salaperäinen matkalaukku mukanaan.

Taikurin hatusta löytyy kaikki pelottavimmat hahmot kerättynä yhteen: Mörkö (joka puhuu!), Muurahaisleijona, taikuri ja kamalinta on se kun Muumipeikko muuttuu ulkonäöltään (nyt olisi sopiva paikka puhua niistä lapsuuden traumoista). Kaikki on vielä oikein kivasti kuvitettukin, jotta muutenkin verkkokalvoilleni iäksi palaneet kuvat eivät poistuisi vahingossakaan mielestä. Kiitos tästä.
 

Hemuli kokee oman tuskaisen kriisin kerättyään loppuun postimerkkikokoelmansa. Se on nyt täydellinen, eikä raukkaparka tiedä mitä tekisi seuraavaksi. Muilla on onneksi hyviä ideoita Hemulin seuraavaksi projektiksi, mutta hänen kasvonsa olivat vieläkin rypyssä, sillä hän ei mielestään voinut olla iloinen heti näin suuren huolen jälkeen. Ja jälleen tuo muumien erehtymätön ja hellyyttävä logiikka saa sydämen sulamaan: "Taikurin syödessä kaikki uskaltautuivat hiukan lähemmäksi. Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen. Hänen kanssaan voi puhua."

★★★★★
Tove Jansson - Taikurin hattu

(Trollkarlens hatt, 1948)

Wsoy, 2010
Uudelleen luettua -haaste

Omasta hyllystä

Muita Muumi-postauksia
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Kate Morton - Hylätty puutarha

Siellä missä pieni tyttö kyyristeli, oli pimeää,
mutta hän teki niin kuin oli käsketty.

Luottavaisin mielin lähdin Hylättyä puutarhaa lukemaan, sillä Paluu Rivertoniin vei aikoinaan mukanaan ja viihdytti odotetusti. Olin kuullut paljon hyvää myös tästä kirjasta, joten sen valitseminen ei ollut vaikeaa kahden muun Kate Mortonin kirjan joukosta. Sain karvaasti huomata valinneeni aika ennalta-arvattavan järkäleen, jossa oli liikaa aikatasoja, mutta jonka lukemista en lopulta kokenut edes tuskaisena.

Takakannesta: Eksynyt lapsi... On vuosi 1913. Britanniasta viikkokausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell-tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta tämä on kadonnut jäljettömiin.
Järkyttävä käänne... Tullessaan täysi-ikäiseksi Nell saa tietoonsa salaisuuden,joka muuttaa hänen elämänsä suunnan. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, Cornwallin tuuliselta rannikoilta ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokraattinen Mountrachetin suku.
Arvoituksellinen perintö... Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltä yllättävän perinnön. Mystinen Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä – ja ennen kaikkea selvittääkseen vihdoin isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden. 



Tarina tapahtuu lomittain kolmessa eri ajassa ja melkein kuin pakosta tällaisessa tilanteessa jostain tarinasta muodostuu aina se muita hitusen kiinnostavampi ja minulle se on 'eksynyt lapsi' eli pienen Nellin osuudet sekä varsinkin sitä ennen tapahtuneet asiat Blackhurstin kartanossa. "Jos tyttö odottaa pelastusta, hän ei opi pelastamaan itseään." Eliza toi kirjaan särmää ja hänen ystävyytensä Rosen kanssa tämän äidin katsoessa pahasti vierestä oli herkullinen. Kartanon väessä oli hyviä, mieleenpainuvia henkilöhahmoja kuten Linus ja odotin aina malttamattomana, että tarina palaisi tuohon 1900-luvun alkuun.

Olisin pärjännyt vallan mainiosti pelkästään noilla osuuksilla, enkä koe varsinkaan Cassandran tuoneen kirjaan mitään lisäarvoa. Romantiikkaa kylläkin, mutta ei juuri syvyyttä. "Muisti on julma emäntä, jonka tahtiin meidän kaikkien on opittava tanssimaan." Ajallinen pomppiminen yhdistettynä lyhyisiin lukuihin sai aikaan vähän hapuilevan lukemisen, kun vei jonkin aikaa, että hahmotin tarinat omiksi, erillisiksi kokonaisuuksiksi. Hylätty puutarha on ainakin viihdyttävä ja mitäpä se olisi ilman F. H. Burnettia. Ei siitä sen enempää. ;)

"-- mikä Elizan puutarhassa sai tuntumaan siltä, ettei niin
suuri upeus voinut syntyä luonnollista tietä. Että niin
hillittömän runsauden aikaansaamiseksi oli tehty kaupat
verhon toisella puolella elävien henkien kanssa."

Muita samankaltaisia

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha
Julian Fellowes: Belgravia
Rosamunde Pilcher: Simpukankerääjät

★★★½
Kate Morton - Hylätty puutarha

(The Forgotten Garden, 2008)

Bazar, 2015

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin
isä vei minut ensimmäisen kerran käymään
Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Ja minä muistan hyvin ensimmäisen kerran, kun luin Tuulen varjon ja pääsin Danielin ja hänen isänsä kanssa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Ja sinne mieleni jäi. Blogiin olenkin tuonut tästä seuraavat kaksi osaa: Enkelipelin ja Taivasten vangin ja näin uusintaluvun kautta saan viimein Tuulen varjon osaksi postausten virtaa.

Takakannesta: Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän. Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänen omassa elämässään...

Jo kirjan kansista on aistittavissa se mitä on luvassa: mysteereitä, jännitystä, Barcelonan ahtaita kujia, hippu romantiikkaa... Jännittävä kertomus muuttuu aina vain mystisemmäksi hieman naiivin päähenkilömme selvittäessä Julián Caraxin todellista tarinaa ja mukaan sekoittuu pelottaviakin piirteitä (yöunia ei kuitenkaan tarvitse niiden takia menettää). Aloitin tarinani siitä kaukaisesta aamusta, jolloin heräsin kykenemättä palauttamaan mieleeni äitini kasvoja, enkä lopettamut ennen kuin olin muistellut sitä varjojen maailmaa, jonka olin aavistanut sinä aamuna Nuria Monfortin kotona.

Danielin saatua Tuulen varjon itselleen käy ilmi, että hänen änkyttävän parhaan ystävänsä isä, varakas kiinteistönvälittäjä herra Aguilar joka on kirjojen ja kustantamoiden tuntija, ei ole ennen kuullutkaan kirjasta ja Daniel saa pakkomielteen Caraxia kohtaan. Näyttää siltä, että Caraxin kirjoja ei ole jäljellä maailmassa juuri ollenkaan, vaan ne on hävitetty. Kasvottoman miehen myötä synkkä maailma tulee Danielia lähemmäksi ja tarina menetyksistä ja yksinäisistä ihmisistä odottaa löytäjäänsä.
 

"Kirjoista jotka on kirottu, miehestä joka kirjoitti ne,
romaanihenkilöstä joka karkasi kirjansa sivuilta
polttaakseen sen, petoksesta ja menetetystä ystävyydestä."

Lukiessa lempikirjoja uudestaan pelkää aina, että aika on kullannut muistot liikaa eikä kirja näyttäydykään enää niin hohteisessa valossa. Löytyihän sieltä Tuulen varjon sivuilta jotain ikävää, mitä ei voinut vain olan kohautuksella ohittaa vaan joka ärsytti. Nimittäin naishahmot, joiden kauniin kuoren alla oli vain ilmaa. He olivat kaikki tietynlaisen roolin vankeja, jotka ripustautuvat toivottomiin suhteisiin josta ei saa vastakaikua, huonoa kohtelua vain. Naiset nähdään äiteinä tai rakastajina, he ovat miehiä ja heidän oikkujaan varten. Tekee pahaa kirjoittaa muuten ihanasta kirjasta noin, mutta nämä ajatukset ovat pyörineet lukiessa mielessä.

Tuulen varjo on melkeinpä elokuvamainen kokemus, joten ihme ettei tästä ole tehty leffaa. Onhan siinä dramaa, hyvin paljon tragediaa ja tietysti rakkautta. Carlos Ruiz Zafónin kirjojen kanssa tulee aina hirveä matkakuume Barcelonaan, kävelemään sen kujilla ja kortteleissa ja piipahtamaan kahviloissa. Romaani on hyvin visuaalinen ja tekee lukemisesta voimakkaan kokemuksen. Asiat eivät näyttäydy aina niin yksiselitteisinä, vaan ne muodostuvat monimutkaisemmista palasista.

Kirja iskee kultasuoneen siinäkin mielessä, että se hemmottelee oikein olan takaa himolukemiseen taipuvaisia ihmisiä, sillä a) Daniel työskentelee isänsä kanssa kirjakaupassa b) koko kirja kertoo kirjailijasta c) se esittelee Unohdettujen kirjojen hautausmaan (miksei tollasta paikkaa ole oikeasti olemassa?!)

Tuulen varjo on ollut ehdottomia lempparikirjoja ja kyllä se sitä on edelleen, aikaisemmista napinoista huolimatta, sillä eihän tästä voi muuta kuin nauttia. Nyt päästän itseni viimein juuri ilmestyneen Henkien labyrintin pariin ja se matka tulee olemaan varmasti yhtä huikea!

★★★★★
Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo

(La Sombra del Viento, 2001)

Otava, 2005
Uudelleen luettua -haaste

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (#2)
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (#3)
Carlos Ruiz Zafón: Marina

Improa, muumeja ja keskustelua kirjoista

Kolinan improvisoidut klassikot

Kesällä kävin katsomassa jopa kaksi kertaa Musiikkitalolla improryhmä Kolinan esityksiä, joissa kaikkien tuntemat klassikkotarinat laitettiin uuteen uskoon ja tulihan niistä aika hulvattomia tulkintoja. Kävin katsomassa Lumikki ja seitsemän kääpiötä & Pieni merenneito sekä toisena lauantaina oli vuorossa Hamlet & Romea ja Julia, jonne sain teatteriseuraksi mukaani Kirjavarkaan (ihanaa kun kirjaihmisten joukosta löytyy myös teatterista kiinnostuneita♥).

Alussa satu kerrattiin lyhyesti ja ytimekkäästi. Minulle kaikki tarinat olivat ennestään tuttuja, mutta selvästi huonoiten muistissa oli Hamlet, jossa henkilöitä riitti suorastaan yli tarpeiden. Kertomukset esitettiin kolmen näyttelijän ja taustamuusikon (Suvimarja Halmetoja) voimin. Yleisökin pääsi sekoittamaan ajoittain pakkaa ja kerrassaan hämmästyttävän sujuvasti esimerkiksi yleisön keksimät lauseet solahti osaksi dialogia.

Hauskaa riitti taitavia ja sanavalmiita näyttelijöitä katsellessa (Lumikki: Veera Lehtinen, Aki Haikonen, Meiju Lampinen Hamlet: Jere Kolehmainen, Veera Lehtinen, Tuukka Martiskainen). Tämä oli samalla ensimmäinen kertani improteatterissa ja taisin vähän hurahtaa tuohon lajiin.

⧫              ⧫              ⧫              ⧫              ⧫

Muumimuseo

Kesällä avattu Muumimuseo piti käydä katsomassa, kun Tampereella kerran liikuttiin. Siellä menee Kuinkas sitten kävikään? -näyttely, joka esittelee Tove Janssonit kaikki muumikirjat: "voit tutustua muumien koko tarinaan aina suuren tuhotulvan vedenpaisumuksesta vaarallisen juhannuksen kelluvaan teatteriin ja majakkasaaren arvoituksesta muumiperheen marraskuiseen katoamismysteeriin."

Näyttelyssä on satoja Janssonin alkuperäisiä kuvituksia sekä kuvien rinnalla kulkee Tuulikki Pietilän, Janssonin elämänkumppanin, tekemät muumirakennelmat, joista huimin taidonnäyte oli minuakin korkeampi muumitalo kalusteineen. Noissa riittää ihmeteltävää. Kuvaelmien luona voi myös kuunnella pätkiä muumitarinoista.

Näyttely on todella tosi kivasti rakennettu ja sinne on kerätty monipuolinen kokoelma muumijuttuja. Näyttelyn tunnelmaan ja visuaalisuuteen on selkeästi panostettu, mikä ilahdutti erityisesti. Yhdellä alueella oikein tunsi talven kylmyyden ja hyytävyyden. Tosi hieno kokonaisvaltainen elämys! Tilasta löytyy Kuinkas sitten kävikään? -kirja jättikokoisena ja muista muumikirjoista on nähtävillä isot, ihmisen kokoiset kannet. Toisenkin kerran voisin tuolla käydä, sillä katseltavaa on paljon ja kaikki tietysti halusi ensimmäisellä kerralla käydä läpi, mutta muuten olisi voinut syventyä enemmänkin joidenkin kohdalla.

⧫              ⧫              ⧫              ⧫              ⧫

Kirja vieköön

Pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa Baba Lybeckin pitämään Kirja vieköön -iltaan Savoy-teatterissa, kun aikataulu kerrankin siihen sopi ja olen siitä niin iloinen, sillä ilta oli todella antoisa.

Baban haastateltavina oli  

Anni Kytömäki, 

Kati Tervo, 

Selja Ahava, 

Rosa Liksom,

Tuomas Kyrö ja 

Eero Huovinen.

Ennen jokaisen kirjailijan haastattelua vuorossa oli jonkun näyttelijän esittämä monologi kyseisen kirjailijan uutuusteoksesta. En ollut ennestään yhtään noista käsitellyistä kirjoista lukenut, mutta Kyröltä, Liksomilta ja Ahavalta kyllä jonkin toisen teoksen.

Kotoisa tilaisuus tarjosi keskustelua kirjoista, mutta siinä samassa myös lisäksi ajankohtaisista ja mielenkiintoisista aiheista (no mitenkäs muutenkaan). Kirjarakkauteni roihuaa aina vain isommin. Kiitos Gummerukselle vapaalipuista ja Kirjavarkaalle (jälleen) loistavasta seurasta! Elättelen toiveita, että jos toisenkin kerran vielä syksyllä pääsisin näihin iltoihin.

"Lopettakaa eläminen, lukekaa kirjoja!"

J. K. Rowling & Jim Kay - Harry Potter ja viisasten kivi

Likusteritie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat
oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan.

Kun yhdestä lempikirjoista tehdään uusintapainos ja mukaan toiseksi tekijäksi otetaan yksi tämän planeetan hienoimmista kuvittajista, niin lopputulos on ei sen vähempää kuin mestariteos. Ihailen J. K. Rowlingia ja Jim Kayta niin paljon, joten ihanaa kun saa todeta, että Pottereiden lumo ei ole kadonnut mihinkään ja melkein hotkaisin kirjan yhdeltä istumalta. Tämä on tätä kirjarakkautta ja lukumisen iloa parhaimmillaan!

Harry Potter ja viisasten kiven alkuasetelma on suurimmalle osalle hyvin tuttua, mutta kerrataan: Orpopoika Harry asuu Likusteritiellä äitinsä siskon perheen luona, mutta siinä missä perheen suurikokoista Dudley-poikaa lellitään ja hellitään, joutuu pieni ja hintelä Harry asumaan ahtaassa komerossa portaiden alla. 11-vuotispäivänään Harry saa kirjeen, joka muuttaa hänen elämänsä. Hän pääsee Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.



Nyt aikuisena tarinasta on auennut uusia ulottuvuuksia. Ennen päällimmäisenä jäi mieleen hyvän ja pahan välinen taistelu ja ystävyys, mutta niiden rinnalle teemoiksi nousi erilaisuus, oman itsensä löytäminen ja rohkeus. Pääasiassa muistin hyvin paljon tapahtumia, mutta en aivan kaikkea. Yllätyin eniten siitä miten hauska kirja Harry Potter ja viisasten kivi on! On ollut mahtavaa aikalailla kasvaa Harryn mukana, joten sarjan nostalgia-arvo on huima.

Jim Kayn kuvat ovat todella upeita; täynnä yksityiskohtia, elävyyttä ja värejä. Ne henkivät kirjan tunnelmaa ja ovat onneksi täysin riippumattomia esimerkiksi elokuvien henkilöiden ulkonäöstä. Hirviön kutsun kautta tutustuin viime vuonna ensimmäisen kerran Kayhin ja haluaisin kovasti tutustua hänen töihinsä lisää.



Lempihahmojani ovat Hermione ja Hagrid sekä Dumbledore ja Kalkaros, joissa molemmissa on vielä paljon salaperäisyyttä, eikä aivan voi tietää mitä pinnan alla kytee. Loppuvuosi on turvattu, sillä hyllyssä odottaa Salaisuuksien kammio ja kohtahan ilmestyy lisäksi kolmas kuvitettu osa, joka on se aivan lemppareista lempparein!

★★★★★

J. K. Rowling - Harry Potter ja viisasten kivi
Kuvitus: Jim Kay

(Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)

Tammi, 2015

Omasta hyllystä

Muita postauksia
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
J. K. Rowling: Käen kutsu
J. K. Rowling: Paikka vapaana

Jim Kay: Hirviön kutsu

P. I. Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät

Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti
sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää.

Harjukaupungin salakäytävät on jo kolmas lukemani P. I. Jääskeläinen ja edelliset ainakin ovat maittaneet hyvin. Yöunetkin sain niiden (ehkä ennen kaikkea Sielut kulkevat sateessa) jälkeen nukuttua. Jääskeläisen kirjoja värittää omaleimainen maaginen realismi, joka välillä kosiskelee kauhun rajoja, mutta Harjukaupungin salakäytävissä pysytellään vielä jokseenkin turvallisessa sfääreissä.

Takakannesta: Kustantaja Olli Suomisen elämän kulissit ovat kohdallaan: on perhe, omakotitalo harjun kupeessa, luottamustoimia ja kustantamo, joka menestyy vähintäänkin kohtuullisesti. Sitten kuvaan ilmestyy lapsuudenihastus Kerttu Kara, joka on kirjoittanut maailmanmenestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan. Kaikkien yllätykseksi Kara haluaa kirjoittaa seuraavaksi oppaan Jyväskylästä - ja erityisesti kaupungin salakäytävistä. 

Lapsuusmuistot, unet ja elokuvat vieraannuttavat Olli Suomisen keski-ikäisen miehen arjesta, kunnes tapahtuu jotain, mikä muuttaa elämän pelottavan kiinnostavaksi. Pakon edessä kustantaja Suominen joutuu heittäytymään elokuvallisen elämäntavan pyörteisiin. Mutta kuka kirjoittaa käsikirjoitusta ja mikä on elokuvan lajityyppi?

Kirja lähtee verkkaisesti liikkeelle ikään kuin rytmin heijastaessa Ollin kiihkotonta elämää, joka muodostuu kustantamon pyörittämisestä, kirkon luottamustehtävistä ja perhe-elämästä. Vaihtelut ja uudet asiat hermostuttavat Ollia, mutta hänen elämäänsä hiipii maaginen realismi menneisyyden muodossa, kun hän tapaa vuosien jälkeen Kertun.

Kirja nappaa lukijan kyytiinsä hämmästyttävälle matkalle, jossa vastaan tulee päärynämekkoinen tyttö, M-hiukkaset ja tietenkin ne Jyväskylän salakäytävät, tulee tarve kiskoa keuhkoihin raitista ilmaa ja nauttia joka henkäyksestä. Ollin sateenvarjot unohtuvat kaikkialle ja muistoissa seikkailee Viisikon kaltaiset Blomroosin sisarukset. Toisen puoliskon aikana vasta alkaakin tapahtua ja repaleinen kuvio tihenee ja punoutuu ehjemmäksi kokonaisuudeksi, josta asioiden todellinen laita vähitellen valkenee.

Jännittävintä on se, että romaanista on painettu kaksi versiota, joissa on erilaiset loput. Halutessaan toisen lopun voi lukea verkosta ja minua ainakin kiinnostaa tietää miten kaikki vaihtoehtoisesti loppuu, vaikka pidinkin oman kirjani lopetuksesta.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★½
P. I. Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät

Atena, 2010

Omasta hyllystä

Muita postauksia
P. I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
P. I. Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta