Lauri ja Jaakko Ahonen - Pikku Närhi

Lauri ja Jaakko Ahosen sarjakuvaromaani Pikku Närhi sai Sarjakuva-Finlandian 2012 ja muutamista blogeista tämän albumin kiinnostuneena bongasin. Todella taidokas näyte suomalaisilta tekijöiltä ja tässä on ihan kansainvälistä tuntua! Tämä pitäisi saada laajalti levitykseen myös rajojen ulkopuolelle.

Pikku Närhi asuu yksin suuressa talossa äitinsä kanssa. Pölyisiltä seiniltä häntä tuijottavat arvokkaiden esi-isien muotokuvat, ja maalausten välistä kurkkii aika ajoin myös utelias hämähäkki. Hiljaisuus hallitsee. Vaikka koti on turvattu kaikin keinoin ja ikkunat teljetty lankuin, ei todellisuutta voi pysyvästi lukita sen ulkopuolelle. Takakansi

Pikku Närhen äiti on kertonut pojalleen, että talon ulkopuolella on toisenlaisia närhiä, pahoja närhiä, jotka aiheuttavat tuhoa ja tappavat, siksi ikkunatkin on naulattu umpeen ja he elävät täysin eristäytyneinä. Herkän Pikku Närhen mieleen nuo mielikuvat vaikuttavat voimakkaasti. Kotiin tunkeutuneen hämähäkin myötä hän kuitenkin kiinnostuu pikkiriikkisen ulkopuolisesta maailmasta.

Pikku Närhestä tuli voimakkaasti mieleen viime vuonna lukemani Peräkammarin poika, joka sekin käsitteli poikaa äitinsä vallassa, loukussa suuressa talossa. Ahdistavuudessaan molemmat ovat hurjan hienoja teoksia, erilaisia lopuiltaan, mutta hienoja. Pikku Närhi ei uskalla uhmata äitiään ja äiti pitää lastaan hallinnassa pelon avulla - kentien toivoen ettei Pikku Närhi näin olleen ikinä jättäisi häntä. Pelko tuntemattomasta ja ennakkoluulot ovat saaneet vahvan otteen.

 

Albumin kuvitusjälki on todella näyttävää. Siinä toteutuu ainakin moninkertaisesti sanonta "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Kuvien sävyt synkkaa tarinan kanssa loistavasti ja kerronta on hyvin elokuvamaista. Varsinkin kolme ensimmäistä aukeamaa jo pelkästää riitti antamaan kuvan hitaasta kamera-ajosta ja olin ihan myyty. Ja niin kuin huipputeokset, ei tässäkään kaikkea kerrota suoraan, mutta kuvista voi löytää viitteitä siihen miten tähän tilanteeseen on päädytty, sillä menneisyys on vahvasti läsnä, kunhan osaa etsiä. Ihanaa kun pääsee itse tarinaa täydentämään!

Lukekaa sarjakuvia! Lukekaa varsinkin Pikku Närhi!

_______

Lauri ja Jaakko Ahonen - Pikku Närhi

Egmont, 2012

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★★

Jan Andersson & Katja Kettu - Peräkammarin poika

Jan Anderssonin ja Katja Ketun sarjakuvaromaani Peräkammarin poika pisti silmään jo kirjakatalogista ja takakannessa kirja kiteytetään hyvin: "Sarjakuvaromaani mielikuvituksen voimasta ja muistojen ankarasta otteesta."

Jalmari on vanhapoika, jonka elämä on päällisin puolin rauhallista ja seesteistä. Natisevassa puutalossa hän hoitaa iäkästä äitiään Kuoleman vaaniessa nurkissa. Unelmissaan Jalmari seikkailee nuorena sankarina ja suorittaa salaisia tehtäviä yksi toisensa jälkeen. Kuoleman läsnäolo kuitenkin muistuttaa ikävistäkin asioista. Jalmarin veli taas on elämässään menestynyt ja hän on kaiken kukkuraksi nainut Jalmarin entisen tyttöystävän. Jalmaria lähteminen pelottaa.
 
"Hankala sanoa. Milloin on aika.
Milloin pitää lähteä.
Milloin kaikki menneisyyteen viittaava on hylättävä ja astuttava eteenpäin?"

Jalmarin äiti on kuin itse talo; hänen komentava ja määräilevä äänensä kuuluu putkistosta ja jostain kuvan ulkopuolelta minne lukija ei näe. Talo kuvaakin itseasiassa hyvin äitiä, sillä se on yhtä ränsistynyt ja huonokuntoinen. Loppu on molemmilla lähellä.

Kirja on kuvitettu synkästi, mikä tietenkin sopii tarinaan ja tunnelmaan hyvin. Kuvat ovat tunkkaisia ja raskaita ja varmasti on Jalmarin olokin, sillä hän ei oikeastaan ikinä poistu kotoa. Kovin toiveikas sarjakuva ei siis ole ja tummanpuhuvuus ei varmasti kaikkien mieleen ole. Se puhuttaa ja vaikuttaa ja vähän ahdistaakin. Kuoleman lymytessä lähistöllä ja ahdistelemassa Jalmaria. Jokainen ruutu on huikea. Elävyys, kuvakulma, liike... Taidetta.

Minä tajusin jutun jujun vasta toisella lukukerralla. En aivan aluksi päässyt kirjan sisältöön kunnolla käsiksi, mutta nyt sen suljettuani tajuan sen olleen hieno. Ja saman tien vilkaisin sarjakuvan läpi vielä uudelleen - uusin silmin. Tässä on sanomaa.

_______

Jan Andersson & Katja Kettu - Peräkammarin poika

Otava, 2015
Kuvat: Jan Andersson
Sanat: Katja Kettu

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

D. H. Lawrence - Poikia ja rakastajia

Poikia ja rakastajia - D. H. Lawrence

(Sons and Lovers, 1912)

WSOY, 1967
Kannen kuvassa: Dean Stockwell ja Mary Ure samannimisessä elokuvassa

Omasta hyllystä

Entisen "Helvetinkujan" paikalle syntyi "Alakylä".

kirjan alku 

D. H. Lawrence on yksi merkittävimpiä ja kiistellyimpiä englantilaisia 1900-luvun kirjailijoita. Lady Chatterleyn rakastaja ainakin herätti aikalaisissa pahennusta. Poikia ja rakastajia taas rakentuu miltei kokonaan takakannen mukaan elämänkerralliselle pohjalle. Se on kuvaus kaivostyöläiskodista, rakkauskokemuksista ja yliherkästä kiintymyksestä äitiin.Ja kuten voi jo olettaa, on siitäkin tehty elokuva.

Työläisasumuksessa elää monien muiden tapaan Morelin perhe. Herra Morel on kaivoksella työssä ja vaikka perheellä on taloudellisesti tiukkaa, kuluu nekin töistä saadut pennit isän ainaiseen juopotteluun, jota seuraa kotona raivokohtaukset. Sanomattakin on selvää, että avioliitto siitä kärsii. Rouva Morel on sitkeä nainen, joka jättää miehensä vähemmälle huomiolle ja suo kaiken rakkautensa lapsille. Tärkein hänelle heistä on taiteilijan urasta haaveileva Paul. Heillä on alusta lähtien hyvin läheinen suhde toisiinsa ja äidin mielipiteet ja sanat ovat hyvin tärkeitä pojalle. Paul kärsii nähdessään äitinsä kärsivän onnettomassa avioliitossa, mutta pojan omatkaan naissuhteet eivät aivan yksinkertaisia ole.

Tunnekuohujensa keskellä Paul on vieläkin kiinni äidissään ja itsenäistymispyrkimykset epäonnistuvat. Paulin ensimmäisiä ihastumisia on Miriam, josta Paul välittää hyvinkin paljon, mutta häntä raastaa äidin epäsuopea suhtautuminen tyttöön. Äidin näkökulmasta katsottuna Miriam uhkaa hänen suhdettaan poikaansa, eikä hän näin ollen tykkää kun Paul tulee myöhään kotiin. Hän huomaa Miriamin kuohuttavan poikansa tunteita ja Paulille äidin mielipiteet ovat melkein arvokkaampia kuin hänen omansa.

"Mutta Paul tunsi, että hänen oli salattava äidiltä osa, ja se kiusasi häntä. Heidän välilleen syntyi eräänlainen pidättyväisyys, ja Paul tunsi, että hänen tuosta pidättäväisyydessä oli puolustauduttava äitiä vastaan; hän tunsi, että äiti tuomitsi hänet. Välistä hän taas vihasi äitiä ja riuhtoi heitä yhdistävää sidettä. Hänen elämänsä pyrki vapautumaan äidistä. Elämä kulki kuin ympyrässä, se palasi aina lähtökohtaansa pääsemättä sen pitemmälle. Äiti oli synnyttänyt hänet, rakasti häntä, piti häntä vangittuna, ja hänen rakkautensa palasi aina äitiin, niin ettei hän voinut vapaasti jatkaa omaa elämäänsä - hän ei koskaan voinut todella rakastaa ketään toista naista."

Paul pääsee toimistoapulaiseksi ja hän tulee loistavasti toimeen nimenomaan työpaikan naisten kanssa, miehet eivät hänen kiinnostustaan herätä. Toinen Paulin elämän naisista on kuitenkin Clara, joka tuntuu sujahtavan Morelin perheeseen paremmin kuin Miriam. Suhteet ovat kuitenkin monimutkaisia tilanteet muuttuu.

Nämä sekavat naissuhteet on hienosti kuvattu sekä Paulin taistelu omien halujensa ja äidin mielipiteiden välillä, jotka välillä tuntuvat sekoittuvan toisiinsa. Paljon tunteita oli ladattu Paulin ja äidin suhteeseen, jota varsinkin pidin erityisen onnistuneena. Heidän herkkä mutta räjähdysaltis suhteensa heijastui kaikkiin Paulin tekemisiin ja oli aina läsnä hänen muissa suhteissa.

Kirjan eteneminen ei aina ollut sulavaa ja luontevaa, mutta eihän hyvää tarinaa kesken sen takia jätetä. Lopun avoimuus antaa lukijalle valtuuksia tehdä omat johtopäätökset ja pidin sitä muutenkin hyvänä ratkaisuna. Kansien perusteella en sanoisi kirjaa vakavastiotettavaksi, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä kirjassa on paljon hyviä asioita ja taidokkaita ihmiskuvauksia.

Tähtiä: ★★★½

Carol Shields - Ruohonvihreää

Ruohonvihreää - Carol Shields

(The Box Garden, 1977)

Otava, 2012
Kannen kuva: SKOY

Omasta hyllystä

"Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?"

kirjan ensimmäinen lause

Ruohonvihreää oli ensikosketukseni Carol Shieldsiin ja hänen tuotantonsa lukemista olen odottanutkin. Tässä menikin odotettua kauemmin ennen kuin hänen kirjaansa tartuin, mutta (ainakin tässä tapauksessa) parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Muistot heräävät henkiin Charleenin matkustaessa lapsuudenkotiinsa juhlimaan leskiäitinsä häitä. Samalla hän pohtii suhteitaan ympärillään oleviin ihmisiin: ex-mieheen, äitiinsä, säeseppoihin, rakastettuunsa Eugeneen, 15-vuotiaasen poikaansa ja kirjeystäväänsä Veli Adamiin, jota Charleen ei ole koskaan tavannut. Äitiin Charleenilla on vaikea suhde. Hän ei ole tuntenut olevansa samalla aaltopituudella tai aina ymmärtänyt häntä, kun taas siskon suhde äitiin tuntuu olevan erilainen, helpompi. Teini-ikäinen Seth on taas äitinsä vastakohta: tasapainoinen ja sopeutuva, mitä seikkaa Charleen joutuu aina yhä uudestaan hämmästelemään.

"McNinn: ensimmäinen tavu on lyhyt, tavallinen, toinen kuulumattomiin vaimeneva kumautus, kielteisten kaikujen kimppu - minimi, minimaalinen, nössö, nynny, niuho, nolla. Charleen McNinn. Ei, ei, menköön hautaan."

Ruohonvihreää kertoo tavallisesta arjesta, mutta itse tarina ei tunnu tavalliselta sen kerrontatavan johdosta. Tylsäksikään kirjaa ei voi sanoa, vaikka mitään suurta ja jännittävää ei tapahdukaan, kirjan parhaus piilee jossain aivan muualla, arkisissa asioissa ja ihmissuhteissa. Aivan, juuri nämä ihmisten välit ja käyttäytymiset keskenään saavat minut lumoihinsa, minut jota psykologia kiehtoo valtavasti. Tarkkanäköinen ihmiskuvaus mahdollistaa henkilöiden ymmärtämisen ja heidän huonojenkin puolien ruotinen tapahtuu lämpimässä hengessä. Äidin valintaa mennä vielä niin korkealla iällä naimisiin hämmästellään ja hänen tuleva aviomiehensä yllättää kun hänet viimein siskoille esitellään. Juuri siskonsa kanssa Charleen pääsee ruotimaan lapsuuttaan ja nauramaan yhdessä hassuille asioille.

Selvästi heikoin kohta oli romaanin lopun tapahtuma, joka tuntui aika ylidramaattiselta muuhun kirjan sisältöön ja tunnelmaan verrattuna. Muuten huomaan tykästyneeni kovasti kirjaan ja vielä tätäkin kirjoittaessa Ruohonvihreää tuntuu jopa tuuman verran merkityksellisemmältä, kun pääsee ruotimaan sitä vähän lisää auki ja huomaa joitain hienoja asioita lisää siitä.

"Ei silti, että ymmärtäisin mitään siitä monimutkaisesta yhtälöstä, jossa he yhdessä horjuvat, tai voimaa, joka heidät alun pitäen saattoi yhteen. Mieleen juolahtaa sekin, että on tiettyjä tapahtumia, joihin ei pidäkään suhtautua ymmärtävästi vaan ainoastaan ihmetellen ja hyväksyen."

En tiedä häiritseekö ketään muuta - muuten hienossa (joskin mitäänsanomattomassa) - kannessa aivan keskellä oleva vesipisara. Se on tylsästi vähän liiankin keskellä. Minua se vaivaa ja ärsyttää vieläkin. Innolla odotan pääseväni tutustumaan muuhunkin Shieldsin tuotantoon, sillä olen kuullut ettei Ruohonvihreää ole hänen parhaita kirjojaan. Ihanaa ajatella, että hyllystä löytyykin onneksi vielä Ellei ja Kivipäiväkirjat, joten no panic!

Tähtiä: ★★★★