Andrei Makine - Elämän musiikki / Maa ja taivas

Olen lukenut Andrei Makinea viime aikoina ahkerasti. Ja oikeastaan sen kummemmin sitä tiedostamatta. Kaikki lähti puolitoistavuotta sitten luetusta Ranskalaisesta testamentista, jonka kieleen rakastuin välittömästi. Makine lumosi minut kauniilla, koruttomilla lauseilla ja vahvalla tarinalla: lapset parvekkeella valmiina kuuntelemaan isoäidin tarinaa, joka herää henkiin heidän silmien edessä. Tuntemattoman miehen elämä taas oli hyvä. Muttei täydellinen.

Elämän musiikki
Nuori pianisti Aleksei Berg valmistautuu ensikonserttiinsa vuonna 1941. Hänellä on edessään hieno ura ja todennäköisesti myös avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa. Kohtalo – Stalinin puhdistukset – heittää hänet kuitenkin toisille raiteille. Konserttiaan hän ei voi pitää, vaan joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Aleksein tie vie Moskovaan ja Ukrainaan. Hän ottaa väärän henkilöllisyyden ja joutuu sotaan. Rauhan tultua hän pääsee nauttimaan paremmista oloista, joskin elää koko ajan paljastumisen pelossa. Uudet vastoinkäymiset muuttavat kuitenkin vääjäämättä kaiken. Takakansi

Tässä kävi niin surullisesti, että kirja oli liian lyhyt jäädäkseen mieleen pyörimään. Minulla on siitä tällä hetkellä vain hataria muistikuvia. Makinen taiturimainen kirjoittaminen ei ole mihinkään kadonnut, vaan löysin jopa monia kohtia, jotka olisi voinut kirjoittaa ylös. Elämän musiikki on nimeensä viitaten tarina musiikin voimasta ja siitä kuinka se kantaa ihmistä eteenpäin.

"Aleksei ei kokenut soittavansa. Hän kulki pimeyden halki, hengitti sen haurasta kuulautta, joka syntyy jään, lehvien ja tuulen rajattomista säkeistä. Hänessä ei ollut enää yhtään tuskaa. Ei pelkoa siitä miten hänelle kävisi. Ei ahdistusta eikä katumusta. Yö jonka halki hän kulki kertoi tuskasta ja menneisyyden korjaamattomista murtumista, mutta se kaikki oli jo muuttunut musiikiksi ja eli vain kauneutensa kautta."

Maa ja taivas
Nuori venäläispoika asuu orpokodissa 1960-luvun puolivälissä. Karun elämänsä vastapainoksi hän löytää lohtua ystävyydestä vanhan ranskalaisen naisen, Šuran, kanssa. Šuraa kutsutaan myös Aleksandraksi - hänen oikeaa nimeään kukaan ei muista. Šura uskoutuu pojalle: hän rakastui sodan aikana ranskalaiseen lentäjään, Jacques Dormeen. Jacques oli tullut vuonna 1942 taistelemaan Stalingradiin ja osallistui sitten suureen operaatioon, Alaskan-Siperian ilmasiltaan. Takakansi

Monet Makinen kirjat - eikä tämäkään ollut poikkeus - käsittelevät ihmisen identiteettiä. Varsinkin sellaisen, jolla on kaksi kansallisuutta ja kieltä. Kirjailija itse on venäläinen, mutta kirjoittaa ranskaksi. Omaa kokemuspohjaa löytyy aiheesta ja siksi se on varmasti myös niin tärkeä. Kirjan henkilö Dorme kokee jossain vaiheessa itsensä muukalaiseksi omassa synnyinmaassaan. Kirjassa kuvataan idän ja lännen erilaisuutta, mutta myös rakkautta.

"Yöllä heidän palatessaan tukikohtaan Jacques Dorme istui Douglasin pimeässä hytissä valveilla ja pohdiskeli omalaatuista maata, jonka kieltä hän jo puhui hyvin ja jonka hän luuli tuntevansa, mutta ei hän sitä maata ymmärtänyt ja joskus jopa kieltäytyi ymmärtämästä."

Ehkä vika on minussa, kun nämä molemmat kirjat jäivät ihan ok -tasolle. Olin liian hätäinen, Makinea pitää lukea hitaasti nauttien sanoista ja tunnelmasta. Kaikissa häneltä lukemissani kirjoissa on ollut tiettyä surumielisyyttä ja kaihoa, mutta romaanin kieli käärii tarinan lohdulliseen harsoon. Rankkojakin asioita tapahtumia, mutta maailma on edelleen kaunis ja juuri tuota Makine minulle parhaimmillaan edustaa.

_______

Andrei Makine - Elämän musiikki

(La musique d'une vie, 2001)

WSOY, 2002

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★

Andrei Makine - Maa ja taivas

(La terre et le ciel de Jacques Dorme, 2003)

WSOY, 2004

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★½

Muita postauksiani:
Andrei Makine: Ranskalainen testamentti
Andrei Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Andrei Makine - Tuntemattoman miehen elämä

"Eräänä iltana he laskivat kelkalla lumista rinnettä."

kirjan alku

Andrei Makinelta, tuolta kauniiden sanojen maalarilta, luin noin vuosi sitten ensimmäisen kirjan, Ranskalaisen testamentin, joka kirja meni suoraan sydämeen. Koin taianomaista lumovoimaa, jouduin tarinanpyörteisiin mukaan, niin että huimasi. Nyt janosin jotain samankaltaista, mutta jälkeenpäin jouduin toteamaan, että taisin leijua edellisen kirjan jäljiltä aivan liian korkealla. Ja kaikki tietävät, että korkealta ei ole hauska tippua.

Pariisissa asuva kirjailija Ivan Sutov tekee merkityksellisen päätöksen, joka vie hänet takaisin entiseen kotimaahansa. Sotovia kutsuu Pietariin kolmenkymmenen vuoden takainen rakkaus. Paljon on muuttunut: tämä Venäjä on eri maa kuin se, jonka kirjailija on jättänyt taakseen. Takakansi

Sutov muistelee katkerana rakkauttaan, eikä löydä Venäjältä sitä mitä oli tullut hakemaan. Liian paljon on muuttunut. Sutovin lisäksi romaanissa pääsee ääneen mykäksi luultu Volski, joka viimein suunsa avatessaan kertoo sykähdyttävän tarinan elämästään. Se kertoo sodasta, rakkaudesta ja ihmisluonnosta.

"Se missä hän onnistui parhaiten, oli sokeana pysyminen. Hän oli jo huomannut, että vanhetessa se kävi helpommin."

Tuntemattoman miehen elämä avaa lukijan eteen Neuvosto- ja nyky-Venäjän. Karun sota-ajan ilot muodostuivat hyvin pienistä asioista, mutta pienelläkin määrällä materiaa pystyi keksimään ilahduttavia asioita ja romaanin henkilöt tekivät kaikkensa auttaakseen pienempiään, esimerkkinä uhrautuva Mila, joka teki vastenmielisiä asioita vain saadakseen lapsille muutaman leipäviipaleen.

Makine kirjoittaa todella kaunista kieltä, sitä ei voi kiistää. Se on maalailevaa, mutta vähäeleistä. Ihmiskuvaus taidokkaan herkkää. "Hänen sisällään soinut laulu muuttui uudeksi elämäksi, joka ei liittynyt mitenkään päivien kulkuun. Maailman meno tuntui enstistä kiihkeämmältä ja merkityksettömältä." Olen kuitenkin surullinen, ettei tämä yltänyt siihen järisyttävään tasoon kuin Ranskalainen testamentti, mutta olin siihen varautunut. Jännityksellä odotan mitä kolmannesta Makinestani pidän (valinnanvaraa kirjojen suhteen löytyy), odotan siltä jo vähän suurempaa. En halua, että kirjailija jää kohdallani 'yhden hitin ihmeeksi'.

"Volskin silmät nauravat viimeisen kerran Sutoville, sitten hänen kasvonsa jähmettyvät piittaamattomaksi naamioksi."

_______

Andrei Makine - Tuntemattoman miehen elämä

(La vie d'un homme inconnu, 2009)

WSOY, 2010
Päällys: Martti Ruokonen

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★

Muita postauksiani
Andrei Makine - Ranskalainen testamentti

Andrei Makine - Ranskalainen testamentti

Ranskalainen testamentti - Andrei Makine

(Le testament francais, 1995)

WSOY, 1996
Päällys: Martti Ruokonen
Kannen kuva: Jacques Sassier

Omasta hyllystä

"Jo lapsena minä aavistelin, että se hyvin erikoinen 
hymy oli kaikille niille naisille tavallaan pieni voitto."

kirjan ensimmäinen lause

Helteisen aron laidalla Siperiassa kertojana toimiva pikku poika ja hänen siskonsa kuuntelevat ranskalaisen Charlotte isoäitinsä kertomuksia entisiltä ajoilta. Isoäidin tarinoiden kautta pariisilainen Neuillyn kylä herää lasten silmissä eloon ja he pääsevät kokemaan pieniä maistiaisia isoäidin elämästä. Hyvin tyynenä tunnetun isoäidin ulkokuori alkaa rakoilla ja hänen elämästään paljastuu mielenkiintoisia ja jännittäviä asioita lapsille.

"Isoäiti oli meille oikeudenmukainen ja hyväntahtoinen jumalhahmo, aina järkevä ja täydellisen tyyni. Hänen elämäntarinansa, josta oli jo kauan sitten tullut myytti, kohotti hänet tavallisten kuolevaisten surujen yläpuolelle. Ei, emme me yhtään kyyneltä nähneet. Vain tuskaan kiristyneet huulet, vavahtelevat posket, räpyttelevät silmäripset..."

Vastapainona kertomuksille ranskalaisten nautiskelevasta elämästä isoäidiltä löytyy myös tarinoita venäläisestä yhteiskunnasta ja siellä koetusta kurjuudesta ja puutteesta hänen itsensäkin kokemana. Näiden tarinoiden parissa kasvanut poika joutuu aikuisena tasapainottelemaan venäläisyytensä ja ranskalaisten juurien välillä.

Se oli rakkautta ensimmäisestä lauseesta lähtien. Kaunis, kerrassaan kaunis. Sen lumoa ei vähennä sota tai muu kurjuus ja sen taianomainen ilmapiiri imaisee mukaansa mielikuvitusmatkoille. Sykähdyttävät tarinat antavat rikkaita elämyksiä, enkä yksinkertaisesti saanut tarpeekseni. Pienessä kuvitteellisessa Saranzan kaupungissa päivät ovat samanlaisia ja tuon pölyisen kujan asukkaat kiehtovia. Parvekkeella taivasta tuijotellen veli ja sisko imaistaan mukaan maailmaan, jonka he vain pystyvät kuvitella, mutta joka on täyttä totta isoäidille.

"Minä tunsin, miten elämyksemme tyhjässä salissa irtosi vähitellen nykyhetkestä, asemalta, tuntemattomasta kaupungista, sen arkielämästä...
   Raskaat lehvästöt, pitkät punaiset nauhat seinillä, kostea asfaltti, kirskuvat renkaat, harmaanvioletti taivas. Käännyin Charlotteen päin. Hän ei enää ollutkaan siinä..."

Ikävänä miinuksena sekavat kannet, jotka itsessään eivät milläänlailla kutsu lukemaan.
Tämä kirja painuu varmasti mieleni sopukoihin ikuisiksi ajoiksi ja jos vastaan kävelee muitakin Makinen kirjoja, en epäröi tarttua niihin. Nyt kuitenkin makustelen tämän kirjan jättämien tunnelmien parissa vielä hetken...

"Parveke keinui keveästi, hävisi jalkojemme alta, alkoi leijua."

Tähtiä: ★★★★★